Kun sun vierellä on just se oikea ihminen

29.11.2017

Uutena vuotena tulee seitsemän vuotta siitä, kun me Oton kanssa tavattiin. SeItSeMäN! Se tuntuu niin oudolta, että siitä on oikeasti jo niin kauan. Ennen Ottoa en ollut seurustellut koskaan kunnolla, ja muistan kuinka olin ylpeä jo siinä vaiheessa kun oltiin oltu yhdessä puoli vuotta. ”Wau, tää on mun pisin parisuhde ikinä”. Nyt naurattaa, kun mietinkin sitä, se tuntui niin hienolta saavutukselta silloin. Nyt tajuan että eihän se mikään saavutus ollut, ja että seitsemän vuottakaan ei ole pitkä aika, eikä varsinkaan tunnu pitkältä, kun vierellä on oikea ihminen.

Seitsemän vuoden kriisistähän sitä puhutaan yleisesti, mutta jotenkin en osaa nähdä että meillä olisi sellaista näköpiirissä. Meidän parisuhteen isoimmat mullistukset: yhteenmuutto, ensimmäinen, toinen ja kolmas lapsi, kihlautuminen & häät ovat kaikki jo takanapäin, ja niistä ei ole tarvinnut yrittää ”selvitä” vaan niistä on nautittu yhdessä. Mielettömän hienoja hetkiä ihan jokainen, joita on ilo muistella. Yhdessä ollaan koettu myös surua ja rankkojakin juttuja. Ja niistä ollaan myös selvitty yhdessä, tiedän että Otto on aina mun tukena, tapahtui mitä tapahtui. Silloin kun on ollut rankkaa, ollaan turvauduttu toisiimme, ja saatu toisistamme voimaa, eikä ajauduttu kauemmas.

Edessä mä näen seesteistä arkea ja yhdessäoloa, joita ollaan ehditty kokemaan jo aimo annos kaikkien isojen juttujen välissä. Tiedän että en tarvitse jatkuvia huippuhetkiä viihtyäkseni Oton kanssa, vaan se yhdessäolo ja tasainen rakkaudentäyteinen arki on meidän suhteen liima.

Me ollaan juuri vietetty puoli vuotta tiiviisti toistemme kanssa yhdessä, enkä juksuta yhtään jos sanon, että voisin hyvin viettää Oton kanssa tiiviisti yhdessä seuraavatkin puoli vuotta, tai vaikka puoli vuosikymmentä. Enkä kyllästyisi, en ikinä. Otto on kuin osa mua, eikä mikään nenä tai edes raaja, vaan vähintään puolet. Kun mä kirjoitan tätä, Otto on töissä, ja kun ajattelenkin vaan näitä asioita, mulla tulee lämmin tunne, ja ikävä Ottoa. Ja tiedän että en ole meidän suhteessa tämän tunteen kanssa yksin. Aina kun jommallakummalla on ollut joku reissu, tai ollaan jouduttu olemaan pidempään erossa toisistamme, on käynyt hyvin selväksi että molemmat ikävöivät toista vähintään yhtä paljon.

Me ollaan kasvettu teineistä aikuisiksi yhdessä, ja koko aikuisikäni olen viettänyt niin että Otto on seissyt mun rinnalla. En osaisi edes kuvitella mitään muuta, enkä missään nimessä haluaisikaan. Me ollaan kasvettu yhteen, ja luotu yhdessä meidän elämä.

Oton vanhempainvapaan aikana me ehdittiin viettää aikaa yhdessä kunnolla melkeinpä joka päivä. Käytiin kävelyllä tai lounaalla, ja koska sain työt tehtyä päiväsaikaan, olivat illat meidän yhteisiä aina lasten nukkumaanmenon jälkeen. Me ehdittiin puhua, puhua ja puhua. Eikä edes aina mistään tärkeästä, mieheni käyttämä termi keskinäiselle höpöttelyllemme olisi kaunis ”paskanjauhanta”. Sitä ehdimme harrastaa aivan kaikessa rauhassa. Ja se on ihan parasta.

Mä tiedän että Oton kanssa multa ei voi ikinä loppua jutut kesken, kun me puhutaan ihan yhtä sujuvasti feminismistä, Spice girlsistä, uusista nuudeleista, politiikasta kuin meidän parisuhteestakin. Kaikesta ei olla aina samaa mieltä, mutta aina ymmärretään toista. Ja sehän on just parasta kun tajuaa että ei tarvitse olla ihan samaa mieltä, vaan voi olla myös kaksi eriävää, mutta ihan yhtä hyvää mielipidettä. Toki kaikista tärkeistä asioista ollaan tasan samaa mieltä, meillä on samat arvot ja kasvatusperiaatteet, ja samanlainen moraali. Ja monissa asioissa ollaan ajan kanssa ajauduttu olemaan samoilla linjoilla, toisen inspiroimana. Mutta ne pienemmät jutut joista ollaan eri mieltä, ovat opettaneet loistavasti ymmärtämään ja ihailemaan erilaisuutta.

Oton mielestä maailman paras tapa viettää yksin vapaahetkeä on pelata, ja mun mielestä askarrella kuivatuista appelsiineista koristeköynnöstä. Kumpikaan ajanviete ei ole toista huonompi tai parempi, koska me molemmat nautitaan siitä mitä tehdään. Osataan arvostaa niitä asioita, mitkä tuottavat toiselle hyvää fiilistä, omista kiinnostuksen kohteista riippumatta. Ja sen lisäksi että meidän suhteessa on vapaus tehdä itse niitä asioita mistä nauttii, ilman että toinen ärsyyntyy tai nalkuttaa, meillä on myös vahva halu viettää aikaa toistemme kanssa. Ja tietysti myös koko perhe yhdessä. Ja siksi meidän suhde toimii. Ei tarvita mitään sääntöjä tai sopimuksia, kun kumpikin haluaa että molemmat saavat omaa aikaa, ja yhteistä aikaa.

Arki ei tunnu raskaalta, kun sen saa jakaa Oton kanssa. Hän ottaa puolet arjen taakoista kantaakseen, ja arjen ilot taas tuplaantuvat kun ne saa jakaa toisen kanssa. Siinä on yksi suuri syy siihen, miksi arki tuntuu niin nautittavalta: koska saan jakaa sen juuri Oton kanssa. Tottakai arki lasten kanssa on muutenkin parasta, mutta kyllä mä tunnen valtavaa iloa siitä että saan lähettää sen whatsapp-viestin Otolle töihin, että ”katso kun kuopus nukahti tonttulakki päässä”, ja hän vastaa että ”ihana sydänsydän”.  Ja suurta helpotusta, kun oksennustaudissa se toinen voi käydä äkkiä hakemassa kaupasta mehujäitä ja mustikkakeittoa, kun itse ei pysty mihinkään (paitsi jos molemmat on kipeänä yhtäaikaa, niinkuin viimeksi. Se vasta oli hirveää, kuusiviikkoisen vauvan kanssa vieläpä). Mutta siitäkin selvittiin, yhdessä. Yhdessä me selvitään kaikesta, tuli vastaan mitä vaan.

Olen ylistänyt Ottoa moneen kertaan täällä blogissa, ja ylistän myös ihan suoraan hänelle itselleen, ja meidän kaikille läheisille. Meidän suhteesta on turhaa yrittää etsiä draamaa, kun me ollaan vieläkin niitä ällösöpöjä jotka laittaa joka viestin perään sydämen, ja pussailee ja kikattelee ruokakaupassa kuin vastarakastuneet. Seitsemän vuotta takana, ja ainakin 70 edessä, tai kyllä mä sanon että juhlitaan mun 100v-synttäreitäkin yhdessä kikatellen, vaikka ei ois enää hampaita suussa ja se näyttäisi vähän hassulta. Siihen me tähdätään.

Ihanaa iltaa kaikille <3


Miten nauttia onnellisesta parisuhteesta kolmen lapsen vanhempina

03.07.2017

Olen saanut paljon viestejä ja kysymyksiä siitä, miten me onnistutaan ylläpitämään onnellista parisuhdetta samalla kun eletään touhuisaa arkea kolmen lapsen (joista yksi vauva) kanssa. Mielestäni aihe on tosi mielenkiintoinen, niinpä päätin nyt tarttua siihen. Parisuhde on lasten lisäksi tärkein asia mun elämässä, ja pyrin pitämään siitä hyvää huolta, tapahtui elämässä mitä hyvänsä. Onneksi olen löytänyt itselleni kumppanin joka on samoilla linjoilla, ja jolle mun onnellisuus on yhtä tärkeää kuin hänen onnellisuutensa minulle.

Me ollaan oltu kuusi ja puoli vuotta yhdessä, josta kuusi vuotta ja viisi kuukautta ollaan valmistauduttu vanhemmuuteen tai oltu vanhempia. Siksi ollaan ehkä alusta asti suhtauduttu yhdessäolemiseen ja yhteiseen aikaan eri tavalla kuin monet perinteisemmällä tavalla parisuhteensa aloittavat. Ollaan etsitty ne yhteiset seikkailut arjesta, eikä olla aloitettu suhdetta totuttelemalla toisiimme pienissä määrin viikonloppuisin tai matkustelemalla yhdessä. Me muutettiin melkein heti yhteen ja alettiin elää sitä arkea missä toinen pesee hampaita samalla kun toinen istuu pöntöllä.

Alusta asti meidän onni on rakentuntut siitä arjesta: siitä kun tehdään yhdessä ruokaa, tai jutellaan samalla kun ollaan matkalla kauppaan. Meidän onnea ei ole luotu viikonloppureissulla Lontooseen tai treffeillä Fine Dining -ravintolassa, vaikka niistäkin ollaan suhteen aikana päästy nauttimaan. Ne ovat olleet sitä ekstraa, eivät syy miksi ollaan yhdessä. Toimivan parisuhteen perusedellytys on meillä se että toisen kanssa on kivaa ja toisen kanssa haluaa olla yhdessä, oli kyseessä sitten vessan pesu tai lento Berliiniin.

Meidän parisuhdeaikaa on alusta asti ollut ne illan viimeiset tunnit kun lapset ovat jo menneet nukkumaan, ja niin on tälläkin hetkellä. Viime viikkoina Nova on alkanut nukahtamaan iltaisin aikaisemmin, ja lisääntyneet yhteiset iltatunnit ovat suorastaan luksusta – me voidaan taas istua sohvalla vaikka sylikkäin ja pitää muutaman tunnin sarjamaratoneja ilman keskeytyksiä. Kummatkin tehdään kyllä omiakin juttuja välillä, Otto pelaa kavereiden kanssa ja mä katson omia hömppäsarjoja. Pääosassa iltaisin on kuitenkin se yhteinen aika, sillä me molemmat ollaan enemmän yhdessä olijoita kuin vierekkäin yksin olijoita tai oman ajan fiilistelijöitä.

Meidän suhteen liima on aina ollut, niin yhden, kahden kuin kolmenkin lapsen kanssa, se että kummatkin ajatellaan aina ensimmäisenä yhteistä hyvää ja perheen etua. Ihan sama mistä asiasta on kyse, oma etu ei ole ekana mielessä, vaan se oma puoliso ja lapset. Ja kaikki ne asiat mitkä tehdään vain itseämme varten, punnitaan koko perheen tai puolison kannalta ensin. Se ei tarkoita että me ei voitaisi tehdä koskaan omia asioita, tai että oltaisiin Oton kanssa ihmisenä ihan samanlaisia, tai että meillä olisi vain yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Oikeastaan me ollaan monessakin asiassa tosi erilaisia: mä olen aamuvirkku, Otto iltakukkuja, mä olen spontaani ja Otto suunnitelmallinen. Me jaetaan kuitenkin täysin samat arvot perheessä ja parisuhteessa, ja siksi me toimitaan yhteen.

Mua joskus mietityttää se, miksi nykymaailma on niin minäkeskeinen. Joka paikka tulvii vinkkejä kuinka tehdä itsestään onnellisempi ja kuinka parantaa omaa elämänlaatua ja jopa ”omaa viihtyvyyttä parisuhteessa”. Mulle sellainen lähestymistapa elämään ei toimi. Tulen onnelliseksi kun teen Oton ja lapset onnelliseksi. Ja Otto tulee onnelliseksi kun tekee minut ja lapset onnelliseksi. Lähtökohta parisuhteen tilan parantamiseen ei voi olla mielestäni se, kuinka itse tulisi onnellisemmaksi, vaan se mikä tekisi molemmat osapuolet onnelliseksi. Se ei tietenkään toimi silloin jos vain toinen ajattelee yhteistä hyvää ja toinen vain itseään – tällöin on vaarana että toisen osapuolen toiveet ja tarpeet unohtuvat ja hän ei voi olla onnellinen.

Joskus mekin ollaan väsyneitä tai kiukutellaan toisillemme, ja aina ihan turhasta. Se on mielestäni aivan ymmärrettävää, kuka tahansa väsyy joskus ja helpoin kohde purkaa kiukku ja väsymys on se toinen aikuinen siinä vierellä. Parempi se on puolisolle kiukutella kuin lapsille. Mutta oikeita riitoja meillä ei ole koskaan, koska me keskustellaan. Me puhutaan toisillemme kaikesta, ja aina, meillä ei ole salaisuuksia eikä peiteltyjä tunteita. Jos joku ei toimi, siitä puhutaan, jos joku mietityttää, siitä puhutaan heti eikä huomenna. Me ei mennä harmistuneena nukkumaan tai stressata yksin.

Kolmannen lapsen kanssa sen tiesi hyvin etukäteen että yhteinen parisuhdeaika vähenee aluksi hieman, ja siihen osasi hyvin siis varautua. Me puhuttiin siitäkin paljon etukäteen, ja ihan jo synnäriltä asti ollaan kuitenkin otettu sitä aikaa toisillemme aina kun vain mahdollista. Jutella voi ihan hyvin vaikka vaippaa vaihtaessa, kunhan juttelee. Mulle ei ole niin väliä missä mä olen Oton kanssa, kunhan saan olla hänen kanssaan.

Jos joskus tämä keskusteluyhteys meiltä katoaisi, sitten mä huolestuisin. En kuitenkaan näe mikä voisi sellaiseen johtaa – koska ei ole asiaa mitä ei voitaisi käydä yhdessä läpi tai mitä haluaisin Otolta peitellä. Sama toisin päin. Meillä on ollut samat periaatteet läpi kaikkien vuosien, ja uskon että näitä periaatteita noudattamalla me voidaan juhlia yhdessä 60-vuotiasta avioliittoa ihan niinkuin mun mummu ja pappa pian voivat.

Kuvat on ottanut meidän maailman ihanin esikoinen<3

Ihanaa iltaa kaikille <3


Iina ja Otto Q & A 2

19.01.2017

Aika toiselle mun ja Oton yhteiselle Q & A -postaukselle! Kuvattiin teille sekä video, että vastattiin myös kirjallisena niinkuin viimeksikin. Kiitos hurjasti teille kaikille hauskoista ja mielenkiintoisista kysymyksistä! Vieläkin jäi materiaalia yhteen videoon mutta se saa luultavasti odottaa sinne asti että meidän perheen vauvavahvistus on syntynyt.

Jos videon upotus ei näy, näette videon myös TÄSTÄ. Muistakaa myös tilata mun kanava jos haluatte nähdä videot aina heti kun ne ilmestyy!

Onko teidän lasten joulu vain Joulupukin odottamista vai kokevatko he myös joulun uskonnollisen puolen? 

Iina: Mä en vastakkainasettelisi noin rajusti, joulussahan on monta muutakin merkityksellistä asiaa kuin uskonnollisuus tai joulupukki. Meidän joulussa tärkeintä on aina yhdessäolo ja perhekeskeisyys, se että rauhoitutaan yhdessä viettämään aikaa, syömään hyvin, hassuttelemaan ja vähän odottamaan sitä joulupukkiakin. Uskonto ei ole meillä mitenkään suuremmin arjessa läsnä, mutta käytiin kirkossa laulamassa Kauneimpia joululauluja, ja myös päiväkodin kautta lapset osallistuivat Julvandringeniin jossa jouluevankeliumi tulee tutuksi.

Otto: Lähinnä pukin venailua.

Mikä on paras joululahja minkä olette toiselta ikinä saaneet?

Iina: Sain yhtenä jouluna Otolta maailman ihanimman rakkauskirjeen, joka oli ehkä kaikkein ihanin. Vaikka tykkään mä kaikista laukuista ja kirjoista ja muistakin.

Otto: Ehkä tämän vuoden yllättäjä, Cards Against Humanity-seurapeli hirveille ihmisille jonka Iina mystisesti onnistui repimään jostain. Vielä kun pelaamaan pääsisi.

Kuinka usein värjäätte hiukset? Onko teillä luottokampaaja vai värjäättekö itse?

Iina: Mä käyn Salon Pepe Åhmanilla, joka on mun pitkäaikainen yhteistyökumppani. En tee juuri itse omille hiuksilleni mitään radikaalia, paitsi ylläpidän sävyä oikeilla tuotteilla. Silloin kun en ole raskaana, käyn kampaajalla n. 2kk välein. Nyt olen raskausaikana ainoastaan raidoittanut hiuksia kaksi kertaa.

Otto: Iina leikkaa ja värjää mun hiukset aina kun musta siltä tuntuu.

Mikä on kengänkokonne?

Iina: 36 tai 37 kengästä riippuen

Otto: 42

Iina: Minkälaisista asioista et kerro blogissa, kerro esimerkkejä? Oletteko yhdessä päättäneet olla kertomatta jostain tietystä?

No en koskaan kerro mitään tarkkoja kuvauksia meidän päivistä tai aikatauluista etukäteen, ja harvoin muutenkaan ellei kyseessä ole joku päivä kuvina -tyyppinen juttu. Suurin osa meidän läheisistä pysyy myös pois blogista, ja heistä en myöskään kerro koskaan mitään sen suurempaa. Monista asioista puhun yleisellä tasolla, mutta en kerro kuitenkaan mitään henkilökohtaista. Esimerkiksi taloudesta puhun mielelläni, mutta en kuitenkaan kerro pankkitilin saldoa. Tai kirjoitan mielelläni vaikka rakkaudesta ja tunteista, mutta intiimiasiat eivät tosiaankaan kuulu blogiin. Lapsista olen kertonut yhä vähemmän henkilökohtaisia asioita sitä mukaa kun he kasvavat ja kehittyvät enemmän omiksi persoonikseen, enkä koskaan jaa tai ole jakanut lapsista mitään mikä voisi heidät oikeasti nolata tai haitata heidän elämäänsä jotenkin.

Otto: Unelma-autosi?

Autojen suhteen olen aika kaikkiruokainen, riippuu vähän mihin tarkoitukseen. Ariel Atom ja Tesla ovat tällä hetkellä aika korkealla. Mönkijän olen aina halunnut mutta sitä nyt ei ihan autoksi lasketa.

Otto: Koetko elämääsi ikinä liian julkiseksi, kun elämänne on blogin vuoksi niin avointa ja julkista?

En oikeastaan, olen todella passiivinen somen käyttäjä nykyään niin eipä nämä asiat minua kotisohvalla silmään pistä.

Otto: Mikä puhelin sinulla on?

Duunista saatu iPhone joku. Teknologiaintoni ei ole hiipunut mihinkään, on vain niin hyvä Asuksen tabletti tällä hetkellä ettei kiinnosta kahta samankaltaista laitetta ylläpitää. Apple on ihan kiva jos lähinnä soittaa ja käyttää WhatsApp.

Jos teidän tytöt haluaisivat teineinä alkaa bloggaamaan tai vloggaamaan (tai mikä nyt silloin olisikaan se ykkösjuttu, tällanen vastaava kuitenkin), antaisitteko luvan?

Iina: Antaisin kyllä, tietenkin ikää pitäisi olla ainakin sen verran kuin yhteisöpalveluiden ikärajat vaativat. Ja ainakin aluksi mä haluaisin tarkistaa minkälaista sisältöä jaetaan. Uskon että lapset saavat hyvät lähtökohdat siihen mitä on ok jakaa, kun he ovat pienestä asti seuranneet miten minä toimin somessa. Ja aion kyllä opastaa heitä siitä mikä on ok ja mikä ei. Toivon silti että kouluissa esimerkiksi lapset saisivat laadukkaampaa ja monipuolisempaa media- ja markkinointikasvatusta, koska niin monista varhaisteineistä ja vielä vanhemmistakin huomaa että heillä ei ole mitään hajua miten blogi- tai vlogimaailma esimerkiksi toimii, tai miten markkinointi niiden taustalla toimii, ja sitten tulee kaikenlaisia väärinkäsityksiä ja ylilyöntejä ja noloja tilanteita.

Otto: En näe ongalmana, Iina varmasti auttaisi alkuun/rajojen kanssa.

Otto ja Iina Q & A

Miten vanhemmuus ja lapset on vaikuttanut teidän ystävyyssuhteisiin tai kaveriporukkaan?

Iina: Sellaiset ystävät ovat edelleen läheisiä, joiden kuuluukin olla. Paljon ollaan saatu myös uusia ihania ystäviä vanhemmuuden myötä. Toki se on vaikuttanut myös niin että sellaista ”aikuisten aikaa” on vähemmän ystävyyssuhteissa, mutta sitten taas on ollut ihana huomata miten ihania kummeja esimerkiksi meidän tytöillä on ja miten he ovat tyttöjä huomioineet ja viettäneet heidän kanssa aikaa.

Otto: Hyvästi. Oikeat kaverit jäi kun taas puolitutut vetäytyivät jonnekin taka-alalle. Jyvät akanoista jne.

Mitä mieltä olette siitä, että lapsille ”valehdellaan” joulupukista, hammaskeijusta ja muista vastaavista satuolennoista?

Iina: Kirjoitin joulupukkiasiasta joulukalenteriin postauksen josta käy hyvin ilmi suhtautumiseni kaikkiin satuolentoihin ja niistä lapsille satuilemiseen.

Otto: Se on ihan fine kunhan ei liian vanhana jatku.

Mihin haluaisitte matkustaa seuraavaksi?

Iina: Olen jo pitkään halunnut Tukholmaan, koska se on yksi mun lempikaupunkeja ja sinne on helppo lähteä ihan pientenkin kanssa! Ja toinen minne haluaisin viikonloppureissulle perheen kesken on Berliini, siellä oli huikeaa Oton kanssa mutta paljon jäi sellaista käymättä mitä haluaisin kokea lasten kanssa. Haluaisin myös myöhemmin tänä vuonna pidemmälle reissulle jonnekin lämpimään koko perheen kesken.

Otto: Berliinin voisi käydä uudestaa katsomassa lasten kanssa, tai vaihtoehtoisesti jonnekin lämpimään.

Halailetteko paljon toisianne ja lapsia?

Iina: No kyllä halitaan, ihan tosi paljon.

Otto: Kyllä.

Mitä arvoja haluatte antaa lapsillenne? 

Iina: Muiden kunnioittaminen on tärkeää, ja toisista välittäminen. Haluan opettaa tytöt rakastamaan ja välittämään, ja olemaan toisille kohteliaita. Haluan opettaa myös omanarvontuntoa ja tervettä itsensä rakastamista, sitä että he tietävät olevansa arvokkaita omana itsenään eivätkä anna kenenkään kävellä heidän ylitse. Toivon että he jatkossakin ovat oikeudenmukaisia ja rehellisiä, ja puuttuvat siihen jos huomaavat epäoikeudenmukaisuutta ympärillään. Kunnianhimo ja määrätietoisuus ovat myös musta hienoja juttuja, ja toivon että he rohkeasti tavoittelevat omia unelmiaan.

Otto: Oikeat”, näin pähkinänkuoressa. En oikein osaa vastata tähän kirjoittamatta aiheesta kokonaista postausta.

Oletteko enemmän ylihuolehtivaisia vai rentoja vanhempia?

Iina: Mä olen varmaan aika rento, Otto on vähän ylihuolehtivaisempi. Molempia sopivassa suhteessa, veikkaisin. Tunnen kyllä meitä rennompiakin vanhempia koska joissain asioissa me ollaan vähän nipoja, esimerkiksi siinä että portaissa ei saa leikkiä ja sohvalla ei saa hyppiä. Toisissa asioissa taas ollaan tosi rentoja, lapset saavat pelata konsoleilla ja heillä on oma Wii ja meidän sängyllä saa hyppiä.

Otto: Vähän sekä että, riippuu mistä kyse. Yleisesti ottaen minä ehkä asetan enemmän rajoja, mutta vastapainoksi stressaan muista jutuista vähemmän.

Onko teidän suhdetta epäilty ja sanottu, että eroatte pian? Mitä vastaatte sellaisiin?

Iina: No ei oikeastaan enää moneen vuoteen, mutta alkuaikoina sitäkin enemmän. En mä vastaa mitään, jokainen saa luulla mitä ikinä haluaa, tärkeintähän on se että itse tietää mikä on totta.

Otto: Emme vastaa, kun ei kiinnosta.

Tuletteko toimeen toistenne sukulaisten ja kavereiden kanssa, onko teillä yhteisiä kavereita?

Iina: Tullaan tosi hyvin toimeen ja meillä on paljon yhteisiä kavereita. Monesta Oton sukulaisesta on myös tullut mulle tosi läheisiä ystäviä, ja myös toisinpäin. Kyllä mä uskallan väittää että meidän koko perheellä on kotoisa ja hyvä olo, matkattiin me sitten Ouluun mun suvun luokse tai Pk-seudulla Oton suvun luokse.

Otto: Tulemme ja on. Kutakuinkin jokaikinen “oma” kaveri on nykyään yhteinen kaveri, olemme onnistuneet ympäröimään itsenne hyvillä tyypeillä.

Viihdyttekö perheen kesken vai isommalla porukalla?

Iina: Riippuu tilanteesta. Jouluaattona on kivaa olla perheen kesken ja sitten taas monissa muissa juhlissa on ihanaa että on koko suku ja kaikki läheiset ympärillä. Toisaalta joskus kaipaan mun isoja sukujoulujakin, vaikka samaan aikaan rakastan meidän omia jouluperinteitä. Kummassakin on puolensa ja puolensa.

Otto: Sekä että. Yleisesti ottaen vietämme aikaa enemmän perheen kesken, mutta isompi porukka ei vierasta.

Otto: Mikä tekee Iinasta hyvän äidin?

Iinan rakastava ja huolehtivainen luonne. Hyvä sydän ja rautaiset hermot.

Iina: Mikä tekee Otosta hyvän isän?

Otto on täysillä läsnä lapsille, ja lapsista näkee että isin kanssa he eivät pelkää mitään. Otto on heille maailman suurin turva ja tuki, ja toivon että olen itse samanlainen. Otto ei koskaan unohda sanoa lapsille että rakastaa heitä, ja jokaikisen aamun Otto ja lapset aloittavat aamuhalilla. Otto ei ole sellainen jörö, vaan hän näyttää tunteensa selvästi ja osoittaa rakkauttaan.