Isänpäivänä 2018

11.11.2018

Meinasin aloittaa tämän postauksen samalla tavalla kuin viime vuonna isänpäivänä, muistelemalla Oton ensimmäistä isänpäivää vuodelta 2011. Sitten joku kello mun päässä raksutti, ja totesin, että ahaa, se aihe taisi ollakin jo käsitelty. En silti vaan voi lakata hämmästelemästä aina vähät väliä, miten pitkä matka on kuljettu sieltä vuodesta 2011. Jokainen vuosi vie meitä eteenpäin, ja kauemmas siitä pienestä kaksiosta, jossa meidän perhe vietti ensimmäisiä hetkiään. Otto on kulkenut isänä ihan älyttömän pitkän matkan sieltä, ja minä äitinä. Ja me perheenä ja pariskuntana.

Otto piti viime vuonna puoli vuotta vanhempainvapaata meidän kuopuksen kanssa. Mä tiedän, että se aika oli ihan mittaamattoman arvokasta. Vaikka me ollaan aina pyritty tasa-arvoiseen vanhemmuuteen , se vanhempainvapaa oli sellainen ”viimeinen niitti”. Sen jälkeen meidän perheessä on oikeasti ollut ihan täysin 50/50 jako arjessa. Siitä on nyt vuosi, kun Otto palasi takaisin töihin, ja muutoksen huomaa edelleen.

Ennen vanhempainvapaata oli selkeämpää, että Otto oli aina se, joka oli arkisin töissä, ja mä olin se, jolla oli joustavat työajat, ja joka siksi otti joissain asioissa suuremman vetovastuun kotona. Vanhempainvapaan aikana se muuttui, ja nykyään en keksi kyllä mitään asiaa, mikä ei meillä menisi tasan. Siihen toki on vaikuttanut sekin, että nykyisin myös Otolla on töiden suhteen joustavampaa, ja mahdollisuus tehdä enemmän etänä. Kummatkin joustavat puolin ja toisin, ja sumplitaan aina niin, että lapset saavat olla mahdollisimman paljon kotona, ja kummatkin saavat hoidettua kaiken, mitä pitää.

Otto on aina ollut isänä avoin kaikelle. Hän ei ole kangistunut mihinkään vanhoihin kaavoihin. Hän on aina halunnut olla paras mahdollinen isä joka hän itse pystyy olemaan, ja hän on ollut valmis tekemään myös valtavirrasta poikkeavia ratkaisuja ollakseen juuri sitä. Se on edelleenkin tosi harvinaista, että isä pitää suurimman osan vanhempainvapaista. Olen tosi iloinen, että Otto halusi pitää oman osuutensa.

Ollessaan kotona ja pyörittäessään vauva-arkea, Otto pääsi näkemään senkin puolen vanhemmuudesta, jonka ennen olin nähnyt vain minä. Nykyisin musta tuntuu ihan jo senkin puolesta, että ollaan niin samalla viivalla tässä hommassa. Kummatkin ymmärtää 100% miltä mikäkin asia tuntuu toisesta arjessa, koska ollaan molemmat hoidettu ja hoidetaan suunnilleen kaikkia asioita, mitä arjessa vaan voi hoitaa. Kummallakin on yhteinen halu tehdä parhaansa arjen kaikkien asioiden eteen, koska kumpikin tietää mitä se arjen pyörittäminen vaatii, ja miltä se toisesta tuntuisi, jos toinen ei hoitaisi omaa osuuttaan.

Monet metatyöt perheissä kaatuvat vain toisen vanhemman niskaan, mutta meillä se ei mene niin. Otto varaa neuvola-aikoja, ilmoittaa lapsia synttärikutsuille, juoksee vanhempainilloissa, täyttää lippulappusia ja kuittaa Wilma-viestejä vähintään yhtä usein kuin minä. Otto kuskaa koulun diskoon, tuntee kaikki päiväkodin työntekijät nimeltä ja tulee aina tunnollisesti vasukeskusteluihin mukaan. Ja mä en koskaan ole joutunut nipottamaan tai vaatimaan Ottoa osallistumaan mihinkään, se ei ole mennyt niin. Vaan hän on ihan itse, oma-aloitteisesti halunnut olla mukana, juuri niin kuin tasa-arvoisessa vanhemmuudessa molempien vanhempien kuuluukin.

Meidän lapsille Otto on sellainen isä, jollaisen olemassaolosta en tiennyt mitään etukäteen. Hän on turvallinen, läsnäoleva ja lämmin. Hän ottaa syliin, hassuttelee ja herää aina jos lapset heräävät yöllä. Hän pitää huolen, että reput on pakattuna ja letittää hiukset. Hän kuuntelee, arvostaa ja kunnioittaa lapsia, eikä koskaan kävele heidän ylitseen. Hän osoittaa rakkautta ja asettaa rajoja. Hän on se pönttö isi, joka heittää aina saman hassun vitsin samassa kohdassa, ja lapset oikein odottavat sitä. Hän on se isi, joka kysyy aina lapsilta ensin, että oliko ruoka hyvää, ennen kuin vaimolta. Hän on se isi, joka metsästää oikeanlaista joulukalenteria kissojen ja koirien kanssa, ja joka haluaa joka päivä olla mukana kun lapset avaavat kalenterit. Hän on se isi, jonka tiedän tukevan, auttavan ja rakastavan meidän lapsia aina, tapahtui mitä tahansa.

Viime vuonna mä kirjoitin itku kurkussa isänpäiväpostausta, koska silloin mun mummun kuolemasta oli vasta viikko. Kirjoitin siitä, kuinka tiedän, että jos mulle ikinä tapahtuisi jotain, Otto pärjäisi ja Otto olisi juuri sellainen vanhempi meidän lapsille kuin hän on nytkin. Silloin päällimmäisenä mielessä oli koko ajan pelko siitä, että entä jos jommalle kummalle meistäkin tapahtuu jotain. Ehkä se pelko oli mun tapa käsitellä sitä surua. Vaikka se pelko on hellittänyt, ja tilalle tullut vaan entistä suurempi halu osata nauttia ihan jokaisesta päivästä sellaisena kuin se on, se on edelleen maailman huojentavin ajatus, että tätä vanhemmuutta mun kanssa jakaa juuri Otto. 

Kiitos Otto, kun olet juuri sinä ja juuri sellainen isi kuin olet. Ja maailman parasta isänpäivää vielä kerran <3

Lasten ajatuksia isistä vuonna 2018:

”Tahtoo isin kanssa Hoploploon!”

”Min pappa är ganska tassig för han säger alltid att vi är små.”

”Grattis på farsdagen pappa du är bäst!”


Oton seitsemäs Isänpäivä & ajatuksia hänestä isänä

12.11.2017

Seitsemäs Isänpäivä, ihan oikeasti. Me ollaan oltu perhe jo niin pitkään, että Otto juhlii tänään seitsemättä Isänpäiväänsä. Ihan hullua. Muistan vieläkin sen ensimmäisen Isänpäivän marraskuussa 2011, kun meidän esikoinen oli kuusiviikkoinen, ja Isänpäivää edeltänyt yö oli surkein, mitä oltiin siihenastisessa vauva-arjessa ehditty kokemaan.

Muistan kuinka väsäsin Otolle munakokkelista sydämen jonka reunustin pekonilla, ja samaan aikaan viihdytin väsynyttä ja itkuista vauvaa, ja koitin itse pysyä hereillä, kolmen pätkissä nukutun tunnin yöunilla. Se oli yksi niistä yhden käden sormilla laskettavasta huonosti nukutusta yöstä, joita esikoisella oli vauvavuonna. Vähänpä silloin tiesin nukkumisesta, tai lähinnä siitä millaista on kun ei saa nukkua, yleensä me nimittäin nukuttiin loistavasti. Kuusi vuotta ja kaksi lasta myöhemmin olen kokenut kyllä kaikki mahdolliset nukkumisen ja nukkumattomuuden skaalat joita maailmasta löytyy. Ja olen saanut kulkea tämän matkan parhaan kumppanin kanssa.

Otto on ollut aina läsnä ja rakastanut meidän lapsia niin täysillä kuin vaan on mahdollista. Kun katson kuuden vuoden takaisia kuvia nuoresta isästä, pörrötukassa ja aamupöhnässä, mä näen juuri saman rakkauden, joka hänen silmissään paistaa tänäkin päivänä kun hän katsoo meidän lapsia. Silmien alla tosin näkyy muutama ryppy enemmän, kuin kuusi vuotta sitten, naururyppyjä vain. Hän on kasvanut niin mielettömän upeaksi isäksi, että mua itkettää kun kirjoitan tätä.

Vaikka hän on aina ollut läsnä, ja tehnyt enemmän kuin parhaansa, tämä tämän vuoden yhteinen aika, Oton vanhempainvapaa, on kasvattanut Ottoa isänä ihan hurjasti. Hän on todellakin omistautunut aina lapsilleen kun on voinut, mutta ennen tätä vapaata hän on ollut aina arjessa vähintään ne viisi päivää viikosta kiinni töissä, ja viettänyt lasten kanssa vain ne isien keskimääräiset 4h14min vuorokaudessa, ja tietysti lomat. Vanhempainvapaa on tuonut aivan uudenlaista syvyyttä siihen isyyteen, ja ymmärrystä myös perus arjen pyörittämisestä.

Musta on ihan mahtavaa katsoa Ottoa meidän tyttöjen kanssa, ja välillä mä oikeasti vaan pysähdyn katsomaan, miten hellä ja turvallinen ja rakastava hän on. Miten he hassuttelevat ja leikkivät yhdessä, ja miten hän keskittyy siihen mitä he yhdessä tekevät. Otto rakastaa opettaa lapsille uusia asioita, ja hän omaa sellaisen sopivan rauhallisen asenteen siihen opettamiseen. Usein Otto ja tytöt pelaavat yhdessä, tai rakentavat legoilla. Hän on saanut meidän lapset ihastumaan Star Warsiin, Super Marioon, supersankareihin ja autoihin. Hän leikkii silti ihan yhtä sulavasti barbeilla ja nukeilla, kuin valomiekoillakin. Tosin barbieleikeissä meillä on mukana Hulk, Thor, Captain America ja Iron Man, ja Hulk on nimetty tyttöjen toimesta Otoksi.

Otto on luonteva isä, ollut alusta asti. Hän jotenkin sujahti siihen vanhemman rooliin niin helposti, ehkä jopa muakin helpommin. Hän on aina osannut höpötellä pienille vauvoille ja isommillekin mukeloille, ja ollut rauhallinen. Vaikka Otto ei ikinä ole ollut sellainen kasvatusoppaita kahlaava vanhempi, kuten minä joskus olen, hän on aina ollut avoin mun ehdotuksille. Hän ei ole jämähtänyt mihinkään kangistuneisiin kasvatuskäsityksiin, tai pahempaa: ollut välinpitämätön. Päin vastoin. Hän haluaa ja yrittää olla niin hyvä vanhempi kuin mahdollista, ja kokeilee mielellään myös uutta. Hän ei ikinä pidä mun toiveita hölmöinä tai ole kieltäytynyt kokeilemasta.

Koska mulla ei ole omaa isää, en ennen Ottoa oikein edes tiennyt millaista isää lapsilleni toivoisin. En ollut koskaan ajatellut asiaa – millainen isän pitäisi olla, ennen kun tulin raskaaksi. Mutta tiedän, että Otto on parempi isä kuin koskaan olisin osannut toivoa tai odottaa. Meillä on ihan oikeasti täysin tasa-arvoinen parisuhde ja vanhemmuus meidän perheessä. Toki toinen tekee joitain asioita enemmän kuin toinen, mutta silti kumpi tahansa kelpaa mihin tahansa, paitsi Otto imetykseen ja minä auton rattiin. Ja nekin asiat ovat ehkä muutettavissa: no okei, Otto ei varmaan kykene imettämään ikinä, mutta toisaalta, en mäkään ikuisesti aio imettää. Ja auton rattiin toivon uskaltavani vielä tämän vuosisadan puolella. Ehkä joskus 50 vuoden päästä autot on niin helppoja että lähden autokouluun opettelemaan eläkepäivien ratoksi.

Tämä syksy on ollut meille molemmille tunteellinen ja rankka, ja laittanut asioita ihan uuteen perspektiiviin läheisten menettämisen myötä. Tärkeimpänä niistä se, että tiedän, että jos mulle ikinä tapahtuisi jotain, Otto pärjäisi ja Otto olisi juuri sellainen vanhempi meidän lapsille kuin hän on nytkin. Ja tiedän, että ihan samalla tavalla, Otto luottaa että mä olisin juuri sellainen vanhempi meidän lapsille kuin nytkin olen. Me jaetaan samat arvot, ja pidetään samoja asioita tärkeänä.

Tiedän, että Otto ei unohtaisi halia tyttöjä, eikä sanoa että rakastaa. Ja hän lukisi iltasadun joka ilta. Hän vastaisi lasten kysymyksiin, ja muistaisi aina kannustaa tavoittelemaan unelmiaan. Hän veisi heidät mökille, ja Ouluun mun sukulaisille, ja pitäisi huolen että he saavat harrastaa. Hän hassuttelisi, pöristelisi, kertoisi tyhmiä isivitsejä ja olisi ottamassa kiinni jo ennen kuin kuopus ehtii kaatua. Hän juttelisi vaikeistakin asioista, eikä koskaan olisi tunteeton. Hän lämmittäisi saunan joka lauantai, ja laittaisi kylpyyn vähän liikaa kylpyvaahtoa. Hän pitäisi huolen, että meidän lapsia kohdellaan oikeudenmukaisesti, ja että he itse kohtelevat kaikkia hyvin. Hän tekisi joulusta taianomaisen, tai ainakin yrittäisi parhaansa. Aina ja kaikessa. Koska sellainen hän on. Maailman paras isi.

Jos lapsilta kysyy, miksi isi on maailman paras isi, saa aika ihania vastauksia.

”Meidän isi on maailman paras isi siksi, koska se osti ton harmaan lattiatyynyn ja me voidaan tehdä sen päälle perhekasa.”

”Parasta on että isi lukee aina meille iltasadun joka ilta, ja isi tietää kaiken.”

”Ishi!” *maailman levein kaksihampainen hymy*

Voin yhtyä kaikkiin näihin kolmeen vastaukseen. Maailman parasta isänpäivää vielä kerran Otolle <3


AKKAVALTA: Otto vanhempainvapaalla

30.07.2017

Koin tuossa viime viikonloppuna eräänlaisen ahaa-elämyksen, ja heti perään itseasiassa toiseen. Istuimme tusinan muun miehen kanssa iltayhdeksän maissa sunnuntaina laivan baarissa matkalla Tallinnasta Helsinkiin, toinen toistaan väsyneempinä odottamassa kotiin pääsyä kahden päivän Latvian polttarireissun jäljiltä.

Jostain hetken mielijohteesta päädyin esittelemään kuvaa meidän Novasta vieressäni istuvalle sulhasen veljelle, täysin tämän sitä pyytämättä. Nuoren sinkkumiehen kohteliaasta, mutta erittäin epäkiinnostuneesta ilmeestä, tajusin kuinka kotiutunut ja faijautunut minusta on tullut. Omasta välinpitämättömyydestäni tätä tosiasiaa kohtaan tajusin, että minua ei haittaa se ollenkaan. Kuvien esittelyn kuitenkin lopetin siihen paikkaan, ja tyydyin selaamaan niitä itsekseni.

Olen ollut poissa töistä nyt pääsiäisestä asti, enkä pysty oikein sanoiksi pukemaan kuinka paljon olen nauttinut siitä että olen saanut olla koti-isä. Tottakai kokemukseni on tähän mennessä ollut siinä mielessä aavistuksen epärealistinen, että olemme koko perhe kotona kesälomalla. Enkä voi kyllä vakavalla naamalla väittää, etteikö sama homma jatkuisi jossain määrin silloinkin kun lapset palaavat päiväkotiin ja eskariin, sillä Iina tekee kuitenkin töitä kotoa käsin.

Kyllä, vauvan hoito ja kodin siisteys sun muu ovat suurimmilta osin arkena minun vastuullani, mutta koska Nova kuitenkin edelleen vetää tissimaitoa eikä minun hieman isävartalosta kärsivä rintani sitä ainakaan viime tarkistuksessa erittänyt, saan minä pieniä breikkejä pitkin päivää Novan syödessä, ja välillä myös sammuessa tissille.

Tätä kevyttä luksusta lukuunottamatta olen kuitenkin pyrkinyt ottamaan, ja mielestäni aika hyvin ottanutkin, vetovastuun vauva-arjesta. Rintaruokinta kun tosiaan on ainoa asia, mihin minä en sattuneesta syystä pysty. Vaunulenkit, sormiruokailu, vaipanvaihto, puistoreissut sun muu vauva-arki sujuu minulta siinä missä tuolta paremmalta puoliskoltanikin. Vaatteiden valinnoissa ja muissa esteettisissä seikoissa Iina tosin ottaa täysin pyytämättä ohjat, minä kun en erota persikkaa lohenpunaisesta. Vauvan pukemisen hoidan kuitenkin minä.

Iso muutoshan tämä on kuitenkin ollut. Reilun puoli vuosikymmentä istumaduunia painaneena toimistorottana, on siirtyminen täysaikaiseen isyyteen ollut pientä hakemista. Ei haastavaa, mutta hakemista. Kaikki sellaiset pienet jutut kuten omien ruoka-aikojen siirtyminen, ja normaalin päivärytmin muuttuminen, ovat vaatineet pienoista sopeutumista. Esimerkiksi nyt kun en enää istu kolmasosaa vuorokaudesta tietokoneen ääressä, vaan kuljen usein sellainen kahdeksankiloinen möhkäle sylissäni, onnistuin minä saamaan niskani kuukaudessa niin jumiin ettei pää enää kääntynyt. Itse lastenhoito on onneksi sujunut sillä samalla varmuudella ja kokemuksella, jota olen ehtinyt keräämään jo kahden aikaisemman lapsen verran, tällä kertaa isi on vain enemmän kotona. Ja siitähän tässä vanhempainvapaassa loppupeleissä on kyse, ajasta ja läsnäolosta.

Ehdottomasti suurin muutos on nimenomaan se, että olen saanut olla kaikessa läsnä. Kertaakaan en ole Novan vauva-aikana joutunut siihen tilanteeseen että tyttö oppii, tekee tai kokee jotain uutta ilman että minä olen ollut paikalla.

Se vauvakupla joka Suomen perhanan lyhyiden isyysvapaiden takia kestää yleensä vain pari viikkoa, on tällä kertaa kestänyt jo pian puoli vuotta. Voin meinaan vannoa että Tiaran ja Zeldan monet ekat hetket ovat paremmin tallessa puhelimeni kuvagalleriassa kuin minun päässäni. Täysin toisinpäin kuin tällä kertaa.

Tällä hetkellä me herätään usein rauhassa koko perhe, tytöt omasta takaa katsomaan aamu-lastenohjelmia, ja me Iinan kanssa sitten kun välissämme nukkuva möykky iloisesti hymyillen mäiskii, ja rapsuttaa meidät unesta. Tänäänkin heräsin aamulla siihen, kun Nova ensin naama säteillen rapsutti mua silmäkuopasta, ja käännettyäni kylkeä vielä takaraivosta.

Eikä tällä hetkellä tarvitse olla kokoaikaa tekemässä jotain. Normaalisti töissä ollessani tuntui usein siltä, että oli pakko kokoajan mennä ja tehdä ja olla, ettei työn ulkopuolinen aika tuntunut hukkaan heitetyltä. Välillä niin jopa oman jaksamisen rajoilla. On ihanaa, kun pystyy hyvällä omallatunnolla istua rauhassa tunnin sohvalla vauva sylissä, siskojen touhuja ihmetellen ja kirjoja tutkien. Niin ihanaa, että minä, aikuinen mies, täysin epäironisesti, käytin juuri sanaa ”ihana”.

Ja vaikka vauvanhoito tällä hetkellä kaappaakin suuren osan päivästä, jää minulla huomattavasti enemmän aikaa viettää isompien tyttöjen kanssa kuin mitä ”normaalissa” arjessa jäi duunin, kodinhoidon sun muun pakollisen jäljiltä. Ja vaikka suhteeni Novaan onkin ehkä läheisempi nyt näin vauva-aika kuin mitä kahteen vanhempaan oli heidän ollessa vielä vaippaikäisiä, en välttämättä usko että niin tulee aina olemaan.

Tiara ja Zelda kun nyt sattuvat jo olemaan aika itsenäisessä iässä verrattuna vauvaan joka vaatii jatkuvaa läsnäoloa ja on vaikea suhtautua heihin täysin samalla tavalla. Uskon että vaikka en olekaan ollut läsnä isompien tyttöjen vauva-arjessa yhtä paljoa ajallisesti kuin Novan, olen onnistunut paikkaamaan sitä aidolla läsnäololla myöhemmässä iässä. Kertaakaan ei ole ilmennyt  isommilta tytöiltä vastahakoisuutta tai mustasukkaisuutta kun Nova tarvitsee isiä ja/tai äitiä. Ja hyvä niin.

En nyt tietenkään osaa tässä vaiheessa sanoa olisiko minusta tähän pitkällä tähtäimellä, vaikka tällä hetkellä siltä ehdottomasti tuntuukin. Tilanne on kuitenkin  minulle uusi, ja olemme tosiaan toistaiseksi kaikki kotona, toisin kuin sitten syksyllä, kun toinen tytöistä palaa päiväkotiin ja toinen aloittaa eskarin. Päivärytmi muuttuu taas aikaisemmaksi ja arki taas, noh, erilaiseksi.

Sen näkee vasta sitten kuinka meillä päivät oikeasti luonnistuu, Iinan työkiireiden syksyn myötä eskaloituessa, ja minun ja Novan ollessa tätä kesää enemmän kahdestaan. Tähänastisen kokemukseni perusteella tahdon kuitenkin suositella, jos tilaisuus vaan tarjoutuu, muitakin isejä edes kokeilemaan vanhempainvapaata. Itse olen nauttinut tästä ajasta tähän asti täysin rinnoin, vaikka jokseenkin eri tavalla kuin rinnoista suorastaan pursuava vaimoni.

-Otto


Isän näkökulma raskausaikaan

13.04.2017

Toimin vuoden 2017 ajan Liberon Ambassadorina, ja tämä postaus on osa Liberon ja Lifien kaupallista kampanjaa. Kirjoitin viimeksi Libero Ambassador -postaussarjassa Libero Baby Buzz -rannekkeesta ja siitä miten itse uskon puolison kokevan raskausajan, mutta tänään on aika päästää ihan oikeasti Otto ääneen. Otto sai kirjoittaa ylös omia ajatuksiaan koskien sitä miten hän on kokenut nämä meidän kolme yhteistä vauvanodotusaikaamme.

Otto: ”Näin miehenä on minun tunnustettava että vaimoni raskaudet ovat olleet minulle kovin hämmentäviä aikoja. Olen aina ollut täysin perillä siitä että vaimoni sisällä tapahtuu muutoksia ja että jos kaikki menee hyvin kasvaa perheemme väkiluku taas yhdellä. Mutta siihenhän se jäi, tietoisuuteen. Varsinkin raskauden alkuvaiheilla kun vaimoni aivan varmasti tuntemat potkut saattoivat minun näkökulmastani olla myös voimakkaita suolistoliikkeitä, oli konkreettisin indikaattori lähestyvästä lapsesta alati lisääntyvät, minun alusvaatteitanikin pienemmät bodyt. Siinä on paljon mihin sopeutua. Eikä sopeutumista auttanut se että siinä missä synnyttäneet ja odottavat äidit usein päätyivät puhumaan tuntemuksistaan, oli meidän miesten keskeinen jutustelu tasolla ”höhö kakkavaippoja”.

Siitäkin huolimatta koen että niin aikoinaan tulevana kuin nykyisenäkin isänä on roolini aina ollut selkeä. Puolisoni, eli äidin tukeminen kaikilla mahdollisilla tavoilla. Oli kyse sitten vesilasin hakemisesta liikkumista hankaloittavan vatsan takia tai koko arjen pyörittämisestä lääkärin määräämän vuodelevon takia, on miehen tehtävä mitä miehen on tehtävä. Siinäkin vaiheessa kun vatsamme kasvoivat kilpaa, toisella lähestyvän uuden elämän synnyttämisen johdosta, toisella lähinnä epäterveellisen mutustamisen takia, en minä kertaakaan kokenut että olisin hukannut tieni tai edes välttämättä tehnyt tarpeeksi. Vaikka vähän välillä väsyttikin, oli minulla tehtäväni.

Tunnustan kuitenkin olevani jossain määrin puolueellinen. Esikoisemme kun aloittaa tänä keväänä jo eskarin, on täysin mahdollista että katselen ensimmäistä odotusaikaa vaaleanpunaisin lasein. Ensimmäisen raskauden yhteydessä ei minulla edes käynyt mielessä että minä olisin ehkä voinut jäädä vanhempainvapaalle, toisin kuin nyt kolmannen kohdalla. Vaikka koen että roolini isänä on aina ollut selkeä, on myös erittäin todennäköistä että siihen sopeutuminen oli ensimmäisellä kerralla hieman rankempaa kuin nyt näin vanhana konkarina.

Yksi asia on kuitenkin varma, ja koskee niin minua kuin muitakin tuntemiani synnytyksessä mukana olleita isejä. Oma jälkikasvu konkretisoituu hyvin nopeasti kun sen pienen rakkauden täyteisen nyytin saa ensimmäistä kertaa syliinsä. Kun oikeasti tuntee ne liikkeet ensimmäistä kertaa.”

Sellaisia ajatuksia Otolla raskausajoista, eli aika hyvin taisin itsekin olla perillä siitä mitä mieheni on tuntenut. Puolison on kovin vaikea olla raskaudessa yhtä mukana kuin äiti on, koska kaikki muutokset tapahtuvat äidin kehossa. Joku toinen puoliso saattaa tietysti tuntea aivan eri tavalla, mutta näin meillä. Ja mä ymmärrän sen paremmin kuin hyvin.

Libero haluaa auttaa puolisoita olemaan mukana raskaudessa, ja siksi Libero on kehittänyt Baby Buzz -rannekkeen, jolla äiti voi lähettää puolisolleen viestin, pienen värinän eli ”buzzin” aina kun vauva liikkuu. Tästä aiheesta nousi viimeksi todella hyvää keskustelua kun kirjoitin Libero Baby Buzz -rannekkeesta ensimmäistä kertaa. Toiset äidit kokivat sen aivan höpöhöpönä, toiset taas olivat sitä mieltä että se on aivan loistava väline joka tuo ajatukset vauvasta puolison arkipäiviin helposti ja hauskasti mukaan.

Rannekkeen ei ole millään tavalla tarkoitus simuloida sitä miltä vauvan liike tuntuu, vaan ainoastaan tuoda ajatus vauvasta puolison mieleen ja muistuttaa siitä että tuleva pikkutyyppi siellä elämöi ja voi hyvin. Tämä auttaa luomaan mielikuvia tulevasta vauvasta ja helpottaa mahdollisesti valmistautumista tulevaan vanhemman pestiin. Jos olet hieman skeptinen mutta idea kuulostaa hauskalta: kokeile ihmeessä, sillä rannekkeen käyttöön ottaminen ei maksa sinulle tai puolisollesi senttiäkään.

Libero Baby Buzzin voi lainata Liberolta ilmaiseksi (kyllä, luit ihan oikein) sinulle ja puolisollesi. Rannekkeen voi tilata aina raskausviikolle 35 asti, ja siinä on n. kahden viikon toimitusaika. Libero Baby Buzz toimii Applen puhelimissa, joissa on käyttöjärjestelmäiOs 9 tai uudempi, sekä bluetooth -yhteys. App storessa on saatavilla Baby Buzz-sovellus jonka avulla rannekkeet toimivat, ja appi on ladattavissa iPhone 4S-mallista eteenpäin. Mene osoitteeseen libero.fi/babybuzz ja tilaa ranneke ilmaiseksi lainaan!

Miten teidän puolisot ovat kokeneet vauvan odotuksen? Onko siinä ollut helppoa olla mukana?


Puoliso mukaan vauvanodotukseen – Libero Baby Buzz

30.03.2017

Toimin vuoden 2017 ajan Liberon Ambassadorina, ja tämä postaus on osa Liberon ja Lifien kaupallista kampanjaa. Mun raskausajasta on pian kaksi kuukautta, tämä aika sen jälkeen on lentänyt kuin siivillä. Raskausaika sen sijaan tuntui välillä aivan tuskastuttavan pitkältä. Siinä missä nämä kaksi kuukautta raskauden jälkeen tuntuvat yhdeltä silmänräpäykseltä, oli yhdeksän kuukauden raskausaika ainakin seitsemän vuotta pitkä. Vaikka vauvanodotus on aivan ihanaa aikaa, on se omalta osaltaan myös hermoja raastavaa pelkoa siitä että onko vauvalla kaikki hyvin, sekä ainakin mulla erilaisia oireita oireiden perään.

Parasta raskaudessa ovat vauvan liikkeet, jotka kertovat siitä että vauva on elossa ja voi hyvin, sekä luovat kuvaa siitä millainen tyyppi tuleva pikkuinen on. Monesti vauvat ovat jo mahassa sellaisia kun tulevat sitten olemaan synnyttyäänkin, eloisia tai rauhallisempia. Mulle mielikuvien muodostaminen tulevasta vauvasta helpottui ainakin huomattavasti sen myötä kun hän alkoi liikkumaan, se teki raskaudesta paljon todentuntuisempaa. Ja näin jälkeenpäin voin sanoa että ainakin toistaiseksi hän vaikuttaa juuri sellaiselta kuin oli mahassakin, tosi aktiivinen ja kova liikkumaan, mutta nukkuessaan ihan rauhallinen.

Äiti on tietenkin kokoajan perillä omasta raskaudestaan ja vauvan menoista mahassa, mutta entäs sitten puoliso? Hän vain kulkee vierellä ja yrittää omalta osaltaan osallistua odotukseen. Otto on tukenut mua jokaisessa raskaudessa alusta loppuun asti ihan täysillä ja ollut niin mukana kun on voinut. Hän on kokeillut mahaa kerta toisensa jälkeen kun olen huutanut että ”tuu äkkiä kokeilemaan vauva riehuu!”, ja hän on hieronut selkää ja paijannut masua.

Hän on myös rehellisesti kertonut jokaisen raskauden jälkeen, miten paljon todellisempaa siitä tuli vasta sitten kun vauva syntyi. Ainakin mä olen saanut sellaisen fiiliksen että minun miehelleni raskaus ja vauva on aikamoisen absurdi asia siihen asti että lapsen voi oikeasti nähdä mahan ulkopuolella. Puolisolle raskaus on tietysti iloinen asia, mutta koska hän ei voi itse tuntea kaikkea sitä mitä äiti tuntee, raskausaika saattaa olla myös kovan stressin ja huolen aikaa, huolen siitä onko kaikki hyvin.

Kaikki muutokset tapahtuvat äidin kehossa, ja ne valmistavat häntä kokoajan vauvan tuloon, mutta puoliso ei saa samanlaista luonnon apua muutokseen. Libero on ottanut tehtäväkseen tuoda raskausaikaa lähemmäs myös toista tulevaa vanhempaa, ja siksi Libero on kehittänyt Baby Buzz-rannekkeen, jolla hänkin pysyy mukana vauvan liikkeissä. Ranneketta kevyesti painamalla äiti voi lähettää puolisolleen viestin, ”buzzin”, kun vauva liikkuu, ja näin hänkin tuntee liikkeen vaikka ei olisikaan mahasta kosketusetäisyydellä. Baby Buzz-rannekkeen saa Liberolta ilmaiseksi lainaan raskauden ajaksi, ihan uskoamattoman hienoa eikö?

Uskon että ainakin meille tämä olisi ollut mahtava lisä varsinkin ensimmäisessä raskaudessa, kun kumpikaan meistä ei tiennyt vielä vanhemmuudesta mitään. Toki tämä olisi ollut hauska tokalla ja kolmannellakin kerralla, mutta uskon että etenkin esikoisen odottajille ranneke voisi olla todella hieno lisä odotusaikaan.

Jos olet raskaana ja haluaisit ottaa puolisosi rannekkeen avulla odotukseen mukaan, mene osoitteeseen libero.fi/babybuzz ja tilaa rannekkeet ilmaiseksi lainaan sinulle ja puolisollesi. Mun mielestä on uskomattoman hienoa että Libero tarjoaa tämän mahdollisuuden maksuttomasti! Baby Buzz-ranneke ja sovellus toimivat Applen puhelimilla joissa on käytössä iOs 9 tai uudempi, sekä bluetooth -yhteys. App storessa on saatavilla Baby Buzz-sovellus jonka avulla rannekkeet toimivat, ja appi on ladattavissa iPhone 4S-mallista eteenpäin. Rannekkeen voi tilata lainaan raskausviikolle 35 asti, ja siinä on n. kahden viikon toimitusaika.

Yhteistyössä Libero.

Kokeilkaa te ihmeessä miten tämä toimii, mua ainakin harmittaa että en kerennyt itse kokeilemaan kun raskaus päättyi vain pari kuukautta liian aikaisin tämän kannalta, hah!