Työn ja perhe-elämän yhdistäminen Suomessa

05.12.2018

Istuin viime viikon keskiviikkona koko illan muiden vaikuttajien sekä #lapsistrategia2040 -ohjausryhmän jäsenten kanssa puhumassa siitä, mikä tässä meidän yhteiskunnassa on vialla lapsiperheitä ajatellen, ja miten näitä asioita voisi korjata ja tehdä paremmin. Voin sanoa, että ilta oli heittämällä tärkein ja mielenkiintoisin, missä olen koskaan urani aikana ollut mukana. Lapsistrategia on mielestäni juuri sitä, mitä Suomeen tarvitaan: hallituskaudet ylittävä, pitkän ajan lapsistrategia, joka perustuu YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Strategia, jolla varmistetaan, että lasten ja perheiden tarpeet otetaan oikeasti huomioon perhe- ja lapsipolitiikassa, ja jolla kohdennetaan ne yhteiskunnan perheille varatut resurssit sinne missä niitä oikeasti tarvitaan.  

Lapsistrategian poikkihallinnollinen valmistelutyö perustuu laajasti tutkittuun tietoon. Strategian tavoitteena on vahvistaa tietoon perustuvaa toimintakulttuuria päätöksenteossa ja palveluissa. Valmistelutyössä kiinnitetään huomiota lapsen kasvun, oppimisen, hyvinvoinnin ja osallisuuden turvaamiseen yhteiskunnan eri toiminnoissa, perheiden ja vanhemmuuden tukeen sekä työelämän perheystävällisyyden vahvistumiseen.

Lapsistrategian valmistelulla tuetaan poliittisia toimijoita ja eduskuntavaaleihin 2019 valmistautuvia tahoja yli hallituskausien lapsipolitiikkaa uudistavien näkemysten muodostamisessa ja edistetään julkista keskustelua niistä linjauksista, joilla lasten ja perheiden asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa voidaan parantaa. (lähde: https://minedu.fi/lapsistrategia) 

Mä kyselin mun Instagram storyssa torstaina teidän kokemuksia siitä, mitä ongelmia olette lapsiperheenä kohdanneet Suomessa, ja miten asioita voisi hoitaa paremmin. Mun inboxi kertakaikkiaan RÄJÄHTI. Tuli sellainen fiilis, että lähes jokainen lapsiperhe Suomessa joutuu jossain vaiheessa tilanteeseen, jossa yhteiskunta ei pysty tukemaan toivotulla tai tarvitulla tavalla, jossa resurssipula vaikuttaa arkeen negatiivisesti tai jossa perhe ei pysty tekemään toivomiaan ratkaisuja byrokratiasta johtuen. Parannettavaa siis löytyy.

Illan aikana me jakauduttiin eri ryhmiin, jotka käsittelivät eri teemoja. Tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta, perhe-elämän ja työn yhdistämistä ja vanhempien tukemista eri tahoilta. Itse olin mukana Marja Hintikan vetämässä ryhmässä, jossa käsiteltiin nimenomaan perhe-elämän ja työn yhdistämistä. Mä haluan ottaa nämä kaikki asiat puheeksi täällä blogissa, ja kuulla lisää teidän tarinoita, kokemuksia ja ajatuksia. Siksi aion kirjoittaa jokaisesta teemasta oman postauksensa, jonka kommenttiboksissa toivon, että te jaatte juuri niitä asioita ja vaikeuksia, joita teidän perhe on kohdannut. Mä toimitan vastaukset eteenpäin #lapsistrategia2040 -ohjausryhmälle, eli nyt on ihan oikeasti mahdollisuus saada ne omat kokemukset ja ongelmat niiden ihmisten tietoon, jotka voivat näihin asioihin vaikuttaa positiivisesti. Tänään käsitellään siis lapsiperhe-elämän ja työn yhdistämistä.

Kiintiömallit perhevapaissa eivät tue perheiden tarpeita

Me puhuttiin tietysti perhevapaista, ja siitä, miten perhevapaamalli tukisi parhaiten kaikkien perheiden tarpeita. Todettiin yhdessä, että ainoa tapa, jolla voi varmistaa kaikkien perheiden tarpeiden täyttymisen, on perheiden 100% valinnanvapaus siitä, miten vapaat käytetään. Tietty kiintiömäärä päiviä, jonka vanhemmat saavat jakaa ihan miten itse haluavat. Esimerkiksi tällä hetkellä yksi kaavailluista uusista malleista (joita kuulemma on jopa yli 20 erilaista), nk. 6+6+6 -malli, jossa kummallekin vanhemmalle on kiintiöity omat 6kk vapaata ja sen lisäksi on 6kk jonka saa jakaa kummalle haluaa, ei ole tarpeeksi joustava.

Esimerkiksi meidän perheelle nykymalli ei toiminut, ja ei toimisi myöskään tuo 6+6+6-malli, koska me oltaisiin toivottu kuopuksen kanssa, että Otto olisi voinut pitää kaikki perhevapaat, ja mä olisin tehnyt töitä kotoa käsin. Nykymallilla mä olin ekat kuukaudet vastasyntyneen kanssa kotona ja tein töitä samalla, koska Otto ei voinut isän äidin kanssa yhtäaikaa pidettävien 3vkon vapaiden lisäksi olla kotona ennen kuin mun pakollinen äitiysvapaakausi päättyi. ”Äitiysvapaan” aikana siis tein ihan normaalisti omaa duuniani, hoidin vastasyntynyttä ja sen lisäksi sain kelan äitiyspäivärahaa minimimääräisenä, koska tein töitä samaan aikaan. Meillä oli siis vastasyntynyt ja kaksi vanhempaa, jotka molemmat tekivät omia töitään normaalisti. Paljon enemmän kuin siitä minimirahasta, olisin hyötynyt siitä, että Otto olisi voinut olla koko sen ajan kotona meidän kanssa.

Myös teidän vastauksista instagramissa tuli hyvin ilmi se, miten joustamattomia pakkokiintiömallit ovat nimenomaan pienyrittäjille, joilla ei usein ole mahdollisuutta jäädä kokonaan perhevapaalle. Oli yrittäjä perheessä sitten kumpi tahansa vanhempi, kiintiömalli harvoin tukee yrittäjäperheen tarpeita. Perhevapaita koskevista teidän vastauksista tuli hyvin esiin myös se, miten esimerkiksi opiskelevalle isälle voi olla mahdottomuus pitää ollenkaan isyysvapaata.

Jokaisella perheellä on oma tilanteensa, ja aina löytyy se perhe jota mikään standardimalli ei vaan tue. Siksi mä koen, että perheiden täysi valinnanvapaus olisi ainoa oikea ratkaisu. Se on kaunis ajatus, että kiintiöimällä isille 6kk isät olisivat enemmän kotona, mutta käytännössä se ei palvele kaikkia perheitä, koska kaikille se ei ole mahdollista. Meitä taas ei palvellut se, että osa oli kiintiöity ainoastaan äidille. Vain toiselle vanhemmalle kiintiöidyissä vapaissa häviävät kaikki ne perheet, jotka sen kiintiön takia joutuvat sitten laittamaan lapset hoitoon aiemmin kuin itse haluaisivat, tai muuten tekemään sellaisia ratkaisuja, jotka eivät tue parhaalla mahdollisella tavalla oman perheen tarpeita.

Yrityksissä ei tueta isien kotiinjäämistä tarpeeksi

Monelta isältä löytyy nykyään jo halua jäädä perhevapaalle, mutta työelämä ei huomioi tätä halua vielä tarpeeksi. Meillä Oton perhevapaa onnistui hienosti, ja työpaikalta sitä tuettiin ihan 100%. Näin ei kuitenkaan ole kaikissa työpaikoissa. Isien kotiinjäämistä pidetään jopa ihan vitsinä, ja joillekin jopa ne täysin isälle korvamerkityt 56 päivää ovat aivan mahdottomuus. Jotkut isät kohtaavat myös inhottavaa kohtelua työyhteisöissä, mikäli jäävät perhevapaalle. Koti-iskä88 eli Ville Viholainen kertoi lapsistrategia-illassa, kuinka hänelle oli sanottu mm. että ”jäät sitten naiseksi taloon”. Ihan älytöntä!

Suurimmat syyt sille, että isät edelleen jäävät niin harvoin kotiin ovat varmasti a) raha, ajatellaan, että isän kotiinjääminen olisi liian suuri taloudellinen taakka ja b) työelämän joustamattomuus: koetaan, että isä on niin tärkeässä asemassa, että töistä vapaalle jääminen ei ole mahdollista, koska isä on töissä liian ”korvaamaton”. Todettiin kuitenkin illassa yhdessä, että suuri osa perheistä ei edes laske, miten isän kotiinjääminen vaikuttaisi perheen talouteen, vaan toteaa jo heti kättelyssä, että se on mahdotonta.

Tähän pitäisi tarjota tukea jonkun helpon laskurin muodossa, joka kertoisi, mitä se konkreettisesti tarkoittaisi tulojen kannalta, jos vanhempi x jää kotiin x ajaksi. Esimerkiksi veroprosenttiahan on mahdollista laskea perhevapaan ajaksi, kun tulotkin ovat pienemmät. Se saattaa tasoittaa tuloeroa, joka voikin lopulta jäädä aika pieneksi. Joissakin perheissä isän kotiinjääminen on oikeastikin täysi mahdottomuus tulojen kannalta, jos isän tulot ovat todella paljon suuremmat kuin äidin, eikä eurostakaan ole mahdollista luopua. Silti kaikilla vanhemmilla pitäisi olla mahdollisuus jäädä kotiin myös käytännössä, eikä vain teoriassa. Miten voisi tukea pienituloisia perheitä paremmin, jotta kaikki vanhemmat saisivat halutessaan olla lapsen kanssa kotona?

Mitä siihen työpaikalla korvaamattomuuteen tulee, niin sitäkin kannattaa pysähtyä pohtimaan. Jokainen vanhempi on varmasti ihan yhtä korvaamaton kuin työpaikalla myös sille omalle lapselleen. Ei kannata tyrmätä mitään ratkaisua heti, vaan pohtia miten oikeasti haluaa itse tehdä. Mikäli työelämässä tuettaisiin isien kotiinjäämistä paremmin, ehkä useammalla olisi myös sellainen fiilis, että oikeasti VOI jäädä kotiin ja on oikeus jäädä kotiin.

Työelämän joustamattomuus lapsen sairastaessa

Monet kertoivat siitä, miten monilla työpaikoilla on todella nihkeä suhtautuminen lapsen sairauden vuoksi poissaolemiseen. Myös teidän viestit vahvistivat tätä kokemusta. Me itse ollaan oltu tässä asiassa todella onnekkaita, sillä Otolla on työn puolesta mahdollisuus etätöihin, mikä vähentää sairaspoissaoloja tehokkaasti. Lisäksi tietysti itsekin teen töitä kotoa, jolloin voin hoitaa lapsia tarvittaessa siinä samalla, ellen sitten satu olemaan juuri silloin jossain muualla. Ollaan pärjätty aina hyvin sumplimalla, ja lisäksi Oton töissä on aina ollut tosi perhemyönteinen meininki, ja tarvittaessa myös poissaolo lapsen sairastaessa on aina onnistunut, mikäli lapsi on ollut niin kipeä, että etätyötkään ei onnistu. Monessa työpaikassa näin ei kuitenkaan teidän mukaan ole.

Kyräilyä työkavereilta, avautumista siitä kuinka työntekijän poissaolot aiheuttavat vain lisätöitä kollegoille, uhkailua siitä, että poissaolojen jatkuessa työpaikka voi olla vaarassa.  Moni on kohdannut tällaista, ja jopa vielä monet kertoivat kohdanneensa tätä nimenomaan naisvaltaisilla aloilla. Ihan uskomatonta, ja niin yleistä.

Mä ymmärrän sen, että mikäli työntekijällä on todella paljon sairauspoissaoloja lapsen takia, se voi olla suuri ja kohtuuton taakka esimerkiksi pienyrittäjälle, tai pienessä yrityksessä työntekijän kollegoille. Mutta tässä ei pitäisi mielestäni kohdistaa syyttävää sormea siihen, jonka lapsi on kipeänä, vaan meidän yhteiskuntaan. Miten yrittäjiä voisi tukea paremmin perheellisten työntekijöiden työllistäjinä? Miten mahdollistettaisiin se, että vanhempi saa rauhassa jäädä kotiin hoitamaan kipeää lastaan, niinkuin laissa on määritelty, silloin kun tilanne sitä vaatii?

Yksi mahdollisuus on toki myös ulkopuolinen hoitaja. Mua itseäni hoiti usein MLL:n lastenhoitaja, kun mä olin pienenä kipeänä. Mun yksinhuoltaja-äidillä oli vastuullinen asema töissä, ja usein hän ei voinut jäädä kotiin, vaan oli palkattava ulkopuolinen hoitaja. Tämä kuitenkin asettaa perheet eriarvoiseen asemaan, sillä kaikilla ei ole varaa hankkia ulkopuolista hoitajaa. Muutamat lähettivät myös viestiä, että heidän työpaikat tarjoavat tätä samaa mahdollisuutta. Eli työpaikan puolesta palkataan kotiin ulkopuolinen hoitaja, jotta työntekijä pääsee töihin silloin, kun ei ole mahdollista olla pois. Sehän on aivan super hieno juttu, mutta näin on kuitenkin vain murto-osassa työpaikoista.

Silloin kun lapsi on vielä tosi pieni, ei välttämättä myöskään haluta palkata ulkopuolista hoitajaa, mikäli lapsi on liian kipeä menemään tuttuun ja turvalliseen päiväkotiin. Sekin on hyvä huomioida. Isompien lasten kanssa voisi kuitenkin mun mielestä toimia sellainen ratkaisu, että kunta tarjoaisi x määrän lastenhoitoapua sairastapauksissa perheille. Jokaisella pitäisi olla oikeus ja mahdollisuus järjestää oman sairaan lapsensa hoito niin, että siitä ei tarvitse kokea huonoa omaatuntoa mihinkään suuntaan.

Yksi hyvä lisä tähän keskusteluun oli myös se, että oikeus jäädä lapsen kanssa kotiin päättyy lapsen täyttäessä 10 vuotta. (edit. tänä vuonna on tullut lakimuutos, että oikeus jäädä jäädä kipeän lapsen kanssa kotiin päättyy lapsen täyttäessä 12 vuotta). Mutta 10-vuotias on vielä todella pieni. Joo, kyllä 10v pikkuflunssasta selviää jo yksinkin vanhemman ollessa töissä, mutta mitä jos esim. 15-vuotias sairastuu vakavasti? Vanhemmalla ei ole mitään oikeutta jäädä silloin pois töistä, mutta 15-vuotias tarvitsee vanhempaansa vielä todella paljon, mikäli sairastuu esimerkiksi vakavaan mielen sairauteen. Mitä tällaisessa tilanteessa voi tehdä? Miten tällaisessa tilanteessa voisi tukea perheitä paremmin?

Perhetilanteesta ei kertakaikkiaan saa kysyä työhaastattelussa

Yksi kuvottavimmista ilmiöistä, jonka te toitte esiin, on perhetilanteesta kysyminen jo ennen palkkaamista työpaikalle. Erityisesti me nuoret naiset kohtaamme tätä. Työnantajat pitävät meitä ”riskinä” ja sanovat sen usein myös ääneen. Perhetilanteesta ja lisääntymisen toiveista kysellään työhaastattelussa, vaikka se on laissa kiellettyä.

Myös tässä ymmärrän hyvin pienyrittäjän näkökulman. Mikäli esimerkiksi pienessä viiden työntekijän yrityksessä kolme työntekijää jäisi yhtäaikaa äitiysvapaalle, voisivat työnantajan kustannukset nousta korkeiksi, ja siitä olisi todellakin aivan kohtuutonta haittaa ja konkreettisia tulojen menetyksiä yrittäjälle. Pahimmassa tapauksessa se voisi suistaa yrityksen vararikkoon.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö nuoria naisia saisi tai kannattaisi palkata, tai etteikö meillä olisi oikeus lisääntyä. Eikä se todellakaan tarkoita, että niitä kysymyksiä saisi esittää työhaastattelussa. Ei saa!  Se tarkoittaa, että yhteiskunnan pitäisi maksaa perhevapaiden kustannukset, ei pienyrittäjien.

Näiden suurten teemojen lisäksi olisi tärkeää puhua myös varhaiskasvatuksesta: miten mahdollistettaisiin se, että lasten päivähoitopäivät eivät veny kohtuuttoman pitkiksi pitkien työmatkojen ja 8h työpäivien vuoksi kenelläkään? Miten lisättäisiin joustavuutta päivähoitoon, jotta se palvelisi perheiden tarpeita paremmin? Varhaiskasvatuksessa on resurssipulaa joka puolella Suomea, ja haluan puhua tästä enemmän vielä omassa postauksessaan, joka käsittelee lapsiperheiden tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Mutta mikäli teillä on kokemuksia työn ja perheen yhdistämisen hankaluudesta varhaiskasvatuksen kannalta, niin kommentoikaa ihmeessä niitäkin kokemuksia tähän postaukseen.

Tulevat aiheet liittyen lapsistrategiaan ovat siis: 

Isyyden tukeminen yhteiskunnassa
Vanhempien tukeminen yhteiskunnassa sekä arjessa että kriisitilanteissa
Lapsiperheiden yhdenvertaisuus ja tasa-arvo

Näitä aiheita käsittelen tulevissa postauksissa. Toivon, että mikäli teillä on ajatuksia niihin teemoihin liittyen, kommentoitte niistä sitten niihin tuleviin postauksiin, jotta vastaukset pysyvät hallinnassa ja ne on helppo toimittaa eteenpäin lapsistrategian ohjausryhmälle.

Nyt mä haluaisin kuitenkin kuulla niin laajasti kuin mahdollisuutta TEIDÄN kokemuksia työelämän ja perhe-elämän yhdistämisestä, tai opiskeluiden ja perhe-elämän yhdistämisestä tämän päivän Suomessa. Millaisia hankaluuksia olette kohdanneet? Miten asioita voisi hoitaa paremmin? Mitä päättäjien pitäisi ottaa huomioon uutta perhevapaamallia mietittäessä? Miten te olette järjestäneet perhevapaat omassa perheessä? Onko pienyrittäjien näkemyksiä tähän asiaan, mitä pitäisi tehdä, jotta nuorten naisten palkkaamista ei tarvitsisi ”pelätä”? Millaisia kokemuksia teillä on sairaan lapsen kanssa kotiin jäämisestä? Miten isien kotiinjäämistä voisi tukea parhaiten?

Luodaan yhdessä parempaa tulevaisuuden Suomea, ja mietitään, miten lapsiperheiden asiat voitaisiin järjestää vieläkin paremmin, jotta mahdollisimman moni lapsiperhe saisi elää juuri oman perheensä näköistä perhe-elämää. Kiitos hurjasti jokaiselle, joka jakaa omia kokemuksiaan ja näkemyksiään!


Isänpäivänä 2018

11.11.2018

Meinasin aloittaa tämän postauksen samalla tavalla kuin viime vuonna isänpäivänä, muistelemalla Oton ensimmäistä isänpäivää vuodelta 2011. Sitten joku kello mun päässä raksutti, ja totesin, että ahaa, se aihe taisi ollakin jo käsitelty. En silti vaan voi lakata hämmästelemästä aina vähät väliä, miten pitkä matka on kuljettu sieltä vuodesta 2011. Jokainen vuosi vie meitä eteenpäin, ja kauemmas siitä pienestä kaksiosta, jossa meidän perhe vietti ensimmäisiä hetkiään. Otto on kulkenut isänä ihan älyttömän pitkän matkan sieltä, ja minä äitinä. Ja me perheenä ja pariskuntana.

Otto piti viime vuonna puoli vuotta vanhempainvapaata meidän kuopuksen kanssa. Mä tiedän, että se aika oli ihan mittaamattoman arvokasta. Vaikka me ollaan aina pyritty tasa-arvoiseen vanhemmuuteen , se vanhempainvapaa oli sellainen ”viimeinen niitti”. Sen jälkeen meidän perheessä on oikeasti ollut ihan täysin 50/50 jako arjessa. Siitä on nyt vuosi, kun Otto palasi takaisin töihin, ja muutoksen huomaa edelleen.

Ennen vanhempainvapaata oli selkeämpää, että Otto oli aina se, joka oli arkisin töissä, ja mä olin se, jolla oli joustavat työajat, ja joka siksi otti joissain asioissa suuremman vetovastuun kotona. Vanhempainvapaan aikana se muuttui, ja nykyään en keksi kyllä mitään asiaa, mikä ei meillä menisi tasan. Siihen toki on vaikuttanut sekin, että nykyisin myös Otolla on töiden suhteen joustavampaa, ja mahdollisuus tehdä enemmän etänä. Kummatkin joustavat puolin ja toisin, ja sumplitaan aina niin, että lapset saavat olla mahdollisimman paljon kotona, ja kummatkin saavat hoidettua kaiken, mitä pitää.

Otto on aina ollut isänä avoin kaikelle. Hän ei ole kangistunut mihinkään vanhoihin kaavoihin. Hän on aina halunnut olla paras mahdollinen isä joka hän itse pystyy olemaan, ja hän on ollut valmis tekemään myös valtavirrasta poikkeavia ratkaisuja ollakseen juuri sitä. Se on edelleenkin tosi harvinaista, että isä pitää suurimman osan vanhempainvapaista. Olen tosi iloinen, että Otto halusi pitää oman osuutensa.

Ollessaan kotona ja pyörittäessään vauva-arkea, Otto pääsi näkemään senkin puolen vanhemmuudesta, jonka ennen olin nähnyt vain minä. Nykyisin musta tuntuu ihan jo senkin puolesta, että ollaan niin samalla viivalla tässä hommassa. Kummatkin ymmärtää 100% miltä mikäkin asia tuntuu toisesta arjessa, koska ollaan molemmat hoidettu ja hoidetaan suunnilleen kaikkia asioita, mitä arjessa vaan voi hoitaa. Kummallakin on yhteinen halu tehdä parhaansa arjen kaikkien asioiden eteen, koska kumpikin tietää mitä se arjen pyörittäminen vaatii, ja miltä se toisesta tuntuisi, jos toinen ei hoitaisi omaa osuuttaan.

Monet metatyöt perheissä kaatuvat vain toisen vanhemman niskaan, mutta meillä se ei mene niin. Otto varaa neuvola-aikoja, ilmoittaa lapsia synttärikutsuille, juoksee vanhempainilloissa, täyttää lippulappusia ja kuittaa Wilma-viestejä vähintään yhtä usein kuin minä. Otto kuskaa koulun diskoon, tuntee kaikki päiväkodin työntekijät nimeltä ja tulee aina tunnollisesti vasukeskusteluihin mukaan. Ja mä en koskaan ole joutunut nipottamaan tai vaatimaan Ottoa osallistumaan mihinkään, se ei ole mennyt niin. Vaan hän on ihan itse, oma-aloitteisesti halunnut olla mukana, juuri niin kuin tasa-arvoisessa vanhemmuudessa molempien vanhempien kuuluukin.

Meidän lapsille Otto on sellainen isä, jollaisen olemassaolosta en tiennyt mitään etukäteen. Hän on turvallinen, läsnäoleva ja lämmin. Hän ottaa syliin, hassuttelee ja herää aina jos lapset heräävät yöllä. Hän pitää huolen, että reput on pakattuna ja letittää hiukset. Hän kuuntelee, arvostaa ja kunnioittaa lapsia, eikä koskaan kävele heidän ylitseen. Hän osoittaa rakkautta ja asettaa rajoja. Hän on se pönttö isi, joka heittää aina saman hassun vitsin samassa kohdassa, ja lapset oikein odottavat sitä. Hän on se isi, joka kysyy aina lapsilta ensin, että oliko ruoka hyvää, ennen kuin vaimolta. Hän on se isi, joka metsästää oikeanlaista joulukalenteria kissojen ja koirien kanssa, ja joka haluaa joka päivä olla mukana kun lapset avaavat kalenterit. Hän on se isi, jonka tiedän tukevan, auttavan ja rakastavan meidän lapsia aina, tapahtui mitä tahansa.

Viime vuonna mä kirjoitin itku kurkussa isänpäiväpostausta, koska silloin mun mummun kuolemasta oli vasta viikko. Kirjoitin siitä, kuinka tiedän, että jos mulle ikinä tapahtuisi jotain, Otto pärjäisi ja Otto olisi juuri sellainen vanhempi meidän lapsille kuin hän on nytkin. Silloin päällimmäisenä mielessä oli koko ajan pelko siitä, että entä jos jommalle kummalle meistäkin tapahtuu jotain. Ehkä se pelko oli mun tapa käsitellä sitä surua. Vaikka se pelko on hellittänyt, ja tilalle tullut vaan entistä suurempi halu osata nauttia ihan jokaisesta päivästä sellaisena kuin se on, se on edelleen maailman huojentavin ajatus, että tätä vanhemmuutta mun kanssa jakaa juuri Otto. 

Kiitos Otto, kun olet juuri sinä ja juuri sellainen isi kuin olet. Ja maailman parasta isänpäivää vielä kerran <3

Lasten ajatuksia isistä vuonna 2018:

”Tahtoo isin kanssa Hoploploon!”

”Min pappa är ganska tassig för han säger alltid att vi är små.”

”Grattis på farsdagen pappa du är bäst!”