Ihanat erilaiset perheet: Sanna, Pyry, Jimi & Venla

07.07.2019

Tämän vuoden aikana tulen esittelemään täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. Tänään on vuorossa sarjan neljäs perhe. Ensimmäisen perheen tarinan voit lukea täältä, toisen perheen tarinan täältä, kolmannen perheen tarinan täältä ja neljännen perheen tarinan täältä.

Sanna, 36, Pyry, 10, Jimi, 15 & Venla, 17, sekä Pyryn kasvatti-isä Jukka, poikien biologinen isä Matti sekä Venlan isä Jarmo

Oululaisessa kerrostalokodissa mut ottaa vastaan aurinkoinen Sanna, sekä hänen 10-vuotias poikansa Pyry ja hänen ystävänsä, joka on ollut heillä yökylässä. Päiväkin on kauniin aurinkoinen ja lämmin, ihanaa vastapainoa Oulussa velloneelle matalapaineelle ja pilvisyydelle.

Sanna nappaa keittiöstä kahvit kuppiin ja ison lautasellisen mansikoita mukaan ja kysyy, mennäänkö pihalle istumaan? Kerään kimpsut ja kampsut ja hurautetaan hissillä alas koko porukka.

Äidiksi teini-iässä

Nyt 36-vuotias Sanna tuli ensimmäistä kertaa äidiksi 18-vuotiaana. Hän oli seurustellut jo pari vuotta Jarmon kanssa, kun pari yhdessä päätti, että vauva saa tulla. Vanhemmuus teini-iässä ei kuitenkaan ollutkaan ihan niin ruusuista ja helppoa, kuin pari oli etukäteen ajatellut.

– Teininä kuvittelin, että se on vaan sitä että työnnetään hienoilla rattailla lapsia kaupungilla, mutta kaikki olikin niin raa’alla tavalla yllättävää: Eniten yllätti se, miten paljon lapsen saaminen vaikutti parisuhteeseen.

Sanna koki vanhemman ja teinin roolien välillä tasapainoilun raskaaksi ja pelkäsi epäonnistumista.

– Olin sillon vielä täysin teini, en ollut millään lailla aikuistunut, ja sitten ois yhtäkkiä pitänyt kasvaa aikuiseksi. Mulla oli kaksi persoonaa, se mikä oikeasti olin ja sitten se, mitä multa odotettiin. Niiden välissä tasapainoilu oli aika rankkaa.

 

Synnytyksen jälkeinen masennus pakotti luopumaan lapsesta

Ensimmäiset neljä kuukautta Venla-vauvan kanssa sujuivat vielä olosuhteisiin nähden ihan hyvin, vaikka Sanna sairastuikin vakavaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Sitten hän kuitenkin paloi loppuun ja joutui pyytämään apua vanhemmiltaan. Venla muutti Sannan vanhemmille asumaan ja samalla Sanna ja Jarmo erosivat.

– Aika rankka vuosi oli, kun Venla oli siellä mun vanhemmilla. Me oltiin joka päivä siellä Jarmon kanssa katsomassa Venlaa.

Vielä ysiluokalla Sanna oli ollut varma, ettei koskaan haluaisi omia biologisia lapsia.

– Olin aina miettinyt, että en koskaan tee omia biologisia lapsia, vaan haluan työskennellä ongelmanuorten kanssa ja auttaa heitä jotka on jo täällä maailmassa. Sitten kuitenkin olin eka joka oli raskaana ja se oli kaikille tosi iso yllätys. “Sun piti lähtee Helsinkiin juomaan shampanjaa eikä jäädä tänne kotiäidiksi”, mulle sanottiin.

Sannan oma teini-ikä oli ollut hurja ja monet lähipiirissä olivat siksi varmoja, että Sanna epäonnistuu vanhemmuudessa, eikä hänestä ole siihen.

– Ja sit kun niin kävi niin se pettymys omaan itseen oli tosi rankkaa ja veti ihan pohjamutiin.

 

Uusi rakkaus ja raskaus

Melko pian Sannan ja Jarmon eron jälkeen Sanna tapasi paikallisessa yökerhossa Matin. Sanna ja Matti ihastuivat ja rakastuivat ja alkoivat seurustelemaan. Matti oli silloin vielä armeijassa.

Muutama kuukausi ensitapaamisen jälkeen Sanna alkoi kärsimään kovista päänsäryistä ja meni niiden vuoksi lääkäriin. Syy päänsäryille ei löytynytkään päästä, vaan jostain ihan muualta.

–  Verikokeiden jälkeen Matti tuli hakemaan mua sairaalasta ja kerroin Matille, että tiiätkö että mä oon raskaana. Matti sanoi, että ei kai ne sitä päästä nää, niin vastasin, että ei mutta verestä näkee.

Uusi raskaus oli Sannalle suuri järkytys, kun taustalla oli loppuunpalaminen Venlan kanssa ja Venla edelleen asui Sannan vanhemmilla.

 – Matti teki alusta asti selväksi, että haluaa pitää lapsen ja perustaa perheen. Raskausaikana me muutettiin yhteen asumaan ja raskausaika meni hyvin.

Sanna halusi olla täydellinen äiti

Kun Jimi syntyi vuonna 2004, Sanna alkoi laskemaan kuukausia, että kuinka monta kuukautta hän jaksaa tämän vauvan kanssa, kun edellisen kanssa jaksoi neljä.

– Masennus nosti välillä päätä, mutta ympärillä oli tosi hyvä tukiverkosto ja kaikki auttoi ja tuki tosi paljon. Se lähti tosi paljon paremmin se arki, kaikki oli hyvin ja tasaisesti.

Yhden epäonnistumisen jälkeen Sanna vaati itseltään äitinä paljon.

– Jimin kanssa halusin olla aivan täydellinen ja suorittaa kaiken niinkuin oppikirjoissa nukkumisesta ja ulkoilusta lähtien. En joustanut mistään. Silloin arki oli täysin Jimin ehdoilla menemistä, ainahan se on pienen lapsen kanssa jossain määrin, mutta meillä oli ylikorostetusti sitä, että asiat suoritettiin aina tietyllä tavalla.

 Sanna mietti jatkuvasti Venlaa ja halusi hänet takaisin luokseen asumaan, mutta Sannan vanhemmat olivat toista mieltä.

– Mun vanhemmat oli ehdottomasti sitä mieltä, että Venla ei lähde heiltä. Äiti oli jäänyt töistä pois Venlaa hoitamaan, ja se oli heidän perhe. Meillä oli tosi rankkoja riitoja siitä asiasta, kun olisin halunnut Venlan kotiin ja vanhemmat oli tosi jyrkästi sitä mieltä, että ei missään nimessä, vaan mun piti keskittyä hoitamaan Jimi tasaisesti. Käytiin jatkuvasti pitkiä keskusteluita vuosien saatossa asiasta.

Tasaista arkea lasten kanssa

Matti ja Sanna menivät naimisiin vuonna 2006, Jimin ollessa 2-vuotias. Sanna opiskeli lähihoitajan työn ohessa ja Matti kävi töissä. Jossain vaiheessa he alkoivat toivomaan Jimille vielä pikkusisarusta ja kuopus Pyry sai heti alkunsa.

Sanna oli kaikkein pisimpään kotona Pyryä hoitamassa, vaikka välillä kävi tekemässä muutaman kuukauden työpätkän Matin hoitaessa vuorostaan Pyryä.

– Pyryn kanssa vanhemmuus oli jo paljon helpompaa, täysin erilaista. Me elettiin normaalia arkea ja Pyry oli vaan yksi ihminen lisää meidän elämään. Vaikka tiesin, että Pyry on viimenen, niin tuli semmoinen tunne, että musta onkin tähän ja pystyn tähän ja tää onkin ehkä mun juttu.

Vuonna 2010 Sanna ja Matti ostivat yhteisen asunnonkin, mutta yhteiselo ei enää sujunut niin auvoisasti.

– Kaikenlaisten luonteen yhteentörmäysten takia me päätettiin 2012 alkuvuodesta, että muutetaan Matin kanssa erilleen. Ero oli rankin kokemus koko mun elämän aikana. Kävin taistelua, että voittaako rakkaus vai voittaako se, että rakastetaan ja asutaan erillään ja ollaan onnellisia kummatkin.

Psykiatrinen hoito ja muutto Ouluun

Ero oli Sannalle tosi raskasta aikaa ja hän pääsi Ouluun psykiatriselle osastolle lepäämään ja saamaan apua vaikean masennuksen vuoksi.

Sannalle entuudestaan tuttu kaveri Jukka tuli katsomaan häntä osastolle ja vierailu venähti tuntien mittaiseksi.

– Me juteltiin varmaan 6h Jukan kanssa siellä kaikesta maan ja taivaan väliltä. Kerroin rankasta erosta ja Jukka oli tosi hyvin tukena mulle. Sitten se päätyi siihen, että me alettiin seurustelemaan aika pian mun ja Matin eron jälkeen.

Sanna ja Matti olivat eronneet alkuvuodesta ja keväällä Sanna alkoi jo seurustelemaan Jukan kanssa. Hänellä oli vakityö Pyhäjärvellä, mutta muutto Ouluun alkoi tuntua hyvältä ajatukselta.

– Halusin pois sieltä nuoruuden rankkojen kokemusten luota ja päätin muuttaa Ouluun poikien kanssa asumaan, eri osoitteeseen kuin Jukka. Matti sano heti, että Jimi ei lähde kun hän oli jo aloittanut koulun.

Sanna ja Matti pohtivat tilannetta yhdessä ammattilaisten kanssa ja päätyivät lopulta siihen, että Pyry lähtee Sannan mukaan Ouluun ja Jimi jää isänsä luokse asumaan.

 

Vakava sairaus muutti kaiken

Sanna ja Pyry muuttivat Ouluun ja kaikki oli hetken aikaa hyvin, kunnes elämä sai dramaattisen käänteen.

– 2012 juhannuksena me ei oltu missään Jukan kanssa, katsottiin kotona elokuvaa juhannusaaton iltana. Nukahdin lattialle vasemmalle kyljelle ja kun heräsin aamulla, niin mulla oli vasen puoli halvaantunut ihan täysin. Mulla oli tosi kovia kipuja ja menin päivystykseen hoidettavaksi.

Päivystyksessä Sannan oireita ei kuitenkaan otettu tosissaan ja hänet lähetettiin takaisin kotiin.

– Mulla on mustaa valkoisella, kun sairaalasta sanottiin, että mun pitää lopettaa esittäminen. Seuraavana aamuna kun heräsin, mulla oli 20kg nestettä elimistössä vasemmalla puolella, ja se oli täysin halvaantunut.

Sanna meni takaisin sairaalaan ja diagnoosiksi tuli vasemman puolen rapdomyolyysi, jonka seurauksena oli halvaus ja selkäydinvaurio sekä CRPS2-oireyhtymä, joka aiheuttaa kovia hermosärkyjä.

– Rapdomyolyysi on tila, joka voi tulla jos ihminen on liian pitkään paino jollain tietyllä raajalla, niin se verenkierto ehtyy siellä elimistössä ja lihaksissa täysin. Monesti esim. alkoholistit sairastuvat siihen. Jouduin pyörätuoliin ja kuntoutus kesti 4 vuotta kokonaisuudessaan ennen kuin olin täysin kävelykykyinen.

Puolison korvaamaton tuki

Pitkän kuntoutumisen aikana Jukka oli Sannalle korvaamaton tuki, samoin kuin omat vanhemmat, joiden vuoksi Pyry meni ensimmäisen puolen vuoden ajaksi, kunnes Sanna pystyi nousemaan pyörätuolista omin avuin ylös. Sanna kärsi järkyttävän kovista kivuista jatkuvasti.

– Menin jaksamisen äärirajoilla koko toipumisen ajan, enkä olisi ikinä selvinnyt ilman Jukkaa. Hän ihan täysin kannatteli mua. Kerrankin meni monta kuukautta silleen, että en tehnyt mitään muuta ku makasin viltin alla sohvalla ja katsoin Täydellisten naisten ja Sinkkuelämää kaikki tuotantokaudet, kunnes päätin, että nyt loppuu ja mun pitää nousta täältä.

 Jukka antoi Sannan käydä romahdukset läpi ja piti koko perheestä huolta.

 – Jos en olisi välillä saanut romahtaa ja olla heikko, nii en olisi jaksanut. Jukka ei sanonut, että nouse ylös ja miksi et tee mitään, hän vaan antoi mun käydä siellä pohjalla ja eli ja kannatteli sitä arkea ja koko meidän perhettä.

Sanna koki, että voima aina kerääntyi heikoilla kausilla ja sitten hän nousi super vauhtia ja meni eteenpäin.

–  Oon ollut aina elämässä semmonen, että joko suoritan täysillä ja parhaani mukaan, tai sitten en lainkaan. Että jos romahdan, niin romahdan täysin ja sitten kun oon voimissani niin nousen täysin. En tee puoliksi mitään, teen kaiken täysillä.

Sanna tunsi, että hän on koko perheelleen ja lapsille velkaa sen, että kuntoutuu ja toipuu.

 

Kolme huoltajaa lapsella

Sanna ja Pyry muuttivat kuntoutumisen aikana yhteen Jukan kanssa, jotta Jukka pystyi auttamaan Sannaa toipumisessa paremmin. Jukka huolehti Pyrystä kuin omasta lapsestaan, ja pikkuhiljaa alkoi herätä ajatus, että mitä jos Sannalle tapahtuisi jotain, eikä Jukalla olisi mitään virallista suhdetta Pyryyn, jolloin Pyry vaan vietäisiin pois tutusta kodista.

Vuonna 2016 Sanna ja Jukka menivät naimisiin ja hakivat käräjäoikeudelta Jukalle Pyryn virallista oheishuoltajuutta.

– Pyryllä on kolme huoltajaa, minä, Matti ja Jukka. Ikinä ei voi tietää, että mitä sattuu. Tällä turvataan se, että Pyryä ei riistetä tästä tutusta ympäristöstä pois. Jukka voi hoitaa Pyryn kouluasiat ja sairaalakäynnit. Ne on olleet siitä asti Jukan vastuulla.

Etävanhemmuutta ja tasaista arkea kaikkien lasten kanssa

Sanna viettää säännöllisesti aikaa kaikkien lastensa kanssa. Pian 18-vuotias Venla on muuttamassa omilleen ja Jimi asuu Matin luona edelleen. Lapset kuitenkin tulevat säännöllisesti äidin luokse.

–  Kun lapset tulee mun luokse, arki ei oikeastaan muutu mitenkään. He vaan tulee siihen meidän arkeen mukaan. Oon aina halunnut pitää sen linjan, että kun he tulee meidän luokse, he ei ole vieraita eikä kohdella heitä eri tavalla. Ei oo mitään huvipuistovillityksiä joka kerta kun he tulevat mun luo.

Sanna tuntee, että hänellä on kaikkiin lapsiinsa yhtä lämmin ja läheinen suhde.

– Koen että se suhde ei heidän kanssa ole sen kummempi kuin Pyrynkään kanssa, vaan  ihan tasavertainen.

Vuosi sitten Jukka muutti omaan kotiin, pois Sannan ja Pyryn luota.

– Tultiin yhdessä siihen tulokseen, että isommat lapset alkaa olla sen ikäsiä, että heillä oli rankkaa olla meillä, kun ei ollut tunnesidettä Jukkaan. Hän muutti sitten pois ja koettiin, että se oli järkevää, että asutaan lähekkäin mutta eri osoitteissa. Saan keskittyä isojen kanssa olemiseen silloin kun he on täällä ja muulloin Jukka on meillä ihan normaalisti.

Saako tunteet välitettyä puhelimen välityksellä

Etävanhemmuudessa rankinta on Sannan mukaan se, että ei voi olla läsnä kaikissa arjen pienissä asioissa ja sattumuksissa.

– Jos koulussa ollut jotain ongelmaa tai mitä hyvänsä pieniä arkiasioita, niin et oo niissä läsnä kun puhelimen välityksellä. Katsot lasta silmiin puhelimen ruudussa ja yrität saada tunteet välitettyä. Jos on jotain onnistumisia, niin saatko oikeesti kerrottua lapselle miten ylpeä olet hänestä. Pyryä näkee ja voi koskettaa ja voi olla selkeä, mut se, että saako puhelimen välityksellä lapsille välitettyä sen mitä haluaa kertoa, se on rankkaa.

Parasta on tavallinen arki

Rankan sairausjakson jälkeen Sanna nauttii kaikkein eniten aivan tavallisesta arjesta lasten ja Jukan kanssa. Hän tekee kolmivuorotyötä lähihoitajana ja rakastaa työtään koko sydämestään, vaikka aikataulut joskus aiheuttavatkin haasteita kahden vuorotyöläisen perheessä.

– Parasta on yhdessä oleminen. Vuorotyön  takia välillä saattaa olla vuorokausikin, että nähdään toisemme vain nukkuvana. Sitten kun tulee se hetki, että oikeasti saadaan olla kaikki yhdessä, se on ihan parasta.

Tärkeintä on taata arjessa toimivat peruspilarit 10-vuotiaalle Pyrylle vuorotöistä huolimatta.

– Kotona pitää aina olla lämmin ruoka ja pitää varmistaa, että Pyry menee ajoissa nukkumaan ja herää ajoissa. Se on rankkaa, että olen joutunut antamaan Pyrylle tosi pienenä jo paljon vastuuta siitä omasta arjesta. Välillä meillä on ollut palkattu lastenhoitajakin, mutta ei se oikeastaan ole helpottanut kuitenkaan sitä arkea.

 Lasten kanssa meillä on tosi luontevaa, voidaan laittaa radio soimaan ja höpöttää ja laulaa ja tanssia ja lähdetään hyvällä fiiliksellä liikenteeseen.

Silloin kun yhteistä aikaa on, Sanna ottaa siitä kaiken ilon irti lasten kanssa.

– Jos meillä on jotain spesiaalia tai muuta niin lapset on selkeesti siitä onnellisia. He osaavat kunnioittaa ja arvostaa jos on jotain erilaista, eivätkä ota mitään itsestäänselvyytenä.

Tarpeellisuus on tärkeää

Sannalle on tärkeää tuntea itsensä tarpeelliseksi ja sitä hän saa tuntea niin lasten kanssa kuin työssäänkin.

– Mun työ on sellaista, että tiedän, että asiakkaat oikeasti tarvitsee mua. Ne ihmiset ei pääse sängystä ylös jos en ole siellä. Rakastan mun työtä ihan koko sydämestä, odotan aina että pääsen töihin.

Hän on huomannut, että kun Pyry ei ole kotona ja hän tulee töistä kotiin, eikä kukaan olekaan siellä tarvitsemassa, niin hän ei osaa oikein tehdä mitään ja lamaantuu.

– Mun ehdoton tekijä elämässä on se, että pitää tuntea itseni tarpeelliseksi ja mitä kiireisempää ja mitä tiukemmat aikataulut niin sen paremmin mä voin itse.

Sanna aloittaa pian hyvinvointivalmennuksen, jotta oppisi pitämään itsestään paremmin huolta arjessa.

– Pikkuhiljaa oma hyvinvointi on jäänyt toissijaiseksi, enkä ehdi tai osaa harrastaa. Jos tulen töistä neljän aikaan ja mietin, että lähdenkö salille ja oon siellä kaksi tuntia vai olenko läsnä kotona kaksi tuntia Pyrylle, valitsen aina Pyryn. Olisi kuitenkin tosi tärkeää pitää huolta itsestään, kun on fyysinen työ. Kun pitää huolta omasta hyvinvoinnista, muukin perhe voi hyvin.

 

Kiitollinen kaikista isistä

Kaikkein kiitollisin Sanna on siitä, että hänellä on aina ollut rinnallaan hyvät isät lapsille, jotka ovat taanneet sen, että lapsilta ei ole koskaan puuttunut mitään.

– Lapsilla ei varmasti olisi ollut näinkin hyvä ja tasainen lapsuus ilman, että olen saanut jakaa sen niin ihanien miesten, eli isien kanssa. He ovat jokainen täysillä, omilla voimavaroillaan ja taidoillaan, tehneet lasten elämästä sellaisen, ettei heiltä ole puuttunut rakkautta, rajoja tai mitään mitä he ovat koskaan tarvinneet.

Isät ovat pysyneet rinnalla alusta asti ja jokaisen vaikeuden ja sairauden läpi.

– Ollaan onnistuttu vetämään yhtä köyttä kaikkien kanssa ja pysymään hyvinä ystävinä ja vanhempina omista vanhoista riidoista huolimatta. Siitä olen kiitollinen ja onnellinen ja ylpeä heistä loppuelämäni. Rakkaus on muuttanut muotoaan, muttei koskaan kadonnut.

Tulevaisuudessa itsenäisyyttä ja ehjiä perheitä

Terveyden ja oman hyvinvoinnin lisäksi Sanna toivoo tulevaisuudelta sitä, että lapset itsenäistyvät ja oppivat pitämään huolta itsestään ja omista asioistaan.

–  Kun itse oon tosi pitkään tarvinnut omia vanhempia tueksi, toivon, että omat lapset oppisivat mahdollisimman varhain sen itsenäisen elämän. Siitä saa saa paljon onnistumisen tunnetta ja hyvää fiilistä, kun saa itse oman arjen pidettyä kasassa.

Sanna toivoo myös, että jos lapset tulevaisuudessa perustavat perheen, he saisivat pidettyä oman perheensä ehjänä.

– Kun olen itse rikkinäisestä perheestä ja mun lapset ovat rikkinäisestä ja suuresta perheestä, se tuntuu tärkeältä. Vaikka meidän elämässä on tosi paljon niitä ihmisiä jotka välittää lapsista ja se on mulle iso asia ja lapsille, tuntuu että ehjä perhe olisi lapsille se kaikista optimaalisin tilanne.

Sanna toivoo myös, että lapset onnistuisivat opinnoissaan ja saisivat ammatin nuorena ennen kuin alkavat rakentamaan perhettä.

–  Että mä voisin joku päivä vielä elää semmosta elämää, että en olisi koko ajan stressaantunut jostakin asiasta, että voisin hyvillä mielin elää yksin sitä arkea niin, että ei tarvitsisi miettiä ja murehtia lasten asioita vielä kymmenien vuosien päästä.

Sannan terveiset muille lapsiperheille:

Äideilläkin on oikeasti oikeus olla välillä heikkoja. Ei aina pysty eikä aina ole resursseja tai voimia suorittaa asioita täysillä. On oikeus sanoa, että hei mä en nyt pysty enkä jaksa. Ja joissain tilanteissa se luopuminen ja luovuttaminen on sitä suurinta rakkautta sillä hetkellä. En olisi ikinä pystynyt tekemään Venlalle sitä, että olisin pitänyt hänet itselläni ja hän olisi joutunut elämään puolikasta elämää, kun en olisi voinut tarjota sitä mitä hän ansaitsee.

Suuri kiitos Sannalle ja kaikille perheenjäsenille siitä, että sain kertoa teidän mielenkiintoisen, paikoin sydäntä riipaisevan ja rakkaudentäyteisen tarinan. Oli suuri kunnia saada tulla teidän luokse. Kun me tavattiin, mulle välittyi heti se valtava rakkaus, jota Sanna tuntee koko perhettä kohtaan. Kaikesta huokui myös se valtava kunnioitus ja kiitollisuus kaikkia niitä läheisiä kohtaan, jotka ovat tässä tarinassa mukana ja jotka ovat olleet tukena.  Ei voi kuin ihailla äitiä, joka on selvinnyt tästä kaikesta ja edelleen jaksaa ja haluaa joka päivä tehdä parhaansa ja pitää huolta toisista vielä oman työnsä puolestakin. On ihan mielettömän hienoa, että uskalsit kertoa teidän tarinan. Kiitos vielä ja kaikkea hyvää teidän perheelle <3


Ihanat erilaiset perheet: Viivi, Antti, Vilja, Varpu, Akseli & Minni

26.05.2019

Tämän vuoden aikana tulen esittelemään täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. Tänään on vuorossa sarjan neljäs perhe. Ensimmäisen perheen tarinan voit lukea täältä, toisen perheen tarinan täältä ja kolmannen perheen tarinan täältä.

Ihanat erilaiset perheet: Antti 28, Viivi 29, Vilja 7, Varpu 7, Akseli 5 & Minni 3, sekä koira Iines ja kissa Vilma.

Juoksen hikikarpalot otsalla terassin portille, vaikka ihan turhaan edes jännitän. Siellä minne olen menossa, ei tarvitse stressata muutaman minuutin myöhästymistä tai mitään muutakaan. Pihalta Viivi jo huutaakin kuuluvalla äänellä “Moi!” ja kutsuu terassille istumaan. Aurinko paistaa täydeltä taivaalta ja pöydässä on iso kupillinen mansikoita. Pian Anttikin istahtaa meidän kanssa alas. Aika täydelliset puitteet haastattelulle.

Sitten on aika ottaa selvää, millaista on arki kuusihenkisessä uusperheessä, jossa on yksi lääkäri, yksi lääkäri- ja hammaslääkäriopiskelija, yksi diplomi-insinööriopiskelija, kaksi yrittäjää, yksi taekwon-don tuore maailmanmestari, neljä alle 8-vuotiasta lasta, kissa ja koira.

Toinen kerta toden sanoo

Viivi ja Antti tapasivat toisensa ensimmäistä yökerhossa Helsingin keskustassa vuonna 2010. Tuolloin 19-vuotissynttäreitään juhlimassa ollut Antti hymyili Viiville väkijoukon yli ja tuli juttelemaan.

– Tapailtiin kuukauden verran, mutta aika ja paikka olivat väärät, joten meidän suhde ei oikein lähtenyt käyntiin. Meni pari kuukautta ja huomasinkin olevani raskaana toiselle miehelle. Siitä meni ehkä puolitoista vuotta, niin me alettiin uudelleen tapailemaan Antin kanssa, Viivi muistelee.

Nuori yksinhuoltaja kohtasi ennakkoluuloja

Silloin kun Viivi sai ensimmäistä kertaa tietää olevansa raskaana, hänellä ei ollut opiskelupaikkaa, hän asui äidin luona, eikä hänellä ollut poikaystävää.

– Se oli aluksi tosi iso shokki ja olin miettinyt raskauden keskeytystä, kunnes selvisi lääkärissä, että odotan kaksosia. Silloin tein sen päätöksen, että tää on se mun tie, nyt olen vastuussa näistä lapsista ja suojelen heitä.

Vielä ensimmäisellä neuvolakäynnillä hoitaja yritti puhua Viiviä tekemään raskaudenkeskeytyksen.

Lopulta hän kuitenkin vain ohjasi Viivin neuvolapsykologin puheille.

– Pointtina oli, että mua valmennettiin kohti äitiyttä, koska olin riskiryhmää. Mä otin avun tosi kiitollisena vastaan.

Psykologi oli Viiville todella suuri tuki ja eräänlainen äitihahmo, joka tuki Viiviä kaikilla elämän osa-alueilla raskausaikana. He tekivät yhdessä paljon mielikuvaharjoituksia tulevasta.  Lisäksi tulevan nuoren yksinhuoltajan tukena oli sairaalan sosiaalityöntekijä, joka auttoi paljon käytännön asioissa, kela-asioissa ja opiskelemaan hakemisessa.

Viivi tosiaan haki raskausaikana myös lääketieteelliseen, mutta ei päässyt silloin sisään.

– Mulla oli ajatus, että se oli se viimeinen kerta kun haen, koska en enää yksinhuoltajana pysty ikinä hakemaan lääkikseen. Silloin se tuntui tosi lopulliselta.

Yhteiskunnan ja tukiverkoston apu ja tuki raskausaikana oli huojentavaa.

– Olin tosi kiitollinen siitä, että pystyin oikeasti tarjoamaan lapsille riittävän hyvän elintason yhteiskunnan tuella. Luottamus tulevaisuutta kohtaan kasvoi, kun musta pidettiin niin hyvää huolta ja oli ammatti-ihmisistä ja ystävistä ja perheestä koostuva tukiverkosto. Tiesin, että tulen pärjäämään yksin kaksosten kanssa.

Yksin kaksosten äidiksi

Viivi ja Antti pysyivät ystävinä silloinkin, kun Viivi odotti kaksosia.

– Olin raskaana aika pitkällä ja mulla oli jo iso maha, kun näin sattumalta Antin ja Antin äidin kaupassa. Antin äiti on kertonut mulle myöhemmin, että Antti oli sanonut hänelle, että hän ei muistanut miten kaunis Viivi on. Vaikka mä olin viimeisillään raskaana ja turvonnut!

Kaksoset syntyivät syyskuussa 2011, ja itsekin kaksosena Viiville kaksosten vanhemmuus tuntui jopa normaalimmalta ajatukselta, kuin se, että olisi saanut vain yhden vauvan.

– Kun tytöt syntyi, niin se oli tosi ihmeellistä. Mä olin sellaisessa rakkauskuplassa ja oli tosi vahva yhteisöllisyyden tunne kaksosten kanssa. Me oltiin kolmen kopla ja meillä meni tosi hyvin.

Vaikka kaksoset heräilivät tosi paljon vauvavuonna, Viivi jaksoi arjessa. Kerran viikossa joku läheisistä tuli valvomaan yhden yön vauvojen kanssa, jotta Viivi sai nukkua. Se oli korvaamaton apu.

Ystävyys muuttui rakkaudeksi

Kaksosten vauvavuonna Viivin ja Antin ystävyys alkoikin syventyä pikkuhiljaa rakkaudeksi.

– Antti oli tosi kiinnostunut musta ja vauvoista ja piti meistä huolta. Me viestiteltiin koko ajan. Ensin ajattelin, että en halua Anttia rikkomaan meidän triombioosia ja synergiaa, mutta

aika nopeasti mä sitten rakastuin Anttiin.

Lasten myötä Viivin parinvalintakriteerit olivat muuttuneet ja hän alkoi nähdä Antin uusin silmin. Antin luotettavuus vetosi Viiviin, ja Viivi itsekin oli muuttunut nopeasti äitiyden myötä vastuuntuntoisemmaksi.

– Muut nuoret kasvavat pikkuhiljaa kohti aikuisuutta, mutta mä kasvoin suoraan äitiyteen. Lapset kasvoivat ja itse kasvoin samaa tahtia siinä rinnalla.

Viivin nuoruus oli rankka ja silloin kun Viivi ja Antti tapasivat ensimmäistä kertaa, Viivi oli vielä aika ahdistunut ja nuoruuden traumat painoivat taustalla. Lasten syntymä kuitenkin muutti kaiken.

– Siinä missä aiemmin olin ollut kiertoteillä, yhtäkkiä pääsinkin pääväylälle ja tiesin tasan mihin olin menossa. Kyse ei ollutkaan enää vain musta, vaan jostain paljon suuremmasta, hän kertoo.

Yhteinen vauva ilmoitti pian tulostaan

Kun Viivi ja Antti alkoivat seurustelemaan kesällä 2013, Akseli oli jo matkalla, mutta he eivät vielä tienneet sitä.

– Seuraavana päivänä siitä kun me alettiin seurustelemaan, Antti sanoi, että se vie mut alttarille. Ja vähän ajan kuluttua siitä me huomattiin, että olin raskaana. Se oli heti vakavaa, koska mulla oli lapsia enkä halunnut enää mitään pientä säätöä. Heti oli selvää, että mennään loppuun asti yhdessä. Oli kiva, että vasta sen jälkeen raskaus tuli ilmi.

Vielä kerran lääkiksen pääsykokeisiin

Antti opiskeli silloin itse lääkiksessä ja Antille oli heti alusta asti selvää, että hän tukee Viiviä hänen haaveessaan opiskella lääkäriksi. Akselin raskausaikana Viivi alkoikin jälleen lukea pääsykokeisiin Antin avustuksella, vaikka oli jo kerran luopunut haaveesta enää ikinä hakea sinne.

Antin ja Viivin näkemykset Akselin raskausajasta eroavat hieman toisistaan.

– Mä olin vähän semmonen perfektionisti vielä silloin, halusin kauheesti saada hyviä arvosanoja kaikesta. Tein liikaa hommia ja treenasin tosi paljon. Siinä oli aika paljon tiimityötä, että sain tehtyä kaiken, Antti kertoo.

Viivi taas koki, että elämä helpottui tosi paljon kun Antti astui kuvaan, kun oli ollut aina vaan yksin kaksosten kanssa. Se, että Antti tuli jakamaan sitä arkea kevensi taakkaa valtavan paljon ja mahdollisti sen, että Viivi pystyi taas hakemaan lääkikseen. Lääkiksen opiskelijana Antti pystyi auttamaan tosi paljon ja hän antoi Viiville aikaa lukea pääsykokeisiin.

– Oli se aikamoista härdelliä kun vain Antilla oli ajokortti ja meillä ei ollut omaa autoa ja piti heittää Antin äitiä työpaikalle ja lapsia päiväkotiin ja itsensä paikasta toiseen. Halvalla päästiin, mutta oli se aika rankkaa, kyllä siinä meni monta tuntia päivässä pelkästään jo ajamiseen, Viivi muistelee raskausaikaa.

Jälkeenpäin molemmat ovat kuitenkin onnellisia siitä, että jaksoivat tehdä kovasti töitä haaveidensa eteen silloinkin, kun se ei ollut ollenkaan helppoa.

– Kaikki se vaiva on tuonut meidät tähän pisteeseen ja ollaan oikeasti tehty niin paljon työtä. Nyt voi optimoida ja ottaa jo vähän rennommin ja alkaa nauttimaan sen työn hedelmistä.

Rankka raskaus päättyi kiireelliseen sektioon

Raskausajat eivät ole olleet Viiville kovin ihanaa aikaa, eikä Antillekaan ole ollut helppoa katsoa vierestä Viivin ikävää oloa.

– Voin aina pahoin raskausaikana ja olen älyttömän väsynyt. Käytössä on ehkä 10% siitä energiasta mikä normaalisti on. Henkilökohtaisesti se on mulle rankkaa aikaa olla raskaana. Mutta se loppuu onneksi heti, kun lapsi on ulkona.

Akselin synnytys vuonna 2013 kesti monta päivää ja päättyi kiireelliseen sektioon.

– Akselilla oli reikä keuhkoissa ja infektio päällä, Viivi muistelee.

Viivillä taas oli paha kohtutulehdus ja molemmat olivat letkuissa monta päivää. Akseli oli lastenosastolla tehovalvonnassa ja Viivi yksin synnyttäneiden osastolla ilman vauvaa pumppaamassa maitoa.

– Semmosta se on, meni ihan hyvin mun mielestä. En pahalla muistele. Olipahan siinäkin kokemusta. Opinnoissa ollaan nähty kuolleita ihmisiä ja kuolleita sikiöitä. Jos lopputulos on se, että lapsi on hengissä ja äiti on hengissä ja terve, niin se on jo lottovoitto, jota osaa arvostaa, Antti summaa.

Heti valmis isäksi

Akselin syntyessä Antista tuli ensimmäistä kertaa biologinen isä 22-vuotiaana.

– Antti oli tosi valmis ja innokas oppimaan perhe-elämää ja isyyttä silloin kun hän hyppäsi mukaan. Hän kasvoi heti perheenisän saappaisiin, vaikka jonkin verran olikin kasvukipuja ja kaverit elivät ihan eri elämänvaihetta, Viivi kehuu.

Molempien varhaisaikuisuus jäi melko lyhyeksi vanhemmuuden myötä, mutta he eivät haikaile nuoruusvuosien perään, vaikka silloin muutoksissa oma käsittelynsä olikin.

– Se nuorena vanhemmaksi tuleminen on ollut semmonen asia, mikä varmasti nyt tällä hetkellä elämässä on iso etu. Tuntuu, että arvot on kohdillaan ja pystyy elämään täyttä elämää. Se on tehnyt mut paljon epäitsekkäämmäksi kun olen vanhempi ja osaan tehdä synergistisiä ratkaisuja, jotka huomioivat muutkin ihmiset ympärillä, Antti pohtii.

Aiemmin Viivi jopa häpesi sitä, että oli nuori äiti, mutta nykyisin hän näkee sen valtavana vahvuutena.

– Se on hieno asia, mutta se ei ollut ympäristön mielestä aiemmin hyvä asia. Oli sillon tosi kova hinta erottua joukosta, mutta nyt se on ihan mieletön voimavara. Vaatii rohkeutta tehdä sellaisia ratkaisuja, että hyppää mukaan perheen elämään tai pitää lapsen yksin. Siinä ei kuunnella muita, vaan se ratkaisu pitää tehdä ihan itse.

Koska Antti oli ollut mukana Viivin ja kaksosten elämässä lähes alusta asti, hän tiesi kyllä mihin oli ryhtynyt, eikä perhe-elämä tullut shokkina.

– Mutta tietty kyllä se arki yllätti vähän, varsinkin Akselin syntyessä, koska en ollut elänyt sitä vauvavuotta.

Viivi taas yllättyi siitä, miten antoisaa ja tasapainoista lapsiperheen elämä voi parhaimmillaan olla.

– Se oli ihan uusi juttu mulle miten se kaikki turva on oikeasti siinä omassa perheessä. Se on mulle ihmeellistä, Viivi kertoo.

Perheen kuopus Minni syntyi kesäkuussa 2016 ja otti oman paikkansa.

Yhteinen perhe-elämä ei tarkoita omista haaveista luopumista

Molemmille tuli hyvin nopeasti selväksi, että yhteinen perhe-elämä ei tarkoita sitä, että luovuttaisiin omista haaveista tai tavoitteista, kuten Antin ammattiurheilu-urasta.  Antille oli alusta asti selvää, että Viivin täytyy saada toteuttaa unelma lääkikseen hakemisesta.

– Antti oli yksi ainoita, joka puski mua tavoittelemaan mun unelmaa ja uskoi että pääsen lääkikseen. En ilman Anttia olisi lähtenyt hakemaan enää, enkä olisi päässyt. Antin mielestä se oli itsestäänselvyys, että haen, eikä ollut edes muita vaihtoehtoja, Viivi muistelee.

– Kun tekee ratkaisuja, niin pitää aina miettiä mitä katuisi vähiten. Se voi tuntua sillä hetkellä pahalta, mutta jälkeenpäin se palkitsee, Antti jatkaa.

Antti taas pelkäsi alkuun urheilu-uransa puolesta, mutta Viivi lupasi mahdollistaa sen, että Antti pääsee edelleen urheilemaan.

– Ei se kauaa ollut huolenaiheena, hyvin nopeasti huomasin, että rullaa hyvin ja kaikki arjessa on vain järjestelykysymyksiä. Meitä on kuitenkin kaksi jotka jakaa arjen yhdessä. Se on vaan palapeli joka pitää selvittää. Mitä aiemmin sen selvittää niin sen sujuvammin arkipäivät menee, Antti selventää.

Antti ja Viivi ovat vahvasti sitä mieltä, että perhe-elämän takia ei luovuta mistään omista toiveista ja tavoitteista vaan laitetaan ne vain toimimaan.

– Me ollaan toistemme sparraajia ja uskotaan toisiimme tosi vahvasti. Jos toisella on joku unelma, niin me molemmat lähdetään ajamaan sitä takaa ja ollaan toistemme trampoliineja. Mahdollistetaan se ja tehdään aikaa sille, että toinen pääsee tekemään sitä omaa juttua, Viivi kertoo.

Terve itsekkyys on hyvä asia

Molemmat vannovat perhe-elämässä terveen itsekkyyden nimeen.

– Aito epäitsekkyys suurimmalla osalla ihmisistä vaatii sen, että on itse saavuttanut jotain. Vasta sitten voi oikeasti antaa. Mä olen vahvasti sitä mieltä, että kyllä ihmisen täytyy päästä toteuttamaan itseään, jotta voi auttaa muita toteuttamaan itseään. Jos vain keskittyy muihin niin sitten kasvaa katkeraksi, Antti pohtii.

Samaa he opettavat myös omille lapsilleen jo pienestä asti kysymällä heiltä heidän toiveistaan ja haaveistaan ja mahdollistamalla niitä.

– Me pyritään toteuttamaan koko perheen unelmia ja lastenkin unelmat on aivan yhtä arvokkaita kuin aikuisten, Viivi kertoo.

– Tärkeää on myös ymmärtää, että mitään ei saa aikaiseksi jos ei ole valmis epäonnistumaan, eikä tuloksia aina saa heti. Esimerkiksi Viivi on uhrannut mun urheilulle tosi paljon aikaa arjessa ja nyt mä sitten voitin maailmanmestaruuden. Kun antaa toiselle rauhan kehittyä ja epäonnistua rauhassa, niin tuloksiakin saa, Antti jatkaa.

Viivi ja Antti eivät katso omia eivätkä toistensa epäonnistumisia negatiivisessa valossa, vaan ajattelevat, että kaikki epäonnistumiset ovat oikeasti voittoja.

– Ei ole mitään muita mahdollisuuksia kehittyä oikeasti elämässä. Me halutaan opettaa lapsille, että elämä on yhtä epäonnistumista ja välillä sitten onnistuu. Harjoitus tekee mestarin. Onnistumiset ovat vain kehityksen sivutuotteita.

Kun tekee sitä mitä rakastaa, jaksaa tehdä paljon

Lääkärin opinnot kestävät pitkään ja molemmilla on vieläpä kaksi tutkintoa, mutta Viivi ja Antti eivät ole kokeneet perhe-elämän, huippu-urheilun ja opintojen yhdistämistä raskaaksi.

– Kun tekee asioita mitä rakastaa, niin jaksaa tehdä hirveän paljon. Lääkärin ammatti on meille syvä kutsumus ja se motivoi meitä opinnoissa, että päästään joskus tekemään sitä työtä.

Tärkeää on myös osata keskittyä opinnoissa ja kaikessa muussakin niihin asioihin, joilla on oikeasti merkitystä.

– Työpanos ei ole suoraan verrannollinen siihen tulokseen, vaan on olemassa asioita jotka vievät sitä sun asiaa eteenpäin enemmän kuin toiset. Sitä kutsutaan 80/20-periaatteeksi, Antti kertoo.

Sillä tarkoitetaan sitä, että esimerkiksi opinnoissa on ne tietyt asiat, jotka tuottavat valtaosan tuloksesta. Keskittymällä niihin voi optimoida ajankäyttöä ja saada enemmän aikaiseksi.

– Mistä johtuu se, että vika päivä on niin tehokas? No siitä, että jättää kaiken turhan pois. Silloin saa hirveästi asioita aikaiseksi, kun luopuu omasta tarpeesta suorittaa kaikkea. Pitää ottaa etäisyyttä ja nähdä objektiivisesti ne tärkeimmät asiat, jotka vievät eniten eteenpäin, Antti selventää.

On helppo uskoa miestä, joka on saavuttanut elämässään alle 30-vuotiaana ihan mielettömän paljon.

Uusperhe tarkoittaa enemmän rakkautta

Antti, Viivi ja lapset muodostavat kuusihenkisen uusperheen, vaikka he eivät koskaan ajattelekaan perhettään juuri uusperheenä. Se, ettei kyseessä ole tavallinen ydinperhe näkyy arjessa siten, että heillä on tavallista laajempi tukiverkko.

– Kaksosten isä näkee heitä säännöllisesti, heillä on kaksi isää. Ja koko iso suku on voimakkaasti elämässä läsnä isän puolelta. Kaksosten isän puoliso on myös aivan ihana ihminen, joka on turvallinen aikuinen heille, Viivi kertoo onnellisena.

Uusperhe tarkoittaa heille vain sitä, että on enemmän rakkaita ihmisiä ympärillä.

– Meidän perhe on vahvasti “me Rintaset”. Tää on meidän yksikkö ja kaikki sukulaiset on siinä ympärillä. Biologisilla siteillä ei ole mitään merkitystä, samalla tavalla kissa ja koirakin on meidän perheenjäseniä. Ihan sama kuka on kenenkin biologinen isä tai äiti, Viivi jatkaa.

Haasteet ovat elämän suola

Arki on yksi suuri palapeli, mutta Antti ja Viivi nauttivat sen kasaamisesta. He ottavat haasteet vastaan mahdollisuuksina kehittyä niin perhe-arjessa kuin huippu-urheilussakin.

– Arki on täynnä pieniä haasteita. Jos ei olisi niitä haasteita, niin ei me kasvettaisi eikä kehityttäisi. Haaste on mahdollisuus ja tärkeintä on ongelmanratkaisu. Kun eteen tulee ongelma, me ratkaistaan se. Se jos pipot tai sukat on aina aamuisin hukassa, on oikeasti pieni haaste, jonka voi ratkaista, Antti lataa.

– Haasteet on turhia, jos niiden antaa olla turhia. Aina kun on joku asia joka mieltä painaa, niin mä ajattelen, että tässä on nyt mahdollisuus kehittää jotain osa-aluetta mun tai meidän elämässä. Jos vaan kiroaa eikä keksi ratkaisua, niin sehän on silloin ihan turha haaste, hän jatkaa.

Haasteiden ratkaiseminen yhdessä voi olla myös innostavaa.

– Oli se haaste mikä vaan, joku perhelogistinen asia tai joku kilpailuasia tai muu, niin ensiksi se voi tuntua pahalta että on joku haaste, mutta sitten kun alkaa miettimään, nii voi jopa vähän innostua siitä, että tässä on nyt mahdollisuus kehittyä tässä asiassa, Viivi komppaa.

– Me sanotaan se haaste yhdessä ääneen ja pallotellaan. Haasteet yhdistää meitä kun keksitään yhdessä ratkaisuja ja mä koen, että haasteet on elämän suola ylipäätään. Ilman haasteita ei olisi kehitystä ja elämä olisi tosi tylsää ilman kehitystä, Antti jatkaa.

Palapelin palaset laitetaan paikoilleen

Moni voisi ajatella, että huippu-urheilun, lääkärin työn, opiskelun ja oman yrityksen pyörittämisen sovittaminen vanhemmuuden kanssa on hankalaa, mutta Viivi ja Antti eivät ajattele niin.

– Antti on välillä jopa viikon pois arvokisoissa ulkomailla. Sillon mä otan puhelimen käteen ja soittelen läheiset läpi ja järjestän tulevan viikon siten, että pystyn käydä koulussa ja tehdä työni ja lapset on iloisia ja tyytyväisiä oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Mä olen valmis tekemään sen työn, jotta voidaan elää meidän elämää normaalisti myös silloin, kun Antti on poissa, Viivi kertoo.

Treenit on helppo sovittaa arkeen, sillä niissä aikataulut joustavat sitä enemmän mitä enemmän niitä on.

– Kaksi kolmasosaa ajasta harjoittelu tapahtuu omalla ajalla ja itsenäisesti ja voin tehdä suurimman osan työstä silloin, kun itse haluan. Urheilu on joustavaa kun tekee siitä joustavaa. Kaikelle on aika ja paikka kun vaan katsoo kalenterista, Antti kertoo.

Kisakaudella treeniä on Antilla n. 6 tuntia viikossa, kesällä peruskuntokaudella suunnilleen 14 tuntia viikossa. Antti tekee kisakaudella vähemmän lääkärin töitä ja kisakauden ulkopuolella taas keskittyy niihin enemmän.  Työmäärät vaihtelevat n. 30-80h viikossa. Joskus hän tekee töitä vain pari päivää ja joskus 7 päivää viikossa.

Yrittäjänä joustavuus on mahdollista myös työelämässä, kun päättää itse mitä työkeikkoja ottaa vastaan. Jonkun toisen määrittelemät työtunnit eivät välttämättä mahdollistaisi huippu-urheilua yhtä hyvin.

Työaika ja parisuhdeaika kulkevat käsi kädessä

Viivi ja Antti ottavat toisilleen pieniä hetkiä joka päivä ja lisäksi Viivi kulkee usein mukana kisamatkoilla silloin, kun ne ovat vain parin päivän reissuja.

– Me keksitään fiksuja ratkaisuja miten saadaan yhteistä aikaa. Mennään yhdessä lounaalle tai kahvilaan tekemään töitä. Ei ajatella niin traditionaalisesti kaikesta. Loman ja työn voi hyvin yhdistää, kuten myös parisuhdeajan ja työn. Se on mun mielestä parasta, kun tehdään yhdessä yhteisen yrityksen eteen asioita, Antti kertoo.

– Yhteinen yritys meille ihana juttu, josta käydään joka päivä yhdessä bisnesneuvotteluita. Nyt rempataan yhtä meidän sijoituskämppää yhdessä ja se on aivan ihanaa, tosi hauska projekti, Viivi komppaa.

Yhteiset projektit ovat molempien mielestä kivointa mahdollista yhteistä tekemistä.

– Me ei tarvita kynttiläillallisia, koska se perus yhdessäolo on niin ihanaa ja se hyvä arki riittää meille, Viivi jatkaa.

Kisareissuilla usein toinen päivä kuluu täysin kisoissa, mutta toisena päivänä on aikaa tutkia matkakohdetta yhdessä ja rentoutua viettäen parisuhdeaikaa.

Toisen vikoja ei osoitella sormella

Antilla ja Viivillä on parisuhteeseen yhtä mutkaton suhtautumistapa kuin kaikkeen muuhunkin. Ristiriitatilanteissa molemmat etsivät vikoja ensin itsestään.

– Toista ei voi muuttaa, ainut tapa muuttaa toista on muuttaa itsensä ja omalla esimerkillä näyttää mitä toivoo. Toista ei myöskään kritisoida eikä meillä koskaan nalkuteta, se on tosi epäkunnioittavaa toisen olemusta kohtaan. Me ollaan aikuisia ihmisiä ja toimitaan kummatkin varmasti parhaamme mukaan, Viivi kertoo.

– Tiedetään, että molemmat yrittää joka päivä parhaansa meidän perheen eteen ja jos se ei riittäisi toiselle, niin se olisi tosi loukkaavaa, Antti jatkaa.

Yhtä tärkeää kuin ottaa toisilleen aikaa on myös muistaa mihin on toisessa alunperin ihastunut.

– Erilaisuus on se asia, joka alunperin on viehättänyt toisessa, niin tuntuisi tyhmältä haluta tehdä toisesta samanlainen kuin itse on. Kyllä se on heräämisen paikka, jos jossain vaiheessa ei siedäkään enää niitä asioita, mihin on alunperin ihastunut toisessa ihmisessä, Antti pohtii.

Pikkuviat on mitä on, pikkuvikoja. Parisuhteessa ja elämässä vaaditaan suhteellisuudentajua.

– Kun ammatissa näkee tosi paljon kuolemaa niin se suhteellistaa, että ne pikkuasiat on oikeesti ihan mitättömiä. Elämä on rajallista, nyt nautitaan. Se että mä saan täyttää tänä vuonna 30 vuotta tuntuu tosi hienolta, koska niin monelta jää koko elämä kesken, Viivi lisää.

Vanhemmuus toi mukanaan kuolemanpelon

Viiville tuli vanhemmuuden myötä aluksi valtava kuoleman pelko. Samaistun siihen, että lasten myötä ajankulun tiedostaa helpommin ja oma kuolema pelottaa, koska haluaa kokea kaiken mahdollisen omien lasten kanssa.

– On tärkeää nähdä se elämän rajallisuus. Elämä on lahja ja vanhemmuus on lahja ja se, että me saadaan kokea tää kaikki niin siitä pitää olla tosi kiitollinen, eikä kuolemaa kannata pelätä, Viivi pohtii.

Elämän rajallisuuden tiedostaminen on ehdottomasti hyvä asia. Se antaa mahdollisuuden tarkastella niitä omia valintoja ja miettiä tarkkaan mitä elämältä haluaa ja millaisen perinnön haluaa jättää.

– Kun hyväksyy elämän rajallisuuden ja ymmärtää sen, niin voi aina miettiä, että jos vaikka kuolee huomenna, niin onko jotain asioita, jotka haluaisi tehdä toisin, jotta tietäisi kuolinvuoteella tehneensä parhaansa. Muhammad Ali sanoi, että haluaa kuolla muistojen kanssa, ei unelmien. Vaikka nyt kuolisi ja jäisi asioita tekemättä niin siihen ei voi vaikuttaa, mutta se että on tehnyt niitä nii paljon kun on pystynyt, on ainoa millä on merkitystä, Antti lataa.

Viisaita sanoja, jotka antavat paljon ajateltavaa.

Perhearki on tärkeintä

Vaikka Rintasten arkeen kuuluu paljon työntekoa ja treeniä, pääosassa on kuitenkin vanhemmuus ja arki neljän lapsen kanssa.

– Parasta arjessa on lasten väliset suhteet ja meidän suhde lapsiin, se meidän perhedynamiikka. Meillä on niin ihana porukka kasassa ja kaikki on tosi hauskoja persoonia. Hyvä huumori paras asia meidän perheessä ja se, että meillä on niin hyvä parisuhde, Viivi kertoo.

Antti nauttii erityisesti siitä, että voi olla esimerkkinä lapsille ja auttaa heitä toteuttamaan heidän unelmiaan.

– Vanhemmuudessa kivaa on se, että voi olla se kuka tarjoaa ja mahdollistaa. Se tuo tosi suuren merkityksen elämään, että ei tee itsensä takia vaan asioita, vaan voi tehdä niitä myös muita varten, hän pohtii.

– Ihaninta on olla aitiopaikalla seuraamassa meidän neljän upean persoonan kasvua ja kehitystä. Se on myös tosi suuri vastuu, jonka on ymmärtänyt vasta myöhemmin. Kannan sen vastuun suurella ilolla ja kunnialla, Viivi jatkaa.

Neljän lapsen kanssa arjessa on joskus tullut koettua myös riittämättömyyden tunteita, mutta lasten kasvaessa se on vähentynyt koko ajan.

– Lasten ollessa pienempiä se riittämättömyys oli rankkaa, että onko tarpeeksi jokaisen kanssa, antaako joka päivä jokaiselle tarpeeksi läsnäoloa ja huomiota. Oli kauhea ajatus, että jääkö jonkun jutut kesken, että haluaisi sanoa jotain, mutta ei pysty, koska toisella on joku tilanne päällä, Viivi muistelee.

Rintaset viettävät paljon yhteistä perheaikaa arjessa, mutta sen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa mitään sen ihmeellisempää. Tavallinen yhdessäolo riittää.

– Lasten kanssa on hauskaa olla kotona ja käydä Hoplopissa. Tykätään me reissatakin ja joka kesä lähdetään matkalle yhdessä Antin vanhempien ja Antin siskon perheen kanssa. Ne on tosi kivoja reissuja, Viivi kertoo.

– Arjessa me ihan vaan ollaan yhdessä ja syödään yhdessä. Ei mitään sen ihmeempää. Ollaan spontaaneja. Lasten kanssa voi tehdä yhdessä ihan niitä normaaleja asioita ja suurimman osan ajasta se lasten kanssa oleminen on ruokailua, kaupassakäyntiä ja siivousta. Ei aina tarvitse keksiä mitään spesiaalia, Antti jatkaa.

Yhdessä kohti unelmia

Tulevaisuudelta Antti ja Viivi toivovat ilmiselvän terveyden lisäksi sitä, että puhalletaan yhteen hiileen perheenä ja toteutetaan kaikkien omia ja yhteisiä haaveita.

– Toivon, että lapset oppisivat sellaista elämän vaurautta. Olisi hienoa, että kaikilla olisi paljon asioita, jotka ovat heille merkityksellisiä ja antavat paljon. Lapsilla se voisi olla urheilu tai joku muu harrastus tai mahdollisuus tehdä jotain asiaa, mikä sitten lopulta onkin todella merkittävä heidän loppuelämän suhteen. Mä toivoisin, että kaikki löytäisivät sen oman intohimon ja olisi rohkeutta tehdä töitä sen eteen ja sijoittaa itseensä paljon, Antti pohtii.

Kummatkin toivovat, että lapset oppivat tekemään kovasti töitä unelmiensa eteen.

– Halutaan, että lapset oppivat itse kalastamaan, eikä vaan anneta heille kalaa. Toivotaan, että lapset oppivat myös pikkuhiljaa tekemään asioita, jotka tuovat heille pidempiaikaista iloa ja löytävät ne sellaiset omat henkiset valuutat, joita on hyvä olla mahdollisimman paljon. Silloin heillä on mahdollisuus tehdä myös elämässä paljon.

Käytännönläheisiä koko perheen unelmia ovat toinen koira tulevaisuudessa, sekä muutto isompaan taloon, jossa kaikille lapsille olisi omat huoneet.

Viivin ja Antin terveiset muille vanhemmille tai vanhemmiksi haluaville:

Älkää luopuko omista unelmista, pitää olla itsekäs myös perheessä ja parisuhteessa. Älä unohda itseäsi yhtään väheksymättä sitä, miten tärkeää on myös panostaa omien lasten haaveisiin. Omasta onnesta ja hyvinvoinnista vastuun ottaminen on tärkeää. Pystyy antamaan enemmän muille kun antaa myös itselleen. Vanhempien parisuhde on lasten koti. Avun pyytäminen ja vastaanottaminen on rohkeutta. Erityisesti yksinhuoltajille: kaikki järjestyy aina.

Kiitän Viiviä ja Anttia älyttömän paljon siitä, että halusivat jakaa oman tarinansa ja mä sain kertoa sen. Koska tällä kertaa kyseessä oli meille läheinen ystäväperhe, kirjoittaminen oli itselleni ehkä vielä tavallistakin tunteikkaampi ja jännittävämpi prosessi. Suoraan sanoen olin aivan jännityksestä kankeana, kun linkkasin tekstin heille etukäteen luettavaksi. Mutta kuten tavallista, vastaanotto oli lämmin, kannustava, kiitollinen, iloinen ja ihana. Me ollaan aivan älyttömän onnekkaita koko perhe, kun saadaan kutsua Rintasia meidän ystäviksi ja viettää heidän kanssa aikaa. He ovat meille ihan valtava inspiraation lähde ja elävä esimerkki siitä, että kovalla työllä, oikealla asenteella ja periksiantamattomuudella voi saavuttaa mahtavia asioita. Ja jos joku vielä miettii, että voiko tehdä asiaa x sen jälkeen kun on saanut lapsia, niin kyllä V O I. Ihan mitä vaan. Kiitos Antti, Viivi ja lapset, kun saadaan olla mukana teidän perheen elämässä ja seurata teidän menestystarinaa näin kutkuttavan läheltä. Te olette aivan ihania!