AKKAVALTA: Spider-Man ja Elsa – Katsooko sinun lapsesi YouTubea valvomatta?

22.11.2017
Mitä yhteistä on Hämähäkkimiehellä ja Frozenin Elsalla?

Omasta mielestäni ei mitään, mutta jos nettiin on uskominen niin aika paljonkin. Vähintään 13 yhteistä lasta, koomisen suuriin pyllyyn työnnettäviin ruiskuihin erikoistunut lääketieteen koulutus, kakkafetissi ja taipumus sadomasokismiin. Ei siis mitään lapsiystävällistä ainakaan.

Olen aina ollut luonteeltani sellainen, että kun joku asia kiinnostaa, perehdyn siihen huolella. Valitettavasti tällä on harvemmin mitään käytännön hyötyä, sillä osaamiseni perustuu lähinnä todella optimoituun googletteluun, ja kattavaan tietämykseen netin osa-alueista ja meemikulttuurista. Siksi ei yllätä, että törmäsin jo jonkun aikaa sitten YouTubessa Frozenin Elsaa, Spider-Mania ja viattomia lapsia törkeästi hyväksikäyttäviin videoihin.

Tiedän etten ole ainoa, saati ensimmäinen, joka kyseisiä videoita on ihmetellyt. Ylekin teki jutun aiheeseen liittyen jo pari kuukautta sitten. Siinä perehdyttiin hieman yhteen suurimmista videoita tekevistä kanavista, ja jannuihin kanavan takana. Suuria kanavia on kuitenkin reippaasti yli toistakymmentä, ja valtaosassa pätevät samat ilmiöt ja toimintaperiaatteet. Näitä ovat esimerkiksi epäilyttävän suuret katsojamäärät, piilotetut like/dislike-palkit ja sekavat kommentit, jotka koostuvat kirjainyhdistelmistä. Puhumattakaan videoiden sisällöstä.

Lapsille suunnattua, mutta lapsille sopimatonta sisältöä

Spider-Man ja Elsa -videot ovat musiikkeineen, hahmoineen ja iloisine väreineen kaikin puolin selkeästi lapsille tarkoituksellisesti suunnattua kamaa. Ilmeisen täydellisen ansiosta hakukoneoptimoinnin, pomppaavat ne varsin vauhdikkaasti esille sivupalkkiin YouTubessa, kun etsii yhtään mitään oikeasti lapsille tarkoitettua. Sisältö niissä on kuitenkin kaikkea muuta kuin lapsiystävällistä, ja mitä pidemmälle kaninkoloon sukeltaa, sitä sekavammaksi videoiden meno muuttuu.

Tein itse pienen kokeilun. Kirjoitin YouTuben hakukenttään “spiderman and elsa” (joka on muuten väärä kirjoitusasu hämähäkkimiehelle, terkut myös Ylen suuntaan, se kirjoitetaan väliviivalla) ja avasin ensimmäisen vastaan tulleen videon. Ensimmäinen video oli suhteellisen viattoman, vaikkakin jokseenkin epileptisen oloinen, mutta jo kolmannen sivupalkista avaamani videon kohdalla thaimaalainen hämis viilteli pahiksilta kurkkuja auki jonkin sortin lohikäärmeveitsellä, verisine erikoistehosteineen päivineen.

Teemoina mm. silpominen, väkivalta & ulosteet

Muita usein toistuvia teemoja videoissa ovat silpominen, amputaatio, ulosteleikit, neulat ja pistokset, hämähäkit, pellet (ei ne kivat ilmapalloeläimiä häsläävät pellet vaan ne toiset), simuloidut seksiaktit sekä viittaukset varkauteen ja pahoinpitelyyn joita usein säestää iloinen nauru, ikäänkuin kertoakseen että kyseinen käytös olisi jotenkin hyväksyttävää. Videoilla esiintyy sekä lapsia että aikuisia suosittujen piirroshahmojen asuihin pukeutuneena, ja he näyttelevät näitä kummallisia kohtauksia.

Ajatus on jokseenkin hirvittävä. Lapset oppivat matkimalla, ja kun iloinen musiikki, pirteät värit ja Teletappimainen “joo kyllä lisää kiitos”-tyylinen toisto näyttää skideille että pöntöstä juominen, haaroväliin potkiminen ja spontaani amputaatio on ihan kiva juttu, on pahimmillaan vain ajan kysymys että jotain urpoa kokeillaan itse. Varsinkin, kun videoilla juuri LAPSET tekevät näitä asioita.

Monet tubettajat kuten h3h3Productions ja PewDiePie ovat tehneet aiheesta videoita. Vaikka kenelläkään ei tunnu olevan käsitystä siitä, mitä videoilla tarkalleen ajetaan takaa, (muuta kuin miljoonien klikkien ja katselukertojen kerryttämiä mainostuloja), on selvää ettei kenenkään tulisi tätä sontaa katsoa.

YouTubea vain vanhemman valvonnassa

Olen itse YouTuben tehokäyttäjä, sillä sivuston tarjonta pelaa huomattavasti enemmän samaan maaliin kanssani, kuin Suomen televisiotarjonta. Meidän lapsilla ei kuitenkaan sivustolle ole omin päin asiaa. Vaikka YouTubessa on paljon lapsille sopivaa ja heitä viihdyttävää sisältöä, ilman 100% valvontaa yksikään vanhempi ei pysty varmistamaan, ettei lapsi ajautuisi katsomaan näitä kummallisia elementtejä sisältäviä videoita, niin tehokas algoritmi on. Se lähtee suosittelemaan taitavasti nimettyjä videoita, vaikka lapsi itse aloittaisi katselemalla suomalaisia tubettajia maistelemassa karkkeja.

Meillä oli aikoinaan lapsille ennalta läpikäyty soittolista videoita. Soittolistaa sai katsoa vain luvan kanssa, aikuisten ollessa läsnä samassa huoneessa. Nykyään lapset saavat katsoa itsenäisesti vain Netflixiä ja Lasten Yle Areenaa, ja Youtubea katsotaan ainoastaan yhdessä koko perhe, jolloin aikuinen voi varmistaa, että katsotaan turvallista sisältöä. Youtube-sovellus on sekä iPadissa että esikoisen puhelimessa estetty kokonaan. Loputtomiin ei YouTubea voi kieltää, mutta ainakin nyt vielä 4- & 6-vuotiaiden kanssa ollaan koettu tämä hyvänä ratkaisuna. 

Ei kannata myöskään turvautua siihen, että lapsille suunnattu Kids Youtube -sovellus olisi turvallinen vaihtoehto, sillä nämä äärimmäisen hyvin algoritmiystävällisiksi rakennetut videot löytyvät myös sieltä, ihan samalla tavalla. YouTube ei tunnista niitä haitalliseksi, eikä niitä kaikkia pystytä poistamaan, sillä niitä ilmestyy niin uskomattoman suuret määrät ihan koko ajan lisää. 

En tietenkään pysty kenenkään muun puolesta sanomaan mitä saa, tai ei saa tehdä. Omatuntoni ei kuitenkaan anna minun pysyä hiljaa, kun ongelma on näinkin laaja. Netin käyttäminen on nykymaailmassa varsin pakollinen taito, ja mitä nuorempana sen oppii, sitä enemmän siitä saa niin arjessa kuin työssä irti. Vastuu pitää meininki turvallisena lapsillemme, on kuitenkin meillä vanhemmilla. Ehdotan että jokainen jolla tuntuu sellainen kutina persposkissa, että tämä kuulostaa tutulta, tarkistaa mitä lapsen käyttämien laitteiden YouTube-historiasta löytyy. 

Mikäli aihe alkoi kiinnostamaan, voi lisätietoa googletella esimerkiksi hakusanalla “ElsaGate”. Suosittelen kuitenkin käyttämään tervettä maalaisjärkeä, mitä niihin hakutuloksiin tulee. Itse aika syvälle kaninkoloon sukeltaneena, ja todella mystisiä juttuja nähneenä, tahdon painottaa ettei kaikkea netissä lukemaansa kannata koskaan uskoa.


”Äiti, ethän sä kuole?” – Kuinka puhua kuolemasta lapselle?

15.11.2017

Kuten tiedätte, tänä syksynä meidän perhe on kohdannut surua, ja se on tietysti herättänyt lapsissakin kysymystä. Muutama lukija kerkesikin jo toivomaan, että kirjoittaisin tästä vaikeasta aiheesta: surusta ja lapsille surusta puhumisesta. Mitä voi vastata kun lapsi kysyy kuolemasta? Miten kertoa neljä- tai kuusivuotiaalle, miksi joku läheinen on vakavasti sairas tai kuolee? Nämä on ihan hurjan vaikeita kysymyksiä, joita on oman surun lisäksi joutunut tosissaan miettimään. Miten vastata rehellisesti, mutta niin ettei lapsella herää turhia pelkoja? Miten kertoa ikätasoon sopivasti?

Aluksi on todettava, että lapset on kuitenkin yllättävän sopeutuvaisia ja kohtaavat asiat sellaisena kuin ne tulevat, ainakin meidän lapset. Jos joku mietityttää, he kysyvät, eivätkä jää yksin murehtimaan. Se on tosi hyvä, ja on helpottanut tätä puuhaa valtavasti. Mutta niitä kysymyksiä on todella riittänyt, silloin kun tilanne oli päällä ja vietettiin aikaa sairaalassa, lapset kysyivät joka ilta jotain kuolemaan, tai sairauksiin tai sairaalaan liittyvää. Se oli pelottavaa aikuisellekin. Kun lapsi kysyy, ”Äiti, ethän sä ikinä kuole?”, mitä sihen voi vastata niin että ei valehtele, muttaa jättää kuitenkin lapselle rauhallisen mielen eikä pelkoa? Siinäpä vasta kysymys.

miten puhua lapselle kuolemasta

Lapsen kykyä kestää totutta ei saa aliarvioida, ja lapselle pitää puhua rehellisesti asioista niiden oikeilla nimillä. Kiertoilmaisut voivat olla jopa pelottavampia kuin totuus. Jos lapselle sanoo että mummu nukkui pois, voi lapsi alkaa itse pelkäämään nukkumista, ja sitä että kuolee nukkuessaan, sillä lapsen mielessä asiat ovat paljon konkreettisempia kuin aikuisten kaunistellut ilmaukset. On siis vähemmän pelottavaa kertoa vaikka, että mummu oli vakavasti sairas ja hänen sydämensä ei enää jaksanut, kuin että hän olisi ”nukkunut pois”.

Me juteltiin aiheesta aina sitä mukaa kun kysymyksiä tuli, ja joka kerta kun käytiin sairaalassa katsomassa mun mummua, kyselin vierailun jälkeen miltä lapsista tuntui ja oliko jotain kysyttävää. En kertaakaan käskenyt heitä tulemaan sairaalaan, vaan he saivat tulla jos halusivat, ja jäädä pois jos eivät halunneet tulla mukaan. Monta kertaa he halusivat tulla, ja muutaman kerran halusivat jäädä tekemään jotain muuta. He ihan itse halusivat piirtää mummulle kuvia, ja musta tuntuu että piirustusten kautta he jonkin verran myös käsittelivät näitä juttuja ja heränneitä tunteita.

Me vastattiin rehellisesti kaikkiin heidän kysymyksiinsä. Kun he kysyivät meidän vanhempien kuolemasta, me kerrottiin että ihan jokainen ihminen kuolee joskus, mutta että sitä ei kannata pelätä, ja että mummukin oli jo tosi vanha, ennen kuin sairastui. Ja että me vanhemmat aiotaan elää tosi vanhaksi.

Koska kuolema tapahtui sairaalassa, ja taustalla oli vakava sairaus, heitä kiinnosti ymmärrettävästi myös se, että kuoleeko aina johonkin sairauteen, ja aiheuttaako sairaus aina kuoleman. Siitä me juteltiin oikeastaan eniten, että vaikka joskus ihminen sairastuu vakavasti, siihen ei silti yleensä kuole, sillä Suomessa on niin hyvä sairaanhoito. Ja että suurin osa ihmisistä kuolee ihan vaan vanhuuteen, sitten tosi tosi vanhoina.

Mä itse pelkäsin lapsena tosi paljon sitä, että mun äiti kuolee, koska äiti oli yksin mun kanssa, eikä mulla ollut sisaruksia. Kaikkein eniten pelkäsin sitä että mun elämän tärkein ihminen kuolee, eikä mulla ole ketään sen jälkeen. Että mihin mä oikein joudun, ja mitä mulle tapahtuisi jos äiti kuolisi silloin kun olen vielä lapsi. Silloin juteltiin äidin kanssa, että sitten voisin asua mun tädin ja hänen miehensä luona, ja musta kyllä pidettäisiin varmasti huolta. Sellainen konkreettinen ratkaisu helpotti vähän sitä pelkoa, koska lapsena oman vanhemman kuolema ajatuksena on ihan järjettömän absurdi ajatus. Onneksi en koskaan lapsena joutunut siihen kauheaan tilanteeseen, vaikka äiti vakavasti sairastuikin mun ollessa teini-ikäinen. Onneksi hän pelastui.

Mun mielestä lapsia ei saa muutenkaan aliarvioida, koska he ovat oikeasti fiksuja, ja jos heitä ei jätä tunteiden kanssa yksin, he voivat kyllä olla mukana näkemässä elämän normaalia kiertokulkua. Joku oli varmasti sitä mieltä, että lapsia ei olisi kannattanut enää viedä sairaalaan katsomaan vakavasti sairasta mummua, jotta lapsille jää mukavammat muistot hänestä, mutta mä olen onnellinen ja iloinen että vein. Se että he näkivät mummun sairaana, ei vie pois niitä mukavia ja kauniita muistoja joita heille on vuosien varrella syntynyt.

Lapset piristivät mun mummua viimeisinä hetkinä ihan älyttömästi, ja he saivat viettää vielä aikaa mummun kanssa. Kun kysyin yhtenä päivänä Oulussa, että mikä oli ollut siinä päivässä parasta, niin esikoinen vastasi että se kun sai isomummun hymyilemään. Hän otti omalla puhelimellaan isomummustaan kuvan jossa hän vielä hymyilee, ja se on hänelle tärkeä.

Kun kerrottiin kuolemasta, reaktiot eivät olleet kovin voimakkaita, eikä aihe ole nyt puhuttanut kun ollaan oltu kotona. Surullisia lapset eivät ole olleet näkyvästi missään vaiheessa, ainoastaan tosiaan kiinnostuneita ja mietteliäitä. Saattaa olla toki, että tämä koskettaa lapsia uudelleen nyt kun mennään hautajaisiin, ei voi tietää etukäteen. Alle kouluikäisillä suru ei välttämättä näy mitenkään, koska monet eivät vielä ymmärrä kuoleman lopullisuutta. Toiset taas reagoivat tosi voimakkaasti ja monella eri tavalla. Tärkeintä on että aikuinen on läsnä ja tarjoaa turvaa, lohtua ja syliä, jos lapsi niitä kaipaa.

Vaikea aihe, mutta kyllä siitäkin voi keskustella lasten kanssa, kunhan muistaa ottaa huomioon lapsen ikätason, ja välttää turhaa pelottelua.