Tämän vuoden aikana tulen esittelemään täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. Tänään on vuorossa sarjan seitsemäs perhe.

Ihanat erilaiset perheet: Linda, 29, Luca, 5, & Sisu, 2,5

Linda on mulle entuudestaan tuttu, hän oli nimittäin yksi ensimmäisiä lukijoita, joka mua tuli moikkaamaan kadulla heti blogin alkuaikoina. Tiemme ovat kohdanneet monta kertaa näiden vuosien aikana – kerran esimerkiksi Naistenklinikan ultrassa, kun paljastui, että odotimme molemmat vauvaa syntyväksi samana laskettuna aikana. Nyt tiemme kohtasivat, kun sain kunnian jakaa Lindan ja perheen tarinan teille Ihanat erilaiset perheet -sarjassa.

Linda ottaa mut vastaan kenties kesän viimeisenä oikeasti kuumana päivänä. Ensin jutellaan rauhassa kahdestaan, sitten hän hakee pojat melkein naapurissa sijaitsevasta päiväkodista. Vaikka olemme tavanneet sattumalta useamman kerran, kuulen Lindan tarinan kokonaisuudessaan ensimmäistä kertaa.

Masennusta ja nopeaa etenemistä

Linda ja Osku tapasivat lokakuussa 2011 Helsingin Amarillossa, kun Linda oli juuri palannut Espanjasta Suomeen. Parilla synkkasi heti ja pian he jo muuttivatkin yhteen. Vuonna 2012 Linda sairastui masennukseen ja kävi hoidettavana Auroran päiväsairaalassa kymmenen viikon ajan. Lindalla ei ollut työ- tai opiskelupaikkaa, sillä voimat kuluivat masennuksen kanssa taisteluun.

Yllätysvauva

Lokakuussa 2013 Linda ja Osku saivat yllättyä, sillä Linda teki positiivisen raskaustestin. Hän tuli raskaaksi e-pillereiden läpi.

– Ei oltu suunniteltu sitä, eikä oltu ollenkaan valmiita siihen, varsinkaan silloinen mieheni, Linda kertoo.

Pari päätti kuitenkin yhdessä pitää lapsen.

Raskausajan Linda koki helppona ja pystyi jopa nauttimaan raskaudesta, vaikka tuleva isä ei osannutkaan tarjota sellaista tukea tai läsnäoloa, jota hän olisi kaivannut. Molemmat olivat nuoria ja aivan uudessa tilanteessa.

Luca syntyi kesäkuussa 2014 ja synnytys meni hyvin. Vaikka 4,5-kiloinen esikoisvauva ei ollut se helpoin tai nopein ponnistettava, synnytyksestä jäi Lindalle hyvä kokemus. Osku oli mukana synnytyksessä tukemassa ja pian perhe pääsi aloittamaan yhteistä perhe-elämää.

Linda jäi arjessa yksin

Vauva-aika oli helppoa ja seesteistä aikaa, vaikka sen intensiivisyys yllättikin alkuun. Pian Linda kuitenkin huomasi olevansa Lucan kanssa pääosin yksin.

– Aika paljon kävin Lucan kanssa perhetalolla vauvajumpissa ja muskareissa, touhusin paljon Lucan kanssa kahdestaan. Nähtiin kavereita, joilla oli samanikäisiä lapsia. Lucan isä ei hirveästi ollut osallisena meidän arkipäivien touhuissa, Linda muistelee.

Ero ja uusi rakkaus

Lopulta pari koki paremmaksi jatkaa elämää erillään ja Linda ja Osku erosivat loppuvuodesta 2015, kun Luca oli 1,5-vuotias. Ei mennyt aikaakaan, kun nurkan takana Lindaa odotti jo uusi rakkaus.

– Erosta meni vain pari kuukautta, kun tapasin jo Sisun isän Erikin. Ajattelin, että nyt mä oon yksin ja keskityn Lucaan, mutta ei se nyt mennyt ihan niin kuin ajattelin. Erikin kanssa edettiin tosi nopeasti, ajattelin, että nyt tässä on niinkun mun elämäni mies.

Suhde eteni vauhdilla ja melko pian ensitapaamisen jälkeen pari alkoi jo seurustelemaan.

Haaveissa toinen lapsi

Erikillä ei ollut vielä omia lapsia ja Lindastakin tuntui, että olisi mukavaa saada Lucalle pikkusisarus seuraksi. Hyvin nopeasti Erick ja Linda alkoivatkin yhteisestä päätöksestä yrittää jo vauvaa.

– Me yritettiin raskautua n. neljän kuukauden ajan, ja sitten olinkin jo raskaana kun mentiin naimisiin puolen vuoden kuluttua ensitapaamisesta.

Erick kävi koulua Turussa ja oli töissä Karjaalla. Kotona hän oli vain viikonloppuisin. Linda huomasi pian olevansa enemmän yksin kuin aiemmin. Reissutyön vuoksi puoliso ei ollut kotona jakamassa yhteistä arkea, vaan Linda huolehti kaikesta yksin.

Vatsavaivoja ja mustasukkaisuutta

Sisu syntyi helmikuussa 2017, Lucan ollessa 2,5-vuotias.

– Luca oli tosi mustasukkainen kun Sisu syntyi. Olisin halunnut imettää ja täysimettää paljon pidempään, mutta Luca reagoi niin voimakkaasti siihen Sisun syntymään ja oli niin mustasukkainen, että jotenkin minulla ei ollut voimavaroja tai aikaa paneutua imetykseen tarpeeksi.

Imetyksen päättyminen aiemmin kuin Linda olisi toivonut harmittaa häntä edelleen.

– Jos siinä olisi ollut se toinen aikuinen arjessa läsnä, niin olisin pystynyt panostamaan enemmän imetykseen, kun taaperollakin olisi ollut seuraa imetyksen aikana.

Sisu kärsi vatsavaivoista elämänsä ensimmäiset puoli vuotta ja se oli Lindalle raskasta aikaa.

– Kun oli yhtäaikaa vatsavaivainen vauva ja mustasukkainen taapero, niin se oli henkisesti tosi uuvuttavaa. Ja just se, että olin niin yksin. Kun mies tuli kotiin, niin perjantaina hän saattoi lähteä ulos, lauantai meni hänellä nukkuessa ja sunnuntaisin sitten hän lähti taas takaisin kouluun ja töihin.

Linda ei muista ensimmäisten puolen vuoden ajalta juuri mitään, koska oli silloin niin uupunut.

– Halusin itse pitää Lucan kotona rauhassa meidän kanssa, mutta jälkeenpäin mietittynä olisi kannattanut laittaa hänet päiväkotiin jo aiemmin. Kyllä me selvittiin siitä vauvavuodesta ja mäkin olen ihan järjissäni vielä, yllättävän nopeasti se kuitenkin meni.

Arki kaatui yksin Lindan vastuulle

Pikkuhiljaa Linda alkoi ymmärtää, että arki ei olekaan sellaista kuin hän olisi parisuhteelta toivonut, eivätkä he oikeastaan edes tunteneet toisiaan kunnolla.

– Kun edettiin niin nopeasti, niin eihän sitä ihmistä voi tuntea. Eikä me hirveästi keskusteltu, että millaisia vanhempia me halutaan olla tai millaisia kasvatusperiaatteita halutaan noudattaa. En tajunnut sanoa, että tarvitsisin siinä vanhemmuudessa paljon enemmän tukea.

Linda pohtii erilaisten näkemysten syyksi myös kulttuurieroa.

– Sisun isä on Afrikasta. Siellä usein mies käy töissä ja nainen hoitaa kodin ja lapset, niin ehkä se ei ollut niin selkeää hänelle, että minä toivoin erilaista arkea.

Erosta huolimatta hyvät isäsuhteet

Lopulta Linda ja Erick päätyivät myös eroon ja nykyisin Linda asuu yksin kahden poikansa kanssa. Mikään ei ole jäänyt kaduttamaan Lindaa, vaikka parisuhteet päättyivätkin eroon. Hän tietää, että kummatkin isät tekivät suhteessa parhaansa, kuten hän itsekin.

– En syytä kumpaakaan isää mistään, tiedostan hyvin, että minussakin oli omat vikani parisuhteessa.

Pojat tapaavat isiään säännöllisesti.

– Joka toinen viikonloppu pojat menevät molemmat Sisun isän Erickin luokse. Välillä Lucan isä ottaa hänet luokseen lauantaisin ja hakee Lucan Sisun isältä, tai sitten hän tulee käymään meillä arki-iltana. Hän on hirveän urheilullinen, niin on helppo ottaa isompaa poikaa jo mukaan urheiluharrastuksiin kuten skeittailuun ja juoksemaan.

Isien välit ovat hyvät sekä keskenään että Lindan kanssa, siitä Linda on onnellinen ja arvostaa molempien isien panostusta.

– Olen tosi kiitollinen siitä, että Sisun isä ottaa molempia poikia luokseen. Silloin kun Luca oli 1,5v niin Erick tuli meidän elämään ja on pitänyt siitä asti häntä kuin omana lapsenaan.

Erickin ei olisi mikään pakko ottaa myös Lucaa luokseen joka toinen viikonloppu, mutta hän on alusta asti tehnyt sitä omasta halustaan. Erick aikoo myös tulevaisuudessa ottaa molemmat pojat viikonloppuisin luokseen ja kohtelee molempia tasa-arvoisesti, vaikka toinen onkin hänen biologinen lapsensa ja toinen ei.

 –  Arvostan sitä todella paljon ja hän kyllä tietää sen, muistan kiittää siitä usein. Se on meille iso juttu ja se antaa Lucalle tärkeitä eväitä elämään.

Oma aika on valtava voimavara

Kunnolliset yöunet ja oma aika joka toinen viikonloppu on Lindalle tärkeä voimavara arjessa yksinhuoltajana.

– Se antaa hirveästi voimaa ja piristää, että saa nukkua ne kaksi yötä rauhassa ja vaan olla jos huvittaa. Sitten jaksan taas ne kaksi viikkoa täysillä lasten kanssa ja keskityn heihin.

Linda toivoo, että poikien hyvät välit isiin ja isien hyvät välit häneen sekä toisiinsa säilyvät myös tulevaisuudessa, vaikka joku heistä löytäisi esimerkiksi uuden puolison rinnalleen.

– Just nyt tämä toimii niin hyvin meidän kaikkien osalta tämä kuvio ja pojat on sopeutuneet siihen hyvin.

Isien lisäksi Lindan tukena on oma äiti sekä ystävät, joista muodostuu hyvä tukiverkko ympärille, joka auttaa aina tarvittaessa ja tarjoaa juttuseuraa.

– Arjessa me nähdään paljon ystäviä ja mun äitiä, että pääsen juttelemaan myös aikuisten kanssa.

Arki yksinhuoltajana kuormittaa

Hyvästä tukiverkosta ja säännöllisestä omasta ajasta huolimatta arki yksinhuoltajana tuntuu joskus yksinäiseltä ja kuormittavalta, kun ei ole toista aikuista jakamassa yhteistä arkea.

– Jos mun tarvitsee levätä tai käydä vessassa, suihkussa, tehdä ruokaa. Jos lapsi tarvitsee jotain, niin mun on vaan hoidettava se lapsi aina ensin, tottakai kun ei ole vaihtoehtoja Ja kun lapset menee illalla nukkumaan, niin mulla ei ole ketään kenelle kaataa kaikki tunteet ja ajatukset ja puhua siitä päivästä.

Satunnaisista yksinäisyyden tunteista huolimatta Linda ei kuitenkaan kaipaa tällä hetkellä uutta parisuhdetta elämäänsä, vaan on tyytyväinen juuri näin.

Yksinhuoltajuus tuo Lindalle mukanaan myös paineita lasten kasvatuksesta.

– Kaikki on  mun vastuulla, vaikka eihän kaikki tietenkään ole kasvatuksesta kiinni. Koska mä arjessa opetan heitä ja kasvatan heitä ja yritän tehdä heistä hyviä aikuisia. Jos mä vaikka epäonnistuisin ja heille tulisi isompana kuvioihin huumeet tai rikokset, syyttäisin siitä itseäni.

Vaikka hän tietää ja ymmärtää, ettei kaikki ole kasvatuksesta kiinni, eikä ajattele rikosten tai huumeiden pariin ajautuneita epäonnistuneina ihmisinä, hän kokisi itse epäonnistuneensa äitinä.

– Varmasti ydinperheessäkin vanhemmat syyttäisi itseään, mutta mulla on jotenkin tosi kovat paineet, koska tässä olen vain minä yksin.

Vanhemmuudessa pelko ja huoli omista lapsista on aina läsnä muutenkin.

– Koska ei voi suojella kaikelta ja mitä enemmän lapset kasvaa niin sitä vähemmän on sitä valtaa heihin. Vanhemmuudessa minulle rankinta ei ole niinkään ne fyysiset asiat, kuten väsymys, vaan just ne henkiset asiat. Se pelko, sitä ei voi hirveösti alkaa miettiä, muuten menee ihan sekaisin. Kun sille ei kuitenkaan voi mitään.

Parasta on touhukas arki

Linda nauttii kaikkein eniten ihan tavallisesta, touhukkaasta arjesta  poikiensa kanssa. Perhe tapaa paljon ystäviä ja tekee kaikkea yhdessä.

– Harvoja on ne illat, että tullaan päiväkodista ja töistä kotiin ja ollaan vaan tällä. Tosi paljon nähdään kavereita, ulkoillaan, käydään uimassa, katsotaan leffoja, luetaan ja leikitään yhdessä.

Yhdessä puuhastelu tekee arjesta vauhdikkaiden poikien kanssa myös helpompaa.

– Se on helpointa meille kaikille. Pojat tykkää nähdä kavereita ja homma pysyy rauhallisempana silloin, kun heillä on muutakin seuraa kuin toisensa. Mulle on myös tärkeää saada välillä aikuista juttuseuraa.

Kesällä Linda oli poikien kanssa neljä viikkoa lomalla ja silloin tuntui välillä, että seinät kaatuvat päälle.

– Me ei oikein matkusteltu mihinkään ja monet kaverit olivat myös silloin jossain muualla, joten olin paljon yksin poikien kanssa. Se neljä viikkoa tuntui pitkältä, kun pojat aika paljon tappelivat keskenään ja sain selvitellä niitä riitoja ja olla koko ajan vahtimassa, että he eivät käy toisiinsa kiinni.

Sisarukset rakastavat ja tappelevat

Arki ja rutiinit pitävät päivät seesteisempinä ja siksi Linda tykkää arjesta eniten.

Vaikka välillä pojat tappelevat keskenään, kuten sisarukset usein tekevät, Linda on onnellinen siitä, miten paljon he välittävät toisistaan. Poikien kasvaessa he ovat alkaneet myös löytää leikkeihin yhteisen sävelen.

– On ihanaa katsoa, kun pojat leikkii rauhassa yhdessä. Kun on niin paljon sitä tappelua ja välien selvittelyä, niin on ihanaa vaihtelua, että he leikkii yhdessä nätisti ja Luca vaikka opastaa Sisua jossain asiassa. Ja esimerkiksi ensi viikolla vien Lucan neuvolaan, ja Sisun vien heti tarhaan, niin Luca oli huolissaan, että toivottavasti Sisua ei sitten kukaan kiusaa sillä aikaa tarhassa, kun hän ei ole siellä.

Tällä hetkellä arjessa väsymystä aiheuttaa iltaisin kukkuva taapero, joka ei tunnu väsyvän millään.

– Sisu nukkuu päiväkodissa puolen tunnin päiväunet, minkä vuoksi hän nukahtaa ehkä puoli 11 illalla. Lomalla hän nukahti hyvin ja ilman tappeluita, kun ei nukkunut päiväunia. Päiväkodin päiväunien vuoksi nukahtaminen venyy ja hän taistelee unta vastaan.

Linda ei kuitenkaan jaksa stressata nukkuma-järjestelyistä, koska uskoo ajan auttavan tähänkin asiaan.

 – En usko, että hän hirveän vanhana enää jatkaa tuota samaa. Viimeistään sitten kun päiväkodissakin jättää päiväunet pois, niin se auttaa.

Rakkaus arjessa palkitsee

Rakkauden osoitukset omilta lapsilta ja se, että omat opit ovat menneet perille, tuntuu Lindasta palkitsevalta.

–  Ihanimpia on ne pienet hetket, mitä tulee arjessa ripotellen. Esimerkiksi nyt Sisu on alkanut halaamaan minua ja sanomaan että “mä rakastan sua”.

Lindalle on kaikkein tärkeintä se, että perheessä ollaan avoimia.

–  Meidän perheessä kaikki voi olla omia itsejään. Pojatkin on tosi erilaisia persooniltaan, niin mä yritän kuitenkin, että me kolme muistettaisiin toistemme hyvät ominaisuudet ja oltaisiin omia itsejämme ja hyväksyttäisiin toisemme sellaisina kuin ollaan.

Hän toivoo, että pojat pysyisivät aina läheisinä toisilleen ja pitäisivät toisistaan huolta.

Tulevaisuuden suunnitelmissa Lindalla siintää kosmetologikoulusta valmistuminen, sekä yhteinen matka poikien kanssa, josta hän on haaveillut pitkään.

– Suurin haave on pysyä terveenä ja se, että perhesuhteet pysyvät hyvinä.

Lindan terveiset muille perheille:

Vaikka yhteiskunta on tosi suoritus- ja tavoitekeskeinen, elämä ei aina mene niinkuin suunnittelee. Sitten on vaan tehtävä parhaansa siinä tilanteessa ja nautittava siitä, mitä on. En mäkään suunnitellut, että mun lapsilla olisi eri isät ja elämä olisi tällaista. Mutta kaikissa on hyviäkin asioita ja omat hyvät puolensa. Pitää muistaa ne hyvät puolet ja nauttia niistä. Tärkeintä on se, että on itse onnellinen omassa elämäntilanteessaan ja se toimii. Ei kannata välittää muiden arvosteluista tai mielipiteistä.

Haluan kiittää ihan mielettömän paljon Lindaa siitä, että hän lähti mukaan ihaniin erilaisiin perheisiin ja jakoi oman perheensä tarinan. Lindasta huokuu sellainen positiivisuus ja elämän ilo kilometrien päähän. Ja se, miten sydämellisesti hän on kohdannut mut monta kertaa näiden vuosien aikana ja joka kerta tullut omasta halustaan piristämään mun päivää, kertoo mulle siitä, miten upea ihminen hän on. Linda on ihana äiti ihanille lapsille ja hän pitää upeasti huolta arjesta ja pienistä pojistaan. Kiitos, kun tulit mukaan <3

Sarjan muut perheet:

1. perhe: Emma, Timo & Torsti

2. perhe: Emilia & Minea

3. perhe: Siiri, Hannele & kaksi lasta

4. perhe: Viivi, Antti, Vilja, Varpu, Akseli & Minni

5. perhe: Sanna, Pyry, Jimi & Venla 

6. perhe: Marjut, Janne & Minea 

Tämän vuoden aikana tulen esittelemään täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. Tänään on vuorossa sarjan kuudes perhe. Ensimmäisen perheen tarinan voit lukea täältä, toisen perheen tarinan täältä, kolmannen perheen tarinan täältä, neljännen perheen tarinan täältä ja viidennen perheen tarinan täältä.

Ihanat erilaiset perheet: Marjut, 32, Janne, 34, & Minea, 2,5,

Kaukosuhde ei toiminut 

Marjutin ja Jannen upea koti on mulle entuudestaan tuttu Marjutin suositulta @lovingwhitestyle -instatililtä ja blogista, mutta silti yllätyn kun astun sisään. Koti on vielä upeampi luonnossa, aivan henkeäsalpaavan kaunis. Marjut, Janne ja Minea ottavat mut hymyillen vastaan.

Aloitan haastattelun samalla kysymyksellä kuin aina: Mistä teidän tarina on saanut alkunsa, kuinka teistä tuli perhe?

– Me ollaan tavattu ekan kerran vuonna 2010 Kokkolassa. Janne pelasi silloin jalkapalloa ammatikseen ja mä asuin Helsingissä ja yhteisen kaverin kautta nähtiin sitten siellä baarissa, kun mä olin käymässä siellä, Marjut kertoo. 

– Ei lähdetty baarista yhdessä, mutta vaihdettiin vissiin numeroita ja myöhemmin alettiin soittelemaan ja näkemään, varmaan noin puoli vuotta oltiin yhdessä, Janne jatkaa.

Pidemmän päälle välimatka yhdistettynä Jannen työhön jalkapallon pelaajana kävi liian hankalaksi ja pari päätti erota.

– Totesin että ei tuu mitään, kun ei ikinä tiennyt että milloin nähdään. Joka viikonloppu oli pelit ja harjoitukset. Sitten meni vuosi niin, että aina joskus oltiin yhteydessä. Janne soitti joskus baarireissun jälkeen yöllä, että on miettinyt mua ja mitä kuuluu, mutta siihen se jäi.

Sä olet mun elämäni nainen

2012 Joulukuussa Janne ja Marjut tapasivat sattumalta Kokkolassa ja viettivät yhteisen vuorokauden toistensa kanssa, ennen kuin Janne lähti taas pelireissulle. Hän oli siirtynyt Seinäjoelle pelaamaan. Pian tapaamisen jälkeen Marjut lähti käymään Jannen luona Seinäjoella ja parin ihastus toisiinsa roihahti uudelleen. 

– Pari viikkoa sen jälkeen kun olin käynyt Jannen luona, hän soitti mulle ja sanoi, että “sä olet mun elämäni nainen ja mä muutan nyt Helsinkiin”. 

Marjut ihmetteli yhtäkkistä mielen muutosta, sillä aiemmin Janne oli ollut sitä mieltä, että Helsinki  on auttamattomasti liian suuri, eikä hän voisi asua siellä. 

 – Sitten yhtäkkiä Janne muuttikin mun luokse yksiöön Etelä-Haagaan. Ensin mä olin vähän silleen, että mitä tässä tapahtuu. Kaikki kävi niin nopeasti.

Jannen piti piti muuttaa omaan kämppään ensin asumaan, mutta sitten pari muuttikin suoraan yhteiseen kotiin Mannerheimintielle. Ja siitä kaikki sitten lähti.

Molemmat olivat aina tienneet haluavansa lapsia, ja pian pari alkoi vauvakuumeilla. He viettivät aikaa sukulaisten ja ystävien lasten kanssa ja Marjutille oli selvää, että Jannesta tulisi aivan ihana isä. 

Raskaus ja ihana vauvavuosi

– Janne kosi mua 9.12.2015 ja sitten mä tulin raskaaksi seuraavan vuoden keväällä, Marjut kertoo. 

Marjut kärsi ankarasta raskauspahoinvoinnista alkuraskaudessa, joka vei tiputukseen asti. Muuten raskausaika kuitenkin sujui hyvin, vaikka loppumetreillä Marjut sai vielä raskausmyrkytyksen ja synnytys piti käynnistää. 

– Mun synnytys kesti kolme tuntia ja 40 minuuttia. Kun mentiin saliin seitsemän aikaan illalla, niin sanottiin että ei tämän päivän aikana tapahdu mitään. Mietin siinä, että pakkohan mun on näitä kipuja kestää ja katsella eteenpäin.Yhtäkkiä mulle kuitenkin tuli tunne, että pakko ponnistaa. Kätilö sanoi, että ei nyt vielä, mutta sitten ne tarkisti tilanteen ja yhtäkkiä sainkin luvan ponnistaa. 

Minea syntyi lokakuussa 2016 ja täydensi parin onnen.

– Se oli kauhean ihmeellistä ja me varmaan vaan katsottiin Mineaa, hämmästeltiin. Mahtavaa aikaa. Koko aikahan tämä on tietenkin ollut ihanaa, kun saa seurata Minean kasvua, Janne sanoo.

– Minea oli helppo vauva kun hän nukkui vaan, eikä ollut mitään ongelmia. Varmaan yhden kerran hän itki yöllä ja käveltiin ja kannettiin, mutta muuten ei ollut mitään koskaan, Marjut jatkaa.

Ensimmäisen vauva-vuoden aikana Marjutilla ja Jannella ei ollut turvaverkkoa, kun molempien vanhemmat asuivat pohjoisessa.

– Sitten kun Minea täytti vuoden, Jannen vanhemmat päättivät muuttaa tänne pääkaupunkiseudulle. Se oli kaksi kuukautta ennen kuin mä sairastuin, Marjut muistelee.

Päivä, joka ei unohdu

Joulukuun 8. päivä vuonna 2017 on jäänyt ikuisesti Marjutin mieleen. 

– Imetin Mineaa ihan tavallisesti, vasemmasta rinnasta kaksi kertaa. Janne oli jossain, olisiko ollut pikkujouluissa. Sitten laitoin Minean nukkumaan ja menin itse suihkuun. Suihkussa ihmettelin, että miten tämä rinta ei tyhjentynyt kunnolla, että miten siellä tuntuu tollanen kivi, joka pyörii käsissä. Samana iltana sain kuulla, että oli lähipiirissä oli löytynyt kilpirauhassyöpä ja jotenkin mulle tuli tunne, että tämä täytyy tutkia. Kun ei koskaan voi tietää, Marjut kertaa illan tapahtumia.

Marjut lähti seuraavana aamuna Minean kanssa junalla Kokkolaan ja yritti varata siellä aikaa terveyskeskuksesta rinnan tutkimiseen. Viikonloppuisin ei kuitenkaan tehty päivystyspuolella mitään tutkimuksia, joten Marjut varasi ajan Terveystalolle ja sai sen maanantaiaamuksi.

Järkyttävät uutiset 

Marjut vietti lääkäriaikaa edeltävän yön Kokkolassa lähellä lääkäriasemaa ja meni maanantaiaamuna lääkäriin Minean ja oman mummunsa kanssa.

Ensin yleislääkäri otti hänet vastaan, mutta ei osannut sanoa mitään, vaan laittoi Marjutin suoraan kuviin. 

– Radiologi oli myöhässä onnettomuuden takia ja mun piti vaan odottaa ja odottaa. Radiologi ultrasi ensin ja sanoi, että täällä näkyy jotain mustaa, että hänen täytyy tutkia tarkemmin. Siinä vaiheessa mua pelotti ihan hirveesti.

Marjut kävi vielä mammografiassa, jonka jälkeen radiologi tutki kuvat ja pyysi Marjutin istumaan huoneeseensa.

– Sitten ilman, että hän olisi sanonut, että otetaan mitään koepaloja, lääkäri sanoi, että “sulla on hyvin suurella todennäköisyydellä rintasyöpä”. Se hetki oli kyllä semmonen, että mä vaan aloin tyyliin huutoitkemään, että antakaa mulle puhelin antakaa mulle puhelin, Marjut kertaa elämänsä pelottavinta hetkeä. 

Se oli maanantai-aamu ja Janne oli Helsingissä juuri lähdössä töihin, kun Marjut soitti hänelle. Janne hyppäsi saman tien junaan ja matkusti Marjutin ja Minean luokse Kokkolaan. 

– Tiesin kyllä, että Marjut menee lääkäriin, mutta en osannut pelätä etukäteen, kun olin kuullut jostain, että imetyksen aikana ei voi saada rintasyöpää, eikä lähisuvussakaan ole ollut sitä. Marjutilla kävi vaan huono mäihä. Paljon siinä kävi kaikkea mielessä, mutta päätin heti, että tästä selvitään, Janne muistelee. 

Janne rauhoitteli itseään sillä, että otti kaiken mahdollisen selvää sairaudesta junamatkan aikana Helsingistä Kokkolaan. 

– Sillon oli jo helpompi mennä, kun tiesin aika paljon siitä jo valmiiksi, kuten että aika harva siihen menehtyy ja harvoin se myöskään uusiutuu, Janne kertoo. 

Kuinka kauan mulla on elinaikaa

– Muistan kun kysyin siltä lääkäriltä, että kauanko mulla on elinaikaa, että puoli vuotta vai vuosi vai mitä. Se lääkäri sanoi, että suurin osa rintasyöpäpotilaista on elossa vielä viiden vuoden päästä ja mä vastasin, että ei viisi vuotta riitä mulle, Marjut sanoo.

Marjutilla oli alkuun tosi sekava olo ja hän nukkui melkein koko ensimmäisen viikon diagnoosin jälkeen. Hän soitteli kaikki läheiset läpi ja kertoi mitä oli tapahtunut. 

– Me oltiin koko loppuviikko Kokkolassa. Halusin vaan nukkua koko ajan ja aina kun mä heräsin, niin ekana se oli mielessä, että mulla on syöpä. Halusin paeta nukkumiseen sitä todellisuutta ja aina se lävähti naamaan.

Hoidot alkavat

Kotiinpaluun jälkeen alkoi lääkärirumba ja hoidon suunnittelu. Marjutille sanottiin, että vuoden ja kahden kuukauden ikäisen Minean imetys pitää lopettaa.

– Janne kuvasi viimeiset kerrat kun sain imettää Mineaa. Sitten laitettiin laastarit nännien päälle ja kerrottiin Minealle, että äidillä on pipi. Yllättävän vaivattomasti se imetyksen lopetus sujui, vaikka hän oli vielä niin pieni. 

Koska Minea oli vielä niin pieni, hän ei onneksi osannut pelätä sairauden aikana. 

Marjut piti leikata heti, mutta imetyksen ja rinnoissa olleen maidon vuoksi leikkausta ei voitu tehdä heti, vaan ensin aloitettiin sytostaattihoidot. 

– Sytostaatit aloitettiin tammikuun alussa. Niitä tuli kolmen viikon välein yhteensä kolme kertaa ja sitten tuli vielä kaksi kertaa kahden viikon välein toista tosi tujua ainetta. 

Ensin näytti, että kasvain vain kasvaa, eikä pienene, vaikka sen olisi pitänyt reagoida hoitoon ja pienentyä. 

– Sanoin, että jos se ei ole muuttunut nyt mihinkään, niin te leikkaatte sen nyt, että mä en ala turhaan katteleen niitä oloja. 

Tukiverkko apuna hoitojen aikana

Sytostaattihoitojen aikana molempien perheet olivat Marjutin ja Jannen apuna ja hoitivat Mineaa. 

 – Sytoista tiesi aina, että viikko väsynyttä ja sitten kaksi viikkoa normioloa ja sitten taas viikko väsynyttä ja kaksi viikkoa normia, niin siihen pystyi valmistautumaan. Hoidettiin aina logistiikka niin, että joku oli aina täällä Marjutin ja Minean seurana. Mä kävin koko ajan töissä ja Minea oli koko ajan kotona.

 – Hyvä että pääsin edes sängystä vessaan niinä viikkoina, Marjut muistelee. 

Vihdoin koitti leikkauspäivä ja leikkaus sujui hyvin.

 – Mulle saatiin samantien laitettua se silikoni, avattiin kainalosta rintaan päin arpi, otettiin oma rinta kokonaan pois, mutta iho säästettiin. Sitten laitettiin saman kokoinen silikoni heti tilalle, kuin oma rinta oli ollut.

Leikkauksesta jäi Marjutille odottamaton komplikaatio.

– Kun heräsin leikkauksesta, niin mulla oli kolme sormea puutuneena. Ne puutuu edelleen heti, kun nostan kättä ylemmäs. Mulle on tullut hermovaurio vasemmalle puolelle selässä. Siinä leikkauksessa mun käsi on ollut jotenkin yliojentuneena koko leikkauksen ajan, minkä takia mulle on tullut niin sanottu enkelinsiipi-efekti. 

Marjut on käynyt fysioterapeutilla hoidattamassa selkää ja kättään. Leikkauksen jälkeen Marjut kävi kesän aikana vielä 25 kertaa sädehoidossa.

– Siitä ei tullut onneksi mitään oloja, mutta se oli raskasta kun piti joka päivä ajaa Vantaalta Meilahteen ja aina ne ajat oli myöhässä.

Hoidot loppuivat

Heinäkuun toisena päivänä hoidot viimein loppuivat. Marjut oli sairaslomalla töistä vielä helmikuuhun 2019 asti, jolloin hän palasi töihin oltuaan yhteensä vuoden sairaslomalla. 

Sekä Janne että Marjut kokevat, että kaikkein suurin voimavara sairauden aikana oli se, että heillä oli Minea. 

–  Se on tehnyt siitä niin erilaista kun on ollut Minea. En tiedä millaista olisi ollut, jos oltaisiin oltu kahdestaan. Lapsen myötä sairauden sai edes joskus pois mielestä, Janne kertoo.

 – Jos ei olisi ollut sitä lasta siinä, niin mistä ne voimat olisi saanut siihen hetkeen? Riitti vaan kun katsoin Mineaa niin tiesin, että ei tässä ole mitään muuta kuin yksi vaihtoehto, Marjut jatkaa. 

Siitä oli sairauden aikana valtava apu ja onni onnettomuudessa, että Jannen vanhemmat olivat muuttaneet Helsinkiin juuri ennen Marjutin sairastumista. Janne pystyi käymään töissä koko sairauden ajan ja silti Marjutin ja Minean tukena ja apuna oli aina joku silloin, kun apua tarvittiin. 

– Olen tosi kiitollinen läheisille ja meidän ystäväperheelle ja isovanhemmille kaikesta tuesta ja avusta, Marjut sanoo.

Hän on myös kiitollinen Jannelle siitä, että Janne on aina osannut kohdata Marjutin samanlaisena omana itsenään, huolimatta siitä miten sairas Marjut oli tai miltä hän sairauden vuoksi näytti. 

– Hiusten lähtö oli mulle ehkä se isoin juttu, kun siitä sairaudesta tuli niin näkyvää. Se oli niin sairasta, että sä vaan koskit hiuksia ja sitten niitä vaan oli joka paikassa. Minea rullasi tarrarullalla hiuksia mun selästä pois ja oli mun sylissä kun me leikattiin hiukset pois. Alkuun mulla oli peruukki päässä varmaan kuukauden tai kaksi, sitten mä ajattelin, että paskat. Että jos mä joudun näyttää tältä niin sitten mä näytän tältä.

Ehkä asioiden piti mennä näin

Marjut uskoo, että kaikella on tarkoitus ja asioiden piti mennä juuri niinkuin meni. 

– Halusin olla Minean kanssa pitkään kotona, ja nyt sitten sain olla, vaikkakin kovemman käden kautta. Me oltiin ostamassa puoliksi valmista kämppää Järvenpäästä  pari kuukautta ennen kuin sairastuin ja ajateltiin, että tehdään itse loppuun kokonaan se, mutta onneksi me päätettiin, että ei otetakaan sitä.

– Ehkä yksi syy miksi sairastuin oli myös se, että pystyin ja halusin kirjoittaa blogissa tästä kaikesta ja sillä tavalla pystyin antamaan vertaistukea muille. Silloin kun diagnoosin sain, niin heti päätin että haluan kertoa tästä ja en ala elämään kaksoiselämää. Tää on mun elämä ja mä kirjotan tästä. Muistan sen hetken kun kirjotin siitä ja kommentteja alkoi vaan tulemaan tuhansittain joka tuutista.

Moni tuli kertomaan Marjutille, että on itse käynyt saman läpi ja tsemppasi häntä. 

– Tosi paljon olen saanut jälkeenpäinkin viestejä, että joku on sairastunut ja mua on kiitelty siitä, että olen ollut avoin ja sen ansiosta joku vasta sairastunut osaa odottaa mitä on ehkä luvassa, vaikka ei voi tietenkään sanoa, että menisi aina samalla tavalla. Mutta voi vähän ainakin lukea, että mitä tapahtuu.  

– Tiesin, että Marjut tulee olemaan sairaudesta blogissa avoin alusta asti ja sen ansiosta osasin itsekin olla avoin, Janne kertoo. 

Sairauden myötä Marjut sai paljon paljon uusia (syöpä)ystäviä ja pääsi tapaamaan uusia ihmisiä. Hän pääsi myös mukaan Arlan Ihana nainen -kampanjaan, joka tuki Roosa nauha -keräystä. Marjutista tehtiin kampanjassa minidokumentti.

Pelko seuraa mukana

Vaikka sairastumisesta kuluu aikaa, pelko ei hellitä. Vähän aikaa sitten Marjut säikähti, kun hänen terve rintansa sekä rintakehä tuli kipeäksi. 

– Mulle tuli hirveä paniikki. Kun mikä tahansa pienempikin juttu tulee, nii tulee heti mieleen että noniin nyt se on levinnyt se syöpä. Se pelko seuraa mukana koko ajan.

Onneksi TT-kuvista selvisi, että syöpä ei ole uusinut eikä Marjutin tarvinnut pelätä. 

Sairauden jälkeen Marjut, Janne ja Minea ovat yrittäneet päästä takaisin normaaliin elämään kiinni. 

Tavallinen arki on parasta

Kaikkein eniten perhe nauttii siitä ihan tavallisesta arjesta ja yhdessäolosta. Minea käy kodin lähellä pienessä kahdeksan lapsen päiväkodissa, josta tykkää kovasti.

– Odotetaan aina kovasti, että isi tulee töistä kotiin. Me ehditään aina olla hetki kotona kahdestaan Minean kanssa päiväkodin jälkeen ennen kuin Janne tulee. 

Iltaisin perhe viettää aikaa yhdessä ilman puhelimia tai muita laitteita.

– Se parituntinen seiskasta yhdeksään kun me luetaan monta kirjaa yhdessä, on ihanaa aikaa. Minea on omassa sängyssä ja minä siellä sängyssä ja Janne on lattialla siinä meidän vieressä, Marjut kertoo.

– Se on musta päivän paras hetki, vaikka välillä onkin aikamoista härdelliä, Janne vahvistaa.

– Mun mielestä on ihana seurata vierestä miten Janne ja Minea toimii yhdessä, jotenkin ihanaa katsoa Jannen ilmeitä, kun hän katsoo Minskua niin, että palvoo häntä.

 – Sama toisinpäin, Janne virnistää. 

Vaikka Janne ei ennen Marjutin tapaamista koskaan halunnut muuttaa pääkaupunkiseudulle, nykyisin hän nauttii siitä, mitä Helsingillä on tarjota.  Perhe käy yhdessä pyöräillen eri leikkipuistoissa ja eläinpuistoissa, mummulassa ja kahvilla.

– Nyt kun asutaan täällä, niin meidän elämäntyyli on sellainen, että tehdään paljon kaikkea, mutta osataan tarpeen tullen myös olla ihan rauhassa vaan ja nauttia omista hetkistä, Janne kertoo. 

– Minea on tottunut mun mukana olemaan kaikenlaisissa kissanristiäisissä ja kyselee aina,  että minne tänään mennään, Marjut naurahtaa.

Terve tulevaisuus

 Tulevaisuudelta perhe toivoo kaikkein eniten terveyttä. 

– Se on tietty ykkönen, muuta en toivo, Janne sanoo.

– Toki me toivotaan myös sitä, että jossain vaiheessa olisi oma asunto. Ja nyt on kaksi vuotta menty aika silleen vaihtuvilla tilanteilla, niin toivotaan että rauhoittuisi tämä tilanne ja mä pääsisin takaisin töihin, Marjut lisää. 

Marjut jäi kesän alussa yllättäen työttömäksi ja on nyt ollut kotona, mikä on kiristänyt perheen kukkaronnyörejä. 

– Ensin olin käyttänyt kaikki mitä säästin äitiyspäivärahan ajalle, sitten jouduinkin jäämään sairauspäivärahalle ja olin vuoden sillä. Helmikuussa palasin osa-aikaiseksi töihin, mutta jouduinkin jäämään melkein heti työttömäksi, Marjut kertoo.

– Mutta ei se ole niin tärkeää, ei meidän tarvitse lähteä reissuun tai mitään, ollaan ihan onnellisia. Kunhan meillä on perustarpeet täytetty ja ystävät ja sukulaiset ja läheiset. Raha ei ole meille tärkeintä, kun ollaan huomattu kuinka pienestä se ihmiselämä on kiinni, Janne jatkaa.

Haaveissa toinen lapsi

Marjut ja Janne haaveilevat pikkusisaruksesta Minealle. 

– Meille sanottiin, että oltaisiin voitu kerätä munasoluja, mutta se olisi viivästyttänyt hoitoja. Me päätettiin, että on tärkeintä on, että Minealla on äiti, eikä se, että kerätään niitä. Meillä oli jo kuitenkin Minea.

Kahteen vuoteen syöpähoitojen jälkeen ei saa tulla uudelleen raskaaksi, mutta se kaksi vuotta on pian jo täynnä. 

– Mun kolme tai neljä kaveria on saanut tänä vuonna toisen lapsen. Olen ollut heidän puolesta onnellinen, mutta jossain kohtaa tuntui myös pahalta, että itse ei ole saanut. Mutta nyt kun miettii, niin se kaksi vuotta tulee kuitenkin jo ensi keväänä täyteen. Ja me ollaan mietitty, että vaikka kolmen tai viidenkin vuoden ikäero voi olla hyvä, että ei tarvi tulla heti. 

Marjutin sairastuminen on tiivistänyt koko perhettä entisestään ja he kokevat, että sen myötä heillä on arvot kohdallaan.

– Pienet asiat ei hetkauta meitä. Me ei  valiteta turhasta ja jos aikaisemmin ärsytti, että sataa vettä, tai on lumimyräkkä, niin nykyään on onnellinen siitä, että näkee sen mikä keli siellä ulkona on. Rakkaus on syventynyt entisestään kaikkien näiden kokemusten jälkeen. 

Jannen ja Marjutin terveiset muille perheille, erityisesti vakavan sairauden kanssa kamppaileville: 

Hae kaikesta positiivista, äläkä luovuta. Vaikka tulisi pimeitä hetkiä, että nyt mä kuolen nyt mä kuolen, nii sitten vaan oikeasti keskittyy positiivisiin juttuihin. Avoimuus on tärkeää ja se, että jatkaa sitä arkea vaikka mitä tapahtuisi mahdollisimman normaalisti. Kannattaa hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Naisille: tutki rinnat säännöllisesti ja pienistäkin muutoksista kannattaa hakeutua lääkäriin!

Valtavan suuret kiitokset Marjutille ja Jannelle, sekä tietysti Minealle siitä, että sain jakaa heidän tarinan. Mä itse pelkään tosi kovasti vakavia sairauksia mun ja Oton perhehistorian vuoksi, niin mulle oli jotenkin tosi voimaannuttava ja  tärkeä kokemus saada kuulla tämä tarina. Vakava sairaus ei suinkaan aina tarkoita sitä, että sen vuoksi menettää työkyvyn tai se johtaa kuolemaan. Siitä voi myös parantua ja voi myös olla toivoa. Vanhemmuuden myötä tuleva kuolemanpelko on asia, jota todella moni kokee, mutta harva puhuu siitä. Tässä on ihana, vahva perhe, joka on kohdannut ne pelottavimmat uutiset, käynyt läpi rankan hoitojakson ja tässä nyt kuitenkin seisoo yhdessä, onnellisena, terveenä ja elämästä nauttien. Onneksi! Kiitos hurjasti vielä <3

Tämän vuoden aikana tulen esittelemään täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. Tänään on vuorossa sarjan neljäs perhe. Ensimmäisen perheen tarinan voit lukea täältä, toisen perheen tarinan täältä, kolmannen perheen tarinan täältä ja neljännen perheen tarinan täältä.

Sanna, 36, Pyry, 10, Jimi, 15 & Venla, 17, sekä Pyryn kasvatti-isä Jukka, poikien biologinen isä Matti sekä Venlan isä Jarmo

Oululaisessa kerrostalokodissa mut ottaa vastaan aurinkoinen Sanna, sekä hänen 10-vuotias poikansa Pyry ja hänen ystävänsä, joka on ollut heillä yökylässä. Päiväkin on kauniin aurinkoinen ja lämmin, ihanaa vastapainoa Oulussa velloneelle matalapaineelle ja pilvisyydelle.

Sanna nappaa keittiöstä kahvit kuppiin ja ison lautasellisen mansikoita mukaan ja kysyy, mennäänkö pihalle istumaan? Kerään kimpsut ja kampsut ja hurautetaan hissillä alas koko porukka.

Äidiksi teini-iässä

Nyt 36-vuotias Sanna tuli ensimmäistä kertaa äidiksi 18-vuotiaana. Hän oli seurustellut jo pari vuotta Jarmon kanssa, kun pari yhdessä päätti, että vauva saa tulla. Vanhemmuus teini-iässä ei kuitenkaan ollutkaan ihan niin ruusuista ja helppoa, kuin pari oli etukäteen ajatellut.

– Teininä kuvittelin, että se on vaan sitä että työnnetään hienoilla rattailla lapsia kaupungilla, mutta kaikki olikin niin raa’alla tavalla yllättävää: Eniten yllätti se, miten paljon lapsen saaminen vaikutti parisuhteeseen.

Sanna koki vanhemman ja teinin roolien välillä tasapainoilun raskaaksi ja pelkäsi epäonnistumista.

– Olin sillon vielä täysin teini, en ollut millään lailla aikuistunut, ja sitten ois yhtäkkiä pitänyt kasvaa aikuiseksi. Mulla oli kaksi persoonaa, se mikä oikeasti olin ja sitten se, mitä multa odotettiin. Niiden välissä tasapainoilu oli aika rankkaa.

 

Synnytyksen jälkeinen masennus pakotti luopumaan lapsesta

Ensimmäiset neljä kuukautta Venla-vauvan kanssa sujuivat vielä olosuhteisiin nähden ihan hyvin, vaikka Sanna sairastuikin vakavaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Sitten hän kuitenkin paloi loppuun ja joutui pyytämään apua vanhemmiltaan. Venla muutti Sannan vanhemmille asumaan ja samalla Sanna ja Jarmo erosivat.

– Aika rankka vuosi oli, kun Venla oli siellä mun vanhemmilla. Me oltiin joka päivä siellä Jarmon kanssa katsomassa Venlaa.

Vielä ysiluokalla Sanna oli ollut varma, ettei koskaan haluaisi omia biologisia lapsia.

– Olin aina miettinyt, että en koskaan tee omia biologisia lapsia, vaan haluan työskennellä ongelmanuorten kanssa ja auttaa heitä jotka on jo täällä maailmassa. Sitten kuitenkin olin eka joka oli raskaana ja se oli kaikille tosi iso yllätys. “Sun piti lähtee Helsinkiin juomaan shampanjaa eikä jäädä tänne kotiäidiksi”, mulle sanottiin.

Sannan oma teini-ikä oli ollut hurja ja monet lähipiirissä olivat siksi varmoja, että Sanna epäonnistuu vanhemmuudessa, eikä hänestä ole siihen.

– Ja sit kun niin kävi niin se pettymys omaan itseen oli tosi rankkaa ja veti ihan pohjamutiin.

 

Uusi rakkaus ja raskaus

Melko pian Sannan ja Jarmon eron jälkeen Sanna tapasi paikallisessa yökerhossa Matin. Sanna ja Matti ihastuivat ja rakastuivat ja alkoivat seurustelemaan. Matti oli silloin vielä armeijassa.

Muutama kuukausi ensitapaamisen jälkeen Sanna alkoi kärsimään kovista päänsäryistä ja meni niiden vuoksi lääkäriin. Syy päänsäryille ei löytynytkään päästä, vaan jostain ihan muualta.

–  Verikokeiden jälkeen Matti tuli hakemaan mua sairaalasta ja kerroin Matille, että tiiätkö että mä oon raskaana. Matti sanoi, että ei kai ne sitä päästä nää, niin vastasin, että ei mutta verestä näkee.

Uusi raskaus oli Sannalle suuri järkytys, kun taustalla oli loppuunpalaminen Venlan kanssa ja Venla edelleen asui Sannan vanhemmilla.

 – Matti teki alusta asti selväksi, että haluaa pitää lapsen ja perustaa perheen. Raskausaikana me muutettiin yhteen asumaan ja raskausaika meni hyvin.

Sanna halusi olla täydellinen äiti

Kun Jimi syntyi vuonna 2004, Sanna alkoi laskemaan kuukausia, että kuinka monta kuukautta hän jaksaa tämän vauvan kanssa, kun edellisen kanssa jaksoi neljä.

– Masennus nosti välillä päätä, mutta ympärillä oli tosi hyvä tukiverkosto ja kaikki auttoi ja tuki tosi paljon. Se lähti tosi paljon paremmin se arki, kaikki oli hyvin ja tasaisesti.

Yhden epäonnistumisen jälkeen Sanna vaati itseltään äitinä paljon.

– Jimin kanssa halusin olla aivan täydellinen ja suorittaa kaiken niinkuin oppikirjoissa nukkumisesta ja ulkoilusta lähtien. En joustanut mistään. Silloin arki oli täysin Jimin ehdoilla menemistä, ainahan se on pienen lapsen kanssa jossain määrin, mutta meillä oli ylikorostetusti sitä, että asiat suoritettiin aina tietyllä tavalla.

 Sanna mietti jatkuvasti Venlaa ja halusi hänet takaisin luokseen asumaan, mutta Sannan vanhemmat olivat toista mieltä.

– Mun vanhemmat oli ehdottomasti sitä mieltä, että Venla ei lähde heiltä. Äiti oli jäänyt töistä pois Venlaa hoitamaan, ja se oli heidän perhe. Meillä oli tosi rankkoja riitoja siitä asiasta, kun olisin halunnut Venlan kotiin ja vanhemmat oli tosi jyrkästi sitä mieltä, että ei missään nimessä, vaan mun piti keskittyä hoitamaan Jimi tasaisesti. Käytiin jatkuvasti pitkiä keskusteluita vuosien saatossa asiasta.

Tasaista arkea lasten kanssa

Matti ja Sanna menivät naimisiin vuonna 2006, Jimin ollessa 2-vuotias. Sanna opiskeli lähihoitajan työn ohessa ja Matti kävi töissä. Jossain vaiheessa he alkoivat toivomaan Jimille vielä pikkusisarusta ja kuopus Pyry sai heti alkunsa.

Sanna oli kaikkein pisimpään kotona Pyryä hoitamassa, vaikka välillä kävi tekemässä muutaman kuukauden työpätkän Matin hoitaessa vuorostaan Pyryä.

– Pyryn kanssa vanhemmuus oli jo paljon helpompaa, täysin erilaista. Me elettiin normaalia arkea ja Pyry oli vaan yksi ihminen lisää meidän elämään. Vaikka tiesin, että Pyry on viimenen, niin tuli semmoinen tunne, että musta onkin tähän ja pystyn tähän ja tää onkin ehkä mun juttu.

Vuonna 2010 Sanna ja Matti ostivat yhteisen asunnonkin, mutta yhteiselo ei enää sujunut niin auvoisasti.

– Kaikenlaisten luonteen yhteentörmäysten takia me päätettiin 2012 alkuvuodesta, että muutetaan Matin kanssa erilleen. Ero oli rankin kokemus koko mun elämän aikana. Kävin taistelua, että voittaako rakkaus vai voittaako se, että rakastetaan ja asutaan erillään ja ollaan onnellisia kummatkin.

Psykiatrinen hoito ja muutto Ouluun

Ero oli Sannalle tosi raskasta aikaa ja hän pääsi Ouluun psykiatriselle osastolle lepäämään ja saamaan apua vaikean masennuksen vuoksi.

Sannalle entuudestaan tuttu kaveri Jukka tuli katsomaan häntä osastolle ja vierailu venähti tuntien mittaiseksi.

– Me juteltiin varmaan 6h Jukan kanssa siellä kaikesta maan ja taivaan väliltä. Kerroin rankasta erosta ja Jukka oli tosi hyvin tukena mulle. Sitten se päätyi siihen, että me alettiin seurustelemaan aika pian mun ja Matin eron jälkeen.

Sanna ja Matti olivat eronneet alkuvuodesta ja keväällä Sanna alkoi jo seurustelemaan Jukan kanssa. Hänellä oli vakityö Pyhäjärvellä, mutta muutto Ouluun alkoi tuntua hyvältä ajatukselta.

– Halusin pois sieltä nuoruuden rankkojen kokemusten luota ja päätin muuttaa Ouluun poikien kanssa asumaan, eri osoitteeseen kuin Jukka. Matti sano heti, että Jimi ei lähde kun hän oli jo aloittanut koulun.

Sanna ja Matti pohtivat tilannetta yhdessä ammattilaisten kanssa ja päätyivät lopulta siihen, että Pyry lähtee Sannan mukaan Ouluun ja Jimi jää isänsä luokse asumaan.

 

Vakava sairaus muutti kaiken

Sanna ja Pyry muuttivat Ouluun ja kaikki oli hetken aikaa hyvin, kunnes elämä sai dramaattisen käänteen.

– 2012 juhannuksena me ei oltu missään Jukan kanssa, katsottiin kotona elokuvaa juhannusaaton iltana. Nukahdin lattialle vasemmalle kyljelle ja kun heräsin aamulla, niin mulla oli vasen puoli halvaantunut ihan täysin. Mulla oli tosi kovia kipuja ja menin päivystykseen hoidettavaksi.

Päivystyksessä Sannan oireita ei kuitenkaan otettu tosissaan ja hänet lähetettiin takaisin kotiin.

– Mulla on mustaa valkoisella, kun sairaalasta sanottiin, että mun pitää lopettaa esittäminen. Seuraavana aamuna kun heräsin, mulla oli 20kg nestettä elimistössä vasemmalla puolella, ja se oli täysin halvaantunut.

Sanna meni takaisin sairaalaan ja diagnoosiksi tuli vasemman puolen rapdomyolyysi, jonka seurauksena oli halvaus ja selkäydinvaurio sekä CRPS2-oireyhtymä, joka aiheuttaa kovia hermosärkyjä.

– Rapdomyolyysi on tila, joka voi tulla jos ihminen on liian pitkään paino jollain tietyllä raajalla, niin se verenkierto ehtyy siellä elimistössä ja lihaksissa täysin. Monesti esim. alkoholistit sairastuvat siihen. Jouduin pyörätuoliin ja kuntoutus kesti 4 vuotta kokonaisuudessaan ennen kuin olin täysin kävelykykyinen.

Puolison korvaamaton tuki

Pitkän kuntoutumisen aikana Jukka oli Sannalle korvaamaton tuki, samoin kuin omat vanhemmat, joiden vuoksi Pyry meni ensimmäisen puolen vuoden ajaksi, kunnes Sanna pystyi nousemaan pyörätuolista omin avuin ylös. Sanna kärsi järkyttävän kovista kivuista jatkuvasti.

– Menin jaksamisen äärirajoilla koko toipumisen ajan, enkä olisi ikinä selvinnyt ilman Jukkaa. Hän ihan täysin kannatteli mua. Kerrankin meni monta kuukautta silleen, että en tehnyt mitään muuta ku makasin viltin alla sohvalla ja katsoin Täydellisten naisten ja Sinkkuelämää kaikki tuotantokaudet, kunnes päätin, että nyt loppuu ja mun pitää nousta täältä.

 Jukka antoi Sannan käydä romahdukset läpi ja piti koko perheestä huolta.

 – Jos en olisi välillä saanut romahtaa ja olla heikko, nii en olisi jaksanut. Jukka ei sanonut, että nouse ylös ja miksi et tee mitään, hän vaan antoi mun käydä siellä pohjalla ja eli ja kannatteli sitä arkea ja koko meidän perhettä.

Sanna koki, että voima aina kerääntyi heikoilla kausilla ja sitten hän nousi super vauhtia ja meni eteenpäin.

–  Oon ollut aina elämässä semmonen, että joko suoritan täysillä ja parhaani mukaan, tai sitten en lainkaan. Että jos romahdan, niin romahdan täysin ja sitten kun oon voimissani niin nousen täysin. En tee puoliksi mitään, teen kaiken täysillä.

Sanna tunsi, että hän on koko perheelleen ja lapsille velkaa sen, että kuntoutuu ja toipuu.

 

Kolme huoltajaa lapsella

Sanna ja Pyry muuttivat kuntoutumisen aikana yhteen Jukan kanssa, jotta Jukka pystyi auttamaan Sannaa toipumisessa paremmin. Jukka huolehti Pyrystä kuin omasta lapsestaan, ja pikkuhiljaa alkoi herätä ajatus, että mitä jos Sannalle tapahtuisi jotain, eikä Jukalla olisi mitään virallista suhdetta Pyryyn, jolloin Pyry vaan vietäisiin pois tutusta kodista.

Vuonna 2016 Sanna ja Jukka menivät naimisiin ja hakivat käräjäoikeudelta Jukalle Pyryn virallista oheishuoltajuutta.

– Pyryllä on kolme huoltajaa, minä, Matti ja Jukka. Ikinä ei voi tietää, että mitä sattuu. Tällä turvataan se, että Pyryä ei riistetä tästä tutusta ympäristöstä pois. Jukka voi hoitaa Pyryn kouluasiat ja sairaalakäynnit. Ne on olleet siitä asti Jukan vastuulla.

Etävanhemmuutta ja tasaista arkea kaikkien lasten kanssa

Sanna viettää säännöllisesti aikaa kaikkien lastensa kanssa. Pian 18-vuotias Venla on muuttamassa omilleen ja Jimi asuu Matin luona edelleen. Lapset kuitenkin tulevat säännöllisesti äidin luokse.

–  Kun lapset tulee mun luokse, arki ei oikeastaan muutu mitenkään. He vaan tulee siihen meidän arkeen mukaan. Oon aina halunnut pitää sen linjan, että kun he tulee meidän luokse, he ei ole vieraita eikä kohdella heitä eri tavalla. Ei oo mitään huvipuistovillityksiä joka kerta kun he tulevat mun luo.

Sanna tuntee, että hänellä on kaikkiin lapsiinsa yhtä lämmin ja läheinen suhde.

– Koen että se suhde ei heidän kanssa ole sen kummempi kuin Pyrynkään kanssa, vaan  ihan tasavertainen.

Vuosi sitten Jukka muutti omaan kotiin, pois Sannan ja Pyryn luota.

– Tultiin yhdessä siihen tulokseen, että isommat lapset alkaa olla sen ikäsiä, että heillä oli rankkaa olla meillä, kun ei ollut tunnesidettä Jukkaan. Hän muutti sitten pois ja koettiin, että se oli järkevää, että asutaan lähekkäin mutta eri osoitteissa. Saan keskittyä isojen kanssa olemiseen silloin kun he on täällä ja muulloin Jukka on meillä ihan normaalisti.

Saako tunteet välitettyä puhelimen välityksellä

Etävanhemmuudessa rankinta on Sannan mukaan se, että ei voi olla läsnä kaikissa arjen pienissä asioissa ja sattumuksissa.

– Jos koulussa ollut jotain ongelmaa tai mitä hyvänsä pieniä arkiasioita, niin et oo niissä läsnä kun puhelimen välityksellä. Katsot lasta silmiin puhelimen ruudussa ja yrität saada tunteet välitettyä. Jos on jotain onnistumisia, niin saatko oikeesti kerrottua lapselle miten ylpeä olet hänestä. Pyryä näkee ja voi koskettaa ja voi olla selkeä, mut se, että saako puhelimen välityksellä lapsille välitettyä sen mitä haluaa kertoa, se on rankkaa.

Parasta on tavallinen arki

Rankan sairausjakson jälkeen Sanna nauttii kaikkein eniten aivan tavallisesta arjesta lasten ja Jukan kanssa. Hän tekee kolmivuorotyötä lähihoitajana ja rakastaa työtään koko sydämestään, vaikka aikataulut joskus aiheuttavatkin haasteita kahden vuorotyöläisen perheessä.

– Parasta on yhdessä oleminen. Vuorotyön  takia välillä saattaa olla vuorokausikin, että nähdään toisemme vain nukkuvana. Sitten kun tulee se hetki, että oikeasti saadaan olla kaikki yhdessä, se on ihan parasta.

Tärkeintä on taata arjessa toimivat peruspilarit 10-vuotiaalle Pyrylle vuorotöistä huolimatta.

– Kotona pitää aina olla lämmin ruoka ja pitää varmistaa, että Pyry menee ajoissa nukkumaan ja herää ajoissa. Se on rankkaa, että olen joutunut antamaan Pyrylle tosi pienenä jo paljon vastuuta siitä omasta arjesta. Välillä meillä on ollut palkattu lastenhoitajakin, mutta ei se oikeastaan ole helpottanut kuitenkaan sitä arkea.

 Lasten kanssa meillä on tosi luontevaa, voidaan laittaa radio soimaan ja höpöttää ja laulaa ja tanssia ja lähdetään hyvällä fiiliksellä liikenteeseen.

Silloin kun yhteistä aikaa on, Sanna ottaa siitä kaiken ilon irti lasten kanssa.

– Jos meillä on jotain spesiaalia tai muuta niin lapset on selkeesti siitä onnellisia. He osaavat kunnioittaa ja arvostaa jos on jotain erilaista, eivätkä ota mitään itsestäänselvyytenä.

Tarpeellisuus on tärkeää

Sannalle on tärkeää tuntea itsensä tarpeelliseksi ja sitä hän saa tuntea niin lasten kanssa kuin työssäänkin.

– Mun työ on sellaista, että tiedän, että asiakkaat oikeasti tarvitsee mua. Ne ihmiset ei pääse sängystä ylös jos en ole siellä. Rakastan mun työtä ihan koko sydämestä, odotan aina että pääsen töihin.

Hän on huomannut, että kun Pyry ei ole kotona ja hän tulee töistä kotiin, eikä kukaan olekaan siellä tarvitsemassa, niin hän ei osaa oikein tehdä mitään ja lamaantuu.

– Mun ehdoton tekijä elämässä on se, että pitää tuntea itseni tarpeelliseksi ja mitä kiireisempää ja mitä tiukemmat aikataulut niin sen paremmin mä voin itse.

Sanna aloittaa pian hyvinvointivalmennuksen, jotta oppisi pitämään itsestään paremmin huolta arjessa.

– Pikkuhiljaa oma hyvinvointi on jäänyt toissijaiseksi, enkä ehdi tai osaa harrastaa. Jos tulen töistä neljän aikaan ja mietin, että lähdenkö salille ja oon siellä kaksi tuntia vai olenko läsnä kotona kaksi tuntia Pyrylle, valitsen aina Pyryn. Olisi kuitenkin tosi tärkeää pitää huolta itsestään, kun on fyysinen työ. Kun pitää huolta omasta hyvinvoinnista, muukin perhe voi hyvin.

 

Kiitollinen kaikista isistä

Kaikkein kiitollisin Sanna on siitä, että hänellä on aina ollut rinnallaan hyvät isät lapsille, jotka ovat taanneet sen, että lapsilta ei ole koskaan puuttunut mitään.

– Lapsilla ei varmasti olisi ollut näinkin hyvä ja tasainen lapsuus ilman, että olen saanut jakaa sen niin ihanien miesten, eli isien kanssa. He ovat jokainen täysillä, omilla voimavaroillaan ja taidoillaan, tehneet lasten elämästä sellaisen, ettei heiltä ole puuttunut rakkautta, rajoja tai mitään mitä he ovat koskaan tarvinneet.

Isät ovat pysyneet rinnalla alusta asti ja jokaisen vaikeuden ja sairauden läpi.

– Ollaan onnistuttu vetämään yhtä köyttä kaikkien kanssa ja pysymään hyvinä ystävinä ja vanhempina omista vanhoista riidoista huolimatta. Siitä olen kiitollinen ja onnellinen ja ylpeä heistä loppuelämäni. Rakkaus on muuttanut muotoaan, muttei koskaan kadonnut.

Tulevaisuudessa itsenäisyyttä ja ehjiä perheitä

Terveyden ja oman hyvinvoinnin lisäksi Sanna toivoo tulevaisuudelta sitä, että lapset itsenäistyvät ja oppivat pitämään huolta itsestään ja omista asioistaan.

–  Kun itse oon tosi pitkään tarvinnut omia vanhempia tueksi, toivon, että omat lapset oppisivat mahdollisimman varhain sen itsenäisen elämän. Siitä saa saa paljon onnistumisen tunnetta ja hyvää fiilistä, kun saa itse oman arjen pidettyä kasassa.

Sanna toivoo myös, että jos lapset tulevaisuudessa perustavat perheen, he saisivat pidettyä oman perheensä ehjänä.

– Kun olen itse rikkinäisestä perheestä ja mun lapset ovat rikkinäisestä ja suuresta perheestä, se tuntuu tärkeältä. Vaikka meidän elämässä on tosi paljon niitä ihmisiä jotka välittää lapsista ja se on mulle iso asia ja lapsille, tuntuu että ehjä perhe olisi lapsille se kaikista optimaalisin tilanne.

Sanna toivoo myös, että lapset onnistuisivat opinnoissaan ja saisivat ammatin nuorena ennen kuin alkavat rakentamaan perhettä.

–  Että mä voisin joku päivä vielä elää semmosta elämää, että en olisi koko ajan stressaantunut jostakin asiasta, että voisin hyvillä mielin elää yksin sitä arkea niin, että ei tarvitsisi miettiä ja murehtia lasten asioita vielä kymmenien vuosien päästä.

Sannan terveiset muille lapsiperheille:

Äideilläkin on oikeasti oikeus olla välillä heikkoja. Ei aina pysty eikä aina ole resursseja tai voimia suorittaa asioita täysillä. On oikeus sanoa, että hei mä en nyt pysty enkä jaksa. Ja joissain tilanteissa se luopuminen ja luovuttaminen on sitä suurinta rakkautta sillä hetkellä. En olisi ikinä pystynyt tekemään Venlalle sitä, että olisin pitänyt hänet itselläni ja hän olisi joutunut elämään puolikasta elämää, kun en olisi voinut tarjota sitä mitä hän ansaitsee.

Suuri kiitos Sannalle ja kaikille perheenjäsenille siitä, että sain kertoa teidän mielenkiintoisen, paikoin sydäntä riipaisevan ja rakkaudentäyteisen tarinan. Oli suuri kunnia saada tulla teidän luokse. Kun me tavattiin, mulle välittyi heti se valtava rakkaus, jota Sanna tuntee koko perhettä kohtaan. Kaikesta huokui myös se valtava kunnioitus ja kiitollisuus kaikkia niitä läheisiä kohtaan, jotka ovat tässä tarinassa mukana ja jotka ovat olleet tukena.  Ei voi kuin ihailla äitiä, joka on selvinnyt tästä kaikesta ja edelleen jaksaa ja haluaa joka päivä tehdä parhaansa ja pitää huolta toisista vielä oman työnsä puolestakin. On ihan mielettömän hienoa, että uskalsit kertoa teidän tarinan. Kiitos vielä ja kaikkea hyvää teidän perheelle <3

Tämän vuoden aikana tulen esittelemään täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. Tänään on vuorossa sarjan kolmas perhe. Ensimmäisen perheen tarinan voit lukea täältä ja toisen perheen tarinan täältä.

Siiri, 26, & Hannele, 26, sekä esikoinen, 1v9kk, ja kuopus, 3kk, Espoo

Taivaalla paistaa aurinko ja on yksi kevään ensimmäisistä lämpimistä päivistä. Kävelen kodikkaan pihan poikki terassin ovelle ja koputan. Avaamaan tulee iloisesti hymyillen Siiri ja aurinkoinen taapero. Olohuoneen sohvalla Hannele leikittää kolmen kuukauden ikäistä vauvaa.

Istutaan alas kahvipöytään, joka on täynnä toinen toistaan ihanampia herkkuja, hedelmäsalaattia ja kahvia. Meillä synkkaa heti ja rupatellaan niin remontoinnista kuin lapsistakin. Siirin ja Hannelen upeasti itse remppaama koti kylpee keväisessä auringonvalossa.

Suhde alkoi Tinderistä

Hannele ja Siiri tutustuivat toisiinsa Tinderissä vuoden 2014 jouluaattona. Jo uutena vuotena Hannele tuli Siirin luokse, mutta he eivät kuitenkaan ihan alkaneet heti seurustelemaan.

– Mulle tuli pieni puolen vuoden identiteettikriisi, sillä olin aiemmin tapaillut vain miehiä, Siiri kertoo.

– Kevät oli Siirin osalta sellaista kipuilua, mutta toukokuussa 2015 me vihdoin alettiin virallisesti seurustelemaan, Hannele naurahtaa.

Pari puhui lapsista melko nopeasti sen jälkeen kun olivat alkaneet seurustelemaan ja vuonna 2016 he ostivat nykyisen kodin, jossa tuleville lapsille oli tilaa ja vaihtoivat isompaan autoon.

– 2016 kesällä me sitten varattiin aika Dextralle, Siiri kertoo.

– Jouduimme etsimään klinikan joka suostui hoitamaan naispareja. Ikärajat vaihtelivat myös eri klinikoiden välillä, piti olla yli 25v. Dextralla ei ollut mitään ongelmia. Dextra sanoi heti, että tottakai he voivat auttaa meitä. Siellä henkilökunta on erikseen koulutettu kaikenlaisten perheiden kohtaamiseen ja seinillä on paljon esitteitä ja kirjoja myös naispareille ja apilaperheille, Hannele jatkaa.

Lapsettomuushoitojen ensimmäisellä käynnillä kartoitettiin perheen tilannetta. Ensimmäisellä käynnillä juteltiin siitä, miksi Siiri ja Hannele olivat tulleet vastaanotolle, kauanko he olivat olleet yhdessä ja miten perhehaavetta voisi lähteä toteuttamaan.

 

Molemmat halusivat olla raskaana

Hannele alkoi odottaa esikoista marraskuussa parin 2016 hääjuhlien jälkeen.

–Pohdimme yhdessä, että oli sillä hetkellä taloudellisesti järkevämpää, että lapsettomuushoidot tehdään Hannelelle ja Hannele on raskaana, Siiri kertoo.

Raskausaika sujui Hannelella hyvin, vaikka hän saikin vaivoikseen iskiaksen ja jännekalvontulehduksen.

–Iso maha ja kepit olivat mielenkiintoinen yhdistelmä, mutta onneksi raskausaikana auttaa se, että tietää kaiken olevan vain väliaikaista, Hannele pohtii.

Siiri ja Hannele tiesivät haluavansa toisenkin lapsen ja Siirikin halusi kokea raskauden.

– Yritimme sinnitellä, että lapsille tulisi edes järkevä ikäero ja esikoinen saisi olla ainokainen ja ehdittäisiin tottua rauhassa perhe-elämään.

Siirillekin tuli iskias raskausaikana, mutta sen suurempia haasteita ei onneksi ollut.

– Toisen lapsen raskausaika oli ehkä rankempaa, koska oli se esikoinen kuitenkin siinä. Olin fyysisesti rajoittunut kun liikkuminen oli niin vaikeaa iskiaksen takia, lapsen pukeminen ja muut askareet olivat aika vaikeita.

Molempien synnytykset olivat imukuppiavusteisia. Kuopus syntyi napanuora kaksi kertaa kaulan ympäri kiertyneenä. Dramaattisia käänteitä ei siis puuttunut, mutta onneksi kaikki meni lopulta hyvin molemmilla kerroilla.

Naisparia ei osattu kohdata sairaalassa

Sairaalassa pari kuitenkin huomasi saavansa joissain asioissa erilaista kohtelua kuin heteropariskunnat.

– Jännitti mennä synnyttämään. Mulle sanottiin Siiristä, että olet ottanut siskon mukaan synnytykseen, Hannele muistelee.

– Kuopuksen synnyttyä kun meitä tultiin siirtämään synnytyssalista osastolle tai sinne perhepesään, niin työntekijä ei meinannut yhtään ymmärtää, että Hannele tulee mun mukaan, eikä huomioinut mitenkään Hannelea. Jouduin erikseen sanomaan, että vaimo tulee mukaan osastolle, Siiri kertoo.

Ennen äitiyslakia naisparien tie vanhemmuuteen oli pitkä ja hankala

Huhtikuun alusta voimaan tullut uusi äitiyslaki muutti byrokratian osalta huomattavasti aiempaa parempaan suuntaan naisparien osalta, mutta Siiri ja Hannele joutuivat vielä käymään läpi perheen sisäisen adoptioprosessin molempien lasten kanssa, ennen kuin molemmat olivat virallisesti lasten vanhempia, eikä vain toinen.

– Esikoisen synnytyksessä pelotti eniten se, että mitä jos Hannelelle käy jotain. Minulla ei olisi ollut esikoiseen mitään virallista sidettä, Siiri kertoo.

Aiemmin adoptioprosessi käynnistyi lastenvalvojan luona yleensä kolmen kuukauden kuluttua synnytyksestä. Hannele ja Siiri pääsivät hieman helpommalla, sillä he saivat aloittaa adoptioprosessin heti synnytyksen jälkeen, ilman harkinta-aikaa. Lastenvalvojan tapaamisissa pengottiin koko elämä läpi.

– Meiltä kysyttiin tapaamisessa molempien palkat, mitä mieltä lapsi on adoptiosta (vaikka kyseessä oli vastasyntynyt), miksi haluat adoptoida lapsen, mikä suhde sinulla lapseen, oma lapsuus, onko toimeentulotuen asiakas, lainat, lastensuojelun mahdolliset asiakkuudet ja kaikki.

Tapaamisessa täytettiin nelisivuinen kaavake, jonka jälkeen lastenvalvoja kirjoitti puoltavan lausunnon adoptiolle. Lausunto vietiin käräjäoikeuteen, missä notaari kävi sen läpi. Sitten odotettiin parin kuukauden ajan päätöstä. Adoptioprosessi maksoi molemmilla kerroilla n. 200 euroa.

Uuden huhtikuun 1. päivä voimaan tulleen äitiyslain myötä naisparille hedelmöityshoidoilla syntyvän lapsen juridinen suhde molempiin vanhempiinsa voidaan vahvistaa tunnustamalla lapsi neuvolassa raskausaikana tai lastenvalvojan luona, ilman tarvetta perheen sisäiseen adoptioon. Naisparille syntyvän lapsen oikeusturva paranee huomattavasti, koska hänen juridinen suhteensa molempiin vanhempiinsa on selvä jo syntymästä lähtien. (lähde: Seta.fi)

Neuvolassa Siiri ja Hannele ovat aina saaneet hyvää palvelua ja hoitoa. Monet kaavakkeet ja kysymykset on kuitenkin neuvolassakin edelleen suunniteltu vain yhdenlaisille perheille: kahden vanhemman heteroperheille.

– Sateenkaariperheiden lisäksi ei ole myöskään otettu huomioon sitä asetelmaa, että olisi vain yksi vanhempi. Ei huomioida perheiden monimuotoisuutta mitenkään, Hannele toteaa.

Koko lähipiiri perheen tukena

Lähipiiri on suhtautunut Hannelen ja Siirin suhteeseen ja perheeseen pienen totuttelun jälkeen mahtavasti.

– Hannelen perhe suhtautui alusta asti jo hyvin, koska perhe tiesi jo etukäteen, että Hannele on kiinnostunut naisista. Minulla oli vähän kivikkoisempi tie. Alku oli aika hankalaa, mutta ymmärrän sen, koska se oli itsellekin niin iso kriisi ja yllätys, niin se oli iso yllätys myös vanhemmille, Siiri kertoo.

– Siiri on kotoisin pienemmästä paikasta, niin siellä suhtautuminen oli vähän erilaista kuin pääkaupungissa asuvilla. Vanhemmille sukulaisille oli hankalin juttu ja he esittivät hassuimmat kysymykset. Oletuksena oli se, että ei saa esimerkiksi ikinä lapsenlapsenlapsia. Ei osattu nähdä sitä, että naisparitkin voi saada lapsia, Hannele muistelee.

Alun jälkeen Hannelen ja Siirin perhe on aivan normaali juttu kaikille ja heistä on ollut ihanaa nähdä, miten molempien perheet tukevat ja ovat mukana heidän elämässä paljon.

Uimahallissa samaan pukuhuoneeseen

Kun molemmat  vanhemmat ovat saaneet kokea sekä raskausajan että synnytyksen, tulee väistämättä mieleen kysymys, että onko asioita helpompi käsitellä yhdessä, kun molemmat ovat kokeneet saman?

– EI. Ollaan niin eri tyyppisiä ihmisiä. Siiri on enemmän sohvalle käpertyjä, joka syö suklaata ja katsoo telkkaria. Mä maalasin kattoa vaikka oli iskias silloin raskausaikana, Hannele naurahtaa.

– Ollaan sen verran erilaisia ihmisiä, että vaikka koettaisiin samoja asioita, koetaan ne ihan eri tavalla. Tilanteen ollessa päällä meidän tuntemukset eivät kohtaa.

Joissain asioissa siitä on kuitenkin vissi etu, että molemmat vanhemmat ovat samaa sukupuolta.

– Me saadaan kaikki mennä uimahallissa samaan pukuhuoneeseen, mikä todella helpottaa pienten lasten kanssa, Siiri naurahtaa.

Aiemmin miesten kanssa tapailut Siiri kokee myös, että Hannelen kanssa on helpompi puhua tunteista ja heillä on eroavaisuuksista samankaltaisia ajattelumalleja.

– Kuunteleminen ja jutteleminen on meille molemmille tyypillistä, Hannele vahvistaa.

Myös perhe-elämään valmistautumisessa on ollut hyötyä siitä, että molemmat ovat naisia. Hedelmöityshoitojen alkuvaiheessa on pakollinen psykologin käynti, jonka molemmat kokivat hyödylliseksi.

– Siellä mietitään jo valmiiksi etukäteen kasvatusta ja tulevaa perhe-elämää monelta eri kannalta, myös sitä, miten lapsille tulevaisuudessa kerrotaan heidän saaneen alkunsa. Sen jälkeen oli paljon valmentautuneempi olo vanhemmuuteen, Siiri kertoo.

Ja minä uskon sen hyvinkin. Mikäli valtion tai kuntien budjetti sen sallisi, olisi aivan loistava juttu, että esimerkiksi yksi neuvolapsykologin käynti tulisi kiinteäksi kaikille kuuluvaksi osaksi neuvolakäyntejä. Vaikka siihen satsaaminen vaatisi paljon rahaa, se voisi kuitenkin ennaltaehkäistä monia myöhempiä ongelmia perheissä ja ehkä siten myös säästää resursseja toisesta päästä. Ongelmiin on parasta puuttua silloin kun ne eivät vielä ole edes syntyneet.

Kun molemmat ovat äitejä

Molemmat äidit ovat löytäneet äitiyden omalla tavallaan ja ovat edelleen omia itsejään, vaikka jossain määrin äitiys on tarkoittanut myös muutoksia.

– Yllätyin siitä, miten paljon Hannele muuttui äitiyden myötä. Hän oli ennen jäykempi, en olisi voinut ikinä kuvitella Hannelea vaikka laulamassa, mutta nykyisin hän laulaa meidän lapsille. Hannele pehmentyi tosi paljon äitiyden myötä, Siiri pohtii.

Siirille lastentarhanopettajana äitiys oli tosi luonnollinen ajatus. Kaikki yllättyivätkin siitä, että Hannele oli ensin raskaana.

– Mun piti todistella kaikille, että olen yhtä hyvä äiti kun Siiri. Kun mun synnytyksen jälkeen Siirillä ei tietenkään ollut samanlaista univelkaa eikä fyysisiä kipuja kuin minulla, niin häneltä onnistui helpommin monet asiat alkuun helpommin, Hannele kertoo.

– Me olemme molemmat äitejä ja se oli itsellekin tosi vaikeaa, että Hannele oli ensin raskaana. Tuntui, että minunhan kuuluisi olla raskaana ja minunhan kuuluisi pystyä ruokkimaan lapsi. Itse olin esikoisen synnyttyä vain kuukauden kotona ja menin takaisin töihin, ja se oli ihan super vaikeaa, Siiri muistelee.

Hannelesta tuntui haastavalta ja oudolta palata töihin ja jättää esikoinen Siirin kanssa kotiin. Nyt Siirin synnytettyä kuopuksen Hannele taas juoksee riemusta kiljuen töihin, ja Siiri on lasten kanssa kotona.

– Meillä molemmilla varmaan hormonit vaikutti aika paljon tunteisiin, Siiri ja Hannele pohdiskelevat.

Lasten pieni ikäero on joskus arjessa raskasta

Esikoisella ja kuopuksella on vain 1,5 vuotta ikäeroa, mikä tuntuu välillä arjessa rankalta.

– Uhmaikä ja pienen vauvan yhdistäminen on välillä haasteellista. Se kun molemmilla lapsilla on tarpeita samaan aikaan hirveästi ja vielä ihan eri asioita, Hannele kertoo.

– Taapero on vielä niin pieni, että ei osaa esimerkiksi odottaa vielä vuoroa. Varsinkin silloin kun on lasten kanssa yksin, tulee mietittyä, että miten oikein voi tehdä kaiken samaan aikaan. Sitten on vielä kaksi kissaa ja kaksi koiraa siihen päälle, jotka aiheuttaa välillä melkoisen sirkuksen, Siiri jatkaa.

Siirille rankinta vanhemmuudessa on ollut se, että kaikesta ammatin tuomasta tietotaidosta huolimatta hänkään ei aina pysty toimimaan kaikessa oikein, kuten ei kukaan.

–  Olen kuitenkin työssäni neuvonut perheitä ja sitten huomaan, että teen itse niitä samoja virheitä. Että tiedän tasan miten pitäisi tehdä, mutta sitten en kuitenkaan itse pysty toimimaan niin. Armollisuus itseä kohtaan on hankalaa, tulee tosi huono omatunto tosi pienistäkin asioista, Siiri kertoo.

 

Äitien välinen arvostelu turhauttaa

Molemmat kokevat joskus rankaksi myös äitien välisen arvostelun ja kyseenalaistamisen, niin netissä kuin oikeassakin elämässä.

– Tuntuu kuin olisi jatkuvasti joku susilauma perässä. Se on ihan sama onko kaupassa vai netissä, niin äidit arvostelee toisiaan. Sukulaisetkin kyseenalaistivat alkuun meidän ratkaisuja. Jatkuvasti piti perustella miksi meillä on tiettyjä ratkaisuja, esimerkiksi lapsi selkä menosuuntaan autossa, onko lapsella tarpeeksi vaatteita päällä jne, Hannele lataa.

Toisen lapsen myötä ratkaisujen kyseenalaistaminen ja neuvojen antaminen on onneksi vähentynyt hieman, mutta edelleen äitien välinen arvostelu turhauttaa.

Toisaalta itsekin saa olla keskustellessa usein varpaillaan, jotta ei tule pahoittaneeksi toisten äitien mieltä. Monet ottavat tosi henkilökohtaisesti keskustelun esimerkiksi turvaistuinten valinnasta ja muista kasvatukseen ja vanhemmuuten liittyvistä valinnoista.

– Hirveästi pitää miettiä, että miten jotkut asiat muotoilee ilman, että vastapuoli ottaa negatiivisena kommenttina. Kyllä perus keskustelu pitää kestää, jos itse on sitä mieltä, että toimii oikein. Niskavillat nousee ehkä helpommin pystyyn jos tietää, että itse ei toimi suositusten mukaan.

Yhdessäolo on tärkeintä

Siiri ja Hannele tykkäävät kaikkein eniten siitä, kun koko perhe on yhdessä. Molemmat nauttivat siitä, kun arjessa on sopivassa suhteessa sekä rauhallista kotona oloa että aktiivisuutta. Yhdessä tekeminen ja ilo lasten uusista taidoista ja jutuista on palkitsevaa.

– Ei ihan hirveästi jakseta paikallaan olla. Tykätään tehdä paljon ja vaikka ollaan kotona niin silti tehdään paljon, remontoidaan ja touhutaan. Välillä se on rankkaa, mutta on se kyllä kivaakin, ei me jotenkin osata olla muuten, Siiri kertoo hymyillen.

Naiset ovat kovia remontoimaan omaa kotiaan, mutta tykkäävät he tehdä paljon muutakin. Lasten kanssa Siiri ja Hannele käyvät Hoplopissa ja Sealifessa ja nauttivat lukemisesta, ulkoilusta ja leikkipuistoista. Perheessä myös lauletaan ja tanssitaan paljon.

– Me otetaan nyt kaikki ilo irti siitä kun lapset haluaa olla meidän kanssa ja tehdä yhdessä ja kulutetaan kaikki energia ja vapaa-aika niihin lasten juttuihin. Ei mene kuin 10 vuotta ja esikoinen haluaa jo yksin rinteeseen ja muualle.

Tunteet saavat näkyä ja kuulua

Siirin ja Hannelen perheessä tunteet saavat näkyä ja kuulua niin lapsilla kuin aikuisillakin.

– Meillä näytetään kaikki tunteet ja me vanhempina näytetään meidän tunteet myös lasten nähden. Keskustelu ja tunteiden sanoittaminen ja anteeksipyytäminen on meille tärkeää. Puhutaan paljon asioista lapsille ja toisillemme, Hannele kertoo.

– Kaikkein paras juttu on se, kun lapsi katsoo silmiin ja tulee syliin ja halaamaan. Se on ihanaa kun lapsi osoittaa rakkautta ja sitä, että vanhempi on tärkeä, Siiri jatkaa.

Tulevaisuudelta Siiri ja Hannele toivovat ennen kaikkea paljon kivoja yhteisiä kokemuksia ja terveyttä.

– Ja vähemmän remonttia, Hannele naurahtaa.

– Eniten odotamme sitä, että saadaan tutusta meidän omiin lapsiin joka päivä. Jo nyt on ihanaa kuunnella taaperon lauseita ja lauluja ja oppia hänestä lisää. Tulevaisuudessa saadaan oppia vielä enemmän, Siiri päättää.

Siirin ja Hannelen terveiset muille vanhemmuudesta haaveileville naispareille:

Älkää välittäkö muiden mielipiteistä, uskaltakaa elää sellaista elämää kuin itse haluatte, oman näköistä perhe-elämää. Liikaa ajatellaan sitä, mitä muut miettii tai otetaan kommentteja itseensä. Jos yhtään miettii perhe-elämää johon kuuluu lapset, kannattaa mennä rohkeasti käymään lapsettomuushoitojen ensikäynnillä, niin pääsee juttelemaan psykologin kanssa. Ajateltiin ensin, että meidän pitää mennä siksi kun ollaan naispari ja että se on meille vaan rasite, koska heteroparit vaan tekevät lapsia eikä heidän tarvitse käydä missään. Mutta sen käynnin pitäisi sisältyä automaattisesti neuvolaan kun se on niin hyvä juttu!

Haluan kiittää lämpimästi Siiriä ja Hannelea, jotka päästivät mut kurkistamaan omaan ihanaan arkeensa ja joiden tarinan sain kertoa teille. Musta oli jotenkin niin ihanaa nähdä mikä lämpö ja rakkaus ja onni koko perheestä välittyi. Kotona oli ihana tunnelma ja niin kauniisti, selkeästi rakkaudella yhdessä rempattu koti. Siiri ja Hannele ottivat esiin myös tärkeän aiheen: äitien väliset ristiriidat. Mä olen ehdottomasti sitä mieltä, että äitiydestä pitäisi voida keskustella avoimesti ja arvostelematta toisia. Uskon, että avoimuudella ja sillä, että yrittää edes asettua toisen asemaan pääsee pitkälle kaikessa, niin äitiydessä kuin elämässä yleensäkin. Kiitos vielä Siiri, Hannele ja lapset äärimmäisen ihanasta ja mielenkiintoisesta tapaamisesta. 

Tämän vuoden aikana tulen esittelemään täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. Tänään on vuorossa sarjan toinen perhe. Ensimmäisen perheen tarinan voit lukea täältä. 

Emilia, 23 & Minea, 9kk, Nokia

Seisoin jännittyneenä nokialaisen kerrostalon tokassa kerroksessa, matkalla haastattelemaan Emiliaa, 23,  ja Mineaa, 9kk. En uskaltanut soittaa ovikelloa, etten vain herättäisi yhdeksän kuukauden ikäistä Minea-vauvaa. Oven avasi aurinkoisesti hymyilevä Emilia

– Minea just nukahti, eikä herää ovikellonkaan ääneen, kun hän on tottunut meidän koirien haukkumiseen.  

Saatiin heti alkuun rupatella siinä kaikessa rauhassa ja Emilia keitti meille teetä ja tarjoili herkullista piirakkaa. Oletimme vauvan nukkuvan ainakin tavalliset puolentoista tunnin päiväunet, vaan vauvapa heräsikin vain 20 minuutin jälkeen. Perus, vauvat osaavat aina yllättää. Iloinen ja hymyilevä Minea-vauva oli ihana lisä meidän haastattelutuokioon, eikä häirinnyt ollenkaan.

Kaikki alkoi järkytyksestä

Emilian matka äidiksi ei ollut se kaikkein tavallisin tarina. Emilia sairastaa dystoniaa, eli aivojen liikesäätelyn häiriötä. Hän joutui jättämään lääkityksen tauolle vauvan yrityksen ajaksi, joten kynnys lähteä yrittämään vauvaa oli suuri.

Emilia ja hänen aviopuolisonsa ehtivät yrittää vauvaa 1,5 vuotta, mutta vauvaa ei alkanut kuulumaan. He päättivät laittaa vauvahaaveet hetkeksi tauolle, kun mies pääsi opiskelemaan. Pian sen jälkeen raskaustesti kuitenkin näytti positiivista.

Vain hetkeä sen jälkeen, raskausviikolla 6, Emilian mies yllättäen haki avioeroa, ja Emilia jäi aivan yksin uuteen tilanteeseen.

– Aluksi tuli hirveä tunneryöppy, viha suru, epätoivo, kaikki iski samaan aikaan. Mutta siskot ja äiti olivat suuressa roolissa ja mun isovanhemmat myös. He auttoivat tosi paljon arjessa ja pitivät pinnalla silloin kun tuntui, että mikään ei suju.

– Että vaikka jäin yksin, niin tiesin, että eiköhän tästä selvitä, koska ympärillä on niin mahtava tukiverkko.

Migreenit & raskausmyrkytys

Emilian raskausaika ei ollut se helpoin mahdollinen, sillä hän kärsi pahoista, jopa kuusi päivää putkeen kestäneistä migreeneistä ja oli usein tiputuksessa sairaalassa niiden vuoksi. Loppuraskaudesta Emilialle tuli raskausmyrkytys ja hänen synnytyksensä käynnistettiin viikolla 36+6 sen vuoksi.

– Olin ollut jo viikon sairaalassa ja aivan valmis synnyttämään. Synnytys itsessään oli helppo ja mukava kokemus, ei nyt välttämättä ratkiriemukasta, mutta meni tosi hyvin kuitenkin. Mun vanhempi pikkusisko oli synnytyksessä doulana mukana. Hänellä olisi ollut samana aamuna pääsykokeet Turussa, mutta hän ei mennytkään kokeeseen, vaan tuli mun luo sairaalaan Turusta. Minea syntyi vähän ennen seitsemää illalla.

Emilia ja Minea olivat vielä viikon sairaalassa synnytyksen jälkeen ja Emilia alkoi olla jo aivan kypsä sairaalassa makoilemiseen.

– Äiti toi välillä koirat sairaalalle, että pääsin käyttämään koiria ulkona, ja äiti oli Minean kanssa siellä osastolla sen aikaa.

Kotona kaikki tuntui alkuun hämmentävältä, olihan tilanne aivan uusi. — Soitin melkein joka päivä äidille, että mitä pitää tehdä ja käytiinkin siellä melkein joka päivä.

Emilian äiti ja siskot asuvat samassa talossa, joten apu oli onneksi aina lähellä. Emilialla ei ollut aiempaa kokemusta vauvoista, joten kaikki tuli ihan uutena.

– Mutta eihän Mineallakaan ollut aiempaa kokemusta mistään, että yhdessä me tässä ollaan kaikki opeteltu, Emilia naurahtaa.

Yksinhuoltaja on kaikesta yksin vastuussa

Vaikka vauva oli avioparin yhteinen haave, Emiliasta tuli Minean yksinhuoltaja. Minea tapaa isäänsä kerran viikossa muutaman tunnin ajan, joten Emilia on täysin yksin vastuussa vauva-arjen pyörittämisestä.  

– Siitä tulee paineita, että osaa hoitaa kaikki asiat niin kuin pitää, kun ei voi tukeutua siihen toiseen aikuiseen.

Omat haasteensa pikkuvauva-arkeen toivat Emilian sairastamat seitsemän rintatulehdusta. Onneksi äiti ja siskot olivat lähellä, ja auttoivat silloin, kun Emilia oli todella kipeänä. Viiden kuukauden ikäisenä Minea lopetti yhtäkkiä syömisen kokonaan, ja Emilia ja Minea joutuivat osastohoitoon useampaankin kertaan. Painon laskun kanssa taisteltiin kaksi kuukautta, mutta vihdoin alun vaikeudet ovat alkaneet väistymään ja elämä on ollut tasaisempaa.

Ensimmäisten kuukausien vaikeuksien jälkeen arkeen vaikuttaa kuitenkin edelleen myös Emilian päivittäin oireileva dystonia. Emilian olkapäät ja lavat menevät pois sijoiltaan ja lavat myös liukuvat virheasentoihin.

– Silloin kun ne on pahasti pois paikoiltaan niin mulla on tosi pienet liikeradat. En saa nostettua lautasta kaapista tai pestyä tukkaa tai välttämättä edes nostettua Mineaa sängystä. Pahana päivänä ihan kaikki on tosi vaikeaa, ja kun Mineakin alkaa olla iso ja painaa, niin se tuntuu käsissä. Välillä ne saattavat muljahtaa jopa kymmenen kertaa päivän aikana.  

Arjesta oppii selviämään

Oma vahva tahto ja Emilian periksiantamaton luonne on kuitenkin auttanut selviämään hankalistakin hetkistä. Asiat on saatava hoidettua arjessa dystoniasta huolimatta ja suurin tsemppari on tietenkin Minea, jonka kanssa ei vaan voi jäädä itse makaamaan sänkyyn. Emilia on löytänyt keinoja pärjätä Minean kanssa silloinkin, kun kädet ovat kipeät.

– Jos Minea makaa pinnasängyssä, annan hänelle kädet ja hän vetää itsensä istumaan, Emilia kertoo.

Hän saa Minean nostettua helpommin pystyasennosta ja he opettelivat tekniikan jo silloin, kun Minea oli tosi pieni.

– Jos dystonia on tosi pahana, niin joudun ottamaan särkylääkettä, jonka kanssa en saa imettää. Siitä tulee välillä meille erimielisyyksiä Minean kanssa, että imetänkö vai en. Onneksi äiti, sisko ja isovanhemmat auttavat myös tarvittaessa.

Emilia on kokenut saaneensa paljon apua ja tukea myös neuvolasta. Perhetyön ohjaaja on käynyt neuvomassa ja auttamassa arjessa silloin kun on ollut hankalaa.

– Silloin syömisongelmien aikaan, kun se oli henkisesti itselle niin raskasta, niin oli ihanaa, että sai apua ja tukea enemmän. Olen kokenut, että perhetyö on aina ollut meidän puolella helpottamassa meidän elämää ja tukemassa.

Vauva-arki on palkitsevaa

Vaikka vauvavuoteen on mahtunut monia hankaluuksia, Emilia kokee vauva-arjen olevan ihanaa ja palkitsevaa. Minea on ollut helppo ja perustyytyväinen vauva, jonka kanssa tavallisen arjen pyörittäminen ei ole yhtään hankalaa. Parasta on se, että arki on omannäköistä:

– Me päätetään itse Minean kanssa mitä me halutaan tehdä. Mennään paljon ja tehdään paljon ja kyläillään paljon. Ja jos joskus tuntuu että ei huvita mennä niin sitten ei mennä.

Yksinhuoltajana tukiverkko on kultaakin kalliimpi voimavara arjessa ja sitä Emilia osaa kyllä arvostaa. Kun saa välillä omaa aikaa, jaksaa paremmin pyörittää arkea. Emilialla on myös uusi parisuhde ja välillä hän pääsee käymään treffeilläkin.

Emilia ja Minea käyvät yhdessä vauvakahvilassa, uimassa ja muskarissa joka viikko. Etukäteen Emilia oli ajatellut vaunuttelevansa enemmänkin, mutta Minea ei ole aivan samaa mieltä rattaissa istumisesta. Onneksi on löytynyt muuta mielekästä yhteistä tekemistä. Se, että lähtee rohkeasti erilaisiin vauvaharrastuksiin tai muskareihin on hyvä keino löytää paljon niitä ihmisiä jotka on samassa elämäntilanteessa ja joista saa vertaistukea ja kavereita.

– Me tehdään kaikki yhdessä Minean kanssa ja meillä on ihan meidän omat jutut. Se on ihanaa, että me ollaan niin tiivis porukka yhdessä Minean ja mun siskojen ja äidin kanssa. Se on yksi ihanimmista asioista elämässä. Siskot on mua nuorempia ja Minea on eka lapsenlapsi äidille niin hän saa hirveästi huomiota.

Paluu työelämään

Loppukeväästä Emilia on palaamassa takaisin työelämään, mikä tarkoittaa suurta muutosta rauhalliseen vauva-arkeen. Vaikka muutos jännittää, Emilia on myös luottavaisella mielellä tulevasta hoitopaikasta, jossa Emilia siskoineen on myös ollut hoidossa pienenä.

– Siellä on edelleen semmosia ihmisiä töissä jotka on hoitaneet mua ja mun siskoa.

Tulevaisuudelta Emilia toivoo tasaista arkea ilman sen suurempia sairastumisia tai hankaluuksia kummallekaan. Toiveissa siintää myös pikkusisarus Minealle.

– Kun on itse kasvanut siskojen kanssa, niin sitten haluaisi, että omillakin lapsilla olisi sisaruksia.

Vaikka alkutaival äitinä ei ole ollut helpoin mahdollinen, kaikki on ollut sen arvoista.  

– Tekisin vaikka heti uudestaan, Emilia sanoo hymyillen.

Emilian terveiset tuleville vanhemmille:

– Pitää kuunnella itseään ja antaa itselleen luvan välillä ottaa senkin päivän, että sairastaa. Silloin kun kaikki ei mene ihan putkeen, pitää muistaa olla armollinen. Kannattaa rohkeasti pyytää ja hakea apua jos tarvitsee. Terveetkin ihmiset tarvitsevat joskus apua, ja varsinkin jos joku sairaus hankaloittaa arkea niin on tärkeää, että osaa ja muistaa pyytää apua.

Ei se yksinhuoltajuuskaan ole niin kamalan raskasta, mitä kaikki aina pelottelee. Mäkin sain koko ajan kuulla että ikinä ei nukuta ja kaikki kaatuu päälle. Mä haluaisin ennemmin sanoa ihmiselle jolla muutenkin on koko elämä muuttumassa, että kyllä sä pärjäät ja kyllä kaikki menee ihan hyvin ja asiat järjestyy.

Mä haluan kiittää ihan mielettömän paljon huikeaa Emiliaa siitä, että hän lähti mukaan tähän sarjaan! Tuollaista rohkeutta, elämän iloa ja niin loistavaa asennetta ei voi kuin ihailla. Emilia ja Minea olivat aivan ihana perhe, jonka luona oli niin iloinen ja lämmin tunnelma. Vaikka elämä ei todellakaan ole aina helppoa, vaan välillä myös ihan älyttömän haastavaa ja raskasta, siitä arjesta voi löytää sen onnen ja ilon. Kiitos Emilia ja Minea, oli suuri kunnia saada käydä teidän luona Nokialla.

Haluan myös kiittää hurjasti teitä palautteesta, jota laitoitte ensimmäisen sarjan postauksen jälkeen! Niiden pohjalta mä muokkasin kirjoitustyyliä siitä ensimmäisestä tekstistä vähän haastattelumaisempaan suuntaan. Tämä postaussarja on mulle ihan uusi juttu, enkä ole törmännyt ihan samantyyliseen postaussarjaan koskaan itse missään blogissa (varmasti niitä on, mutta en vaan ole itse nähyt), joten oli aikamoista opettelua mullekin, että miten lähden tämän toteuttamaan. Mähän en ole mikään ammattikirjoittaja, vaan itse opetellut kaiken mitä teen. Siksi kaikki ei aina ole mulle ihan itsestäänselvyyttä, eikä joku 1500 sanan haastattelun tekeminen ihan vielä lähde suoraan ulkomuistista. Mutta opetellaan, opetellaan. Teidän palaute ja neuvot on kultaakin kalliimpaa <3