Girls Girls Girls -lehdessä julkaistu Cynthia Nixonin tähdittämä mieletön video inspiroi mua kirjoittamaan, koska videon sanat ja lauseet kuulostivat juuri niiltä sanoilta ja lauseilta, joita mullekin on sanottu niin monta kertaa. Monet sanat, joita nuorempana luin itsestäni, ovat porautuneet ikuisesti mun mieleen, enkä koskaan tule unohtamaan niitä. En, vaikka olen kovasti itselleni sanonut, etteivät ne ole totta. En, vaikka olen vuosien ajan kovettanut itseäni ja yrittänyt unohtaa ne. Monet sanat nykyäänkin satuttavat, ainakin sen hetken kun niitä luen.

”Älä välitä”

”Älä anna niille huomiota, ne vain innostuu”

”Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos”

Niin sanotaan aina, kun näistä kertoo. On parempi hiljaisesti hyväksyä, lukea niitä yksin hiljaa ja olla kertomatta, ettei ne vaan innostu enää enempää. Usein se auttaakin, ainakin hetken, että ei vaan sano mitään. Kunnes on jotain uutta sanottavaa. Niiden sanojen kanssa on niin yksin, eikä tiedä mitä niille tekisi. Vaikka tietää, ettei kannata välittää, ei osaa olla välittämättä. Vaikka tietää, että ne sanat on valhetta, ne satuttavat silti. Suurimmaksi osaksi kommentointi on tietenkin onneksi positiivista ja ihanaa, mutta joskus se ottaa koville, kun hyväntahtoisen palautteen lisäksi ulkonäkööni, naiseuteeni ja jokaiseen tekemääni tai tekemättä jättämääni asiaan takerrutaan kynsin hampain joka ikinen päivä.

Kauniimpi, rumempi, luonnollisempi, panostaisit itseesi enemmän, läskihän susta jäi, onko sulla anoreksia? Näytät oksettavalta. Sulla on huoran maine, ei susta vaimoa saa. Olet läheisriippuvainen, teetkö koskaan mitään ilman miestäsi? Miehesi juoksee baarissa joka viikonloppu ja pettää sua, kun olet niin ruma. Hevosnaama, anorektikko, pyöristyneet kasvot. Luonnoton,  liikaa meikkiä, pinnallinen. Liian luonnollinen, nuhjuinen. Raha, raha, raha, välität vain rahasta. Eikö perhe ole tärkein? Tekisit oikeita töitä. Etkö osaa olla hetkeäkään ilman perhettäsi? Huono esimerkki, liian siloiteltu, epäaito, huolehtisit ulkonäöstäsi, nuorena olit kauniimpi kun meikkasit enemmän. Onneksi et enää näytä samalta kuin ennen. 

Huomaatko sinäkin ristiriidan? Koskaan et minkäänlaisena voi olla riittävän hyvä, että kelpaisit kaikille. Mun anoreksia- ja läskikommenttien välissä on pahimmillaan ollut viisi kiloa. Siksi ei kannata edes yrittää kelvata kaikille. Mutta ääni päässä huutaa aina silti, että yritä yritä yritä! Mä kuulen näitä sanoja enemmän, koska olen esillä. Se ei silti oikeuta niitä. Eikä mun ikinä oikeasti tarvitse yrittää miellyttää ketään. Ei, vaikka joka päivä saan kuulla olevani jollain tavalla vääränlainen tai tekeväni jollain tavalla väärin. Näissä kuvissa näkyvät kommentit ovat jäävuoren huippu yhdeksän vuoden ajalta, ne muutamat, joita en ole poistanut suoraan, jotka löytyivät yleisimmillä ikävillä sanoilla blogin kommenttihausta. Oma lukunsa ovat ne, joista varsinaiset haukkumasanat puuttuvat tai ne postausten mittaiset tiivistelmät siitä, mikä kaikki minussa, meidän elämässä tai mun tekemässä työssä on pielessä. 

 

Videon tarkoituksena oli kiinnittää huomiota nimenomaan naisten kohtaamiin ahtaisiin ja ristiriitaisiin muotteihin ja arvosteluun yhteiskunnassa. Kun katsoin videota, en edes ajatellut miehiä. Niistä ilkeistä ja inhottavista sanoista mulle ei tullut mieleen miehet tai miesten mulle asettamat paineet, vaikka niihin haluttiin videolla kiinnittää huomiota.

Mulle tuli mieleen tämän blogin kommentit ja mun 90% naisista koostuva seuraajakunta. Ne ihmiset, jotka mulle näitä sanoja sanovat, ovat (ainakin pääosin) naisia. Naisia, jotka itse elävät näiden samojen vaatimusten ja arvostelun ristitulessa ja silti siirtävät niitä eteenpäin toisille jatkuvasti. Vastuu tämän kulttuurin muuttamisesta on myös meidän naisten omissa käsissä. Naisten vaatimukset toisilleen ovat ihan yhtä ristiriitaisia kuin tuolla videolla. Me naiset eletään maailmassa, jossa edelleen ollaan monessa asiassa heikommilla kuin miehet. Siksi se tuntuukin niin hemmetin typerältä, että naiset itse myös ylläpitävät niitä naurettavia vaatimuksia, slutsheimaavat ja arvostelevat niin elämän valintoja, arkea, kehoja kuin ulkonäköäkin ja samalla kaventavat entisestään sitä muottia, johon meitä ahdetaan.

Video sanoitti hienosti sen, millaisessa vaatimusten ristitulessa koen ainakin itse olevani. Todella monet ovat sen jakaneet ja siihen samaistuneet, vaikka toki se on saanut myös kritiikkiä. Mulle tämä video oli voimaannuttava, koska usein näiden sanojen ja tunteiden kanssa on tosi yksinäinen olo. Nyt sain huomata, että en ole niiden kanssa yksin. Tiesinhän minä sen, mutta usein se unohtuu. Siksi arvostan ihan älyttömän paljon sitä, että näistä asioista keskustellaan ja niitä nostetaan esiin. Vain siten näistä ristiriitaisista vaatimuksista voidaan luopua.

Ymmärrän sen, että ne ahtaat muotit ja vaatimukset ovat syvällä rakenteissa, eivät toisia haukkuvat naiset niitä itse ole keksineet. Mutta jokainen voi itse valita olla arvostelematta toisia. Jokainen voi itse valita, että kun tekee mieli haukkua toisen ulkonäköä, arvostella toisen työtä tai äitiyttä tai kommentoida toisen vaatteita negatiivisesti, onkin hiljaa, ei sano mitään. Jokainen voi myös valita puuttua ja puolustaa, kun huomaa jonkun toisen kohtaavan ristiriitaisia vaatimuksia.

En halua pienentää itseäni, vaan haluan rohkeasti olla juuri sitä mitä olen. En halua, enkä aio antaa koskaan sitä valtaa jollekin toiselle, että hän saisi määritellä kuka ja millainen mä olen naisena, äitinä tai ihmisenä. En halua olla hiljaa asioista, jotka ovat minulle merkityksellisiä, koska pelkäisin, etten ole oikeanlainen puhuessani niistä. En halua pukeutua vähemmän huomiota herättävästi, koska pelkäisin, että näytän jonkun mielestä naurettavalta. En halua kovettaa itseäni, jokaisella on oikeus olla herkkä. En halua esittää, etten pahoittaisi mieltäni ilkeistä sanoista.

Video oli todella tarpeellinen ulostulo ja keskustelun herättäjä. Se toimi ainakin mulle tärkeänä vertaistukena. Olen niin kiitollinen siitä, että nykyään tällaisten sisältöjen tekeminen ja laajalle leviäminen on mahdollista. Tällaiset rohkeat teot rohkaisevat myös minua. Mitä rohkeammin uskallan itse puhua, sitä vähemmän ilkeillä sanoilla on muhun valtaa.

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Prisman kanssa.

Postasin jo kerran tällä viikolla ihan tavallisen asupostauksen, jonka jälkimaininki oikeastaan vain boostasi tämän postauksen tekemistä. Tänään puhutaan nimittäin siitä, miten mä olen oppinut olemaan minut itseni kanssa. Voin kertoa, että ei ole ollut kaikkein helpointa kasvaa äidiksi ja aikuiseksi kymmenien tuhansien silmäparien alla. Mä aloitin tämän blogin 19-vuotiaana epävarmana nuorena naisena, ja näiden reilun seitsemän vuoden aikana musta on tullut kolmen lapsen äiti, vaimo, täystyöllistetty yrittäjä ja ennen kaikkea M I N Ä.

Tämä postaus on osa Prisman kampanjaa, mutta pääroolissa olen minä. Minä kaikkine piirteineni, hyvine ja huonoine puolineni, ihan vaan minä juuri sellaisena kuin olen.

Nuorena, ja vielä näin ensisynnyttäjien keski-ikää pikkuhiljaa lähestyvänä kolmen lapsen äitinä olen yrittänyt mahduttaa itseäni kaikenlaisiin muotteihin. Olen halunnut antaa itsestäni aikuisen, vastuuntuntoisen ja fiksun kuvan kaikilla tavoilla. Olen yrittänyt pukeutua vaatteisiin, joissa näytän äidiltä. Olen halunnut olla vanhempien äitien silmissä ja rinnalla tasavertainen. Olen pohtinut, voinko äitinä pukeutua minihameeseen, ylipolvensaappaisiin tai tennareihin ja tyllimekkoon. Jo muutama vuosi sitten tajusin sen, että ei ole olemassa mitään muottia, johon mun pitäisi äitinä mahtua. Tajusin sen, että en koskaan kykene täyttämään kaikkia niitä odotuksia, joita äitejä kohtaan luodaan eri puolilta.

Sitä luulisi, että kun sen tajuaa, lakkaa yrittämästä olla standardi-äiti jokaisella elämän osa-alueella. Mutta mitä vielä, mulla meni monta vuotta lakata yrittämästä. Sen sijaan, että olisin antanut itselleni luvan olla hyvä juuri sellaisena kuin olen, yritin kahta kauheammin olla hyvä kaikilla tavoilla. Se heijastui myös pukeutumiseen. Ne paineet ja odotukset itseä kohtaan istuivat niin syvällä, että vielä tänä keväänäkin löysin itseni miettimästä, voinko äitinä pukeutua glitterhameeseen ja vaaleanpunaiseen neuleeseen, vai näytänköhän jonkun mielestä tyhmältä. Kun kirjoitin tuon lauseen ylös, mä vihdoin koin herätyksen. En näyttänyt tyhmältä, vaan kuulostin tyhmältä. Mitä väliä sillä on, vaikka näyttäisinkin jonkun mielestä tyhmältä? Mitä väliä sillä on, jos jonkun mun mielestä mun asuun sopisi paremmin toiset kengät, jos itse tykkään niistä mitkä mulla on jalassa? No ei kertakaikkiaan yhtään mitään.

Tänä keväänä, mä olen vihdoin löytänyt sen varmuuden itsestäni, ja tajunnut, että kukaan muu ei kanna mun kroppaa ja mun vaatteita, kuin minä. Ainoa, jota mun vaatekaapin täytyy miellyttää on minä. Ainoa, jonka mielipiteellä mun vaatteista on väliä, on minä. Lisäksi kuuntelen vähän meidän lapsia, koska heillä on yleensä tosi hyviä asuideoita. Mutta noin niinkuin muuten, oikeasti ihan sama, mitä muut ajattelevat. Ihan sama jos mulla on sun mielestä rumat housut tai liian pieni paita, ihan sama jos mun kengät ei sun mielestä sovi mun asuun, ihan sama jos et ikinä pukisi mun mekkoa päällesi. Älä pue, pue ihan mitä haluat. Mä puen mitä mä haluan. Ja yleensä mulla on mun lasten mielestä ihan törkeän siistejä asuja, ja näytän tosi hyvältä. Mä luotan niiden arviointikykyyn, kun ne on cooleja muutenkin, eikä ikinä hauku toisia.

Prisma haluaa, että jokainen voisi olla minut itsensä kanssa. Mitä se mulle tarkoittaa, olla minut itseni kanssa? Se tarkoittaa sitä, että voin tehdä juuri niitä valintoja, joita oikeasti haluan tehdä, välittämättä siitä, mitä muut ovat siitä mieltä. Oli kyse sitten vaatteista, tai mistä tahansa, mä voin tehdä juuri niin, kuin musta ja meidän perheestä tuntuu hyvältä. Some-aikakaudella on todella helppoa sortua paineen alla, ja yrittää miellyttää muita. Mutta me itse ollaan kuitenkin ne, jotka itsemme ja valintojemme kanssa eletään. Siksi me itse ollaan ne kaikkein tärkeimmät ihmiset, joita pitäisi miellyttää.

Mä valitsin itselleni asuksi IvanaHelsingin mielettömän upean Rosalin-mekon, joita on tänä keväänä ja kesänä saanut Prismoista kautta maan. Rosalin-mekko on kaunis ja näyttävä, ja menee yhtä hyvin arjessa ja juhlassa, kun vain vaihtaa asusteita. Me kuvattiin tämä asu Suomenlinnassa, kun oltiin siellä meidän perheen, appiukon ja Oton pikkusiskon kanssa retkellä yhtenä päivänä. Yhdistin asun mun lemppari-Vanseihin, joilla oli helppo kävellä mukulakivikaduilla. Olen yhdet korkkarit pilannut Suomenlinnassa vietetyissä häissä, ja sen jälkeen opin, että sinne paras valinta on mukavat, matalat kengät.

Me ollaan varmaan juuri sellainen Prisma-perhe, joista mediassa on paljon puhuttu. Mutta sitten me ollaan niin paljon muutakin kuin juuri sitä, ja juuri siksi mä haluan rohkeasti kirjoittaa täällä kaikesta mitä ajattelen, ja mitä meidän elämään kuuluu. Mun mielestä on ihan mielettömän mageeta olla Prisma-perhe. Yleensä kun me käydään Prismassa, meillä on hauskaa, paitsi kerran, kun kuopus oli juuri oppinut sanomaan ”pois täältä” ja hän huusi koko kauppareissun ajan rattaissa ”pois täältä, apuaa, äitii, isiii, pois täältä!”. Mä haluan näyttää, että ei ole olemassa mitään perhemuottia, eikä ole olemassa mitään Prisma-perhettäkään, koska ihan oikeasti jokainen  perhe on erilainen.

Prisma on muuten oikeasti myös aika hyvä kauppa, oli perhettä tai ei. Mä fiilaan ihan täysillä Prisman arvoja, ja olen samaa mieltä siitä, että muodin kuuluisi olla kaikkien halukkaiden saatavilla. Prisma haluaa demokratisoida muodin ja riisua muodista elitistisyyden, sillä muoti ei kuulu vain catwalkeille, vaan ihan kaikille. Itsensä hyväksymisen lisäksi Prisma (ja minä) haluaa kannustaa kaikkia hyväksymään myös toiset ihmiset sellaisina kuin he ovat. Jokaisella meistä on oikeus olla oma itsensä, sellaisena kuin itse itsensä kokee hyväksi.

Prismoissa on tälläkin hetkellä saatavilla vaikka mitä ihania vaatteita, niin tunnetuilta merkeiltä kuin Prisman omiltakin merkeiltä. Tämä mun mekko on IvanaHelsingin, ja mun mielestä on ihan mahtavaa, että Prismoista saa myös muita kotimaisia huippumerkkejä, kuten Neulomoa. Kotimaisten vaatteiden lisäksi kauppareissun yhteydessä löytää myös tunnettuja ulkomaisia merkkejä, urheiluvaatteita ja kaikkea mahdollista.

Tämän postauksen kirjoittaminen oli voimaannuttavaa, ja mitä enemmän mä kirjoitin, sitä enemmän mulle tuli se fiilis, että mä riitän just tällaisena. Ja te kaikki siellä riitätte myös just sellaisina kuin te olette. Ollaan kaikki minut itsemme kanssa!

Aina välillä tulee vastaan trendejä, joihin ihastuminen ottaa mulla vähän pidemmän aikaa. Yksi tällainen trendi on ollut culottes-housut. Mä olin aikanaan niitä tyyppejä, jotka alkoivat käyttää pillifarkkuja jo silloin, kun niitä ei edes saanut Suomen kaupoista. Ostin ekat pillifarkut 12-vuotiaana Tukholmasta. Kun mä puin ne kouluun, niitä ihmeteltiin ja niille vähän hihiteltiin, olihan vuosi 2003 vielä bootcutien kulta-aikaa. Olen aina rakastanut kapeita lahkeita, ja sitä, miten ne korostavat mun pitkiä jalkoja. Seiska- ja kasiluokalla pillejä alkoi vähitellen ilmestyä kaikille muillekin, enkä enää ollut niin outo omissani.

Pointti oli kuitenkin se, että kapeat lahkeet on aina ollut enemmän mun juttu. Vaikka leveät lahkeet ovat jo pitkään tehneet uutta tulemista, mä olen pysytellyt pilleissä. Ostin ensimmäiset culottes-pökät jo viime kesänä, mutta ne jäivät silloin melko vähälle käytölle. Tänä kesänä olen kuitenkin jotenkin löytänyt ne. Se voi olla, että viime kesänä mun kroppa ei tuntunut hyvältä culottesien kanssa, jotenkin ne tuntuivat leventävän mua ihan mahdottomasti (omasta mielestäni). Tänä kesänä culottesit ovat päässeet mun jalkaan jo monta kertaa, ennen kaikkea siksi, että ne ovat niin mukavat. Kuumilla hellesäillä ne ovat olleet ihanan ilmava vaihtoehto silloin, kun on halunnut kuitenkin shortsia pidemmät lahkeet jalkaan.

Tämä asu oli mulla päällä eräissä työhön liittyvissä kuvauksissa viime viikolla. Mulla oli silloin lyhyt, harmaa tukka, koska haalistin sitä blondausta varten. Olin tukkani suhteen hieman epävarma, mutta tämä asu tuntui tosi hyvältä ja omalta. Hiukset laitoin simppelisti kiinni taakse, jolloin koin että ne eivät kiinnittäneet niin paljoa huomiota. Käytiin nappaamassa kuvat työjutun jälkeen Oton kanssa Roihuvuoren japanilaistyylisen puutarhan portailla. Se on ihana kuvauspaikka, jonne on meiltä nopea mennä.

Mä rakastan värikkäitä jugend-taloja ja ihania keskustan kujia, ja haluaisin usein niitä kuvieni taustalle, niin kuin monilla upeilla muotibloggaajilla on. Meiltä kotoa on kuitenkin pitkä matka lähteä keskustaan ottamaan kuvia, ja usein silloin kun siellä on, ei kuvaukselle ole sopivaa hetkeä. Siksi mä olen ”joutunut” etsimään vaihtoehtoisia kuvauslokaatioita. Toisaalta, nämä idän puutarhat, puistot, venesatamat ja muut ympäristöt ovat enemmän sitä meidän tämänhetkistä elämää, kuin ne upeat jugend-talot. Ja upeitahan ne nämäkin ovat! Toki meidän elämä on joskus niitä jugend-talojakin, ja paljon vietetään keskustassa aikaa, mutta täällä luonnon keskellä on kuitenkin meidän koti. Ja miksi mun pitäisi tehdä kaikki samalla tavalla kuin muut? En tiedä. Eihän missään lue, että asukuvat eivät voi olla upeita ilman citytunnelmaa.

Mä huomasin, että tämä on tämän kevään kymmenes asu, jonka esittelen blogissa. Vasta kymmenes! Olen ehdottomasti petrannut viime vuodesta, mutta tahti on kuitenkin huomattavasti hitaampi, kuin joskus ennen. Koen vieläkin vissiä itsekriittisyyttä asujen, kuvien ja ulkonäön suhteen, vaikka haluaisin ottaa rennommin. Mutta ehkä tämä kesä ja lämpö nyt kannustavat mua esittelemään taas asuja useamminkin.

Tämä on muuten sama paita, joka mulla oli päällä myös maaliskuussa esitellyssä asussa! Tämä paita sopii moneen tilanteeseen, ja rennot raitapaidat on olleet yksiä tämän kevään suosikkivaatteita ehdottomasti. Niissä voi hyvin imettää, ja ne sopivat niin farkkujen kuin hameiden ja culottesienkin kanssa. Nyt kun ei ole enää violettia tukkaa, on punainen väri entistäkin helpompi käyttää. Vaikka käytin sitä myös violetin tukan kanssa, on se huomattavasti parempi ja raikkaampi vaalean tukan kanssa mun mielestä.

Paita Gina Tricot | Housut Zara | Laukku Rebecca Minkoff | Laukkukoru Coach | Kengät Flattered (saatu) | Korvakorut H&M | Aurinkolasit H&M |

Olin melko kriittinen näistä kuvista ensin, ja kamerasta niitä katsoessani ajattelin, että ei näitä voi julkaista. Nyt kun katson niitä uudelleen mietin, että miksi ihmeessä ei olisi voinut. Tältä mä näytin, ja se on ihan fine! Vaikka olen luvannut itselleni, että olen rohkeammin oma itseni, taistelen silti melkein joka kerta asupostausta tehdessäni näiden samojen ajatusten kanssa. Mutta mitä enemmän sanon niitä ääneen, sitä hölmömmältä ne tuntuvat. Jatkan siis edelleen asujen jakamista, ja rohkaistun toivottavasti joka kerta edes himpun verran lisää. Ehkä vielä joku kaunis päivä olen yhtä varma pukeutuja, kuin vielä pari vuotta sitten olin.

Helsinkiin tuli mielettömän kaunis ja upea talvi. Ja nyt se jo lähti pois. Onneksi ehdittiin nauttia siitä pulkkamäessä, ja napata myös edes yhdet asukuvat talvimaisemissa, ennen kuin vesisade pyyhki kaiken pois.

Kuvattiin asukuvat Hakaniemessä kauniin talvisena ja tyynenä päivänä, jolloin pakkasta ei ollut yhtään. Vetäisin päälleni jotain vähän erilaista kuin yleensä, midimittaisen hameen ja karkkipinkin neuleen. Mä olen ollut ihan farkkutyttö synnytyksestä asti, varmaan kun raskausaikana skarppeja farkkuja ehti tulla niin kova ikävä. Farkut on kivoja, mutta joskus on kivaa vaihtelun vuoksi käyttää myös hametta. Pukeutujana haluan myös välillä vähän haastaa itseäni, ja pukeutua niin kuin HALUAN pukeutua, eikä niinkuin uskallan pukeutua.

Ihailen kaikkia rohkeita pukeutujia, sellaisia kuin Rihanna tai naapurimaamme blogikuningatar Kenza. Silti liian usein pelkään näyttäväni pöntöltä niissä ei-niin-tavallisissa vaatteissa (eli siis suunnilleen kaikissa muissa kuin farkuissa ja neuleessa/collegessa). Sovitan usein kotona ties mitä jännittäviä yhdistelmiä, mun Pinterest-kansiot on täynnä upeita ja erilaisia persoonallisia inspiraatio-asukuvia ja kaapista löytyy myös jännempiä vaatteita. Silti mua jännittää aina ihan hulluna laittaa jotain perus-univormustani poikkeavaa päälle. Ihan turhaan, koska eihän sillä ole mitään väliä jos näytän jonkun mielestä ihan dilleltä. Tärkeintähän on että mä tykkään itse mun vaatteista, ja tiedostan myös, että suurinta osaa maailman ihmisistä ei voisi vähempää kiinnostaa mitä juuri minä päälleni laitan. Silti se epävarma fiilis kumpuaa jostain.

Sitä on niin helppo opettaa lapsille, että he näyttävät upealta ja he voivat olla juuri sellaisia kuin itse haluavat, koska mä uskon siihen ihan täysillä. Ja näen, että he uskovat myös. Heidän edessä on helppoa itsekin olla itsevarma, en koskaan kriiseile ääneen vaatteista tai ulkonäöstä, etten vain tartuta höpsöjä ajatusmalleja heihin. Selkeästi opit on menneet perille, koska eivät hekään koskaan kriiseile vaatteistaan tai ulkonäöstään, vaan kehuvat itseään ja toisiaan.

Mutta kuka opettaisi mulle, että voin itse olla juuri sellainen kuin olen? Kuka hiljentäisi sen äänen joka sanoo, että ”sä et voi laittaa glitterhametta karkkipinkin neuleen kanssa tavallisena torstaina päälle koska saatat näyttää tyhmältä”.  No, eihän sitä  ääntä kukaan muu hiljennä, kuin minä itse. Minä olen se, jonka täytyy tajuta, että vaikka näyttäisinkin jonkun mielestä hölmöltä, niin mikä on pahinta mitä voisi tapahtua? Joku nauraisi? Joku saisi hyvän mielen koska näyttää itse paremmalta? Joku sanoisi ”näytät hölmöltä”? Ja miitä väliä sillä olisi jos niin tapahtuisi? Ei mitään. Ne on vain vaatteet.

Mä haluan että mun pukeutuminen vastaa mun mieltymyksiä, eikä sitä minkä oletan miellyttävän toisia. Jonkun mielestä voi kuulostaa tyhmältä, että jännitän neuleen ja hameen pukemista, niin se kieltämättä itsestänikin kuulostaa nyt kun olen kirjoittanut tämän tekstin. Mutta ei tässä olekaan kyse pelkästä yhdestä asusta, vaan ihan koko vaatekaapista, itsetunnosta ja itsevarmuudesta. Rohkeudesta olla minä.

Takki Adidas / Neule Gina Tricot / Hame Gina Tricot / Vyö Gucci / Laukku Coach / Kengät Zara / Korvakorut H&M /

ASUHAASTE

Tämän asun ja postauksen myötä haastan itseni asuhaasteeseen: tämän vuoden aikana haluan pukeutua rohkeammin ja enemmän itseni näköisesti. Siispä lupaan, että vain joka toinen asu jonka jaan täällä, saa olla perus farkut & neule/college -asu. Ja joka toisen asun pitää olla jotain muuta, jotain jännittävää, jotain hauskaa, jotain sellaista josta mulle tulee hyvä fiilis. Ihan vaan koska se riittää, että mä itse tykkään mun asusta, vaikka se kaikkien muiden mielestä olisi jotain ihan muuta kuin hieno.

Noin, booom, siinä se on! Eli jos yritän seuraavankin asun jälkeen jakaa täällä farkkuja ja collegea niin tulkaahan sanomaan SOOSOO. Ja hei, jos tunnistit itsesi tästä kuvauksesta, niin haasta ihmeessä itsesi mukaan myös! Jokaisella on oikeus pukeutua just niin kuin haluaa.

Ihanaa viikonloppua kaikille <3