Palautuminen. En voi väittää etteikö kehon palautuminen olisi jännittänyt näin neljännellä kerralla ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Lähinnä siksi, että mulla on ollut aiempien raskauksien ja synnytysten jälkeen palautuminen kerta kerralta vaikeampaa. Toisaalta, en ole osannut sanoa mitään yksittäistä syytä mistä se on johtunut. Siihen oli voinut vaikuttaa raskausaika, synnytyksen kulku, vauvan koko ja miksei myös mun ikäkin.

Viimeksi ajattelin että haastavamman palautumisen syynä oli nimenomaan ikä, tai se, että olin jo synnyttänyt kolmesti aiemmin. Olin viimeksi jo neljä vuotta vanhempi kuin ekassa raskaudessa ja ajattelin, että pakkohan sen on jotenkin jo vaikuttaa. Viimeksi mulla oli paljon liitoskipuja lonkissa ja lantiolla vielä viikkoja synnytyksen jälkeen, tuntui, että kaikki lantion luut ja sisäelimet mahassa olivat väärillä paikoilla. Myös raskausarpia tuli kolmannessa raskaudessa eniten kaikista raskauksista, mutta silti tosi maltillisesti.

Lähdin siis tähän neljänteen raskauteen vähän pelonsekaisin fiiliksin palautumisen osalta. Kyllä siihen vaikutti sekin, kun olen kuullut puhuttavan, kuinka kohdun laskeumat ja muut vakavammat ongelmat tulevat yleensä vasta useamman synnytyksen jälkeen. Olisiko mahdollista käydä tuo ihan valtava mullistus keholle läpi vielä kerran ilman sen suurempia vahinkoja, kestäisikö mun kroppa sen vielä? Pelkäsin, että ponnistan synnytyksessä mun kohdun ulos kropasta samalla. Tosi rationaalinen pelko – I know. Mutta kaikkea sitä tulee mietittyä. 

Raskausaika sujui vaikean alun jälkeen kuin unelma, ja sekin osaltaan lisäsi vähän jännitystä. Voisiko vielä palautuminenkin sujua yhtä hyvin, kun raskausaikakin on sujunut? Toisaalta, pystyin liikkumaan ja kävelemään hyvin läpi koko raskauden, joten fyysisesti olin palautumista ajatellen parhaassa kunnossa ikinä. Aiemmissa raskauksissa mun piti levätä koko loppuraskaus, mikä tietysti heikensi fyysistä kuntoa. Harjoitin myös tälläkin kertaa lantionpohjan lihaksia aktiivisesti koko raskauden ajan, kuten olen tehnyt joka raskaudessa – sitä sentään pystyi tekemään vuodelevossakin, hah. 

Synnytys käynnistyi yllättäen kuukauden etuajassa ja tiedän, että se helpotti tätä palautumista tällä kertaa. Kun vauva oli kilon pienempi kuin viimeksi, mulla ei ole ollut yhtään kipuja lantion tai lonkkien alueella, vaan kaikki on palautunut paikoilleen täysin kivuttomasti. Paitsi no jälkisupistukset toki olivat kivuliaita, mutta liitoskipuja ei ole ollut lainkaan. Se on tehnyt palautumisesta paljon mukavampaa ja helpompaa, kun olen uskaltanut esimerkiksi lenkkeillä jo melko nopeasti synnytyksen jälkeen. Juoksemaan en tietty vielä ole alkanut, mutta jaksan jo useamman kilometrin reippaita kävelylenkkejä aivan helposti. 

En saanut synnytyksessä yhtään tikkejä tai repeämiä, joten niiden osalta en myöskään kärsinyt kivuista tai vaivoista. Olen ollut tosi onnekas siitä, että ainoastaan ekassa synnytyksessä sain kolme tikkiä (joista kaksi ylimääräisen väliseinän leikkaamisesta synnytyksen aikana johtuen ja yksi pieneen nirhaumaan), ja sen jälkeen en koskaan ole saanut tikkejä tai repeämiä. Se todella helpottaa toipumista, kun ei tarvitse kärsiä kivuista niiden osalta. Mulla on selkeästi joustava kudostyyppi, joka suojaa repeämiltä ja saan olla siitä tosi kiitollinen. 

Mulla oli tämän synnytyksen jälkeen niin hyvä olo, että tuntui kuin olisin voinut lähteä vaikka heti kauppaan tai vaikka lenkille. Kun sitten viisi päivää myöhemmin lähdin ekalle lenkille, se tuntui niin ihanalta! Kuopus oli meidän eka kesävauva, eikä koskaan aiemmin olla voitu lähteä niin aikaisin ulkoilemaan kunnolla. Se oli niin virkistävää ja ihanaa. Kolmannen synnytyksen jälkeen taas mulla oli vielä kolmen viikonkin jälkeen pelkästään kauppareissulla sellainen olo, että lonkkaluut vaan lonksuu ja tuli niitä liitoskipuja. Joten se mun uskomus ei sitten lainkaan pitänyt paikkaansa, että ikä hankaloitti mun palautumista viimeksi, koska tämä neljäs palautuminen viisi vuotta myöhemmin on sujunut niin paljon mukavammin. 

Kerkesin saada raskauden aikana 11 raskauskiloa ja kuuden viikon kohdalla synnytyksen jälkeen käydessäni neuvolassa puntarilla niistä oli jäljellä neljä. Nyt en tiedä montako kiloa vielä on, eikä sillä ole mitään väliäkään. Sen tiedän, että mun imetysboobsit painaa ainakin kilon per hinkki silloin kun ovat täynnä maitoa, että jo pelkästään niiden osalta mulla varmasti pysyy pari raskauskiloa sinne asti, että imetys päättyy. Ja saa pysyäkin. Käyn vaa’alla todella harvoin (raskausaikana ja synnytyksen jälkeen toki pakko käydä neuvolassa), eikä meillä ole sellaista edes kotona, koska kiloja enemmän mulle merkitsee oma fiilis.

Olen keskittynyt lantionpohjan lihasten harjoituksiin ja coren kuntouttamiseen. Mitään valtavia treenejä en ole tehnyt, mutta olen yrittänyt pitää keskivartalon hyvin hallinnassa kävelyllä ja muutenkin. Viimeksi mulle jäi pieni erkauma vatsalihaksiin raskauden jälkeen ja jännityksellä seuraan, että jääkö se tälläkin kertaa. Mulla on neuvolalääkärin jälkitarkastus vasta parin viikon kuluttua, jossa toivottavasti tsekataan mahdollinen erkaumakin. Jos ei, niin sitten pitää suunnata vielä äitiysfyssarille varmuuden vuoksi.

Tässä ylläolevassa kuvassa ei ole editoitu värejä tai kontrasteja tms. vaan täysin raakaversio. 

Odotan jo todella kovasti, että pääsen jatkamaan mun rakasta juoksuharrastusta. Fyysisesti olo on sellainen, että voisin jo juosta, mutta en uskalla kyllä sitä aloittaa ennen kuin on lääkärin lupa, joten odottelen vielä. Uskon, että myös mun säännöllinen juoksuharrastus ennen raskautta vaikutti siihen, että olen ollut fyysisesti niin paljon paremmassa kunnossa kaikin puolin.

Ajattelin ennen neljättä raskautta, että fysiikan puolesta neljäs raskaus on kyllä ihan viimeinen, koska en uskaltaisi ottaa enempää riskejä kropan voinnin takia. Ja nyt taas kun tämä palautuminen meni näin hienosti, niin tuntuu, että ainakin oman voinnin puolesta uskaltaisin helposti olla raskaana ja synnyttää vielä. Mutta toki on ne muut elämän realiteetit mitä pitää myös huomioida kun lapsilukua miettii, hah.

Laitan IG Storyyn kysymysboxin, jossa saa kysyä vielä synnytyksestä ja palautumisesta, niin laittakaa ihmeessä siellä kysymyksiä jos tulee jotain mieleen! Ja laitan storyyn myös kuvia tästä palautumisen varrelta lisää. Nämä postauksen kuvat on otettu tällä viikolla.

Mallorcan reissulla kokeilin oikein kunnon juoksulenkkiä pitkästä aikaa Oton siskon kanssa ja yllätyin, kun ei se tuntunutkaan niin pahalta. Luulin, että olisin paljon huonommassa kunnossa. Kun tultiin reissusta kotiin, lähdin lenkille yksin ja juoksin. Olen toki lenkkeillyt reippaasti kävellen tässä pitkin vuotta ja välillä hölkännytkin, mutta suoraan sanottuna aika harvoin. Ei ole ollut säännölliseen juoksuun motivaatiota samalla tavalla kuin oli silloin ennen, kun juoksin aina. Olen juossut viime vuosina joskus ja jouluna, niinkuin sanotaan. Siellä Mallorcalla mun päässä jotain kuitenkin naksahti ja sen reissun jälkeen olen juossut joka viikko ihan vähintään kaksi lenkkiä, mutta useimpina viikkoina 3-4.

Näin siellä Mallorcalla joka päivä, miten Oton sisko lähti aina aamulla lenkille ja sitten hänellä oli koko päivä vielä edessä. Ei se lenkki ollut mitään sen kummempaa, ei mikään valtava suoritus joka haukkaa ison osan päivästä. Samanlainen rutiini kuin vaikka hammaspesu tai aamupala. Olen ikuisesti kiitollinen hänelle tästä mallista. Vaikka se kuulostaa tosi yksinkertaiselta jutulta, niin mulle se ei ollut mikään itsestäänselvyys. Mulle liikunta on lähes aina ollut sellainen pakollinen paha, eikä luonnollinen osa jokapäiväistä arkea.

En ole uskaltanut kirjoittaa tästä mitään ennen tätä, koska mulle on oikeasti käynyt tosi monta kertaa huono tuuri. Siis huono tuuri sillä tavalla, että kirjoitan blogiin, että jee nyt olen lenkkeillyt/treenannut/muuten kuntoillut tosi hyvin ja säännöllisesti ja wohoo ja sitten menee kaksi päivää ja sairastunkin johonkin keuhkotauti-rokko-tulehdus-kuumeeseen ja hyvä putki katkeaa siinä. Voin kertoa, että jännittää nyt, että jinxaan tämänkin kertomalla tästä. Mutta otan sen riskin. Ja tässä lupaan julkisesti nyt, että vaikka tulisinkin kipeäksi, niin sitten etsin sen motivaation uudelleen parantumisen jälkeen ja lähden. Niin hyvä olo lenkkeilystä on viime aikoina tullut.

Olen juossut sellaisia 4-6km lenkkejä ja ne sopivat loistavasti mun arkeen, koska ne eivät vie liikaa aikaa. Usein lähden lenkille heti aamulla kun lapset ovat lähteneet hoitoon ja kouluun. Puolen tunnin lenkki saa hyvin aivot liikkeelle ja sitten on ihana tehdä töitä energisellä fiiliksellä. Aamulenkkeily tuntuu sopivan mulle paljon paremmin kuin sellainen ”katson sitten illalla lasten mentyä nukkumaan päivän jälkeen, että jaksanko lähteä” -lenkkeily, jota ennen hyvin satunnaisesti harrastin. Aamulla ei ole mitään tekosyitä, tiedän jo valmiiksi, että mulla sujuu työtkin paljon paremmin kun käyn juoksemassa puoli tuntia. Välillä tosin, jos on oikein kiire päivä, on kiva tehdä super tehokkaasti töitä iltapäivään asti ja sitten lopuksi palkita itsensä lenkillä ja suihkulla. Siinä saa sitten ajatukset nollattua hyvin päivän jälkeen. Just niin mä tein tänään.

Olen juossut monet lenkit vesisateessa ja olen juossut pakkasellakin ja hyvältä on tuntunut joka ikinen kerta. Parasta on mun mielestä juosta sateessa, koska se virkistää samalla kun mulle tulee loppulenkistä hiki. Kuuntelen aina samalla podcasteja ja hihittelen niiden jutuille. Aiemmin mulla oli vaikea löytää aikaa kuunnella podeja, mutta nyt ehdin kuunnella useamman jakson viikossa kun käyn samalla juoksemassa. Ihan parasta rentouttavaa omaa aikaa. Ja siinä saa paljon uusia näkökulmiakin, kun kuuntelee fiksujen ja inspiroivien ihmisten ajatuksia. Välillä on kiva kuunnella ihan hömppääkin ja päästellä naurunpyrskähdyksiä samalla kun juoksee täyden bussipysäkin ohi.

En ole käynyt vaa’alla lokakuisen verenluovutuksen jälkeen, joten ei ole mitään tietoa onko tämä vaikuttanut mun painoon vai ei. Silloin ei ainakaan ollut, vaan paino oli ihan sama kuin kesälläkin. Olo sen sijaan on ihan älyttömän paljon energisempi ja housujen vyötärö ei enää kiristä. Kolmannen raskauden jälkeen mun vartalo on jojoillut varmaan viisi kertaa. Samat housut, jotka puoli vuotta synnytyksen jälkeen olivat jo ihan hyvät, on välillä olleet aivan liian pienet. Nyt ne taas mahtuu ja jää vielä tilaakin.

Muuten en ole harrastanut liikuntaa, muuta kuin hyötyliikuntaa. Lasten kanssa tanssia ja puistossa riehumista. Joogakin on jäänyt, enkä ole tehnyt lihaskuntoakaan vaikka pitäisi. Mutta olen lenkkeillyt ja olen siitä ylpeä. Olen menossa viikonloppuna yhden kuntosalin avajaisiin ja tapaan personal trainerin siellä, joten katsotaan saisinko siitä motivaatiota ja inspiraatiota senkin puolen kehittämiseen. Tuntuu hyvältä pitää itsestä huolta, mutta liikaa en halua ahnehtia itselleni liikuntaakaan. Pikkuhiljaa tulee hyvä, niinkuin kaikessa muussakin.

Mitä podcasteja te tykkäätte kuunnella lenkillä? Mihin aikaan päivästä tykkäätte käydä lenkillä?

Siitä on jo yli kahdeksan vuotta kun mä tulin ensimmäisen kerran raskaaksi. Näiden vuosien aikana mun paino on vaihdellut parhaimmillaan (tai pahimmillaan) 25 kiloa, vaikka raskauskiloja sainkin enimmillään 17. Olen käynyt ison pään sisäisen matkan niiden kilojen kanssa ja tutustunut mun vartaloon raskauksien ja imetysaikojen jälkeen kolme kertaa uudelleen. Jokainen raskaus on muuttanut mun vartaloa omalla tavallaan, eikä niiden muutosten hyväksyminen ole aina ollut niin helppoa. Tällä hetkellä koen kuitenkin olevani oman vartaloni kanssa enemmän sinut kuin koskaan ennen.

Se ei johdu siitä, että olisin nyt milliäkään timmimpi kuin aiemmin. Päin vastoin. Tämä kolmas palautuminen on ollut hitaampi prosessi kuin aiemmat kaksi kertaa ja tällä kertaa mun vatsaan jäi myös pieni erkauma vatsalihaksiin.

Eka raskaus kahdeksan vuotta sitten muutti mun kroppaa enemmän kuin mikään muu siihen mennessä. Rakastin kasvavaa vatsaa, enkä kriiseillyt vartalosta, vaikka se paljon muuttuikin. Nautin siitä, kun ekaa kertaa elämässäni sain muotoja. Ensimmäisen raskauden jälkeen palauduin melko nopeasti eikä mulla ollut sen suurempia vaivoja, paitsi lantion nivelten kivut ekoina viikkoina. Pehmeät muodot hävisivät yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin, vain muutamat raskausarvet jäivät lantiolle.

Ehdottomasti nopein palautuminen mulla on kuitenkin ollut tokasta raskaudesta. Silloin tuli vähiten kiloja ja mulla oli synnytyksen jälkeen niin hyvä olo, että unohdin koko ajan olevani vasta synnyttänyt. Muistan kun juoksin täysillä vaunujen kanssa bussiin 10 päivää synnytyksestä ja vasta bussissa tajusin, että ei hitto, mähän olen vasta synnyttänyt, tuleeko mulle nyt joku kohdun laskeuma juoksemisen takia. Mutta ei onneksi tullut. Sain muutaman arven lisää, mutta muuten toinen raskaus ei muuttanut vartaloa mitenkään. Tokan raskauden jälkeen mun paino alkoi imetyksen myötä tippumaan nopealla tahdilla alaspäin ja olin silloin tosi hoikka, jopa useamman kilon hoikempi kuin ennen raskauksia. En kokenut sitä vartaloa omakseni, vaan painon jatkuva putoaminen ja siihen liittyvät kommentit ahdistivat.

Kolmannen raskauden aikana mun oli kuitenkin lopulta vaikea suhtautua ennätysnopeasti muuttuvaan kroppaan. Matka siitä, kun paino oli ihan liian alhaalla siihen, että mua kutsuttiin mm. buldogiksi mun pyöristyneiden poskien vuoksi ei ollut se helpoin tie. Se tuntui välillä tosi pahalta. Raskauskiloja ei tullut sen enempää kuin aiemminkaan, mutta se fyysinen muutos oli silti suuri.

Olen aiemminkin kertonut siitä, miten pahalta vartalon arvostelu raskausaikana tuntui ja miten hukkasin oman tyylini silloin. Ne samat fiilikset jatkuivat pitkään myös synnytyksen jälkeen. Kolmannella kerralla palautuminen myös oli ihan oikeastikin aiempaa hitaampaa. En tiedä vaikuttiko siihen ikä vai se, että kroppa venyi jo kolmannen kerran, mutta vaivoja ja esim. liitoskipuja oli paljon enemmän ja ne kestivät useamman viikon. Paino ei myöskään lähtenyt putoamaan erityisen nopeasti.

Jo silloin jälkitarkastuksessa vuonna 2017 yritin myös kysellä neuvolalääkäriltä, että tuntuuko vatsalihaksissa erkaumaa, mutta hän ei osannut siihen sanoa juuta eikä jaata. Aloitin treenaamisen tosi varovasti raskauden jälkeen 2017 syksyllä, enkä tehnyt mitään liikkeitä, jotka olisivat osuneet mahdolliseen erkaumaan. Vauvavuoden aikana vältin kaikkia niitä liikkeitä, jotka on kielletty, mikäli erkauman mahdollisuutta ei ole voitu poissulkea. Yritin kyllä kokeilla erkaumaa vatsastani itsekin, mutta en tietty ole mikään ekspertti, niin se mun tunnustelu oli vain sellaista mutu-tuntumaa.

Koska treenasin aktiivisesti lantionpohjalihaksia, mulla ei ole ollut esim. virtsankarkailuongelmia tai muita. Ainoa oire mun erkaumasta on olleet alaselkäkivut vuoden synnytyksen jälkeen ja esim. juostessa ja pömpöttävä vatsa heti navan alapuolelta. Sille ei ole tapahtunut mitään, vaikka mitä olen yrittänyt. Kivut selästä ovat onneksi helpottaneet ajan myötä.

Kävin jopa vatsalihasten erkauman kuntouttamiseen synnyttäneille naisille tarkoitetun kurssin, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta mun erkaumaan. Se johtuu siitä, että mun vatsalihasten erkauma on venynyttä lihaskalvoa ja mun synnytyksestä oli aikaa jo pari vuotta. Vahvistuksen erkaumalle sain vasta tänä keväänä, kun asiantunteva lääkäri kokeili ja sormet upposivat syvälle mun mahaan navan kohdalta.

Jos erkauma ei ole ekan vuoden aikana kuntoutunut, se ei siitä enää itsekseen kuulemma kuntoudu (T. lääkäri, jolta kysyin). Se ei ole pelkkää rasvaa jonka voisi vain polttaa vaan se on venynyttä lihaskalvoa ja iho-rasvakudosta. Ihan samalla tavalla kuin laihduttaessa tai raskauden jälkeen nahka voi jäädä roikkumaan, eikä se ylimääräinen nahka häviä itsekseen, ei myöskään häviä mun erkauma. Muihin raskauden tai synnytyksen jälkeisiin vaivoihin fysioterapia tai liikunta voi tuoda helpotusta vielä vuosienkin jälkeen, mutta se mun erkauma ei siitä mihinkään katoa. Ainoa keino korjata se on abdominoplastia eli vatsanpeitteiden korjausleikkaus. Mutta sitä mulla ei ole suunnitelmissa.

Toistaiseksi erkauma ei aiheuta mulle fysiologisia ongelmia, eikä se joka päivä jossain vaiheessa päivää esiin enemmän tuleva pieni pömppö mua häiritse. En ole myöskään vielä varma, onko meidän lapsiluku täynnä ja tuntuisi turhalta käydä läpi suuri toimenpide, jonka tulokset sitten häviäisivät kuin tuhka tuuleen mahdollisen tulevaisuuden raskauden myötä. Mutta jos mua joskus tulevaisuudessa häiritsee, tulee selän kanssa ongelmia tai erkauma pahenee, on hyvä tietää, että sellainenkin vaihtoehto on olemassa.

Merkittävän suuri erkauma voi hoitamattomana aiheuttaa pahoja selkävaivoja ja johtaa myöhemmin jopa selkäleikkaukseen. Selän kuormitus on erilainen kun vatsalihakset eivät hoida omaa osuuttaan ja selkäranka kuluu silloin niiltä osin, mihin paine kohdistuu. Silloin abdominoplastia on ainakin lääkärin mukaan lievempi (ja ennaltaehkäisevä) keino kuin selkäleikkaus ja sen voi saada myös julkisella puolella, jos erkauma aiheuttaa vakavaa haittaa. Mun maltillinen 3cm erkauma ei kuitenkaan välttämättä aiheuta mitään ongelmia ikinä, eikä siis kuulu julkisen puolen hoidon piiriin.  

Tällä hetkellä mä olen vaan iloinen, että erkauma varmistui, koska nyt mä osaan olla armollisempi itselleni ja omalle vartalolleni. En olisi mitenkään voinut välttää erkaumaa, enkä voi sille mitään itse, että se siinä nyt on. Kyse ei ole siitä, että olisin muuten huonossa kunnossa tai en olisi pitänyt itsestäni huolta. Sen kyllä sanon, että olisi aivan älyttömän tärkeää, että neuvolalääkärit oppisivat tunnistamaan erkauman ja kokeilemaan sitä, koska ehkä munkin erkauma olisi voinut kuntoutua paremmin, jos olisin voinut tehdä jotain toisin jo heti synnytyksen jälkeen.

Se ei saa jäädä vain synnyttäjien vastuulle, että selvittää tietoa erkaumasta ja palutumisesta, koska kaikilla on siihen erilaiset voimavarat ja mahdollisuudet. Ainakin Helsingissä on tänä keväänä aloitettu kaikille tuoreille synnyttäjille pääsy ilmaiseksi äitiysfysioterapiaan, mikä varmasti edistää palautumista ja on tosi hyödyllinen ja hieno juttu! Varmasti ehkäisee myös niitä tulevaisuuden selkävaivoja. Tämä käytäntö saisi ehdottomasti muuttua koko Suomen laajuiseksi.

Erkauman lisäksi pysyviä muutoksia mun vartalossa kolmen raskauden jälkeen ovat oikeastaan vain ne raskausarvet ja navan ympäriltä tosi ohueksi venynyt iho. Haalistuneita arpia on lantiolla paljon ja mahassa joitakin vähän isompia, mutta ei kovin montaa. Lantio ei levinnyt pysyvästi, tissit eivät kasvaneet pysyvästi tai kadonneet ja painoa on n. 5kg enemmän kuin ennen mun ihan ensimmäistä raskautta. Tämä kroppa tuntuu mun omalta edelleen.

Tällä hetkellä mä olen tosi sinut mun vartalon kanssa ennen kaikkea siksi, että se toimii normaalisti ja se tuntuu hyvältä. Missään ei ole kremppaa, pystyn juoksemaan ja joogaamaan. Niska- ja hartiaseudun kivut on hellittäneet tänä keväänä täysin muutosten myötä ja olen vaan niin kiitollinen siitä, että voin hyvin ja jaksan. Oma fiilis on mulle ehdottomasti hyvinvoinnin tärkein mittari. Toivottavasti mä saan nauttia terveestä ja toimivasta kropasta mahdollisimman pitkään. Ainakin aion pitää siitä hyvää huolta!

Miten teillä on sujunut palautuminen raskauden/raskauksien jälkeen? Oletteko kärsineet erkaumasta tai saaneet jostain apua sen kuntouttamiseen? Onko palautuminen ollut erilaista eri raskauksissa? Miltä kropan muutokset ovat tuntuneet?

En olekaan hetkeen kirjoitellut treenikuulumisia, ja sille on syynsä. En missään nimessä ole luopunut treenaamisesta kokonaan, mutta Kayla Itsinesin 12:n viikon ohjelmasta on edelleen läpikäytynä vain 10 viikkoa, ja sen jälkeiset nelisen viikkoa on nyt menty rennommalla otteella. Tämä siksi, että ohjelman viimeisen vaiheen vaatimat 9-11 treeniä viikossa eivät vain onnistuneet multa viime kuussa enää kiireen, sairasteluiden ja väsymyksen vuoksi. Mä olen treenannut koko tämän neljä viikkoa aina 4-7 kertaa viikossa, eli ihan hyvään tahtiin omasta mielestäni, mutta tietenkin olen pettynyt ettei mulla riittänyt rahkeita viedä ohjelmaa loppuun, sitä oli kuitenkin vain kaksi viikkoa jäljellä.

Olen nyt ajatellut, että kunhan selviän tästä ja ensi viikosta, mä otan loppuspurtin ja aloitan ohjelman uudelleen viikkojen 8-12 osalta. Eihän se sama ole, mutta olen luottavaisella fiiliksellä, että saan sillä jotain tuloksia edes aikaan, koska ainakin tämä treenimäärä on riittänyt ylläpitämään sitä mihin viikolla 10 jäin. Tällä kertaa ei siis ole luvassa ennen-jälkeen -kuvia, sillä melkeinpä samassa tilanteessa ollaan edelleen.

Tämä ohjelma sai mut kiinnostumaan liikunnasta, ja huomaamaan miten nopeasti tuloksia saa aikaan jos jaksaa treenata usein ja säännöllisesti. Se on tosi hyvä! Tietenkään en aio treenata yhden kirjan mukaan loppuelämää, mutta tuo kirja on opettanut mulle tehokkaat liikkeet, tehokkaat määrät liikuntaan, ja sen miten kannattaa liikkua ja kuinka usein. Ennen mun treenaaminen esimerkiksi kahvakuulan kanssa kotona oli surkeaa, päämäärätöntä räpiköimistä. Nyt mä tiedän mitä mä teen silloin kun liikun, ja saan hien pintaan ja hyvän fiiliksen.

Mä olen saanut liikunnasta rutiinin, enkä luopunut siitä vaikka tarkan ohjelman noudattaminen onkin jäänyt. Ennen mä olisin jättänyt koko liikkumisen siinä vaiheessa kun ohjelma ei olisi sopinutkaan yhtenä päivänä, nyt mä olen jatkanut sinnikkäästi liikkumista, enkä osaisi enää olla ilman. Parin päivän tauko liikunnasta on ihan maksimi, koska mä alan kaipaamaan liikkumista siinä ajassa, paljon! Näitä sanoja en ikinä olisi uskonut sanovani. Mä olen löytänyt tämänhetkiseen tilanteeseen itselleni parhaat tavat liikkua, näillä määrillä kroppa voi hyvin ja olen tyytyväinen. Silti itsensä haastaminen kutkuttaa edelleen!

Nyt kun liikunnasta on oikeasti tullut tärkeä ja pysyvä osa elämää, mä voisin vihdoin kuvitella hankkivani vuosien tauon jälkeen salikortin, ja käyväni salilla säännöllisesti treenaamassa. Ennen en olisi uskaltanut sitoutua vuodeksi salikorttiin, mutta nyt se ei tunnu ollenkaan ahdistavalta tai mahdottomalta ajatukselta, vaan oikeastaan aika kiinnostavalta. Olen miettinyt eri salivaihtoehtoja, ja ajattelin liittyä keväällä sitten jäseneksi. Joulun jälkeen tulee aina hyvät kinkunsulatustarjoukset niin se voisi olla otollinen aika liittyä! Millä saleilla te käytte? Mikä on paras sali Helsingissä? Käyttekö ryhmäliikunnassa ja salilla, vai pelkästään salilla?

Toivotuimpia postausaiheita viimeaikoina ovat yllättäen olleet treenijutut! Mä oon tosi innoissani, miten moni teistä on näistä kiinnostunut, sillä se tsemppaa muakin jaksamaan ja yrittämään! Mä haluan onnistua tässä! Treenejä on nyt takana melkein seitsemän viikkoa. Treenit eivät maistu edelleenkään puulta, jokapäiväisestä liikunnasta on tullut ihan normaali osa arkea. Nautin siitä että ohjelmat muuttuvat rankemmaksi viikko viikolta. Alussa ohjelman osana tehdyt 40 Mountain Climberia x 2 ovat vaihtuneet 80 toistoon, joista joka kymmenennen välissä vielä kaksi punnerrusta. Tuntuu joo, mutta ei samalla tavalla enää kuin ne 40 silloin alussa. Mun kunto on kasvanut ja kehittynyt.

Mä oon lisännyt huomattavasti vielä entisestään kasvisten ja hedelmien osuutta ruokavaliossa, ja kiinnittänyt huomiota säännöllisiin ruoka-aikoihin. Olen nauttinut joka aamu aamupalan, päivällä lounaan, iltapäivällä välipalan, illalla illallisen, ja vielä iltapalan ennen nukkumaanmenoa. Silti iltapäivisin ja iltaisin mulle iskee nykyään J Ä R J E T Ö N herkkuhimo. Siis ihan hirveä. En tiedä johtuuko se siitä, että tarvitsisin vielä enemmän ruokaa, vai siitä että multa puuttuu itsekuria.

Tämä alkoi Tiaran synttäreillä, niihin asti nimittäin vastustin systemaattisesti kaikkia herkkuja suklaasta sipseihin ja kekseihin. Synttäreillä annoin itselleni luvan herkutella. Huomasin etten turvonnutkaan, eivät ne vaikuttaneet mitenkään. Jotenkin siitä sitten jäi se sellainen ”No jos nyt pari palaa. Eihän ne tunnu missään. Juoksen kilsan enemmän ja lankutan vähän pidempään”. Fakta on että ei, ne eivät ole vaikuttaneet mitenkään ulkonäköön, treenien laatuun tai mihinkään muuhunkaan. En vetele levyllistä suklaata päivässä, vaan palan tai kaksi, tai yhden leivoksen jossain pressitilaisuudessa. Mutta silti, ei se ole kenellekään hyväksi herkutella joka päivä, eihän?

Mulla ei tunnu olevan sellaista kultaista keskitietä (meinasin kirjoittaa keksitie, niinpä) tässä herkuttelussa, vaan se on joko kaikki tai ei mitään. Mä en osaa syödä vain yhtenä päivänä viikossa suklaata, jos ostan sitä kerran, haluan sitä jokapäivä. Nyt mun pitäisi ilmeisesti taas vain katkaista tämä kierre, olla ne kriittiset kolme päivää ilman, ja sen jälkeen jatkaa samalla linjalla jouluun asti. Jouluna on lupa herkutella vaikka kaksi laatikollista konvehteja päivässä, koska joulu on joulu.

Mä tunnen morkkista jokaisesta suklaapalasta, ja se on tosi typerää. Siinä, että herkuttelisi kerran viikossa, ei olisi mitään pahaa. Ei ole mitään järkeä kieltää itseltään herkuttelua kokonaan, on vain inhimillistä että joskus tekee mieli jotain hyvää. Mutta miten pääsisi sitten eroon siitä jatkuvasta herkkuhimosta, joka iskee kun sen kerran herkuttelee? Onko teillä muilla tälläistä vai olenko ainoa kuriton?

Tärkeintä on kuitenkin se että treenit tuntuvat hyvältä, ja mulla on tosi hyvä olo kokoajan. Niskajumien helpotus on auttanut ihan valtavasti, ja energiaa riittää paljon enemmän kuin ennen. Uni tulee myös iltaisin helpommin, kun on rasittanut itseään muutenkin kuin istumalla tietokoneen edessä tai tekemällä hiekkakakkuja tai ruokaa. Mulla on hyvä fiilis, en ole varmaan ikinä voinut fyysisesti näin hyvin, pieniä vastoinkäymisiä lukuunottamatta. Ranteessa on vanha rasitusvamma, joka on alkanut kiusaamaan, ja mun varpaassa on tulehdus johon sain nyt antibiootit. Mutta ne eivät mua lannista, pitää vaan ottaa rauhassa jos tuntuu ikävältä!

Yksi haaste treeneissä on myös aikatauluttaminen, josta moni teistä kyselikin viimeksi! Toistaiseksi mä olen saanut mahdutettua puolen tunnin circuitit ja puolen tunnin lenkit helposti päiviin. Jos juoksen lenkin vasta illalla, niinkuin joudun taas tekemään kun meidän äiti lähtee takaisin Ouluun, se vie multa työaikaa illalta. 30min ei ole vielä niin paha, mutta mä haluaisin kovasti juosta tunnin lenkkejä. Luultavasti teen niin, että jätän ne tunnin lenkit suosiolla viikonlopulle, ja juoksen arkena edelleen niitä lyhyempiä 30min lenkkejä.

Juoksutakki Topsport / Treenihousut Gina Tricot (saatu) / Kengät Nike / Sukat lainattu Otolta<3

Ohjelmasta on jäljellä vielä reilut viisi viikkoa, ja mä aion kiristää tahtia sen mukaisesti. Seuraavat ennen-jälkeen -kuvat laitan viikon 8 (ensi viikko) jälkeen, niinkuin lupasinkin silloin että laitan aina neljän viikon välein. Moni halusi kuulla ohjelmasta lisää, mutta mä en valitettavasti uskalla paljastaa liikaa, kun en halua rikkoa tekijänoikeuksia millään muotoa. Kayla Itsinesin ilmaisen viikon kokeiluohjelman saa ladattua hänen sivuiltaan, ja siitä varmasti saisi parempaa käsitystä siitä, mitä mä olen tekemässä!

Kuvat on räpsitty iltahämärässä viimeisten luonnonvalon säteiden turvin, ja eivät siksi ole kovin tarkkoja. Sen siitä taas saa kun tulee talvi ja kuvausaikaa on vähemmän ja vähemmän päivä päivältä! Alan taas kerran kallistua sen lisäsalaman hankkimiseen, kun valovoimainen objektikaan ei enää pian auta mitään, jos kuvia ei saa otettua keskellä päivää.

Lopuksi haluaisin vielä kiittää teitä siitä, että olette ehdottaneet mua ehdokkaaksi Indiedays Blog Awardsien Inspiroivin perheblogi-kategoriaan! Mä en edes tiennyt että tälläinen ehdokkaiden haku oli käynnissä, ennenkuin sain viestin että mut on laitettu ehdolle. Joten kiitos ihan hurjasti, tämä merkitsee mulle todella paljon! Mä olen ensimmäistä kertaa ehdolla perheblogi-kategoriassa, jollaista en ennen muista olleen missään blogigaaloissa(?). Jännittävää ja hauskaa olla ehdolla, vaikka kyllä täytyy sanoa että ollaan jälleen kerran niin kovatasoisessa seurassa, että tuntuu niin pieneltä tuolla isojen kalojen rinnalla! Jos haluatte mua äänestää, niin pääsette äänestykseen klikkaamalla allaolevaa kuvaa:

Äänestäjien kesken arvotaan viisi kahden hengen lippupakettia Indiedays Blog Awards -gaalaan Tivoliin 25.10.2014! Kiitos <3

Ihanaa viikonloppua kaikille!