Meinasin aloittaa tämän postauksen samalla tavalla kuin viime vuonna isänpäivänä, muistelemalla Oton ensimmäistä isänpäivää vuodelta 2011. Sitten joku kello mun päässä raksutti, ja totesin, että ahaa, se aihe taisi ollakin jo käsitelty. En silti vaan voi lakata hämmästelemästä aina vähät väliä, miten pitkä matka on kuljettu sieltä vuodesta 2011. Jokainen vuosi vie meitä eteenpäin, ja kauemmas siitä pienestä kaksiosta, jossa meidän perhe vietti ensimmäisiä hetkiään. Otto on kulkenut isänä ihan älyttömän pitkän matkan sieltä, ja minä äitinä. Ja me perheenä ja pariskuntana.

Otto piti viime vuonna puoli vuotta vanhempainvapaata meidän kuopuksen kanssa. Mä tiedän, että se aika oli ihan mittaamattoman arvokasta. Vaikka me ollaan aina pyritty tasa-arvoiseen vanhemmuuteen , se vanhempainvapaa oli sellainen ”viimeinen niitti”. Sen jälkeen meidän perheessä on oikeasti ollut ihan täysin 50/50 jako arjessa. Siitä on nyt vuosi, kun Otto palasi takaisin töihin, ja muutoksen huomaa edelleen.

Ennen vanhempainvapaata oli selkeämpää, että Otto oli aina se, joka oli arkisin töissä, ja mä olin se, jolla oli joustavat työajat, ja joka siksi otti joissain asioissa suuremman vetovastuun kotona. Vanhempainvapaan aikana se muuttui, ja nykyään en keksi kyllä mitään asiaa, mikä ei meillä menisi tasan. Siihen toki on vaikuttanut sekin, että nykyisin myös Otolla on töiden suhteen joustavampaa, ja mahdollisuus tehdä enemmän etänä. Kummatkin joustavat puolin ja toisin, ja sumplitaan aina niin, että lapset saavat olla mahdollisimman paljon kotona, ja kummatkin saavat hoidettua kaiken, mitä pitää.

Otto on aina ollut isänä avoin kaikelle. Hän ei ole kangistunut mihinkään vanhoihin kaavoihin. Hän on aina halunnut olla paras mahdollinen isä joka hän itse pystyy olemaan, ja hän on ollut valmis tekemään myös valtavirrasta poikkeavia ratkaisuja ollakseen juuri sitä. Se on edelleenkin tosi harvinaista, että isä pitää suurimman osan vanhempainvapaista. Olen tosi iloinen, että Otto halusi pitää oman osuutensa.

Ollessaan kotona ja pyörittäessään vauva-arkea, Otto pääsi näkemään senkin puolen vanhemmuudesta, jonka ennen olin nähnyt vain minä. Nykyisin musta tuntuu ihan jo senkin puolesta, että ollaan niin samalla viivalla tässä hommassa. Kummatkin ymmärtää 100% miltä mikäkin asia tuntuu toisesta arjessa, koska ollaan molemmat hoidettu ja hoidetaan suunnilleen kaikkia asioita, mitä arjessa vaan voi hoitaa. Kummallakin on yhteinen halu tehdä parhaansa arjen kaikkien asioiden eteen, koska kumpikin tietää mitä se arjen pyörittäminen vaatii, ja miltä se toisesta tuntuisi, jos toinen ei hoitaisi omaa osuuttaan.

Monet metatyöt perheissä kaatuvat vain toisen vanhemman niskaan, mutta meillä se ei mene niin. Otto varaa neuvola-aikoja, ilmoittaa lapsia synttärikutsuille, juoksee vanhempainilloissa, täyttää lippulappusia ja kuittaa Wilma-viestejä vähintään yhtä usein kuin minä. Otto kuskaa koulun diskoon, tuntee kaikki päiväkodin työntekijät nimeltä ja tulee aina tunnollisesti vasukeskusteluihin mukaan. Ja mä en koskaan ole joutunut nipottamaan tai vaatimaan Ottoa osallistumaan mihinkään, se ei ole mennyt niin. Vaan hän on ihan itse, oma-aloitteisesti halunnut olla mukana, juuri niin kuin tasa-arvoisessa vanhemmuudessa molempien vanhempien kuuluukin.

Meidän lapsille Otto on sellainen isä, jollaisen olemassaolosta en tiennyt mitään etukäteen. Hän on turvallinen, läsnäoleva ja lämmin. Hän ottaa syliin, hassuttelee ja herää aina jos lapset heräävät yöllä. Hän pitää huolen, että reput on pakattuna ja letittää hiukset. Hän kuuntelee, arvostaa ja kunnioittaa lapsia, eikä koskaan kävele heidän ylitseen. Hän osoittaa rakkautta ja asettaa rajoja. Hän on se pönttö isi, joka heittää aina saman hassun vitsin samassa kohdassa, ja lapset oikein odottavat sitä. Hän on se isi, joka kysyy aina lapsilta ensin, että oliko ruoka hyvää, ennen kuin vaimolta. Hän on se isi, joka metsästää oikeanlaista joulukalenteria kissojen ja koirien kanssa, ja joka haluaa joka päivä olla mukana kun lapset avaavat kalenterit. Hän on se isi, jonka tiedän tukevan, auttavan ja rakastavan meidän lapsia aina, tapahtui mitä tahansa.

Viime vuonna mä kirjoitin itku kurkussa isänpäiväpostausta, koska silloin mun mummun kuolemasta oli vasta viikko. Kirjoitin siitä, kuinka tiedän, että jos mulle ikinä tapahtuisi jotain, Otto pärjäisi ja Otto olisi juuri sellainen vanhempi meidän lapsille kuin hän on nytkin. Silloin päällimmäisenä mielessä oli koko ajan pelko siitä, että entä jos jommalle kummalle meistäkin tapahtuu jotain. Ehkä se pelko oli mun tapa käsitellä sitä surua. Vaikka se pelko on hellittänyt, ja tilalle tullut vaan entistä suurempi halu osata nauttia ihan jokaisesta päivästä sellaisena kuin se on, se on edelleen maailman huojentavin ajatus, että tätä vanhemmuutta mun kanssa jakaa juuri Otto. 

Kiitos Otto, kun olet juuri sinä ja juuri sellainen isi kuin olet. Ja maailman parasta isänpäivää vielä kerran <3

Lasten ajatuksia isistä vuonna 2018:

”Tahtoo isin kanssa Hoploploon!”

”Min pappa är ganska tassig för han säger alltid att vi är små.”

”Grattis på farsdagen pappa du är bäst!”

Minua kymmenisen vuotta vanhempi kollegani kutsui minua tänään “konkariksi”. Ei siksi että olisin jotenkin häntä parempi työssäni, tai siksi että olisin häntä vanhempi. Mitä en ilmiselvästi todellakaan ole, sillä kuten juuri sanoin, hän on minua noin kymmenen vuotta vanhempi. Hän kutsui minua konkariksi, kun kerroin hänelle siitä kuinka nukun nykyään sukat jalassa.

“Ei kyrsi niin paljoa nousta yöllä hoitamaan vauvaa kun ei jalat jäädy”, perustelin kantani.

Kollegani on meinaan juuri saanut esikoisensa. Häntä vastapäätä istuvan kollegamme vaimon laskettu aika taas on kuukauden päästä. Esikoinen sielläkin.

Tästä inspiroituneena ajattelin, tällaisena “konkarina”, jakaa muutaman asian jotka olen itse oppinut tässä vuosien varrella. Vanhemmuuteen asennoituminen ei meinaan välttämättä aina ole se maailman helpoin etappi. Vaikka me vaimoni kanssa päätimmekin ottaa pienen varaslähdön, on monilla muilla tuoreilla vanhemmilla takana vuosien parisuhde. Pienen ihmisen alun tunkeminen siihen yhtälöön on valtava muutos. Muutamasuhde kun ei toimi ihan samalla tavalla, kuin parisuhde. Toki se pieni ihminen on valtava muutos ihan kaikissa tilanteissa, ja nämä vinkit sopivatkin ihan kenelle vaan.

Kuvassa vastaherännyt ja vielä vähän uninen synttärisankari viime viikolla. 

Nuku sukat jalassa

Ironista kyllä, tämä ei ollut omasta päästä, vaan vaimoni suusta, joka muuten inhoaa sukkia. Siitä huolimatta että olen itse sukkien fanikerhon puheenjohtaja, ja kuljen kesät talvet päivisin sukat jalassa, en jostain syystä ollut keksinyt tätä pientä kikkakolmosta. Itkevän lapsen lohduttaminen keskellä yötä, varsinkin talvisaikaan, ei ole lähelläkään niin turhauttavaa kun ainoastaan väsyttää ja pissattaa, eikä palele. Lisäbonuksena vielä se, että sukkien ansiosta herkkäuninen lapsi ei herää siihen että jalat tahmaavat kiinni lattiaan. Lämmittämään voi heittää paidankin vielä päälle, jos tykkää nukkua epämukavasti. 

Ennakoi aina

Ihan sama mistä on kyse, varaa aina yksikkö ylimääräistä. Kauppareissu edessä? Ota ylimääräinen kauppakassi. Pitkä matka ajettavana? Varaa ylimääräinen tunti ajomatkaa. Pakkasitko varavaipan? Ota herranjestas kolme lisää. Otitko mukaan yhden sosepussin? Ota myös puuro ja smoothie ja maissinaksut. Kun ei aseta itselleen liian tiukkoja tavoitteita, ja pitää huolen että on vähän pelivaraa, pysyy hermot kurissa pidempään, ja perhe kasassa.

Hamstraa “pyllypyyhkeitä” eli babywipeseja

Täytyy varmaan kohta perustaa jokin uskonlahko, kun tuntuu että saarnaan näistä ihmepyyhkeistä useammin kuin Arman Alizad poraa telkkarissa. En vain pysty tarpeeksi painottamaan näiden tärkeyttä. Näillä lähtee niin kakat pyllystä, kuin meikit naamasta ja maalit seinästä. Aivan se ja sama onko lapsia vai ei, näitä tulee aina löytymään paketti meidän huushollista.

Pyhä kolminaisuus

Pienet vauvat osaavat yllättävän hyvin kertoa mikä kalvaa, se kun on yleensä yksi kolmesta asiasta: väsy, nälkä tai jöötit vaipassa. Ennenkuin ahdistuu itkua ja huutoa, kannattaa nämä kolme käydä ensin läpi. Ja vaikka mikään niistä ei natsaa, ei siltikään kannata hermostua. Pieninkin epämukavuus mitä vauva tuntee, on kirjaimellisesti hirveintä mitä hän on koskaan kokenut. Onko mikään ihme siis jos ei aina ole kivaa.

Chillaa

Viimeisimpänä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä, chillaa. Liika hermoilu ei johda mihinkään muuhun, kuin ennenaikaiseen kaljuuntumiseen ja harmaisiin hiuksiin. Jos tuntee olevansa pihalla, voi vaikka jonkin vanhemmuuden oppaan selata ohimennen läpi. Kunhan muistaa että nekään eivät ole mitään raamattuja. Vauva kyllä hengittää, vaikka nukkuukin oudot pitkät päikkärit. Sillä ei ole ebolaa vaikka nokka vuotaa, etkä sinä ole maailman paskin vanhempi, ellet nyt jostain kumman syystä tarkoituksella siihen pyri. Tuskin silloinkaan.

Lastenhoito ei ole mitään rakettikirurgiaa. Suurin osa ahdistuksesta kumpuaa enemmän omasta epävarmuudesta, kuin taitamattomuudesta. Neuvola kyllä auttaa perusasioissa, ja loput opitaan sitten askel kerrallaan. Sydänkohtaus toisensa jälkeen.

Seitsemäs Isänpäivä, ihan oikeasti. Me ollaan oltu perhe jo niin pitkään, että Otto juhlii tänään seitsemättä Isänpäiväänsä. Ihan hullua. Muistan vieläkin sen ensimmäisen Isänpäivän marraskuussa 2011, kun meidän esikoinen oli kuusiviikkoinen, ja Isänpäivää edeltänyt yö oli surkein, mitä oltiin siihenastisessa vauva-arjessa ehditty kokemaan.

Muistan kuinka väsäsin Otolle munakokkelista sydämen jonka reunustin pekonilla, ja samaan aikaan viihdytin väsynyttä ja itkuista vauvaa, ja koitin itse pysyä hereillä, kolmen pätkissä nukutun tunnin yöunilla. Se oli yksi niistä yhden käden sormilla laskettavasta huonosti nukutusta yöstä, joita esikoisella oli vauvavuonna. Vähänpä silloin tiesin nukkumisesta, tai lähinnä siitä millaista on kun ei saa nukkua, yleensä me nimittäin nukuttiin loistavasti. Kuusi vuotta ja kaksi lasta myöhemmin olen kokenut kyllä kaikki mahdolliset nukkumisen ja nukkumattomuuden skaalat joita maailmasta löytyy. Ja olen saanut kulkea tämän matkan parhaan kumppanin kanssa.

Otto on ollut aina läsnä ja rakastanut meidän lapsia niin täysillä kuin vaan on mahdollista. Kun katson kuuden vuoden takaisia kuvia nuoresta isästä, pörrötukassa ja aamupöhnässä, mä näen juuri saman rakkauden, joka hänen silmissään paistaa tänäkin päivänä kun hän katsoo meidän lapsia. Silmien alla tosin näkyy muutama ryppy enemmän, kuin kuusi vuotta sitten, naururyppyjä vain. Hän on kasvanut niin mielettömän upeaksi isäksi, että mua itkettää kun kirjoitan tätä.

Vaikka hän on aina ollut läsnä, ja tehnyt enemmän kuin parhaansa, tämä tämän vuoden yhteinen aika, Oton vanhempainvapaa, on kasvattanut Ottoa isänä ihan hurjasti. Hän on todellakin omistautunut aina lapsilleen kun on voinut, mutta ennen tätä vapaata hän on ollut aina arjessa vähintään ne viisi päivää viikosta kiinni töissä, ja viettänyt lasten kanssa vain ne isien keskimääräiset 4h14min vuorokaudessa, ja tietysti lomat. Vanhempainvapaa on tuonut aivan uudenlaista syvyyttä siihen isyyteen, ja ymmärrystä myös perus arjen pyörittämisestä.

Musta on ihan mahtavaa katsoa Ottoa meidän tyttöjen kanssa, ja välillä mä oikeasti vaan pysähdyn katsomaan, miten hellä ja turvallinen ja rakastava hän on. Miten he hassuttelevat ja leikkivät yhdessä, ja miten hän keskittyy siihen mitä he yhdessä tekevät. Otto rakastaa opettaa lapsille uusia asioita, ja hän omaa sellaisen sopivan rauhallisen asenteen siihen opettamiseen. Usein Otto ja tytöt pelaavat yhdessä, tai rakentavat legoilla. Hän on saanut meidän lapset ihastumaan Star Warsiin, Super Marioon, supersankareihin ja autoihin. Hän leikkii silti ihan yhtä sulavasti barbeilla ja nukeilla, kuin valomiekoillakin. Tosin barbieleikeissä meillä on mukana Hulk, Thor, Captain America ja Iron Man, ja Hulk on nimetty tyttöjen toimesta Otoksi.

Otto on luonteva isä, ollut alusta asti. Hän jotenkin sujahti siihen vanhemman rooliin niin helposti, ehkä jopa muakin helpommin. Hän on aina osannut höpötellä pienille vauvoille ja isommillekin mukeloille, ja ollut rauhallinen. Vaikka Otto ei ikinä ole ollut sellainen kasvatusoppaita kahlaava vanhempi, kuten minä joskus olen, hän on aina ollut avoin mun ehdotuksille. Hän ei ole jämähtänyt mihinkään kangistuneisiin kasvatuskäsityksiin, tai pahempaa: ollut välinpitämätön. Päin vastoin. Hän haluaa ja yrittää olla niin hyvä vanhempi kuin mahdollista, ja kokeilee mielellään myös uutta. Hän ei ikinä pidä mun toiveita hölmöinä tai ole kieltäytynyt kokeilemasta.

Koska mulla ei ole omaa isää, en ennen Ottoa oikein edes tiennyt millaista isää lapsilleni toivoisin. En ollut koskaan ajatellut asiaa – millainen isän pitäisi olla, ennen kun tulin raskaaksi. Mutta tiedän, että Otto on parempi isä kuin koskaan olisin osannut toivoa tai odottaa. Meillä on ihan oikeasti täysin tasa-arvoinen parisuhde ja vanhemmuus meidän perheessä. Toki toinen tekee joitain asioita enemmän kuin toinen, mutta silti kumpi tahansa kelpaa mihin tahansa, paitsi Otto imetykseen ja minä auton rattiin. Ja nekin asiat ovat ehkä muutettavissa: no okei, Otto ei varmaan kykene imettämään ikinä, mutta toisaalta, en mäkään ikuisesti aio imettää. Ja auton rattiin toivon uskaltavani vielä tämän vuosisadan puolella. Ehkä joskus 50 vuoden päästä autot on niin helppoja että lähden autokouluun opettelemaan eläkepäivien ratoksi.

Tämä syksy on ollut meille molemmille tunteellinen ja rankka, ja laittanut asioita ihan uuteen perspektiiviin läheisten menettämisen myötä. Tärkeimpänä niistä se, että tiedän, että jos mulle ikinä tapahtuisi jotain, Otto pärjäisi ja Otto olisi juuri sellainen vanhempi meidän lapsille kuin hän on nytkin. Ja tiedän, että ihan samalla tavalla, Otto luottaa että mä olisin juuri sellainen vanhempi meidän lapsille kuin nytkin olen. Me jaetaan samat arvot, ja pidetään samoja asioita tärkeänä.

Tiedän, että Otto ei unohtaisi halia tyttöjä, eikä sanoa että rakastaa. Ja hän lukisi iltasadun joka ilta. Hän vastaisi lasten kysymyksiin, ja muistaisi aina kannustaa tavoittelemaan unelmiaan. Hän veisi heidät mökille, ja Ouluun mun sukulaisille, ja pitäisi huolen että he saavat harrastaa. Hän hassuttelisi, pöristelisi, kertoisi tyhmiä isivitsejä ja olisi ottamassa kiinni jo ennen kuin kuopus ehtii kaatua. Hän juttelisi vaikeistakin asioista, eikä koskaan olisi tunteeton. Hän lämmittäisi saunan joka lauantai, ja laittaisi kylpyyn vähän liikaa kylpyvaahtoa. Hän pitäisi huolen, että meidän lapsia kohdellaan oikeudenmukaisesti, ja että he itse kohtelevat kaikkia hyvin. Hän tekisi joulusta taianomaisen, tai ainakin yrittäisi parhaansa. Aina ja kaikessa. Koska sellainen hän on. Maailman paras isi.

Jos lapsilta kysyy, miksi isi on maailman paras isi, saa aika ihania vastauksia.

”Meidän isi on maailman paras isi siksi, koska se osti ton harmaan lattiatyynyn ja me voidaan tehdä sen päälle perhekasa.”

”Parasta on että isi lukee aina meille iltasadun joka ilta, ja isi tietää kaiken.”

”Ishi!” *maailman levein kaksihampainen hymy*

Voin yhtyä kaikkiin näihin kolmeen vastaukseen. Maailman parasta isänpäivää vielä kerran Otolle <3

Tämä aihe on pyörinyt mulla kirjoituslistalla pitkään, sillä se on erityisen lähellä mun sydäntä. Siis se, miten puhutaan lasten kuullen, tai oikeastaan miten puhutaan ihan ylipäätään. Tietysti kaiken merkitys kasvaa, kun sitä on kuuntelemassa uusi sukupolvi joka imee itseensä vaikutteita, mutta oikeasti ihan kaikkien tulisi miettiä omaa puhettaan, vaikka lapsia ei olisikaan kuulemassa. Kuinka puhumme itsestämme, kuinka puhumme toisista ihmisistä. Kuinka kohtaamme vaikeudet, ja mitä sanomme omista saavutuksistamme? Vähättelemmekö itseämme tai toisia? Kun ärsyynnymme, miten reagoimme?

Moni miettii sitä, miten voi puhua lapsille suoraan. Saako heille lässyttää, vai pitääkö puhua kuin aikuisille. Saako korottaa ääntä, saako sanoa ”EI”, saako antaa päätösvaltaa, puhuuko sukupuolineutraalisti. Mutta aina sitä ei tule ajatelleeksi, miten puhutaan lasten kuullen, mutta aikuisten kesken. Siinä on nimittäin usein vissi ero, sen olen huomannut. Aikuisten kesken ääni kellossa saattaa olla monella ihan toinen, kuin lapsille puhuttaessa. Ja sitten lapset kuulevat sen toisen äänen, ja hämmentyvät. ”Miksi ne samat säännöt eivät koskekaan meitä kaikkia? Miksi iskä haukkuu telkkarin naista rumaksi kaverilleen, vaikka minulle on sanottu että ketään ei saa haukkua? Miksi äiti sanoo olevansa läski, vaikka minulle hän on sanonut olevansa hyvä juuri sellaisena kuin on?”

Lapset kuulevat KAIKEN, ja paljon enemmän. He ovat fiksumpia kuin me vanhemmat tajutaankaan, ja jäävät usein miettimään kuulemiaan asioita. On olemassa aikuisten asioita, joita lasten ei tarvitse kuulla. Niistä jutellaan silloin kun lapset eivät ole ihan oikeasti kuuloetäisyydellä, ja se on ihan fine. Mutta se mihin haluan kiinnittää huomiota, on se miten puhutaan silloin kun luullaan että lapset eivät kuuntele.  Silloin kun istutaan kahvipöydässä ja lapset leikkivät yläkerrassa, tai silloin kun puhutaan kaverille puhelimessa ja lapset lukevat Aku Ankkaa. Tai silloin jos ei ole lapsia ollenkaan, ja ajatellaan että voidaan puhua ihan miten vaan.

Kautta aikain esimerkiksi juoruaminen on ollut suosittua. On nautittu muiden vaikeuksilla mässäilyllä, päivitelty jonkun uutta kampausta, uusia tissejä, avioeroa tai tyyliä. Toisista puhuminen ja toisten asioilla mässäily miellyttää, koska se kääntää huomion pois oman elämän epäkohdista. Voi tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi, kun keskittää oman tai toisten huomion jonkun muun ihmisen vaikeuksiin, tai asioihin joista ei muissa ihmisissä pidä. Oikeastihan se ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, että jollain toisella menee huonommin, tai että naureskelee toisten ulkonäölle. Ei se tee huonommaksikaan ihmiseksi, mutta onhan se vähän surullista. Ainakin mulle tulee siitä heti sellainen olo, että juoruilijalla on omassa elämässään epämukavaa jollain tasolla.

Lapset eivät juoruile tai hauku, jos heillä on mukavaa olla itsellään, tai jos he eivät ole oppineet sitä keneltäkään toiselta. Tosin he puhuvat monesti toisista ihailevaan sävyyn, ja kertovat ihaillen toisten ihmisten saavutuksista, tai uusista jutuista. Tai vaikkapa uudesta lapsesta eskariryhmässä, ja siitä että hänellä on hieno erikoinen nimi, joka on lapsen aiemmassa kotimaassa ihan tavallinen nimi, vaikka me ei olla koskaan ennen kuultu sitä. Lapsilla on taito puhua toisista pelkkää hyvää, niin kauan kun kukaan ei opeta heille pahan puhumista. Heistä erikoisuus ja erilaisuus on ihanaa ja inspiroivaa.

Sama esimerkiksi omasta ulkonäöstä puhuessa. Lapset kyllä huomaavat jos vanhempi menee peilin eteen päivittelemään ”rumia läskimakkaroitaan” tai ”isoa pyllyä”. He huomaavat myös ne äidin makkarat jos niitä löytyy, ainakin meillä on huomattu mun makkarat. Mutta lapset eivät näe niitä rumana vaan ihanana, ne on äidin rakkausmakkaroita. Ne johtuvat siitä, että äidin maha on venynyt kolme kertaa, ja sieltä on tullut kolme ihanaa rakasta tyttöä. Ne ovat maailman parhaita rakkausmakkaroita.

Mä olen alusta asti noudattanut periaatetta, että en puhu omasta kehostani rumasti lasten kuullen, ja alettuani noudattaa sitä periaatetta, olen alkanut ehkä rakastaa ja arvostaa omaa kroppaani enemmän. Miksi haluaisin puhua siitä rumasti muutenkaan, kuin lasten kuullen? On joitain kohtia jotka eivät ehkä muistuta ihanteiden mukaista vartaloa, mutta miksi pitäisikään? Mun kroppa on mun kroppa, ja olen ylpeä siitä sellaisena kuin se on. Se on tehnyt tärkeitä asioita, ja palautunut siitä uskomattoman hienosti. Mä pystyn liikkumaan, elämään ja olemaan mun kropassa terveenä, ja se on hemmetin hienoa.

Yksi kompastuskivi puhumisessa yleisesti on myös riitely. Jokainen meistä tarvitsee taitoa käydä keskustelua ja ratkaista konflikteja, koska jokainen meistä tulee kohtaamaan elämässään erimielisyyksiä. On tärkeää kiinnittää huomiota siihen, miten riitelee. Riiteleekö rakentavasti vai hajottavasti, haukkuuko toista ja pyrkiikö satuttamaan, vai toivooko pääsevänsä kaikkia osapuolia miellyttävään ratkaisuun?

Jokainen joutuu joskus konfliktitilanteeseen, ja joskus niitä tilanteita syntyy myös lasten kuullen. Me kyllä kinastellaan välillä lasten kuullen ihan huolellakin, väsyneenä tai silloin kun on muuten vaan hankala hetki. Mutta pyritään kiinnittämään huomiota jopa kinastellessa siihen, että ei sivalleta ikinä toista, tai pyritä ”voittamaan”, vaan yritetään ymmärtää toista ja päästä yhteiseen lopputulokseen. Ja sitten lopuksi pyydetään anteeksi, osoitetaan rakkautta ja kehutaan. Ja todetaan että just näinhän tän pitikin mennä.

Tärkeintä puhumisessa onkin mun mielestä se, että puhuu aina, niinkuin puhuisi lapsille. Rakentavasti, ymmärtämään pyrkien, itseään ja toisiaan arvostaen. Silloin ei voi mennä pieleen. Näin meillä toimitaan, ja aika hyvin ollaan mun mielestä onnistuttu, ainakin tähän asti. En ole KOSKAAN kuullut lasten haukkuvan itseään tai toisia, vaikka toki sisarukset joskus riitelevätkin keskenään. Riitely ei aina ole ehkä vielä 4- ja 6-vuotiailla niin rakentavaa, mutta haukkumista siihen ei kuulu. Ja juoruilu – sitä meidän perheessä ei harrasta kukaan.

Kiinnitättekö huomiota siihen miten puhutte lapsille, tai lasten kuullen?

Koin tuossa viime viikonloppuna eräänlaisen ahaa-elämyksen, ja heti perään itseasiassa toiseen. Istuimme tusinan muun miehen kanssa iltayhdeksän maissa sunnuntaina laivan baarissa matkalla Tallinnasta Helsinkiin, toinen toistaan väsyneempinä odottamassa kotiin pääsyä kahden päivän Latvian polttarireissun jäljiltä.

Jostain hetken mielijohteesta päädyin esittelemään kuvaa meidän Novasta vieressäni istuvalle sulhasen veljelle, täysin tämän sitä pyytämättä. Nuoren sinkkumiehen kohteliaasta, mutta erittäin epäkiinnostuneesta ilmeestä, tajusin kuinka kotiutunut ja faijautunut minusta on tullut. Omasta välinpitämättömyydestäni tätä tosiasiaa kohtaan tajusin, että minua ei haittaa se ollenkaan. Kuvien esittelyn kuitenkin lopetin siihen paikkaan, ja tyydyin selaamaan niitä itsekseni.

Olen ollut poissa töistä nyt pääsiäisestä asti, enkä pysty oikein sanoiksi pukemaan kuinka paljon olen nauttinut siitä että olen saanut olla koti-isä. Tottakai kokemukseni on tähän mennessä ollut siinä mielessä aavistuksen epärealistinen, että olemme koko perhe kotona kesälomalla. Enkä voi kyllä vakavalla naamalla väittää, etteikö sama homma jatkuisi jossain määrin silloinkin kun lapset palaavat päiväkotiin ja eskariin, sillä Iina tekee kuitenkin töitä kotoa käsin.

Kyllä, vauvan hoito ja kodin siisteys sun muu ovat suurimmilta osin arkena minun vastuullani, mutta koska Nova kuitenkin edelleen vetää tissimaitoa eikä minun hieman isävartalosta kärsivä rintani sitä ainakaan viime tarkistuksessa erittänyt, saan minä pieniä breikkejä pitkin päivää Novan syödessä, ja välillä myös sammuessa tissille.

Tätä kevyttä luksusta lukuunottamatta olen kuitenkin pyrkinyt ottamaan, ja mielestäni aika hyvin ottanutkin, vetovastuun vauva-arjesta. Rintaruokinta kun tosiaan on ainoa asia, mihin minä en sattuneesta syystä pysty. Vaunulenkit, sormiruokailu, vaipanvaihto, puistoreissut sun muu vauva-arki sujuu minulta siinä missä tuolta paremmalta puoliskoltanikin. Vaatteiden valinnoissa ja muissa esteettisissä seikoissa Iina tosin ottaa täysin pyytämättä ohjat, minä kun en erota persikkaa lohenpunaisesta. Vauvan pukemisen hoidan kuitenkin minä.

Iso muutoshan tämä on kuitenkin ollut. Reilun puoli vuosikymmentä istumaduunia painaneena toimistorottana, on siirtyminen täysaikaiseen isyyteen ollut pientä hakemista. Ei haastavaa, mutta hakemista. Kaikki sellaiset pienet jutut kuten omien ruoka-aikojen siirtyminen, ja normaalin päivärytmin muuttuminen, ovat vaatineet pienoista sopeutumista. Esimerkiksi nyt kun en enää istu kolmasosaa vuorokaudesta tietokoneen ääressä, vaan kuljen usein sellainen kahdeksankiloinen möhkäle sylissäni, onnistuin minä saamaan niskani kuukaudessa niin jumiin ettei pää enää kääntynyt. Itse lastenhoito on onneksi sujunut sillä samalla varmuudella ja kokemuksella, jota olen ehtinyt keräämään jo kahden aikaisemman lapsen verran, tällä kertaa isi on vain enemmän kotona. Ja siitähän tässä vanhempainvapaassa loppupeleissä on kyse, ajasta ja läsnäolosta.

Ehdottomasti suurin muutos on nimenomaan se, että olen saanut olla kaikessa läsnä. Kertaakaan en ole Novan vauva-aikana joutunut siihen tilanteeseen että tyttö oppii, tekee tai kokee jotain uutta ilman että minä olen ollut paikalla.

Se vauvakupla joka Suomen perhanan lyhyiden isyysvapaiden takia kestää yleensä vain pari viikkoa, on tällä kertaa kestänyt jo pian puoli vuotta. Voin meinaan vannoa että Tiaran ja Zeldan monet ekat hetket ovat paremmin tallessa puhelimeni kuvagalleriassa kuin minun päässäni. Täysin toisinpäin kuin tällä kertaa.

Tällä hetkellä me herätään usein rauhassa koko perhe, tytöt omasta takaa katsomaan aamu-lastenohjelmia, ja me Iinan kanssa sitten kun välissämme nukkuva möykky iloisesti hymyillen mäiskii, ja rapsuttaa meidät unesta. Tänäänkin heräsin aamulla siihen, kun Nova ensin naama säteillen rapsutti mua silmäkuopasta, ja käännettyäni kylkeä vielä takaraivosta.

Eikä tällä hetkellä tarvitse olla kokoaikaa tekemässä jotain. Normaalisti töissä ollessani tuntui usein siltä, että oli pakko kokoajan mennä ja tehdä ja olla, ettei työn ulkopuolinen aika tuntunut hukkaan heitetyltä. Välillä niin jopa oman jaksamisen rajoilla. On ihanaa, kun pystyy hyvällä omallatunnolla istua rauhassa tunnin sohvalla vauva sylissä, siskojen touhuja ihmetellen ja kirjoja tutkien. Niin ihanaa, että minä, aikuinen mies, täysin epäironisesti, käytin juuri sanaa ”ihana”.

Ja vaikka vauvanhoito tällä hetkellä kaappaakin suuren osan päivästä, jää minulla huomattavasti enemmän aikaa viettää isompien tyttöjen kanssa kuin mitä ”normaalissa” arjessa jäi duunin, kodinhoidon sun muun pakollisen jäljiltä. Ja vaikka suhteeni Novaan onkin ehkä läheisempi nyt näin vauva-aika kuin mitä kahteen vanhempaan oli heidän ollessa vielä vaippaikäisiä, en välttämättä usko että niin tulee aina olemaan.

Tiara ja Zelda kun nyt sattuvat jo olemaan aika itsenäisessä iässä verrattuna vauvaan joka vaatii jatkuvaa läsnäoloa ja on vaikea suhtautua heihin täysin samalla tavalla. Uskon että vaikka en olekaan ollut läsnä isompien tyttöjen vauva-arjessa yhtä paljoa ajallisesti kuin Novan, olen onnistunut paikkaamaan sitä aidolla läsnäololla myöhemmässä iässä. Kertaakaan ei ole ilmennyt  isommilta tytöiltä vastahakoisuutta tai mustasukkaisuutta kun Nova tarvitsee isiä ja/tai äitiä. Ja hyvä niin.

En nyt tietenkään osaa tässä vaiheessa sanoa olisiko minusta tähän pitkällä tähtäimellä, vaikka tällä hetkellä siltä ehdottomasti tuntuukin. Tilanne on kuitenkin  minulle uusi, ja olemme tosiaan toistaiseksi kaikki kotona, toisin kuin sitten syksyllä, kun toinen tytöistä palaa päiväkotiin ja toinen aloittaa eskarin. Päivärytmi muuttuu taas aikaisemmaksi ja arki taas, noh, erilaiseksi.

Sen näkee vasta sitten kuinka meillä päivät oikeasti luonnistuu, Iinan työkiireiden syksyn myötä eskaloituessa, ja minun ja Novan ollessa tätä kesää enemmän kahdestaan. Tähänastisen kokemukseni perusteella tahdon kuitenkin suositella, jos tilaisuus vaan tarjoutuu, muitakin isejä edes kokeilemaan vanhempainvapaata. Itse olen nauttinut tästä ajasta tähän asti täysin rinnoin, vaikka jokseenkin eri tavalla kuin rinnoista suorastaan pursuava vaimoni.

-Otto