Itseäni etsimässä

16.03.2017

Vauva on nyt reilut viisi viikkoa vanha, ja musta tuntuu että alan viimeinkin löytää itseni raskauden, synnytyksen ja vauvakuplan jäljiltä. Olo alkaa tuntua omalta: kun katson peiliin näen itseni, ja kun kävelen ulkona mulla on hyvä olo. Tästä raskaudesta palautuminen on ollut siinä mielessä hitaampaa kuin kahdesta aiemmasta, että siinä kesti hetkinen pidempään että olo alkoi olla oikeasti hyvä.

Toki siis mulla ei mitään kipuja ollut eikä synnytyksessä tullut mitään haavoja tai vaivoja mulle. Loppuraskauden levon takia pääsin kuitenkin fyysisesti aika huonoon kuntoon ja tuntuu myös että nivelillä oli tekemistä synnytyksestä toipumisessa. Ensimmäisinä viikkoina synnytyksen jälkeen mulla oli liitoskipuja ja oikein tunsin miten kaikki lantioluut oli aivan väärässä paikassa. Mun tasapaino oli jotenkin ihan hakusessa kun kropan painopiste muuttui täysin yhdessä yössä.

Eihän nuo sillä tavalla mitään isoja vaivoja ollut enkä joutunut mitään särkylääkettä niihin syömään, mutta siinä vaan kesti hetki että kroppa alkoi taas tuntua siltä niinkuin muistan sen joskus tuntuneen, silloin ennen kaikkia raskausvaivoja ja synnytystä. Viisi viikkoa on lyhyt aika ja synnytyksestä ja raskaudesta kokonaan toipuminen kestää tietysti kuukausia, mutta nyt alkaa olla jo hyvä olla, eikä ole mitään tuntemuksia enää siitä että on ollut raskaana tai synnyttänyt. Ulkona jaksaa kävellä kunnolla ja reipasta vauhtia, eikä se tunnu enää rankalta tai tule mitään liitoskipujakaan.

Tosi hyvä fiilis kyllä tämä, en malta odottaa että pääsen oikein kunnolla liikkumaan sitten kun jälkitarkastus on tehty ja joku on todennut että mun kroppa on liikuntaan valmis. Siihen asti käyn mieluusti vaunulenkeillä ja nautin yhä enemmän ja enemmän lämmittävästä kevätauringosta täysillä.

Vaikka mulla ei vieläkään ole synnyttäjäksi kovin paljoa ikää, niin kyllä ne vuodet huomasi tällä kertaa. Tai siis että on hitaampaa nyt 25-vuotiaana kuin mitä se oli 20- tai 21-vuotiaana. Enhän mä tietenkään voi varmuudella tietää että johtuuko se iästä vai mistä mutta näin luulisin, tai se tuntuu loogiselta.

Mutta kuka sieltä raskauden ja synnytyksen alta on sitten paljastunut? Minä. Muutamaa arpea rikkaampana, uusilla muodoilla varustettuna ja omaan silmääni ainakin ihan minuna itsenäni. Vaikka jokaisen raskauden myötä olen muuttunut enemmän tai vähemmän, mä tykkään niistä muutoksista. Tiedän myös että arpia lukuunottamatta nämä muutokset eivät välttämättä ole pysyviä, mutta nautin niistä niin kauan kuin niitä kestää. Rakastan sitä kuinka raskauden ja synnytyksen jälkeen tunnen oloni naiselliseksi.

Loppuraskaudessa olo oli niin ryytynyt että ei paljoa kiinnostanut vaatteet tai meikit tai hiustenlaitto. Nyt olen nauttinut ihan mielettömän paljon shoppailusta, meikkaamisesta ja hiustenlaitosta. Musta on ihanaa aamulla kuunnella musiikkia ja meikkailla kun vauva nukkuu, ja vauva viihtyy hyvin sitterissä sillä aikaa kun käyn suihkussa. Hän juttelee värikkäille pyyhkeille ja välillä mä laulelen hänelle. Kerrankin joku tykkää kun laulan suihkussa, hah!

Moi, olen Iina ja olen kolmen lapsen äiti. Tykkään tanssittavasta musiikista, pinkistä, suklaasta maitotäytteellä ja erityisen paljon tykkään mun kolmesta tytöstä ja miehestä (hah, tiedättekö sen sarjan kolme miestä ja tyttö, mulla onkin kolme tyttöä ja mies!). En tiedä vielä ihan täysin kuka olen tämän kolmannen raskauden jälkeen, mutta tiedän tärkeimmät, ja tiedän että tykkään itsestäni ja mun perheestä!

Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille <3


Oton synnytyskertomus

22.02.2017

Tänään on aika päästää Otto ääneen, sillä vuorossa on Oton synnytyskertomus <3 

Muistatteko mikä on refleksitesti? Puhun siis siitä pelistä jossa piti niitä neljää eriväristä nappulaa mäiskiä sitä tahtia kun niissä syntyi valo, en siitä kun kaveri huutaa että ”aivot mukaan” jonka jälkeen yritetään paniikissa ottaa kiinni suunnasta X lentävää esinettä Y. Se peli kuvastaa aika hyvin miltä tuntuu olla synnytyksessä mukana näin miehenä, paitsi että nappeja on vähintään viisikymmentä eikä hutipainalluksesta saa aloittaa alusta. Siltä minusta ainakin tuntui kun yritin parhaani mukaan auttaa vaimoani, kun tämä suoritti kolmatta kertaa elämässään pientä ihmettä.

Tottakai minulla oli tässä tapauksessa pieni etu, olihan kyseessä jo kolmas lapsemme. En ehkä neuvonut puudutuslääkäriä kuten ensimmäisellä kertaa, tai you know, ottanut tirsoja kuten toisella kerralla. Kohelsin kuitenkin oman osuuteni. Tälläkin kertaa.

Moro taas, pitkästä aikaa t. harvinaisen osuvasti itse kruunattu Akkavalta-Otto. Iina viettää vapaailtaa kun meillä on anoppi kylässä, ja ajattelin että nyt jos joskus olisi hyvä hetki tulla vähän avautumaan synnytyksestä. Vaimoni ehkä hieman toivoi että kertoisin oman synnytystarinani, ja osittain sen teenkin. Keissi nyt valitettavasti on vähän niin että kaiken sähläämiseni ohella en todellakaan pysty muistamaan koko päivästä niin paljoa kuin Iina.

Ellen olisi aloittanut koko tapahtumaa telomalla varvastani ja palauttamalla itseäni maan pinnalle, en varmaan muistaisi tätäkään pientä. Sattuipa meinaan niin että heti kun Iinalla meni lapsivedet, aloin minä paniikissa juoksemaan ylös ja alas portaita katsomassa että meillä on kaikki kasassa. Siinä samalla onnistuin lipeämään ja irroittaman oikean jalkapöytäni ja pottuvarpaani välistä noin 90% siellä olleesta ihosta.

Meillä oli kuitenkin vauva tulossa, niin ei muuta kuin desinfiointiainetta, talouspaperia, teippiä ja sukka jalkaan. Päivän tähti oli kuitenkin vaimoni, ei varpaani. Yllätys, eikö.

Ensimmäisen varsinaisen virheen tein siinä etten ollut muistanut tankata. Ei iso moka, mutta moka kuitenkin ottaen huomioon että olimme jo viikkoja olleet ”valmiita” synnytystä varten ja olen normaalisti todella ennakoiva ihminen. Polttoainetta oli tarpeeksi parinkiin rundaan edestakaisin, ei siinä, merkkivalo vaan sattui juuri syttymään. Auto on kuitenkin dieseli, ja olen turhan usein kuullut tarinan siitä kuinka dieselautoa ei saa päästää liian tyhjäksi että olisin voinut hyvällä omallatunnolla olemaan tankkaamatta siinä lapsivesien menon ja lapsen syntymän välillä. Hyvää työtä.

Ja koska autolla koheltaminen ei riittänyt, tuli seuraava pulma vastaan heti parkkiin laittamisen jälkeen. Minulla, kuten monella muullakin suomalaisella, on käytössä kätevääkin kätevämpi EasyPark joka oli kätevyyttään hälyttänyt minulle useita viikkoja siitä kuinka pankkikorttini tiedot sovelluksessa olivat menossa vanhaksi. ”Ahaa hyvä tietää”, olin sovellukselle kuitannut, kerta toisensa jälkeen. Kunnes en enää voinut. Kesken synnytyksen.

Minulla on tapana saada sakot aina ja heti kun on mahdollista sakot saada, ja koska lapsen pitäminen Suomessa on muutenkin hintavaa, en todellakaan aikonut heti ensimmäiseksi heittää parkkisakkoja uuden perheenjäsenemme syyksi, puhumattakaan siitä että olisin muka antanut tämän vaikuttaa Iinaan.

Jollain ihmeen konstilla onnistuin todennäköisesti taikomaan jostain kolmannen käden, koska autosta poistumisen ja synnärille ilmoittautumisen välillä olin onnistunut kaikkien kassien kantamisen ja vaimon taluttamisen ohella syöttämään sovellukseen uudetkorttitiedot ja läppäisemään parkkiajan jonnekin kolmen viikon päähän.

Itse synnärillä tilanne kuitenkin hieman rauhottui. Kävi miten kävi, olimme jo perillä avun luona, eikä lapsi voinut enää syntyä jätesäkillä ja pyyhkeellä vuoratulle etupenkille. Ehdimme hiukan hengähtää. Sain jopa jossain vaiheessa oikeat tarvikkeet varpaani hoitoon joka oli siinä vaiheessa mennyt niin karun näköiseksi että kaiken muun keskellä kesti puolitoista päivää ennenkuin uskalsin taas katsoa miten pikkukaveri voi.

Vastuun kuitenkin lopulta siirryttyä minulta Iinalle ja kätilöille, lopetin minäkin koheltamiseni. Pidin vain huolen etten ollut kenenkään tiellä, autoin aina pyydettäessä ja annoin Iinalle vuorotellen kättä puristettavaksi ja ilokaasunaamaria. Iina ei ole kuitenkaan koskaan kuunnellut minua ponnistuvaiheessa, aina vain kätilöä, eikä minulla ollut enää muuta tehtävää kuin jännittää ikuisuudelta tuntuneen ajan. Voin vain kuvitella miltä Iinasta tuntui.

Ja hyvinhän se meni taas tälläkin kertaa, onneksi. Niin oudolta kuin se tuntuukin, oli ikuisuudelta tuntunut tilanne silmänräpäyksessä ohi. Mikä alkoi valuvana vaimona vessan edessä oli hetkessä muuttunut pieneksi ihmiseksi, ainoaksi asiaksi millä enää siinä vaiheessa oli merkitystä. Samalla tavalla kuin kahden aikaisemmankin synnytyksemme yhteydessä en tälläkään kertaa onnistunut poraamaan sisäisesti, kuitenkin ilmeisesti vaimoni mukaan edes ”coolisti” vaikka omasta mielestä porasinkin kuin kulkusensa pyöräntankoon lyönyt pikkupoika.

En pääse yli siitä kuinka tunteisiin synnytys aina menee. Kolmas kerta tai ei, tuntui meidän uusimman alastoman pikkupötkön ensimmäinen vihainen huuto siltä kuin joku olisi ajanut rekallisen tunteita päin seinää. Tuima, pieni ja suurisilmäinen nahkapötkö joka tuli tähän maailmaan isänsä lailla vastatuuleen kusten, napanuora kahdesti kaulan ympärillä. Vanhinta isosiskoaan muistuttava pieni sankari joka muuten ottaa maailman rennoimmin mutta tarpeen tullen komentaa ja tarkoittaa sitä. Ihan täysin isin tyttö, kuten meidän kaksi aikaisempaakin.

Tässähän vaiheessa olemme koko perhe olleet kotona jo pari viikkoa, ja vielä on noin viikko aikaa ennen kuin palaan taas hetkeksi töihin. Vauva on antanut meidän nukkua, ja niin perhettä kuin kaveria on rampannut ihastelemassa tuota pientä ihmettä. Me olemme tätä nykyä viisihenkinen perhe, ja vaikka kaikki onkin hieman vielä pelottavaa ja uutta, tuntuu kaikki erittäin luonnolliselta. Innolla odotan millainen tästä kasvaa.

Otto <3