Vartalon muutokset kolmen lapsen äitinä

28.05.2019

Siitä on jo yli kahdeksan vuotta kun mä tulin ensimmäisen kerran raskaaksi. Näiden vuosien aikana mun paino on vaihdellut parhaimmillaan (tai pahimmillaan) 25 kiloa, vaikka raskauskiloja sainkin enimmillään 17. Olen käynyt ison pään sisäisen matkan niiden kilojen kanssa ja tutustunut mun vartaloon raskauksien ja imetysaikojen jälkeen kolme kertaa uudelleen. Jokainen raskaus on muuttanut mun vartaloa omalla tavallaan, eikä niiden muutosten hyväksyminen ole aina ollut niin helppoa. Tällä hetkellä koen kuitenkin olevani oman vartaloni kanssa enemmän sinut kuin koskaan ennen.

Se ei johdu siitä, että olisin nyt milliäkään timmimpi kuin aiemmin. Päin vastoin. Tämä kolmas palautuminen on ollut hitaampi prosessi kuin aiemmat kaksi kertaa ja tällä kertaa mun vatsaan jäi myös pieni erkauma vatsalihaksiin.

Eka raskaus kahdeksan vuotta sitten muutti mun kroppaa enemmän kuin mikään muu siihen mennessä. Rakastin kasvavaa vatsaa, enkä kriiseillyt vartalosta, vaikka se paljon muuttuikin. Nautin siitä, kun ekaa kertaa elämässäni sain muotoja. Ensimmäisen raskauden jälkeen palauduin melko nopeasti eikä mulla ollut sen suurempia vaivoja, paitsi lantion nivelten kivut ekoina viikkoina. Pehmeät muodot hävisivät yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin, vain muutamat raskausarvet jäivät lantiolle.

Ehdottomasti nopein palautuminen mulla on kuitenkin ollut tokasta raskaudesta. Silloin tuli vähiten kiloja ja mulla oli synnytyksen jälkeen niin hyvä olo, että unohdin koko ajan olevani vasta synnyttänyt. Muistan kun juoksin täysillä vaunujen kanssa bussiin 10 päivää synnytyksestä ja vasta bussissa tajusin, että ei hitto, mähän olen vasta synnyttänyt, tuleeko mulle nyt joku kohdun laskeuma juoksemisen takia. Mutta ei onneksi tullut. Sain muutaman arven lisää, mutta muuten toinen raskaus ei muuttanut vartaloa mitenkään. Tokan raskauden jälkeen mun paino alkoi imetyksen myötä tippumaan nopealla tahdilla alaspäin ja olin silloin tosi hoikka, jopa useamman kilon hoikempi kuin ennen raskauksia. En kokenut sitä vartaloa omakseni, vaan painon jatkuva putoaminen ja siihen liittyvät kommentit ahdistivat.

Kolmannen raskauden aikana mun oli kuitenkin lopulta vaikea suhtautua ennätysnopeasti muuttuvaan kroppaan. Matka siitä, kun paino oli ihan liian alhaalla siihen, että mua kutsuttiin mm. buldogiksi mun pyöristyneiden poskien vuoksi ei ollut se helpoin tie. Se tuntui välillä tosi pahalta. Raskauskiloja ei tullut sen enempää kuin aiemminkaan, mutta se fyysinen muutos oli silti suuri.

Olen aiemminkin kertonut siitä, miten pahalta vartalon arvostelu raskausaikana tuntui ja miten hukkasin oman tyylini silloin. Ne samat fiilikset jatkuivat pitkään myös synnytyksen jälkeen. Kolmannella kerralla palautuminen myös oli ihan oikeastikin aiempaa hitaampaa. En tiedä vaikuttiko siihen ikä vai se, että kroppa venyi jo kolmannen kerran, mutta vaivoja ja esim. liitoskipuja oli paljon enemmän ja ne kestivät useamman viikon. Paino ei myöskään lähtenyt putoamaan erityisen nopeasti.

Jo silloin jälkitarkastuksessa vuonna 2017 yritin myös kysellä neuvolalääkäriltä, että tuntuuko vatsalihaksissa erkaumaa, mutta hän ei osannut siihen sanoa juuta eikä jaata. Aloitin treenaamisen tosi varovasti raskauden jälkeen 2017 syksyllä, enkä tehnyt mitään liikkeitä, jotka olisivat osuneet mahdolliseen erkaumaan. Vauvavuoden aikana vältin kaikkia niitä liikkeitä, jotka on kielletty, mikäli erkauman mahdollisuutta ei ole voitu poissulkea. Yritin kyllä kokeilla erkaumaa vatsastani itsekin, mutta en tietty ole mikään ekspertti, niin se mun tunnustelu oli vain sellaista mutu-tuntumaa.

Koska treenasin aktiivisesti lantionpohjalihaksia, mulla ei ole ollut esim. virtsankarkailuongelmia tai muita. Ainoa oire mun erkaumasta on olleet alaselkäkivut vuoden synnytyksen jälkeen ja esim. juostessa ja pömpöttävä vatsa heti navan alapuolelta. Sille ei ole tapahtunut mitään, vaikka mitä olen yrittänyt. Kivut selästä ovat onneksi helpottaneet ajan myötä.

Kävin jopa vatsalihasten erkauman kuntouttamiseen synnyttäneille naisille tarkoitetun kurssin, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta mun erkaumaan. Se johtuu siitä, että mun vatsalihasten erkauma on venynyttä lihaskalvoa ja mun synnytyksestä oli aikaa jo pari vuotta. Vahvistuksen erkaumalle sain vasta tänä keväänä, kun asiantunteva lääkäri kokeili ja sormet upposivat syvälle mun mahaan navan kohdalta.

Jos erkauma ei ole ekan vuoden aikana kuntoutunut, se ei siitä enää itsekseen kuulemma kuntoudu (T. lääkäri, jolta kysyin). Se ei ole pelkkää rasvaa jonka voisi vain polttaa vaan se on venynyttä lihaskalvoa ja iho-rasvakudosta. Ihan samalla tavalla kuin laihduttaessa tai raskauden jälkeen nahka voi jäädä roikkumaan, eikä se ylimääräinen nahka häviä itsekseen, ei myöskään häviä mun erkauma. Muihin raskauden tai synnytyksen jälkeisiin vaivoihin fysioterapia tai liikunta voi tuoda helpotusta vielä vuosienkin jälkeen, mutta se mun erkauma ei siitä mihinkään katoa. Ainoa keino korjata se on abdominoplastia eli vatsanpeitteiden korjausleikkaus. Mutta sitä mulla ei ole suunnitelmissa.

Toistaiseksi erkauma ei aiheuta mulle fysiologisia ongelmia, eikä se joka päivä jossain vaiheessa päivää esiin enemmän tuleva pieni pömppö mua häiritse. En ole myöskään vielä varma, onko meidän lapsiluku täynnä ja tuntuisi turhalta käydä läpi suuri toimenpide, jonka tulokset sitten häviäisivät kuin tuhka tuuleen mahdollisen tulevaisuuden raskauden myötä. Mutta jos mua joskus tulevaisuudessa häiritsee, tulee selän kanssa ongelmia tai erkauma pahenee, on hyvä tietää, että sellainenkin vaihtoehto on olemassa.

Merkittävän suuri erkauma voi hoitamattomana aiheuttaa pahoja selkävaivoja ja johtaa myöhemmin jopa selkäleikkaukseen. Selän kuormitus on erilainen kun vatsalihakset eivät hoida omaa osuuttaan ja selkäranka kuluu silloin niiltä osin, mihin paine kohdistuu. Silloin abdominoplastia on ainakin lääkärin mukaan lievempi (ja ennaltaehkäisevä) keino kuin selkäleikkaus ja sen voi saada myös julkisella puolella, jos erkauma aiheuttaa vakavaa haittaa. Mun maltillinen 3cm erkauma ei kuitenkaan välttämättä aiheuta mitään ongelmia ikinä, eikä siis kuulu julkisen puolen hoidon piiriin.  

Tällä hetkellä mä olen vaan iloinen, että erkauma varmistui, koska nyt mä osaan olla armollisempi itselleni ja omalle vartalolleni. En olisi mitenkään voinut välttää erkaumaa, enkä voi sille mitään itse, että se siinä nyt on. Kyse ei ole siitä, että olisin muuten huonossa kunnossa tai en olisi pitänyt itsestäni huolta. Sen kyllä sanon, että olisi aivan älyttömän tärkeää, että neuvolalääkärit oppisivat tunnistamaan erkauman ja kokeilemaan sitä, koska ehkä munkin erkauma olisi voinut kuntoutua paremmin, jos olisin voinut tehdä jotain toisin jo heti synnytyksen jälkeen.

Se ei saa jäädä vain synnyttäjien vastuulle, että selvittää tietoa erkaumasta ja palutumisesta, koska kaikilla on siihen erilaiset voimavarat ja mahdollisuudet. Ainakin Helsingissä on tänä keväänä aloitettu kaikille tuoreille synnyttäjille pääsy ilmaiseksi äitiysfysioterapiaan, mikä varmasti edistää palautumista ja on tosi hyödyllinen ja hieno juttu! Varmasti ehkäisee myös niitä tulevaisuuden selkävaivoja. Tämä käytäntö saisi ehdottomasti muuttua koko Suomen laajuiseksi.

Erkauman lisäksi pysyviä muutoksia mun vartalossa kolmen raskauden jälkeen ovat oikeastaan vain ne raskausarvet ja navan ympäriltä tosi ohueksi venynyt iho. Haalistuneita arpia on lantiolla paljon ja mahassa joitakin vähän isompia, mutta ei kovin montaa. Lantio ei levinnyt pysyvästi, tissit eivät kasvaneet pysyvästi tai kadonneet ja painoa on n. 5kg enemmän kuin ennen mun ihan ensimmäistä raskautta. Tämä kroppa tuntuu mun omalta edelleen.

Tällä hetkellä mä olen tosi sinut mun vartalon kanssa ennen kaikkea siksi, että se toimii normaalisti ja se tuntuu hyvältä. Missään ei ole kremppaa, pystyn juoksemaan ja joogaamaan. Niska- ja hartiaseudun kivut on hellittäneet tänä keväänä täysin muutosten myötä ja olen vaan niin kiitollinen siitä, että voin hyvin ja jaksan. Oma fiilis on mulle ehdottomasti hyvinvoinnin tärkein mittari. Toivottavasti mä saan nauttia terveestä ja toimivasta kropasta mahdollisimman pitkään. Ainakin aion pitää siitä hyvää huolta!

Miten teillä on sujunut palautuminen raskauden/raskauksien jälkeen? Oletteko kärsineet erkaumasta tai saaneet jostain apua sen kuntouttamiseen? Onko palautuminen ollut erilaista eri raskauksissa? Miltä kropan muutokset ovat tuntuneet?


Vauvavuoden jälkeinen kuherruskuukausi

21.10.2018

Viime aikoina on ollut jotenkin tavallistakin rakastuneempi ja ihastuneempi olo, ja se on ihanaa. Huomaan, että ollaan tämän vuoden aikana lisääntyneen yhteisen ajan myötä Oton kanssa taas löydetty vielä enemmän toisistamme. Ollaan jotenkin lähennytty entisestään, vaikka en ajatellut, että se voisi olla edes mahdollistakaan, koska ainahan me nyt ollaan oltu läheisiä ja rakastuneita ja puhallettu yhteen hiileen. Vaikka me yritettiin vauvavuoden aikanakin ottaa sitä kahdenkeskistä aikaa aina kun sitä saatiin, on fakta se, että vauvavuonna parisuhde kuitenkin jäi enemmän taka-alalle vauva-arjen vallatessa suurimman osan ajasta. Ja se oli ihan okei. Oli aivan ihanaa oman aikansa olla yhdessä siellä vauvakuplassa ja unohtaa kaikki muu.

Kuva: @erinacarolinaphoto

Nyt on kuitenkin ihanaa taas antaa enemmänkin huomiota parisuhteelle, ja pysähtyä fiilistelemään sitä, miten parasta toisen kanssa on olla. Ei meidän tarvitse tehdä mitään ihmeellistä, ja tällä hetkellä arki on muutenkin tosi toiminnantäyteistä, eikä sitä yhteistä aikaa tunneissa ole välttämättä yhtään sen enempää kuin viime vuonnakaan. Fiilis on kuitenkin erilainen, koska nyt tietää, että kun lapset menee nukkumaan, ne on nukkumassa aamuun asti. Silloin voi kunnolla rentotua ja olla sen toisen kanssa ja keskittyä vain siihen hetkeen.

Kuva: @erinacarolinaphoto

Uskon oman osansa olevan myös hormoneilla. Kun imetyshormonit ovat väistyneet ja olen alkanut palautua imettävästä äidistä ihan vaan Iinaksi, olen huomannut, että ajatuksistakin on löytynyt enemmän tilaa sille kutkuttavalle rakastumisen ja ihastumisen tunteelle, ja niille perhosille vatsassa silloin kun Otto tulee töistä kotiin. Ei sitä edes huomannut silloin imetysaikana, enkä kokenut olevani mitenkään ”vähemmän” rakastunut, mutta näin jälkeenpäin huomaan eron. Huomaan sen, että hormonit sai mut keskittämään suurimman osan ajatuksista siihen pieneen vauvaan ja hänen tarpeisiinsa. Meidän rakkaus oli viime vuonna arjessa useammin sellaista toista ymmärtävää ja tsemppaavaa yhteistä vanhemmuus-rakkautta. Nyt se taas on enemmän  arjessakin intohimoa ja pilkettä silmäkulmassa, tsemppiä ja ymmärrystä unohtamatta.

Kuva: @erinacarolinaphoto

Vauvavuoden aikana me ei kovin usein treffeillä käyty, koska oltiin niin vauvakuplassa, tai jos käytiin niin mulla oli huono omatunto siitä, että olin pois vauvan luota. Tänä vuonna taas ollaan käyty jo useamman kerran, eikä mulla ole ollut kertaakaan huono omatunto. Ollaan vaan keskitytty toisiimme ja oltu siinä hetkessä läsnä, vain me kaksi. Onneksi pystyttiin molemmat ymmärtämään se, että se vauvavuosi on vain se vauvavuosi, ja siihen voi heittäytyä täysillä, ja se on ihan fine. Ei me silloin vauvakuplaan heittäytyessäkään unohdettu sanoa, että rakastetaan tai unohdettu läheisyyttä.

Kuva: @erinacarolinaphoto

Meidän parisuhde voi hyvin silloinkin, mutta tällä hetkellä mulla on ainakin ihan sellainen kuherruskuukausi-olo, vähän kuin oltaisiin vasta tavattu. On ihanaa suunnitella kaikkea yhteistä tekemistä, eikä tarvitse yhtään miettiä miten lapset pärjäävät, kun he itse oikein pyytävät päästä kyläilemään isovanhemmille tai että joku kummeista tulee meille yökylään hoitajaksi. Odotetaan ihan hulluna ensi kesän Ed Sheeran -keikkaa, ja jo ennen sitä me ajateltiin tehdä muutaman vuoden tauon jälkeen joku kahdenkeskinen viikonloppureissu johonkin.

Kuva: @erinacarolinaphoto

Lisäksi odotan ihan sikana helmikuuta ja meidän hääpäivää, koska silloin tarkoituksena on juhlistaa viidettä hääpäivää yhdessä toistemme ja kaikkien rakkaiden ihmisten kanssa. Silloin meillä tulee täyteen viisi vuotta naimisissa ja kahdeksan vuotta yhdessä, ja sitä saa todellakin juhlia. Kun miettii meidänkin lähtökohtia parisuhteeseen ja avioliittoon, on mun mielestä aika hieno juttu, että tässä me seistään (melkein) kahdeksan vuotta myöhemmin rinta rinnan, yhä edelleen päivä päivältä enemmän toisiimme ihastuen ja rakastuen. Ei ole mitään asiaa mitä en voisi Otolle sanoa, eikä mitään asiaa mistä en tietäisi selviäväni yhdessä Oton kanssa.

Postauksen kuvat on ottanut ja editoinut ihana ja lahjakas @erinacarolinaphoto.

Me toimitaan rakkaudessa ja parisuhteessa aika samalla tavalla, ja se sopii meille hyvin. Yleensä meidän toiveet, halut ja tarpeet parisuhteessa on aika synkassa keskenään ja ymmärretään toisiamme ilman sanojakin. Kiitos Otto, että olet mun paras ystävä ja elämäni ensimmäinen ja viimeinen rakkaus <3

Oletteko te huomanneet samaa parisuhteessa, että vauvavuosi tai imetys olisi vaikuttanut siihen jotenkin?