Sä et ansainnut sitä

20.06.2017

Naputtelin alunperin tässä tekstiä siitä miten rentoa ja kivaa meillä on Oulussa, ja todellakin onkin. Mutta säästän sen tekstin toiselle päivälle, koska nyt mua alkoi liikaa mietityttämään asia johon törmäsin jälleen kerran FB-ryhmien ihmeellisessä maailmassa. Nimittäin kurittaminen, ja se miten lapsena kurittamista, toisinsanoen perheväkivaltaa, kokeneet itse kirjoittavat siitä näin aikuisena.

Kaikenlainen kurittaminen, niin piiskaaminen, tukistaminen kuin luunapitkin, on ollut kiellettyä lailla Suomessa jo vuodesta 1984 asti, eli 33 vuotta. Silti mm. moni oman ikäluokkani tyyppi on sitä vielä kokenut omassa lapsuudessaan, ja siksi tämä on edelleen pöydällä oleva puheenaihe. Vaikka lähes kaikki sanovatkin (onneksi) että eivät ikinä kurittaisi omia lapsiaan, mua huolestuttaa enemmänkin se ajatusmaailma joka monella tuntuu olevan itse kokemaansa kuritukseen. Nimittäin se, että piiskan saaminen, avokämmenellä läppäisy, luunappi tai tukkapölly olisi ollut jotenkin ”ihan oikein” ja ”ansaittua”.

Musta se on tosi surullista, että lapsuudesta on jäänyt sellainen fiilis että se että vanhempi (jonka pitäisi olla se tuki ja turva ja rakkaus johon turvautua kaikissa tilanteissa) ratkaisi asioita satuttamalla lasta, olisi ollut oikein. Sehän on aivan nurinkurista! Väkivalta ei missään tilanteessa ole oikein, ja vaikka siitä ei ehkä jää kaikille traumaa ja sen voi antaa anteeksi ja jatkaa eteenpäin, ei missään tilanteessa saa ajatella että sen olisi itse ansainnut, tai vielä pahempaa ”musta olisi varmaan tullut ihan kauhea jos en olisi saanut piiskaa ja luunappeja”.

Ymmärrettäväähän se on että vielä 80- ja 90-luvulla on näihin keinoihin turvauduttu. Silloin laadukasta ja oikeaa tietoa kasvatuksesta ei ollut yhtä helppoa saada kuin nykyään. Ei ollut miljoonaa vanhemmille suunnattua nettisivua yhden klikkauksen päässä puhelimessa, eikä näistä asioista puhuttu yhtä laajasti kuin nykyään. Perhetyö ei ollut kovin yleistä, eikä työkaluja ja tukea ristiriitatilanteiden ratkaisuun saanut niin helposti yhteiskunnan toimesta silloin kun sitä olisi tarvittu.

Oli vain omilta vanhemmilta periytyneet tavat ja arvot, ja muistikuva siitä että jos lapsi käyttäytyi oikein huonosti niin sille näytettiin ”koivuniemen herraa”. Joku lehtinen neuvolasta annettiin vauvaa odottaessa mutta ei sitä kaikki lukeneet. Ei silloin opetettu aikuisille miten käydään lapsen kanssa ristiriitatilanteita läpi, vaan uskottiin että rankaiseminen on hyvä tapa ratkaista asioita. ”Eihän ne muuten opi”. En siis halua syyttää sen ajan vanhempia tällä tekstilläni, eihän tiedon puutteesta voi suuttua kenellekään jos ei tieto ole tarpeeksi helposti ollut saatavilla.

Monia tuntuu naurattavan lapsena saadut luunapit ja tukkapöllyt, tai esimerkiksi väkivallalla uhkailu. ”Aina meitä risulla uhkailtiin ja itse saatiin valita remmi vaatekaapista, mutta ei sitä koskaan käytetty”. Vaikka varsinaista fyysistä väkivaltaa ei olisi käytetty, on sillä uhkailu jo itsessään väkivaltaa. Eikä se ole yhtään sen hyväksyttävämpää kuin fyysinenkään väkivalta.

Mä en voi ymmärtää, miten kukaan voi suhtautua näihin asioihin kevyesti naureskellen. Se on ihan mahtavaa jos ei ole traumoja jäänyt ja jos pystyy ymmärtämään miksi vanhemmat on näin toimineet ja suhteet heihin on kunnossa. Mutta mä toivon että jokainen joka on kokenut kurittamista, väkivaltaa, ymmärtäisi että ei mitenkään ole sitä omalla käytöksellään ansainnut. Vaikka lapsi tekisi mitä tahansa ikinä, ei siihen oikea vastaus ole väkivalta. Ei vanhemman eikä kenenkään muunkaan toimesta. Ei suuri väkivalta, ei pieni väkivalta, ei sillä uhkailu, eikä mikään muukaan pelottelu. Lapsi ei koskaan ansaitse väkivaltaa.

Väkivalta ja uhkailu ei opeta lapselle mitään muuta kuin että hän ei saa näyttää todellisia tunteitaan tai suuttua tai tehdä virheitä koska vanhempi ei kestä sitä ja satuttaa. Rakkaus, tunteiden sanoittaminen, kielteistenkin tunteiden vastaanottaminen, keskustelu ja näiden keinojen ollessa riittämättömiä – ulkopuolinen apu – auttavat paljon enemmän, rakentavasti ja turvallisesti.

Mä toivon että jokainen joka ajattelee niin että olisi itse ansainnut satuttamisen tai jopa kokee saaneensa siitä jotain hyvää, tarkistaisi omaa ajatusmaailmaansa ja arvostaisi itseään vähän enemmän.

Oletko sinä kokenut kurittamista tai väkivaltaa lapsuudessasi? Miten suhtaudut siihen nykyään?


Huomenna kesälomalle

30.05.2017

Meidän tytöillä on enää yksi päiväkotipäivä jäljellä, huominen lyhyt päivä jolloin on myös kevätjuhla. Tänä keväänä päiväkotipäiviä ei ole kertynyt kovin paljoa kun tytöt ovat pitäneet kaksi pitkää usean viikon lomaa päiväkodista säännöllisten vapaapäivien lisäksi, mutta kuitenkin sen verran että he ovat saaneet viettää aikaa rakkaiden ja tuossa iässä jo supertärkeiden kavereidensa kanssa, ja ovat saaneet nauttia laadukkaasta varhaiskasvatuksesta. Laadukas varhaiskasvatus on termi, jota usein kuulen kritisoitavan mediassa, monet kun käsittävät päiväkodit vain ylitäysinä karsinoina, joissa lapsille ei ole aikaa. Mulla on kuitenkin siitä vain hyvää sanottavaa.

Meidän perheellä on kokemusta vain tuosta yhdestä mielettömän ihanasta ruotsinkielisestä kunnallisesta päiväkodista Helsingissä, jossa meidän tytöt ovat nyt kaksi vuotta olleet. Se on I-HA-NA. Siellä ei ole koskaan ollut liian täyttä ja lapsille on aina ollut aikaa ja voimavaroja. Mä olen ollut siellä mukana seuraamassa tavallista arkipäivää niin tutustumisjaksolla kuin esimerkiksi valokuvauspäivinä (jos ovat sattuneet lasten viikottaiselle vapaapäivälle), ja olen päässyt niin sanotusti kärpäseksi kattoon miltä se arki näyttää. Se on näyttänyt juuri siltä niin kuin toivoinkin: kotoisalta, positiiviselta, hyvin rytmitetyltä ja mielenkiintoiselta.

Joka päivälle on omat puuhansa, lapset työskentelevät paljon pienryhmissä ja pääsevät mahtaville retkille metsään viikottain, ja kuukausittain esimerkiksi museoon, urheilukentälle, teatteriin tai vaikkapa ruotsinkieliselle työväenopistolle Arbikseen kokkaamaan itse ruokaa. Päiväkodissa maalataan, askarrellaan ja leivotaan. Kielen oppimiseen kiinnitetään erityishuomiota, ja lapsille luetaan paljon sekä pidetään tunnekasvatustunteja, joilla he oppivat sanoittamaan tunteitaan ja käsittelemään niitä, ja esimerkiksi ennaltaehkäisemään erilaisia konfliktitilanteita itse.

En ole koskaan kuullut että tässä päiväkodissa olisi kiusattu ketään. Lapsilla on pelkkää positiivista sanottavaa ystävistä, opettajista ja hoitajista, eivätkä he koskaan ole puhuneet toisista tarhakavereista ikävään sävyyn. Myös opettajiin ja hoitajiin ollaan oltu mielettömän tyytyväisiä. He todella muistavat ihan pieniäkin ihania yksityiskohtia lasten päivistä, ja he kertovat juurta jaksain joka ikinen päivä kuinka lapsen päivä on sujunut. Vasu-keskustelussa he ovat muistaneet monia monia yksittäisiä tapahtumia ja hauskoja juttuja joita lapset ovat kertoneet, ja osaavat kertoa lapsen taidoista ja luonteesta todella tarkasti.

He vaikuttavat tykkäävän työstään ja lapsista joiden kanssa ovat, ja se todella näkyy työssä. Kaikki hoitajat tuntevat kaikkien ryhmien lapset nimeltä, ja koko tämän ajan lapsilla on ollut samat opettajat ja hoitajat joihin he ovat voineet luottaa ja turvautua.

Usein kuulee keskusteluissa että varhaiskasvatussuunnitelmat ovat vain sanahelinää, mutta mulla on ihan toisenlainen kokemus. Meidän päiväkodissa kaikkia suunnitelmia on noudatettu, ja me ollaan ihan äärettömän tyytyväisiä siihen millainen meininki päiväkodissa on ollut. Olen myös saanut itse luettavaksi varhaiskasvatussuunnitelman ja lukenut sen kokonaisuudessaan läpi, joten tiedän mitä se pitää sisällään.

Mun mielestä päiväkotien henkilökunta saa aivan liikaa lokaa niskaansa, ja usein vieläpä turhaan, koska päivähoidon ongelmat yleensä syntyvät jonkun muun tekemistä päätöksistä, eivät henkilökunnan tekemisistä. Siksi haluan käyttää vaikutusvaltaani ja tuoda esiin myös positiivisen kokemuksen varhaiskasvatuksesta. Välittäviä, upeita ja ihanan innokkaita opettajia ja hoitajia on todellakin olemassa, enkä missään nimessä usko että meidän päiväkoti on tässä vähemmistö. Usein niistä ongelmista pidetään vaan kovempaa meteliä kuin siitä mikä toimii hyvin. Ongelmista tietysti kuuluukin puhua jotta niihin voi kiinnittää huomiota ja yrittää korjata niitä, mutta kyllä positiivistakin palautetta pitää antaa!

Lisää ajatuksia päivähoidosta, ja mm. siitä miksi meidän tytöt ovat tänä keväänä jatkaneet päiväkodissa löytyy esim. TÄSTÄ postauksesta.

Kaikki tyttöjen vaatteet saatu Lilla Companysta. Ne ovat Mini Rodinin uutta Pre AW17-mallistoa, joka on Lillassa nyt myynnissä. Käykää ihmeessä tsekkaamassa ihanat puput, pantterit, tupsut ja ribbiraidat jotka sopivat ihanasti kesään. Tiaralla ribbimekko frillahihoilla, Zeldalla tasselihousut ja ohut trikoinen pupucollege, ja Novalla ribbipöksyt ja pupubody. Rakastan muuten noita Rodinin basic-pöksyjä, kun ne sopivat meidän pitkäjalkaiselle ja pyöreämasuiselle vauvalle täydellisesti eivätkä purista. 

Huomenna tosiaankin on viimeinen päivä ja kevätjuhla, jonka jälkeen vuodatan näppäimistölle kyyneleitä ja kirjoitan muutaman ylpeyden ja rakkauden sekaisen sanasen meidän tulevasta eskarilaisesta, NYYH! Ja ekaa kertaa saadaan ottaa meidän pikkuinen vauvelikin päiväkotiin katsomaan isosiskojen esityksiä, joulujuhlan aikaan kun hän oli vielä mun masussa. Apua miten nopeasti aika menee!

Ihanaa iltaa kaikille <3


Kolmen lapsen vanhemmuus

03.05.2017

Takana on kolme kuukautta kolmen lapsen vanhemmuutta. Vastaanotin postaustoiveen siitä, millaista se on ollut ja mitä haasteita on tullut vastaan.  Tämä on tosi mielenkiintoinen aihe josta mulla on paljon sanottavaa. Tarkka postaustoive kuului näin:

”Voisitko kirjoittaa joskus postausta siitä, millaisia ns. hankaluuksia teillä tulee vastaan kolmen lapsen kanssa. Lapset ja perhe-elämä näkyy vahvasti blogissasi ja olen saanut postaustesi perusteella sellaisen kuvan, että lapsenne ovat varsin hyväkäytöksisiä. Olisi mielenkiintoista kuulla näistäkin puolista teidän arjessa, kun kaikki ei aina menekään ihan putkeen. Ainakin olettaisi, että kolmen lapsen perheessä tällaista esiintyisi jonkin verran. Lähinnä siis siitä näkökulmasta, että miten sinä ja Otto vanhempina reagoitte/toimitte niissä tilanteissa, jos lapset esim. riehuvat tai kiukuttelevat kauppareissulla tmv. Myöskin miten vanhemmuus ja lasten kasvattaminen on vaikuttanut sinuun/teihin ja miten se on muuttanut ajatus- ja arvomaailmaa.”

Lähtökohtaisesti kolmen lapsen kanssa ei mielestäni ole tullut mitään sellaisia hankaluuksia vastaan mitkä johtuisivat nimenomaan siitä että lapsia on kolme. Ellei sitä lasketa että meidän auton kyytiin ei enää mahdu muita kun oman perheen jäseniä. Mutta se ei liity taas kasvatukseen mitenkään. Joskus on tietysti kädet täynnä, eikä aina kerkeä vaikka osallistumaan isompien leikkiin silloin kun haluaisi, koska vauva tarvitsee jotain. Mutta noin muuten en koe että kolmen lapsen perheessä olisi sen enempää hankaluuksia kuin kahden lapsen perheessäkään, ainakaan toistaiseksi.

Oikeastaan eipä tuohon tarvitsisi laittaa tuota ”ainakaan toistaiseksi” perään. Olen tässä melkein kuuden blogivuoden aikana saanut oman osani ”odotappa vaan” -kommenteista. Kyllä te äidit tai tulevat äidit tiedätte: aina kun iloitsee jostain mikä on sujunut hyvin, joku tulee sanomaan että on sulla nyt helppoa mutta odotappa vaan kun sitä ja tätä. Ei, ei ja ei. Olen nyt kuusi vuotta odottanut vaan ja kyllä voin sanoa että on vieläkin ihanaa, mahtavaa ja helppoa. Joo, joskus on väsyttävämpiä päiviä ja joskus on hetkiä kun riittämättömyyden tunne iskee, kun kaikki haluavat jotain yhtäaikaa, mutta pääpiirteittäin kolmen lapsen vanhemmuus on ihan samanlaista kuin kahdenkin.

Luotan meihin vanhempina, ja uskon että mun ei tarvitse tuota ”ainakaan toistaiseksi” lisätä tuohon lauseen perään. Me jatketaan samalla kaavalla kuin tähänkin asti, se toimii meillä. Kasvatetaan sellaisia muksuja joiden kanssa meidän itsemme on kiva hengata, ja joiden kasvatukseen voidaan itse olla tyytyväisiä.

Tuo kaupassa riehuminen tai kiukuttelu on mulle sellainen vähän absurdi ongelma. Se on meillä nimittäin todella harvinaista, olen joskus aiemminkin kertonut täällä että meidän lasten kauppakiukuttelut on laskettavissa yhden käden sormilla. Siis kaikkien kolmen yhteensä. Nämä eivät sisällä yhtäkään lattialle heittäytymistä tai kaupasta kesken poistumista, sillä sellaista ei ole koskaan tapahtunut. Toki lapset joskus ovat kaupassa riehakkaita tai huonolla tuulella, mutta eivät niin että se häiritsisi muita asiakkaita tai että itse menettäisin malttini. Yleensä vaan kehoitan rauhoittumaan jos lapset ”riehuvat”, tai ohjaan huomion muualle. Lähtökohtaisesti lapset kuitenkin ovat mukana punnitsemassa hedelmiä, vetämässä ostoskoria perässä ja valitsemassa jugurtteja. Näin oli ennen Novaa ja näin on nytkin. Kauppareissuja ei kannata tehdä väsyneiden tai nälkäisten lasten kanssa pitkän päivän jälkeen, silloin niitä huonon tuulen hetkiä tulee kaikille helpommin.

Kerran kun oltiin kaupassa, Novalla oli masuvaivoja, mutta kauppareissu oli vaan ihan pakko hoitaa juuri sillä hetkellä juuri sillä porukalla, kun meillä oli sinä päivänä tiukka aikataulu. Minä juoksin isompien tyttöjen kanssa ympäri markettia etsimässä ostoslistan tarpeita ja Otto käveli Novaa sylissä hytkytellen ympäri kauppaa. Onneksi se oli vaan silloin kerran, ja yleensä ennakoimalla pääsee pitkälle. Nyt kun meillä on Oton vanhempainvapaan ansiosta mahdollisuus tehdä kaikki mahdollisimman helpoksi, ei tehdä kauppareissuja kiireessä tai nälkäisten tai väsyneiden lasten kanssa, ja käydään kaupassa juuri silloin kun sille on sopiva hetki, koska me voidaan.

Musta se on surullista että perusoletus on että lapset kiukuttelevat ja riehuvat päivittäin ja perhe-elämä on raskasta. Sen ei tarvitse olla niin, eikä se kaikilla ole niin. Ei meillä ainakaan. Joskus on toki väsynyttä, mutta mä olen kirjoittanut tänne blogiin esimerkiksi meidän kaikista tämän kevään hankaluuksista. Olen kirjoittanut oksennustaudista, olen kertonut kun meillä oli huono yö vauvan kanssa. Olen kertonut palautuneeni hitaammin tällä kertaa raskaudesta. Olen kirjoittanut kaikista asioista teille, jotka olen kokenut tänä keväänä raskaaksi tai hankalaksi. Olen maailman onnellisin ja kiitollisin siitä että meidän hankaluudet ovat olleet noin pieniä. Ikinä ei tiedä mitä elämässä tulee vastaan ja jokaisesta hyvästä päivästä täytyy olla kiitollinen.

Meidän kummankaan elämä ei ennen lapsia ole tosiaankaan ollut mitään ruusuilla tanssimista. Toinen meistä on elänyt vuosia äidin vakavan sairauden kanssa ja toinen menettänyt äitinsä vakavalle sairaudelle. Ehkä siinä on osasyy sille miksi pyritään nauttimaan jokaisesta päivästä ja elämään täysillä, eikä murehdita tai ärsyynnytä pienistä.

Omasta arjesta ja perhe-elämästä kannattaa tehdä sen näköistä kun itse haluaa, niissä puitteissa mitä itselle on suotu. Näin me ollaan tehty, ja voin selkä suorana sanoa että on todellakin ollut sen arvoista. Meidän lapset on mahtavia tyyppejä kaikki kolme, ja me pelataan perheenä aina kaikki yhteen pussiin. Ollaan tiimi joka toimii. Lasten kanssa on kiva lähteä eri paikkoihin ja tehdä eri asioita, eikä tarvitse murehtia että he eivät osaisi käyttäytyä. Varsinkin kun isommat lapset ovat jo noin isoja, heidän kanssaan on oikeasti hauskaa ja mielenkiintoista hengailla. Heillä on hyviä juttuja, ja he osaavat keskustella ja ottaa toisetkin huomioon.

Vanhemmuus ja lasten kasvattaminen on kasvattanut myös meitä Oton kanssa ihan hurjasti. Meille tärkeyslistan ykkösenä on koko perheen hyvinvointi, ja kun kaikki perheessä pyrkivät siihen että elämä on kollektiivisesti mukavaa, on arki toimivaa. No, Nova nyt pyrkii lähinnä kasvamaan ja opettelee kääntymistä selältä vatsalleen, mutta muuten. Me kaikki puhalletaan yhteen hiileen, ja myös lapsista huomaa että he haluavat että kaikilla on kivaa, ei että vain heillä itsellään on.

Sellaista. En pysty kirjoittamaan mitään paljastuspostausta siitä miten kulissien takana oikeasti on rankkaa, koska näin ei ole. En ”jätä mainitsematta negatiivisia asioita”, olen kyllä kertonut silloin kun joku on tuntunut negatiiviselta. Mun blogi on ihan yhtä elämänmakuinen kuin joku toinenkin perheblogi, tämä vaan maistuu meidän elämältä. Toivoisin että kaikki jotka sitä epäilevät voisivat tulla kärpäsenä kattoon hengailemaan ja kurkistamaan millainen on vaikka meidän yksi arkiviikko. Tämä ei nyt kosketa tätä vastaanottamaani postaustoivetta, vaan monia aiempia kommentteja joissa kyseenalaistetetaan se että voiko perhe-elämä muka olla tällaista. Kyllä se vaan voi ja on. Jokainen tehköön omasta elämästään omansa näköistä.


Epäsuositut mielipiteet x8

02.05.2017

Loppuvuodesta 2016 oli blogeissa paljon näitä ”Epäsuositut mielipiteet” -postauksia ja niitä oli musta tosi hauska lukea. Mietin silloin itsekin että pakko tehdä tällainen, mutta silloin se vain jäi jostain syystä. Joulukuussa postauskalenterissa oli melkein 50 postauksen verran muutakin sisältöä niin en ehkä saanut itsestäni silloin vielä tätäkin irti. Mutta nyt on aika mun epäsuosittujen mielipiteiden. Epäsuositut mielipiteet sinällään on hassu termi, jolla on varmasti jokaiselle kirjoittajalle oma merkityksensä.

Mä koen tämän niin että nämä mielipiteet jakavat kansaa, ja löytyy monia jotka varmasti ovat mun kanssa eri mieltä näistä asioista. Varmasti löytyy niitäkin jotka ovat samaa mieltä. Mikä tekee jostain mielipiteestä epäsuositun? Ei välttämättä mikään. Ehkä ne postaukseen listatut asiat lähtevät vaan ihan kirjoittajan omalta fiilispohjalta, minkä itse kokee olevan sellaista jota ei välttämättä uskalla ihan kaikissa keskusteluissa sanoa ääneen tai tuoda esiin. Mutta, tässä sen pidemmittä puheitta mun epäsuositut mielipiteet perusteluineen.

Jos parisuhteessa uhkailee erolla on parempi erota samantien. Olen myös sitä mieltä että jos oman suhteen tilaa joutuu epäilemään, ei suhde vaan toimi. Toimiva parisuhde perustuu sille että molemmat haluavat tehdä toisen onnelliseksi ja kuunnella toista, ja laittaa toisen itsensä edelle, sekä myös toimivat näin käytännössä. Uhkailu tai pelko ei kuulu parisuhteeseen missään muodossa.

Fine dining ei ole mun juttu. Olen kyllä syönyt tosi hyvää ruokaa fine dining -ravintoloissa mutta sitä on aina liian vähän, siis ihan liian vähän. Mä otan ennemmin ison annoksen jotain superhyvää, kuin kymmenen pikku makuannosta joista jää aina vaan sellainen fiilis että olisipa tätä saanut lisää. Bistro-henkiset ravintolat on enemmän mun juttu.

Kookos haisee ja maistuu ikävälle kaikissa muodoissaan. Olen perinyt tämän kookoskammoni äidiltä, meillä ei koskaan käytetty mitään kookosjuttuja kun asuin äidin kanssa koska hän inhoaa kookosta, enkä siis koskaan tottunut siihen. Vanhempana ekoja kertoja kookosta maistaessani ja kookosbuumin myötä haistaessani, on fiilis vaan vahvistunut: ei ole mun makuun. Aina tasaisin väliajoin kokeilen että josko nyt tämä maistuisi tai jos nyt tykkäisin tästä kookosrasvasta, mutta ei. Muilla ihmisillä kookos ei haittaa mua, mutta omaan kroppaani tai kotiini en sitä halua.

Puolison haukkuminen ja hänestä alentavasti puhuminen somessa (tai muutenkaan) on väärin. Tätä tapaa en voi kertakaikkiaan ymmärtää. Nykyään varsinkin miehistä tuntuu olevan sallittua puhua ihan miten vaan. Omien miesten joukkolynkkaus tuntuu olevan suurtakin hupia toisille, ja sellaiset ”mikä on sun miehen ärsyttävin tapa”  ja ”mikä miehessäsi saa sinut raivon partaalle?”-ketjut on yleistyneet hämmästyttävää tahtia. En vaan tajua, mutta ehkä mun ei tarvitsekaan. Varmasti kaikilla meistä on joku ärsyttävä tapa mutta siinä vaiheessa kun sama tyyppi on ensin kommentoinut miehestään kaksi ärsyttävää tapaa ja sen jälkeen vielä kommentoinut toisten listaamien tapojen alle että ”hei mun miehel on tääki ja tää ja tää” niin tulee jo tunne että miksi sitten olette edes yhdessä jos noin paljon ärsyttää. En myöskään tajua miten se hyödyttää omaa parisuhdetta että avautuu näistä ärsytyksenaiheista vieraille ihmisille? Enemmän ehkä hyödyttäisi jos ottaisi ne puheeksi sen oman puolison kanssa hyvässä hengessä.

Raskausajan ruokakieltojen tietoinen noudattamatta jättäminen on vauvan hengellä leikkimistä. Erikseen on suositukset joissa oma harkinta on aivan ok ja kohtuullisesta määrästä ei ole haittaa, mutta jos tietoisesti suoranaisesta kiellosta välittämättä ottaa sen riskin että sairastuu listeriaan niin kakan osuessa tuulettimeen ei voi muuta kuin katsoa peiliin.

Valitsen mieluummin päiväkodin kuin perhepäivähoidon myös pienelle lapselle. Tiedän että on olemassa todella ammattitaitoisia ja ihania perhepäivähoitajia, mutta mulla on omasta lapsuudestani kesien varahoidosta eri perhepäivähoitajilla sen verran ikäviä kokemuksia, että päätin mieluummin luottaa omien lasteni kanssa päiväkotiin. Mulle tulee turvallisempi olo siitä että on useampi aikuinen joiden toimintaa valvotaan, kuin vain yksi tyyppi joka yksin ohjaa päivien kulkua ja voi vanhemman silmän välttäessä käyttäytyä ihan miten tahansa lasta kohtaan, kun kukaan ei ole valvomassa. Oli mulla pienenä yhdessä päiväkodissakin ikävä aikuinen jota pelkäsin, mutta sentään siellä oli useampi muu joihin luotin ja turvauduin.

”Mua ärsyttää..”. Ymmärrän jos joskus on huono päivä, mutta jatkuvan valittamisen kuunteleminen on raskasta. Sellaiset ihmiset joita aina ärsyttää kaikki ovat mahdottomia energiasyöppöjä joiden kannattaisi miettiä omaa käytöstään ja todellisia syitä kaikesta (turhasta) ärsyyntymiseen. Elämä on kivempaa kun ei ärsyynny asioista jotka eivät liity itseen tai joihin ei voi itse vaikuttaa.

Mun mielestä pakollinen ruotsin opiskelu peruskoulussa on ok. Sen lisäksi että se edelleenkin on kotimaamme toinen virallinen kieli, ruotsin kieli auttaa pitkälle työllistymisessä tai opiskelussa Ruotsin lisäksi muissakin Pohjoismaissa, sillä sen opittuaan ymmärtää jo aika hyvin myös norjaa ja tanskaa.  Monissa norjalaisissa tai tanskalaisissa työpaikkailmoituksissa joissa etsitään työntekijää Suomesta, on vaatimuksena ruotsin kielen taito (kyllä, harrastan huvikseni työpaikkailmoitusten kahlaamista aamukahvin kera aina välillä, vaikka olen täystyöllistetty yrittäjä enkä haaveile muutoksesta).  Toki tämä on vaikea asia, onhan alueita Suomessa, sekä työpaikkoja joissa ruotsin kieltä ei tarvitse ollenkaan, mutta koska muka kielen opiskelusta olisi ollut haittaa? Ehkä ratkaisuna olisi kahden kielen pakko – toisena kielenä englanti ja toinen vapaavalintainen kieli? Silloin kielitaito karttuisi, mutta sellaisella kielellä joka itseä kiinnostaa. En siis ole sitä mieltä että kaikkien pitää osata juuri ruotsia, mutta sitä mieltä olen että  kannattaa kartuttaa omia taitojaan opiskelemalla muutakin kieltä kuin vain englantia.

Siinäpä mun omat epäsuositut mielipiteet. Kuten sanottua, eivät välttämättä epäsuosittuja, mutta kuitenkin sellaisia jotka jakavat ihmisiä. Nyt on teidän vuoro! Mitkä on teidän epäsuositut mielipiteet? Ja löytyikö juttuja mistä olette samaa tai täysin päinvastaista mieltä mun kanssa?