Esikoinen kuusi vuotta

20.09.2017

Tänään meidän esikoinen täyttää KUUSI vuotta. Syyskuu on aina tällaista synttäritykitystä mun blogissa, se on kuitenkin meidän perheen naisten suosituin synttärikuukausi, ja muutenkin tuntuu että hurjan monella on syyskuussa synttärit. Meidän perheessä synttäreitä juhlii syyskuussa mun ja Tiaran lisäksi vielä mun äiti, ja lisäksi useat meidän kaverit, tai kavereiden lapset. Esikoinen on myös saanut kolme kaverisynttärikutsua syyskuulle eskarista – vaikka muina kuukausina niitä on ehkä yhdet. Tämä kuukausi on siis aikamoinen juhlakuukausi joka vuosi, eikä se haittaa ollenkaan. Kivaa aloittaa syksy juhlimalla melkein taukoamatta!

On hurjaa ajatella että me ollaan oltu vanhempia jo kuusi vuotta. Kuudessa vuodessa vanhempana ehtii muuttua ja tapahtua kaikenlaista. Mikään siinä kuuden vuoden vanhemmuuden kehityksessä ei kuitenkaan vedä tietenkään vertoja sille, miten paljon ihminen kasvaa ja kehittyy siinä ajassa, kun hän muuttuu vastasyntyneestä kuusivuotiaaksi. Lasten kehitys on aivan eri sfääreissä, eikä henkistä kasvua vanhempana voi mitenkään verrata siihen kuinka joku oppii itkulla viestivästä sinappikoneesta puhuvaksi, taitavasti liikkuvaksi omaksi persoonakseen, joka kirjoittaa, lukee ja opettaa vanhempia.

Meidän kuusivuotias esikoinen on aina ollut herkkä, ja ällistyttävän hyvä lukemaan ihmisiä. Esikoista aina jotenkin pitää isompana aiemmin, kuin nuorempia sisaruksia. Toki siihen varmasti vaikuttaa sekin että hän oppi 4-vuotiaana lukemaan ja kirjoittamaan, ja on puhunut kuin ruuneperi 1-vuotiaasta asti. Silti on tärkeää muistaa että niiden kaikkien taitojen, vahvan luonteen, rohkeuden ja vitsien takana on oikeasti vielä tosi pieni tyttö, joka tarvitsee vanhemman vahvaa tukea kohdatessaan maailmaa pala kerrallaan.

On pelottavaa päästää irti, ja antaa lapselle vastuuta ja vapautta enemmän. Se on ollut niin helppoa, kun on voinut itse valita mitä lapsi saa nähdä ja kokea, ja on voinut päättää että hän kokee vain mukavia ja turvallisia asioita. Kuusivuotias näkee ja kokee jo ihan itse. Vaikka vanhempi voi suojella vielä kotona, ei mikään estä lasta näkemästä kauppareissulla pelottavia lööppejä jotka hän osaa lukea, ja hämmentyy lööppien teksteistä. ”Äiti mikä on terrori-isku?”, ”Äiti, mikä on sarjamurhaaja”, ”Äiti, voiko meille käydä onnettomuus?”.

Kuusivuotiaan kanssa on tärkeää aistia lapsen fiiliksiä vaikka hän ei itse niistä heti puhuisikaan. On tärkeää jutella rauhassa joka päivä, ja vähän kalastella että onko mieleen jäänyt jotain mikä askarruttaa, koska sitä ei ihan täysin vielä ymmärrä. Vaikka tämä ikä tuo mukanaan paljon uusia asioita, ja vanhempi joutuu tottumaan siihen että ei voikaan enää hallita kaikkea, on suurin osa niistä uusista asioista kuitenkin ihania ja mahtavia. Onneksi.

On ihan mieletöntä, kuinka syvälle pureutuvia keskusteluita kuusivuotiaan kanssa voi käydä. Miten paljon mielipiteitä ja omia hienoja ajatuksia, haaveita ja toiveita hänellä on. Kuusivuotias osaa jo fanittaa, ja tietää myös selkeästi mistä ei tykkää. Kuusivuotias analysoi jo taitavasti muita ihmisiä ja heidän tunteitaan, sanojaan ja tekemisiään. Sitä on ihana seurata.

Meidän esikoinen on päästänyt meidät vanhempina helpolla, ja hänen kanssaan on aina ollut mahtavaa kohdata uusia kehitysvaiheita. Hän on opettanut meille niin paljon, ja tehnyt meistä sellaisia vanhempia kuin me ollaan. Saadaan olla hänelle paljosta kiitollisia. Hän on myös paras isosisko mitä kuvitella saattaa kahdelle pienemmälle siskolleen. Aamuisin hän kaappaa vauvasiskon syliinsä, ja pusuttelee. Keskimmäiselle hän on roolimalli ja esikuva, suuren ihailun kohde jota katsoa ylöspäin. Molempien kanssa hän leikkii ja viettää aikaa mielellään. He ovat kaikki kolme uskomattoman rakkaita ja tärkeitä toisilleen.

Kuusivuotiaana meidän esikoinen fanittaa Marcus & Martinusta (ei varmaan käynyt paidasta jo selväksi), kuuntelee musiikkia kuulokkeilla, lukee jo pitkiä kirjoja itsekseen, rakastaa selailla äidin muotilehtiä, puhuu sujuvasti suomea ja ruotsia, ja melko hyvin englantiakin, harrastaa balettia ja taipuu kuin spagetti. On päiviä jolloin hän ei pysy paikoillaan, vaan tanssii ja liikkuu. Ja on päiviä kun hän uppoutuu tunneiksi kirjaan, ja sen jälkeen kertoo juurta jaksain mitä kirjassa on tapahtunut ja kuinka monta sivua hän on yhteensä lukenut. Hänen mielestään ainoita hänelle sopivia eskarilaisen paitoja ovat printtiteepaidat, eikä äidin kuosivillitys oikein enää iske. Hänellä on vahva oma tyyli ja maku.

On mieletöntä saada seurata tämän huikean tyypin kasvua ja kehittymistä omaksi persoonakseen joka päivä aitiopaikalta, se on etuoikeus josta olen ihan mielettömän kiitollinen, niinkuin meidän kaikista kolmesta tytöstä ihan yhtä lailla. Paljon onnea äidin ja isin rakkaalle esikoiselle kuusivuotispäivänä<3


Kuusi vuotta äitinä, olenko erilainen äiti nyt kuin kuusi vuotta sitten?

11.09.2017

Ensi viikolla tulee kuluneeksi kuusi vuotta siitä hetkestä kun meidän esikoinen tuli pylly edellä maailmaan, viisi viikkoa etuajassa, ja teki meistä vanhemmat. Se hetki on tallentunut mun muistiini ikuisesti, ja vaikka jokainen lapseni syntymä on ollut yhtä merkityksellinen, oli tämä hetki niistä kuitenkin se joka muutti kaikkein eniten meidän elämää.

Kun painan silmät kiinni ja muistelen sitä syyskuista tiistaita vuonna 2011, mä näen onnenkyyneleet Oton poskilla, muistan kuinka pelkäsin että 46-senttinen minivauva tippuu mun mahan päältä, ja muistan sen maailman kummallisimman tunteen, kun yhtäkkiä raskausmaha olikin tyhjä. Siis se on maailman oudoin fiilis, se hetki kun vauva vaan tulee ulos ja yhtäkkiä iso paino häviää kropasta! Mutta nyt ei ollut tarkoitus puhua siitä, vaikka siitä tunteesta varmasti saisikin kokonaisen postauksen aikaiseksi (am I right, kanssaäidit?!), vaan nyt oli tarkoitus analysoida sitä, olenko muuttunut äitinä tässä kuuden vuoden aikana. Toiminko eri tavalla, kuin kuusi vuotta sitten? No toiminhan minä, sen verran voin spoilata heti alkuun.

Kuusi vuotta sitten olin samaan aikaan hurjan epävarma, ja hurjan itsevarma äitinä. Kuvittelin osaavani tosi paljon siihenastisella hurjalla 20 vuoden elämänkokemuksellani, ja tietäväni äitiydestä kaiken, koska meille oli suotu tyytyväinen ja hyvin nukkuva vauva. Samaan aikaan kuitenkin pelkäsin kaikkea uutta, uusia vaiheita, ja kaikki mitä luin, jäi kummittelemaan mun mieleen. Ajattelin että vauva menee pilalle jokaisesta pienestä virheestä, joita vanhempana tulee tehtyä. En ollut vielä löytänyt omaa tapaani olla äiti, ja syyllistyin oikeastaan ihan kaikesta. Vertailin, ja kiinnitin hirveästi huomiota siihen miten toiset äidit tekivät mitäkin, ja miten toiset vauvat kasvoivat verrattuna meidän vauvaan.

Luovutin ensimmäisellä kerralla imetyksen suhteen liian helpolla, ja luotin aika paljon siihen kuuluisaan ”maailaisjärkeen”, joka ei nykypäivänä enää ole siellä tärkeysjärjestyksen yläpäässä vanhemmuuden periaatteita pohtiessani. Silloin ärsyynnyin ja ahdistuin joka kerta, kun joku kyseenalaisti jonkin mun ajatuksen tai toimintatavan. Olin mustavalkoinen ja ehdoton, oli vaan joko niin tai näin, oikein tai väärin. Nykypäivänä luotan maalaisjärkeä enemmän virallisiin tuoreisiin tutkimuksiin kasvatuksen pohjana, sekä siihen, että tehdään sitä mikä toimii meidän perheellä, eikä mua juurikaan kiinnosta mitä joku ulkopuolinen on meidän tavoista mieltä. Tiedän myös että mustan ja valkoisen väliin mahtu koko kirjo harmaan eri sävyjä.

Joku toinen on varmasti jo 20-vuotiaana itsevarma äiti, joka ei kyseenalaista taitojaan tai vertaile itseään muihin. Mä en ollut. En silti sano että olisin ollut huono äiti, sillä en missään nimessä ajattele olleeni silloin huonompi äitinä. Ihan samat periaatteet mulla oli silloinkin kuin nykyään, taidot ja toteutustavat olivat vaan erilaiset. Pohjimmiltani olen kuitenkin ollut sama äiti alusta asti. Olen aina halunnut kasvattaa lapset rakkauden täyteisessä ja turvallisessa kodissa, itsevarmoiksi ja empaattisiksi tyypeiksi.

20-vuotiaana voimavarat ja kärsivällisyys vanhemmuuteen olivat kuitenkin mulla ihan eri luokkaa kuin nykyään, ja se tietysti vaikuttaa paljon sellaiseen arkipäivän vanhemmuuteen, vaikka ne periaatteet siellä taustalla samat ovatkin. Nykyään on helpompaa olla sellainen äiti kun haluan olla, kun ei tarvitse stressata ulkopuolisista vanhemmuuteen ja perhe-elämään vaikuttavista asioista, kuten taloudesta tai siitä otetaanko mut äitinä tosissaan, eikä jokainen lapsen uusi kehitysvaihe enää yllätä.

Kuten klisee kuuluu, kokemus tuo varmuutta, ja iän karttuminen rauhoittaa. Ainakin mua se on rauhoittanut. Menojalka ei ole vipattanut enää vuosiin, vaan viihdyn parhaiten yhdessä perheen kanssa. En kaipaa irroittelua tai villejä iltoja. Toisaalta, en kyllä kovin usein käynyt ulkona parikymppisenäkään, ainakaan jos lapsettomiin ikätovereihin vertaa. Silloin ne satunnaiset bailuillat parin kuukauden välein olivat mulle tärkeitä, ja kaipasin niitä. Ei se tehnyt musta kuitenkaan huonompaa äitiä kuin nyt, aina lapsilla oli turvallinen hoitopaikka. Nykyään olen vaan enemmän kiinni lapsissa omasta halustani, vaikka hoitajia olisi tarjolla enemmän kuin koskaan ennen.

Kuusi vuotta on kasvattanut ymmärrystä ja armollisuutta sekä itseä, että muita vanhempia kohtaan. Ymmärrän ja hyväksyn erilaisuutta nykyään paljon paremmin kuin kuusi vuotta sitten. En jaksa kauhistella muiden valintoja, enkä koe tarvetta nostaa omia valintojamme jalustalle ainoina oikeina ratkaisuina. En vertaile. Tiedän että jokainen perhe tekee omat päätöksensä, eikä se mikä toimii meillä, välttämättä toimi jollakin toisella ollenkaan. Olen myös itsevarmempi, ja luotan omiin kykyihini äitinä paljon enemmän. Se että joku kyseenalaistaa mut ei saa mua suuttumaan tai ahdistumaan, vaan perustelemaan oman kantani niin hyvin kuin osaan. Olen sinut meidän tekemien valintojen kanssa.

Kuusi vuotta on opettanut näkemään pidemmälle kuin siihen vauvavuoteen. Olen ymmärtänyt, että se vauvavuosi ei ole koko elämä. Se, saako vauva korviketta vai tissimaitoa, oppiiko konttaamaan 6kk vai 10kk iässä tai sanooko ekaksi äiti vai pappa, on ihan kärpäsen kakka lapsen koko elinkaaresta. Vaikka näistä asioista on hauska kirjoittaa ja jutella ja niitä on jännittävää seurata, niillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka hyvä vanhempi on, tai kuinka hyvä lapsesta tulee. Siinä vaiheessa kun lapsi on kuusi, ei luultavasti enää edes muista missä vaiheessa mitäkin on opittu. Ainakin mulla tekisi tiukkaa ilman vauvakirjoja.

Vaikka koen olevani itsevarma äitinä, ja tietäväni omat vahvuuteni ja heikkouteni melko hyvin, en silti ajattele olevani valmis äitinä. Äitiys on koko elämän mittainen matka, ja niin kauan kuin mussa henki pihisee, tulen toivottavasti oppimaan ja kehittymään paremmaksi ja varmemmaksi äitinä. Jokainen vuosi ja vaihe opettaa ja antaa lisää. Mä nautin siitä ihan suunnattoman paljon. Haluan oppia mun lasteni rinnalla joka päivä paremmaksi.

Äitiys on parasta maailmassa, mun maailmassa. Jonkun toisen maailmassa joku muu asia on parasta, ja sekin on ihan fine. Postauksen kuvituksena kuva minusta äitinä jokaisena äitiyteni vuonna.


Salainen kikatushetki

30.08.2017

Tänä kesänä olen huomannut että meidän isommat tytöt alkavat oikeasti olla aika isoja, heillä on hurjasti fiksuja ajatuksia, hyviä läppiä ja paljon kysymyksiä. Tänä kesänä ollaan myös lanseerattu ihan uusi juttu ihan lasten itsensä toimesta, sellainen, josta mä vähän salaa olin haaveillutkin silloin kun tytöt olivat vielä pieniä.

Se tapahtui ihan sattumalta yhtenä iltana, kun olin kolmestaan tyttöjen kanssa kotona Oton ollessa jossain reissussa. Me päädyttiin istuskelemaan tyttöjen nukkumahuoneen lattialle tyynyjen päälle, puhelimesta pauhasi Marcus & Martinus, ja yhtäkkiä alettiin jakamaan salaisuuksia. Kysyin muutaman ”oikean” kysymyksen ihan vahingossa, ja yhtäkkiä sitä asiaa rupesi vaan pulppuamaan hulluna, söpöjen kikatusten säestämänä. Puhuttiin ihastumisesta, rakkaudesta ja salaisuuksista. Supatettiin ja kiherrettiin. Kyllä, 4- ja melkein 6-vuotiaiden kanssa. Nuorena se on aloitettava.

Jaoin tyttöjen kanssa muistoja omasta lapsuudestani. Kuinka eskarissa olin valtavan ihastunut yhteen toiseen eskarilaiseen (yhdessä kahden kaverini kanssa), jonka laatikkoon vietiin sydämen muotoisia lappuja joissa luki jotain ”oot söpö t. salainen ihailija”. Tytöt nauraa kihersivät, ”äitiiiii eihän noin voi tehdä!”. Ja samalla he kertoivat omista jutuistaan, ja mä kyselin lisää.

Tämä on jotain sellaista mistä mä unelmoin, kun sain kuulla että musta tulee äiti. Että meidän lapset haluavat ihan itse jakaa ne tärkeimmät ja salaisimmat asiat mulle ja jutella mun kanssa. He luottavat muhun ja avautuvat mulle, ja tietävät että mulle voi kertoa ihan mitä tahansa, ja mikä tärkeintä: haluavat kertoa mulle omia asioitaan. Mä tiedän että he ovat vielä pieniä, ja tässä iässä äiti vielä onkin useimmilla se luottotyyppi jonka kanssa voi puhua kaikesta, niinkuin kuuluukin. Mutta kovasti toivon, että meillä säilyy tämä keskusteluyhteys läpi elämän, myös teini-iässä. Toivon että he kokevat aina, että mulle voi tulla juttelemaan, mä en hermostu enkä naura, enkä tuomitse.

Mulla on ollut oman äidin kanssa aina sellaiset välit, että olen voinut kertoa ihan mitä tahansa pelkäämättä että hän tuomitsee. Silloin kun olin teini, mun äiti oli yksi niitä harvoja joille mun kaveritkin uskalsivat puhua totta kaikesta. Mä toivon että voin itse olla samanlainen vanhempi läpi mun lasten elämän. Että kenenkään ei koskaan tarvitse pelätä mua, ja mun kanssa on mukavaa jutella, ja mä olen luottamuksen arvoinen. Olisi kauheaa jos oma lapsi sanoisi että ei voi puhua oman äidin kanssa jostain oikeasti tärkeästä asiasta.

Vaikka 4- ja 5-vuotiaat on pieniä, heillä on jo paljon omia ajatuksia, mielipiteitä ja kokemuksia joista heillä on tarve puhua, niin kavereiden kuin luotettavan aikuisenkin kanssa. Mä haluan aina olla sellainen vanhempi, jolla on aikaa kuunnella mitä lapsilla on sanottavaa, ja oikeasti keskittyä siihen mitä he kertovat. Jos mä olen meidän lasten mielestä sen arvoinen että he kertovat mulle suurimmat salaisuudet, niin todellakin mun täytyy silloin käyttäytyä sen mukaan. Eikä se ole pahitteeksi, että kertoo joskus omiakin harmittomia salaisuuksiaan lapsille, sillä he ovat aika hyviä pitämään salaisuuksia. Heille tulee hyvä mieli kun he tietävät että äitikin lähetti rakkauskirjeitä eskarissa, ja äiti vielä kertoo siitä luottamuksella.

Siitä meidän salaisesta kikatushetkestä tulikin tyttöjen mielestä niin kiva juttu, että nyt he haluavat viettää sellaisia melkein joka ilta. Olen myös huomannut että aina heillä ei ole edes mielen päällä mitään kovin suurta. Se ajatus siitä äidin huomiosta ja yhteisestä hetkestä lattialla kikatellen on vaan niin houkutteleva, että he vaan siksi kysyvät että ”jutellaanko äiti taas ja kuunnellaan musiikkia ja laitetaan ovi kiinni?”. Ja jutellaanhan me. Tai sitten ollaan ihan hiljaa, kunnellaan musiikkia, ja välillä vaan kikatellaan.

Niin tai näin, meidän tytöt on ihan parhaita, ja mä toivon että saan viettää näitä hetkiä hamaan tulevaisuuteen asti heidän kanssaan <3

Vietetäänkö teillä salaisia kikatushetkiä?


Novan neuvolakuulumiset & asiaa rokotteista

28.08.2017

Käytiin perjantaina Novan kanssa puolivuotis-neuvolassa, ja Nova esitteli koko taitorepertuaarinsa siellä. Mitoiksi saatiin 70cm (68,5cm) & 8640g (8340g). Mitat ei olleet hurjasti kasvaneet mutta neuvolan hoitaja totesi saman minkä itsekin järkeilin, että Nova on liikkunut kuluneen kuukauden aikana niin paljon, että ei ole ehtinyt paino nousemaan samaa vauhtia kuin aiemmin. Mutta hyvät mitat on edelleen, ja seuraava neuvolakäynti ihan normaalisti 8kk iässä, hyvin kasvaa kuulemma.

Samalla Nova sai rotavirusrokotteen viimeisen annoksen, jota ei viimeksi otettu, kun edessä oli parin päivän sisään pitkä automatka, joka muutenkin saattaa aiheuttaa masuvaivoja. Tästä kolmannesta annoksesta ei tosin tullut mitään vaivaa, luulen että suolistokin on jo paljon kehittyneempi nyt kuin 5kk iässä, jolloin ei vielä oltu maisteltu kiinteitä. Kaikki muut rokotteet ollaan otettu ajallaan, ja ihan ohjelman mukaan, mutta tätä tosiaan myöhästettiin kuukaudella matkan takia. Onneksi rotavirusrokotteen viimeisen annoksen voi antaa siihen asti, että vauvalla on ikää 32 viikkoa, eli melkein 8kk ikään asti. Ei meillä vielä kiire ollut siis, ja kaksi aiempaa annosta antoivat jo hyvän suojan.

Me luultavasti aikaistamme normaalisti yhden vuoden iässä annettavaa tuhkarokkorokotusta, sillä ajatuksissa siintää reissu lämpimään vielä tämän vuoden puolella. Euroopassa ja Suomessakin riehunut tuhkarokko pelottaa, ja mä en uskalla matkustaa suojaamattoman lapsen kanssa mihinkään kauemmas. Siinä ei olisi mitään järkeä. Onneksi tuhkarokkorokotteen voi antaa yli puolivuotiaalle, ja otetaankin se varmaan 8kk-neuvolan yhteydessä.

Mä koen että lapsiperhevaikuttajana mun tärkeä velvollisuuteni on tuoda esiin se, kuinka ehdottoman tärkeää lasten rokottaminen rokotusohjelman mukaan on. Meillä on kaikki lapset rokotettu ohjelman mukaan, ja rokotetaan vastaisuudessakin. Myös nyt syyskuun aikana ohjelmaan otettavat ja aloitettavat vesirokkorokotteet otetaan meidän lapsille, mikäli lapset eivät jostain kumman syystä ehdi juuri ennen niitä sairastamaan vesirokkoa muuten. Rokottaminen on jokaisen vanhemman velvollisuus useammastakin syystä. Suurimmaksi osaksi tietysti siksi että se oma lapsi pysyy terveenä, eikä kuole joko vaaralliseen sairauteen, tai tavallisena lastentautina mielletyn taudin vaaralliseen jälkitautiin.

Terveiden lasten rokottaminen on tärkeä velvollisuus kuitenkin myös siksi, että Suomessa ja maailmalla on paljon sairaita tai allergisia lapsia joita ei voi turvallisesti rokottaa. Jotta myös he välttyisivät näiltä vaarallisilta, osin jopa tappavilta ja pysyviä haittoja aiheuttavilta taudeilta, on tärkeää että rokotekattavuus on hyvä, ja kaikki terveet lapset on rokotettu ohjelman mukaan. Suomessa rokotuskattavuus on laskenut vaarallisen alhaiselle tasolle jo monessa kunnassa, mikä on pelottavaa. Myös meidän kotikunta Helsinki kuuluu näihin kuntiin, joissa rokotteiden kattavuus ei ole suositellulla tasolla.

Kun mietinkin ajatusta, että oma lapseni esimerkiksi sairastuisi tuhkarokkoon, ja sen lisäksi että itse kärsisi siitä hurjasti, hän vielä voisi aiheuttaa esimerkiksi sairauden vuoksi rokottamattoman lapsen kuoleman, mua kylmää. Kuka haluaa sellaista omalletunnolleen? En usko että kukaan. Jonkun korvaan tavalliselta, vaarattomalta lastentaudilta kuulostava tuhkarokko, laskee lukuisien muiden inhottavien oireiden lisäksi immuunipuolustusta kahdeksi vuodeksi, eli se altistaa siihen sairastuneen lapsen kaikille mahdollisille muillekin taudeille pitkään sen jälkeen. Kaksi vuotta on aika pitkä aika kerätä jokainen päiväkodissa tai koulussa kiertävä tauti itselleen, vaikka itse tuhkarokosta vähällä pääsisikin.

Netti on valitettavasti luotettavan tiedon lisäksi pullollaan propagandaa, ja valheellisia sivustoja ja tarinoita rokotteiden haitoista ja ”haitoista”. Salaliittoteorioita, tieteellisen julkaisun näköiseksi tehtyjä feikkiartikkeleita. Valitettavan moni lankeaa niihin etsiessään faktatietoa, ja ensimmäiselle sivulle klikattuaan jatkaa lukemista, ja ajautuu uskomaan että rokotteet ovat vaarallisia ja/tai tarpeettomia.

Miljoonaan kertaan on tieteellisesti kuitenkin todettu että rokotteiden hyödyt kumoavat haitat mennen tullen ja palatessa. Silti niin moni on vieraantunut siitä, millaisia ne taudit ovat joilta rokotukset meitä suojaavat, ja ajattelee että mahdolliset haittavaikutukset ovat vauvalle liian ikäviä koettavaksi että hänet kannattaisi rokottaa. Luin jo jokin aika sitten HS:n hyvän artikkelin aiheesta, ja mielestäni jokaisen joka rokotteiden tarpeellisuuden kyseenalaistaa, pitäisi lukea se. Sieltä voi jokainen katsoa miltä näyttää polion vääntämä selkäranka, ja kuinka moni vauva kuolisi hinkuyskään ilman rokotuksia, jos muuten epäilyttää.

Mun mielestä mikään muu, kuin lääkärin toteama rokotteen ottamisen estävä sairaus tai allergia, ei ole hyväksyttävä syy rokotteen ottamatta jättämiselle. En pistäisi pahitteeksi jos Suomessakin rokotteista tehtäisiin jollain tasolla pakollisia, kuten esimerkiksi Saksassa tai Italiassa. Ikävää että jotain pakkokeinoja pitää edes ajatella, kun sen pitäisi olla itsestäänselvyys että yksikään kansalliseen rokotusohjelmaan mittavan testauksen jälkeen otettu rokote ei ole turha. Rokottamatta jättäminen on heitteillejättö, ja yksinkertaisesti hengenvaarallista.

Vauvaryhmissä on aina välillä keskusteluita aiheesta, ja usein ne alkavat otsikolla ”kertokaa perusteluita miksi olette jättäneet rokotteen x tai y ottamatta” tai ”otitteko rokotteen x tai y”. On vaarallista siirtää omia ennakkoluulojaan ja valheellista tietoa eteenpäin. En usko että oma tekstini lukuisten muiden aiheesta kirjoitettujen tekstien rinnalla onnistuu kääntämään sellaisten päätä jotka ovat syvällä omien harhojensa maailmassa ja lukeneet enemmmän rokotevastaista propagandaa kuin faktatietoa. Mutta toivon että jos joku on hetkeksi kyseenalaistanut rokotteiden tarpeellisuutta ja pelännyt esimerkiksi haittavaikutuksia etukäteen, hän miettisi vielä uudelleen ja tajuaisi että ne rokotteet pitää ottaa vaikka niistä kuumetta tai pientä mahavaivaa pienelle tulisikin. On erittäin harvinaista, että niistä mitään niitä kummempaa haittavaikutusta tulee, paljon harvinaisempaa, kuin sairastua niihin tauteihin joilta rokotteet suojaavat.

Mä haastan jokaisen perhevaikuttajan kannustamaan rokotuksiin omassa kanavassaan, tämä aihe on aivan äärettömän tärkeä ja jokaisen kynnelle kykenevän tulisi kannustaa vanhempia tekemään oikea ratkaisu.

Mukavaa maanantai-iltaa kaikille <3