En halua vanhempana sanoa koko ajan ”varo!” tai ”ei”

23.04.2019

*Postauksessa näkyvät bOblesit on saatu Gefferiltä.

Mä olen aina uskonut siihen, että lasten täytyy antaa itse kokeilla ja kiipeillä ja rakentaa temppuratoja ja testata rajojaan. Vain kokeilemalla he oppivat hallitsemaan omaa kehoaan ja tiedostamaan mihin heidän kykynsä riittävät. Olen siis aina kannustanut lapsia kiipeilemään ja hyppimään ja juoksemaan, pienestä asti.

Olen vienyt heitä liikuntaharrastuksiin, metsään, kallioille, uimaan, tasapainoilemaan, leikkipuistoihin ja hoplopiin. Olen kannustanut kiipeilemään kalliolla ja hyppimään trampalla. Olen tarjonnut mahdollisuuksia kokeilla erilaisia lajeja ja harrastaa huvin vuoksi tai tavoitteellisesti, ihan miten itse haluavat. Olen pyrkinyt myös itse näyttämään esimerkkiä liikkuvasta vanhemmasta liikkumalla itse ja lähtemällä mukaan lasten liikuttaviin leikkeihin. On opeteltu skibidiä, luisteltu, lenkkeilty ja pompittu trampoliinilla. Ollaan tehty kotona eläinjoogaa ja käyty koko perheen liikuntatapahtumissa.

Tekemällä oppii ja taidot karttuvat nopeasti. Olen myös tajunnut sen, että lapset kokeilevat ja menevät myös esim. koulussa ja päiväkodissa. Jos he eivät ole yhtään saaneet harjoitella kehon hallintaa ennen kuin kaikki mahdollisuudet avautuvat, he saattavat satuttaa itsensä pahastikin, kun eivät ymmärrä vaaraa. Joskus tietysti sattuu vahinkoja silloinkin kun saa harjoitella ja kokeilla rajojaan. Se on elämää ja se mahdollisuus on aina olemassa, vaikka kop kop melko vähällä ollaan onneksi päästy.

Keskimmäisen taannoisen temppuratatapaturman jälkeen tuli kuitenkin sellainen kauhea pelko ja teki mieli vuorata koko koti pumpulilla. Eihän kukaan vanhempi halua, että oma lapsi satuttaa itsensä. Mä sain nopeasti sen jälkeen itseni kiinni sanomasta ”VARO!” ja ”Älä!”. Yhden tapaturman jälkeen tuntui hetken, että kaikki ne järkevät ajatukset siitä, että lapsen pitää saada kokeilla ja oppia itse oli kuin pois pyyhitty. Mun piti hieman käydä itseni kanssa keskustelua, jotta pääsin yli siitä pelosta ja pystyin taas ajattelemaan rationaalisesti.

Mulle itselleni sattui ja tapahtui lapsena jatkuvasti aina, kun äiti ei ollut vieressä sanomassa ”varo!”. Käsi murtui koulussa kukkulan kuninkaassa, aivotärähdyksen sain päiväkodissa kahteenkin kertaan ja nilkoista meni nivelsiteet kavereiden kanssa ulkoillessa kun kompastuin. Olin sellainen honkkeli pitkäraajainen ja kömpelö lapsi, joka ei hallinnut kehoaan yhtään. Ymmärrän hyvin sen, miksi vanhempana pelottaa se, että omalle lapselle tapahtuu jotain ja tekee mieli vaan kieltää kaikki yhtään kehonhallintaa vaativa toiminta. Pidemmän päälle se ei kuitenkaan suojele lasta yhtään, päinvastoin.

Siksi mä olen halunnut vanhempana yrittää olla rohkea ja antaa lasten kokeilla. Ja vaikka se on nykyään pelottavampaa kuin ennen, mun täytyy yrittää olla rohkea jatkossakin.

”Hyssyttely, varoittelu ja kieltäminen onnistuvat helposti karkottamaan ilon lasten toiminnasta. Kolhut ja pienet vahingot kuuluvat lasten leikkiin ja liikuntaan, niiden kautta me kehitymme. Liikkumalla lapsi oppii myös välttämään tapaturmia.” Näin sanotaan Suomen Sydänliiton Neuvokas perhe -sivuston lasten liikuntasuosituksissa.

Ja mä en todellakaan halua karkottaa iloa lasten toiminnasta. Haluan rohkaista heitä liikkumaan juuri siten kuin itsestä tuntuu hyvältä ja löytämään ilon liikunnasta. Meidän lapset ovat aina liikkuneet paljon ja saaneet iloa liikunnasta. Liikkuminen on heille luontaista ja kotona tuntuu, että he ovat aina liikkeessä, paitsi silloin kun nukkuvat. Haluan edelleen tarjota mahdollisuuksia liikuntaan niin sisällä kuin ulkonakin. Siksi bOblesit pysyvät meillä olkkarissa ja terassilla ja niistä saa rakennella temppuratoja jatkossakin. Vaikka äitiä hirvittää, niin saan pitää sen hirvityksen omana tietonani. Aina välillä on (uudelleen ja uudelleen) hyvä käydä läpi, millaisia temppuratoja voi rakentaa ja millaiset rakennelmat ovat liian huteria, mutta he todellakin saavat rakentaa ja kiipeillä.

Gefferille tuli tänä keväänä uusia aivan ihania bObleseita herkullisissa väreissä ja mekin saatiin muutama uutuus lapsille testiin. Iso kala ja pieni kala ihanan vaaleanpunaisissa sävyissä, sekä mahtava rolleri, joka on meidän lasten ehdoton suosikki. Sillä kaikki kolme viilettävät vuorotellen ympäri alakertaa rullaillen. Yksi pötköttelee sen päällä lukemassa kirjaa ja samalla liikuttelee itseään jaloilla eteenpäin ja taaksepäin. Toinen liukuu mahallaan sen kanssa pitkiä liukuja. Kolmas istuu sen päällä ja potkuttelee eteen ja taakse. Kaloilla he harjoittelevat tasapainoa ja käyttävät niitä penkkeinä ja pöytinä.

Meidän lapsilla on todella hyvä kehonhallinta muhun verrattuna ja he osaavat monia sellaisia taitoja jo nyt, jotka itseltäni edelleen puuttuvat tai jotka olen oppinut vasta myöhemmällä iällä. Puhumattakaan siitä, miten notkeita he ovat verrattuna näkkileipä-äitiinsä. Heidän liikunnan iloaan on ihana seurata ja olen ylpeä siitä miten rohkeita ja taitavia liikkujia he ovat. Voin vain niellä jännitykseni ja katsoa vierestä, miten hienosti he kokeilevat rajojaan ja oppivat uutta. Tänään keskimmäinen sai viimein viiden viikon jälkeen kipsin pois ja käsi on loistavasti parantunut, onneksi. Tänään on meille ilon ja juhlan päivä ja lääkäriltäkin saatiin lupa ottaa käsi ihan normaalisti käyttöön.

Pelottaako teitä, että lapset satuttavat itsensä, kun lapset kiipeilevät ja riehuvat?  Toimitteko itse vanhempina eri tavalla kuin omassa lapsuudessanne toimittiin tässä asiassa? 


Mitä tekisin jos… 0-7v

15.03.2019

Multa on pitkään toivottu postausta siitä, miten toimin erilaisissa ristiriitatilanteissa lasten kanssa. Mä aloin ensin jo naputtelemaan tätä kylmiltään, mutta sitten keksin, että postauksesta tulee paljon mielenkiintoisempi ja myös helpompi mulle toteuttaa, jos kysyn esimerkkitilanteita nimenomaan TEILTÄ. Kysyinkin siis instagramin puolella teiltä esimerkkitilanteita, joita lasten kanssa voisi tapahtua ja joihin haluaisitte kuulla mun reaktion tai toimintatavan. Näitä esimerkkitilanteita tuli ihan älyttömän paljon, joten valtavan suuri kiitos teille kaikille, jotka niitä lähetitte! Koska niitä tuli niin valtavasti, päätin selvyyden vuoksi jakaa postauksen kahteen osaan. Ekassa osassa käsittelen 0-7-vuotiaiden kanssa mahdollisia tilanteita, ja tokassa osassa sitä, miten toimisin vähän vanhempien lasten kanssa mahdollisissa tilanteissa.

Seuraavaksi luvassa siis teidän keksimiä esimerkkitilanteita ja sitten mun reaktioita niihin. Miten toimisin tilanteessa X. Omat reaktioni pohjautuvat siihen, miten itse toimin omien lasten kanssa tai miten olen toiminut aiemmin esim. hoitolasten kanssa tai mitä olen itse kokenut lapsuudessani. Mutta iso osa näistä esimerkeistä on tietty sellaisia, joita en koskaan ole itse oikeasti kokenut ja spekuloin vain omaa mahdollista toimintatapaani. Osa oli niin absurdeja tilanteita, että en oikeasti tiedä, mitä sellaisessa tilanteessa tekisin. Pystyisinkö reagoimaan niinkuin toivoisin itseni reagoivan? Olisiko mun ajattelemasta toimintatavasta mitään apua? En tiedä. Haluan myös muistuttaa, että minä olen vaan yksi äiti muiden joukossa, enkä suinkaan mikään kasvatusalan ammattilainen, joten mun esimerkit pohjautuvat vain omiin kokemuksiini ja ajatuksiini.

Mitä tekisin, jos lapsi kyselisi kovaan ääneen julkisella paikalla lisääntymisestä tai kysyisi muita kiusallisia kysymyksiä?

Vastaisin mahdollisimman rauhallisesti ja ikätasoon sopivasti. Näin mulle on itse asiassa käynytkin kerran! Se oli kuumottavaa, miljoonat katseet selässä bussissa (tai ehkä sittenkin vain pari mummoa matkalla kauppaan, mutta tuntui miljoonalta) ja lapsi kysyy ”äiti, mistä niitä vauvoja tulee?”. Vastasin silloin muistaakseni n. -3 tai 4-vuotiaalle lapselleni, että äidin mahaan laitetaan vauvan siemen, joka kasvaa kohdussa vauvaksi. Ja lupasin, että voidaan lukea kirjasta illalla päiväkodin jälkeen paljon tarkemmin, että miten se tapahtuu ja miten vauva tulee ulos. Tämä riitti silloin siinä tilanteessa hyvin ja illalla todellakin luettiin sitten. Olen huomannut sen, että jos yrittää kierrellä jotain itseä nolottavaa kysymystä julkisella paikalla, niin sieltä tulee sitten usein jotain vielä jännempää kysymystä perään! Parempi vaan siis vastata suoraan ja häpeilemättä.

Mitä tekisin, jos lapsi ei suostuisi pukemaan vaatteita ja on hirveä kiire, ja toinen lapsi itkee kuumissaan jo puettuna?

Jos tilanne olisi toistuva joka-aamuinen juttu, kokeilisin ekana tarrataulua, että lapsi saa hyvin sujuneesta aamusta tarran ja x määrästä tarroja on sitten vaikka jotain kivaa yhteistä tekemistä. Jos kyseessä olisi yksittäinen huono aamu, antaisin lapselle vaihtoehdoksi pukea joko itse, tai että äiti pukee. Sitten hän joko pukisi itse, tai sitten minä pukisin hänet. Joskus muutama vuosi sitten on tullut kiireaamuina puettua kaksi huutavaa spagettia hikikarpalot otsalla. Tarrataulu tuli meille silloin pari vuotta sitten käyttöön juuri muutaman sellaisen aamun vuoksi. Mä koin sen hyväksi keinoksi meillä silloin, mutta ei se tietty kaikilla varmasti toimi. Tässä auttaa se, että tietää sen helpottavan iän myötä tosi paljon. Tällaisia aamuja ei ole ollut sen jälkeen, kun molemmat isommat lapset oppivat pukemaan kunnolla itse kaikki vaatteet.

Mitä tekisin, jos taapero heittelisi huvikseen ruokaa lattialle tai sotkisi muuten ruokaillessa tahallaan, vaikka tietää, että ei saisi?

Ottaisin ruuan hetkeksi pois, kävisin läpi miten ruokaillessa toimitaan ja pyytäisin lupaamaan, että hän ei enää sotke. Sitten antaisin ruuan takaisin. Jos sama meno jatkuisi jälleen, toistaisin tämän vielä toisen kerran. Jos jatkuisi edelleen, nostaisin lapsen pois pöydästä ja antaisin ruokaa seuraavan kerran sitten seuraavaan ruoka-aikaan, koska ainakin meidän lapset kyllä syövät silloin jos heillä on oikeasti nälkä.

Mitä tekisin, jos lapsi ei suostuisi antamaan iPadia?

Kertoisin, että jos iPadia ei anna pois silloin kun yhdessä sovittu aika loppuu, ei seuraavana päivänä saa käyttää sitä ollenkaan. Meillä ei ole koskaan ollut tässä mikään kovin tiukka meininki, vaan yleensä, jos lapset pyytävät lisäaikaa, he saavat sitä. Sitä ei kuitenkaan tapahdu kovin usein, että pyytäisivät lisäaikaa. Yleensä he siirtyvät mielellään tekemään jotain muuta iPadin tai puhelimella olemisen jälkeen.

Meidän lapsille laitteet itsessään eivät tunnu olevan mitenkään erityisen koukuttavia. Jos lapselle on tarjolla jotain muuta mielekästä tekemistä kuin se laite, hän siirtyy ihan mielellään tekemään sitä. Esimerkiksi jos lapsi on ollut puhelimella ja kysyn, että pelataanko porukalla Kimbleä tai haluaako hän piirtää Top Model -hahmoja siskonsa kanssa, niin hän aika varmasti tulee pelaamaan tai piirtämään mielellään, vaikka aika ei edes olisi lopussa. Sen sijaan jos esim. itse makaisin sohvalla selaamassa puhelinta ja samaan aikaan kieltäisin lasta muuten vaan olemasta puhelimella, se voisi tuntua lapsesta epäreilulta.

Mitä tekisin, jos lapsi hajottaisi tietokoneeni?

Riippuisi ihan täysin lapsen iästä. Jos taapero tahallaan hajottaisi mun tietokoneen, niin eipä siinä auttaisi muu kuin sanoa, että ei saa rikkoa ja kertoa, että nyt äiti ei voi tehdä töitä, kun tietokone on rikki. Pyytäisin myös taaperoa pyytämään anteeksi. Sitten täyttäisin vahinkoilmoituksen vakuutusyhtiöön ja kiroilisin mielessäni. Jos hän rikkoisi sen vahingossa, pyytäisin olemaan jatkossa varovaisempi ja sanoisin, että se ei haittaa. Jos isommat lapset vahingossa hajottaisivat tietokoneen, mä sanoisin, että ei se haittaa mitään ja vahinkoja sattuu. Toki pyytäisin heitäkin olemaan jatkossa varovaisempia. Sitten täyttäisin sen vahinkoilmoituksen ja kiroilisin mielessäni. En osaa kuvitella tilannetta, jossa isommat lapset tahallaan hajottaisivat tietokoneen.

Mitä tekisin, jos lapsi saisi jonkun lahjan ja sanoisi sen olevan ihan tyhmä lahjan antajan kuullen?

Sanoisin lapselle, että ei ole ok sanoa niin. Muistuttaisin lasta siitä, että kenenkään ei ole mikään pakko antaa lahjoja, vaan se on aina vaan kivaa ekstraa, jos joku haluaa jotakin antaa. Yrittäisin tuoda lapselle esiin jonkin hyvän puolen lahjasta, oli se mikä tahansa. Lisäksi pyytäisin lasta pyytämään anteeksi lahjan antajalta ja pahoittelisin itsekin kovasti ikävää käytöstä, sekä kiittäisin lahjasta.

Mitä tekisin, jos lapsi ei suostuisi tekemään iltatoimia?

Taaperon kanssa vaihtoehdot ja yllärit usein toimivat meillä parhaiten. Jos hän ei esimerkiksi halua pestä hampaita, pyydän valitsemaan peseekö hän hampaat isin vai äidin kanssa. Silloin hän yleensä valitsee tyytyväisenä kenen kanssa pesee hampaat ja sitten ne pestään. Lupaan myös, että hän saa lopuksi pestä itse. Sama jos hän ei halua syödä iltapalaa, ”en halua syödä iltapalaa!!!” annan kaksi iltapalavaihtoehtoa, joista hän saa valita ja silloin hän yleensä tyytyväisenä valitsee jomman kumman.

Mitä tekisin, jos lapsi ei suostuisi jäämään omaan sänkyyn nukkumaan vaan tulisi sieltä koko ajan leikkimään?

Tämä on paha, en oikeasti tiedä miten lapsen saisi siinä tilanteessa jäämään sänkyyn. Meillä kaikki kolme ovat vaan jääneet sänkyyn aina siitä lähtien kun ovat lastensänkyyn siirtyneet. Ei ole siis kokemusta karkailuista. Varmaan yrittäisin palauttaa lapsen vaan aina takaisin sänkyyn, ehkä hän jossain vaiheessa nukahtaisi?

Mitä tekisin, jos lapseni kieltäytyisi syömästä raakoja kasviksia?

En pakottaisi syömään niitä. Tarjoaisin kypsennettyjä kasviksia useammin ruualla raakojen lisäksi, sekä tietty hedelmiä ja marjoja. Kannustaisin rohkeasti maistamaan ja kehuisin vuolaasti aina jos lapsi maistaisi.

Mitä tekisin, jos lapsi purisi/löisi/muuten satuttaisi tahallaan toista lasta?

Kertoisin lapselle, että toisia ei saa koskaan purra/lyödä/satuttaa, koska se ihan oikeasti käy kipeää ja on ehdottoman väärin. Pyytäisin lasta pyytämään anteeksi satuttamaltaan henkilöltä ja lupaamaan, että ei enää tee niin.

Mitä tekisin, jos lapsella ei olisi yhtään kavereita?

Ihan ekaksi juttelisin tästä varmasti päiväkodissa tai koulussa aikuisten kanssa ja kyselisin siitä, millainen tilanne on silloin kun lapsi on siellä ja selvittäisin, että kaverittomuuteen ei liity kiusaamista. Pyytäisin, että aikuiset kiinnittävät tähän huomiota esim. päiväkodissa tai iltapäiväkerhossa ja rohkaisevat muita lapsia ottamaan lapsen mukaan leikkiin. Rohkaisisin myös lasta pyytämään muita lapsia leikkiin kanssaan. Lisäksi varmaan koittaisin järjestää paljon leikkitreffejä tuttavaperheiden kanssa, joissa on lapsia. Jos niitä kavereita löytyisi sitä kautta kuitenkin.

Yrittäisin järjestää lapselle positiivisia kokemuksia yhdessä muiden lasten kanssa, jotta hän innostuisi itsekin aktiivisemmin hakeutumaan toisten seuraan. Harrastustoiminnasta saa helposti myös kavereita ja kannustaisin lasta myös naapuruston muiden lasten kanssa leikkimään, jos sellaisia naapurustossa olisi. Pienempien lasten kanssa voisin lähteä mukaan esim. perhekerhoon tai avoimeen päiväkotiin tms. joissa voi tavata muita samanikäisiä lapsia. Tämä on toki varmasti todella paljon kiinni lapsen persoonasta myös, eikä mulla ole omakohtaista kokemusta siitä, että lapsella ei olisi yhtään kaveria, tai että lapsi olisi tosi ujo. Näitä lähtisin ekana itse kokeilemaan, mutta voihan se olla, että olisin ihan hakoteillä.

Mitä tekisin, jos lapsi jäisi joka kerta äänekkään itkun saattelemana päiväkotiin?

Tämä olisi varmasti aivan sydäntä särkevää. Itse en ole kokenut sellaista jatkuvaa äänekkäiden itkuaamujen sarjaa, mutta muutama itkuinen aamu on tullut päiväkotivuosien aikana vastaan. Joka kerta se on tuntunut vanhempana yhtä raskaalta ja itseäkin on alkanut itkettää. Jos lapsi olisi vasta aloittanut päivähoidon, yrittäisin vaan jaksaa ja pyytäisin henkilökuntaa aina laittamaan esim. viestiä, kun itku on loppunut. Ainakin meillä niinä itkuisina aamuina itku on kuulemma loppunut aina heti, kun vanhempi on hävinnyt näköpiiristä, eli viestiä on tullut heti. Se on tuonut mielenrauhaa ja auttanut jaksamaan päivän ajan, vaikka eron hetki itkuinen olisikin.

Yrittäisin tukea lasta parhaani mukaan niin, että hänellä on mahdollisimman turvallinen olo jäädä hoitoon. Perheen valokuva ja oma tärkeä unilelu tai rätti tai jokin muu esine tuovat lapselle turvaa hoitopäivän aikana. Kotona kävisin lapsen kanssa aina etukäteen läpi, mitä hoitopäivän aikana tapahtuu ja milloin vanhempi tulee hakemaan. Pienikin lapsi ymmärtää helpommin, jos kertoo, että tulee vaikka silloin kun välipala on syöty tai että tulee sitten, kun lapsi on ehtinyt leikkiä iltapäivällä vähän aikaa ulkona.

Jos kyse olisi vanhemmasta lapsesta, selvittäisin tarkasti, ettei päiväkodissa ole mitään sellaista, joka tekee siellä olemisesta ikävää lapselle. On tosi hyvä vaihtaa muutenkin lapsen kanssa kuulumisia aina päiväkotipäivän jälkeen ja jutella miten siellä menee yleisesti.

Mitä tekisin, jos lapsi ei suostuisi keräämään leluja?

Riippuu täysin sotkun määrästä ja lapsen iästä. Jos kyseessä on taaperon olohuoneessa levällään olevat lelut, yritän houkutella keräämään yhdessä mun kanssa. Yleensä taapero alkaa keräämään leluja, kun näytän itse esimerkkiä ja muistutan, että ei voi levittää seuraavaa leikkiä, ennen kuin edellinen on kerätty. 3-4-vuotiaiden kanssa muistan, että meillä toimi tosi hyvin siivouksen pelillistäminen. Laitettiin munakellosta aikaa ja lapset siivosivat sen aikaa kun kello tikitti. Jos he ehtivät siivota kaiken, he saivat esim. tarran tai aloittaa jonkun kivan uuden leikin, jota ei ihan joka päivä leikitty. Nykyään meillä riittää, kun pyytää nätisti isompia siivoamaan omat huoneensa. Välillä menen myös mielellään avuksi, jos näen, että huone on tosi sotkuinen ja taakka tuntuu lapsesta yksin ylivoimaiselta. Välillä nyt vaan tulee enemmän sotkua ja silloin on kiva, jos vanhempi tulee avuksi.

Mitä tekisin, jos lapsi oksentaisi mun päälle kaupassa?

Tää olis kyllä mun pahin painajainen! Olen itse joskus pienenä oksentanut ruokakaupassa limuosastolla (olin silloin 2-3-vuotias ja muistan edelleen tilanteen). Mutta ei kai siinä auttaisi muu, kuin infota henkilökuntaa mikäli sotkua on tullut muuallekin kuin mun päälle, ja lähteä mahdollisimman  nopeasti pois ihmisten ilmoilta tartuttamasta muita.

Mitä tekisin, jos lapsi kiroilee?

Mikäli kyse olisi taaperoikäisestä, en kiinnittäisi mitään huomiota. Vaikka naurattaisi, yrittäisin vaan pitää pokan. Tämä me ollaan koettu kyllä ja tämä on ollut toimiva keino. Kiroileminen ei ole pienestä lapsesta mielenkiintoista jos kukaan ei kiinnitä siihen mitään huomiota. Yksikään meidän lapsista ei ole kiroillut sen jälkeen kun on täyttänyt 2v, vaan sen jälkeen heistä on ennemminkin tullut sellaisia kirosanapoliiseja, jotka paheksuvat jos aikuiset päästävät joskus vahingossa ärräpäitä. Nuorempana mä itse kiroilin enemmän, nykyään taas kirosanoja pääsee lähinnä jos varvas osuu johonkin pöydän kulmaan tai joku muu asia menee lahjakkaasti pieleen. Ei siis ole mitenkään päivittäistä tai edes viikottaista. Pyydän aina anteeksi, jos päästelen rumia sanoja lasten kuullen. Mutta sanoja ne kirosanatkin vain on, eikä ne kyllä ketään satuta. Jos isompi lapsi kiroilisi vastaavassa tilanteessa, jossa itse joskus kiroilen, niin olisin varmaan vain ymmärtäväinen.

Jatko-osa eli Mitä tekisin jos… 7v+ ilmestyy mahdollisimman pian! Otin kaikki esimerkit talteen ja vastaan niihin mitä pikimmiten. Kiitos vielä ihan älyttömän paljon näistä kaikista esimerkkitilanteista!

Koska monia näistä tilanteista en ole itse edes kokenut, mutta moni tuntui kaipaavan sellaisiin tilanteisiin vinkkejä tai neuvoja, pyytäisinkin nyt teitä jakamaan neuvoja ja kokemuksia! Miten te toimisitte tai olette toimineet em. tilanteissa? Ei tarvitse vastata kaikkiin kysymyksiin tietenkään, mutta etenkin jos teillä on omakohtaista kokemusta jostakin näistä tilanteista, ja olette keksineet toimivia keinoja tilanteiden ratkaisuun, olisi varmasti monelle kultaakin kalliimpaa lukea niitä kokemuksia.