Moi! Mun piti tehdä tästä vaan perinteinen KOOTD-postaus ja esitellä esikoisen asua, mutta jotenkin tuli sellainen fiilis että se olisi näiden kuvien aliarvioimista. Koska katsokaa nyt tuota asennetta ja itsevarmuutta joka näistä kuvista huokuu. Ihan mieletön! Se on jotain minkä mä toivon säilyvän mun lapsilla ikuisesti, tuo meininki ja fiilis että he saavat olla juuri omia itsejään ja pystyvät ihan mihin tahansa.

Jokaisella lapsella on kova luotto itseensä ja omiin kykyihinsä kunnes joku sitä luottamusta horjuttaa. Jokainen lapsi ajattelee olevansa maailman coolein tyyppi joka voi tehdä ihan mitä vaan haluaa. Musta on surullista että se luottamus omaan itseen särkyy niin monelta mitä vanhemmaksi tulee, ja kestää ikuisuus saada se takaisin, jos saa ollenkaan. Miten paljon enempään ihmiset pystyisivät, jos aina ei olisi joku lyttäämässä?

Lapsilla on myös mieletön kyky nähdä hyvää kaikissa ja kaikessa. He kannustavat toisia täydestä sydämestään, ja iloitsevat aidosti muiden menestyksestä aivan kuin omastaan. He eivät osaa omasta takaa ajatella niin kieroutuneesti, että jonkun toisen menestys olisi itseltä pois. Miten sen kyvyn voisi säilyttää tässä maailmassa, jossa jokaisen nurkan takana lymyää aikuisia valmiina latistamaan, haukkumaan ja ”palauttamaan maan pinnalle”?

Tuo termi, ”palauttaa maan pinnalle” on jotain mistä mä en ole koskaan oikein tykännyt. Ymmärrän sen jotenkuten silloin jos joku haaveilee jostain mitä on yksinkertaisesti aivan mahdotonta toteuttaa. Mutta toisaalta, kaikki on joskus ollut mahdotonta. Kaikista nykyajan keksinnöistä on varmasti joku maailmassa haaveillut jo vuosikymmeniä ellei -satoja sitten. Ne ovat silloin olleet aivan mahdottomia asioita toteuttaa, mutta niin vain ovat toteutuneet kovan työn ja tutkimuksen tuloksena. Monet hienot keksinnöt lähtevät jonkun rohkean ihmisen halusta tehdä jotain mikä toisista tuntuu mahdottomalta, mutta mihin keksijä itse uskoo.

Lapsenomainen into ja mielikuvitus on jotain jolla pääsee jo todella pitkälle. Mä aion vaalia sitä omissa lapsissani, ja kannustaa heitä eteenpäin aina. Toki vanhemman velvollisuus on myös huolehtia siitä että lapsi ei tee mitään oman tai toisten terveyden tai hyvinvoinnin kustannuksella, se nyt on itsestäänselvää. Mutta en koskaan aio lytätä heidän haaveitaan, olivat ne sitten NASAn astronautiksi ryhtymistä tai vaikka ammattilaistanssijaksi ryhtymistä. Ei myöskään ole vanhemman tehtävä päättää siitä onko lapsen oma haave tarpeeksi arvokas toteutettavaksi. Jos lapseni haaveilisi jostain mitä ei yleisesti pidetä niin arvokkaana, mutta se tuntuisi hänestä itsestään tärkeältä, ei minun tehtäväni olisi sanoa että ei ole ok pyrkiä siihen.

Samaan aikaan kun haluan kannustaa, en missään nimessä halua painostaa. Kaikista ei tarvitse tulla astronautteja tai erityislahjakkuuksia todellakaan. Se mitä haluan viestiä lapsilleni on että heidän haaveensa ovat arvokkaita, ja mä kannustan heitä, valitsivat he minkä tahansa tien. Kaikessa ei tarvitse olla paras, mutta jokainen on jossain hyvä. Haluan auttaa lapsiani löytämään omat vahvuutensa ja uskomaan niihin.  Haluan myös auttaa heitä säilyttämään sen lapsenomaisen innon niin pitkään kuin mahdollista, ehkä se on mahdollista säilyttää ikuisesti?

On myös tärkeää tehdä asioita vain siksi että niistä nauttii, vailla sen suurempia pyrkimyksiä. En missään nimessä oleta että lapseni harrastaisivat jotain vain tullakseen kyseisessä lajissa ammattilaiseksi. Kannustaa voi ja pitää niissäkin asioissa, joita tehdään vain tekemisen ilosta.

Tällaisia pohdintoja maanantain kunniaksi. Kannustetaanhan toinen toistamme, eikä lytätä?

Ihanaa päivää kaikille <3