Moikka tyypit! Meidän toka arkiviikko on pulkassa, ja tällä viikolla olenkin päässyt tositoimiin kolmen lapsen kanssa, kun keskimmäiselle iski pieni flunssa alkuviikosta ja tytöt olivat mun ja vauvan kanssa koko viikon kotona. Eli olen ollut päivät täällä kaikkien kolmen kanssa yksin ja sompaillut läpi niin työhommista kuin lastenhoidostakin sillä aikaa kun Otto on ollut töissä.

Muutama deadline on puskenut päälle tällä viikolla mutta olen saanut kaiken tehtyä ajoissa ja jopa ihan hyvin vielä. Ollaan onneksi muut säästytty flunssalta ja Zeldallakin se meni ohi parin päivän räkäisyydellä ja pienellä lämmöllä ja loppuviikosta on ollut jo hyvä vointi niin ollaan nähty kavereitakin.

Meillä on sujunut tosi kivasti ja ehkä jonkinlaista rytmiäkin on alkanut löytymään. Vauva on nukkunut aina pidemmät päiväunet vaunuissa ulkona, ja muutenkin olen saanut päivällä yllättävän paljon aikaiseksi. Tänään uskaltauduin ensimmäistä kertaa kaikkien kolmen kanssa ilman Ottoa liikkeelle ja suunnattiin leikkipuistoon. Lähtö meni tosi nätisti, isommat tytöt pukivat itse ja mä puin vauvan. Ei mitään ongelmia. Parin tunnin reissu meni hyvin, vauva nukkui kokoajan ja mä sain haettua ärrältä kahviakin puistoreissulle.

Puistoilun jälkeen vauva jatkoi unosiaan vielä kotipihalla tunnin verran ja heräili juuri sopivasti kun Otto tuli töistä kotiin niin Ottokin sai heti moikata vauvaa jota oli ollut kova ikävä työpäivän ajan. Mullakin oli kyllä jo kova ikävä vauvaa, kyllä siinä kolmen tunnin päikkäreiden aikana ehtii jo tulla sellainen olo että voi kun se heräisi jo niin saisi ottaa syliin, hah!

Meillä oli myös neuvola tällä viikolla ja vauva todellakin kasvaa aivan hurjaa vauhtia, pituuttakin oli tullut kuukaudessa 7,5cm lisää ja painoakin 1,1 kiloa! Ei siis mikään ihme että tyyppi tuntuu tosi jäntevältä ja katselin juuri pari päivää ennen neuvolaa hänen nukkuessa mun sylissä että jalat tulee jo ihan eri kohtaan kuin ekoina viikkoina. Mahtava vauhti kyllä neidillä, ei ole tainneet meidän vanhemmat tytöt kasvaa näin nopsaan vaikka hekin ovat kyllä aina kasvaneet ihan ok vauhtia. Tuntuu uskomattomalta että mun maidolla kasvaa näin hienosti.

 Mulla on tosi hyvä fiilis tästä viikosta ja kaikesta muutenkin. Ulkonakin on selvästi jo lämpimämpää, auringon lämmön voi tuntea kasvoilla kun siemailee kahvia puistoreissulla. Ja ensi viikolle on luvattu jopa kymmentä lämpöastetta, aivan ihanaa! En malta odottaa kevättä ja lämpöä ja sitä että voi oikeasti laittaa tennarit sinne puistoonkin eikä vaan kauppareissulle. Meillä ei ole viikonlopulle sen ihmeempiä suunnitelmia, varmaankin otetaan ihan rennosti vaan ja ulkoillaan paljon. Se kuulostaa ainakin mun korvaan ihanalta.

Ihanaa viikonloppua kaikille <3

Meidän tyyppi täytti tänään jo kuukauden, kiitos muutaman päivän muita kuukausia lyhyemmän helmikuun. Vauvan ensimmäinen kuukausi hujahti ohi ainakin satakertaisella nopeudella hänen syntymäänsä edeltäneeseen kuukauteen verrattuna. Vastasyntynyt rimpula on alkanut pikkuhiljaa muuttua vauvanpyöreyttä keränneeksi tarkkasilmäiseksi neidiksi joka viikonloppuna väläytteli isälleen ensimmäisiä tarkoituksellisia hymyjä. Ihan niinkuin ennen vauvan syntymää hänelle kirjoittamassani kirjeessä ennustinkin, ekan hymyn sai isi. Kyllä mä jotain tiesin, hah!

Vauva seuraa jo yllättävän tarkkaan mitä ympärillä tapahtuu, ja tykkää kuunnella mummun ostamaa tuutulaulukirjaa josta isosiskot tapailevat laulunsanoja heleällä äänellä. Aamuisin heti herättyään hän on kaikkein pirteimmillään, taitaa siis tulla aamuvirkkuudessa äitiinsä, mutta onneksi unta riittää ainakin toistaiseksi vielä sinne kahdeksaan tai yhdeksään asti. Aamuisin hän on hyvällä tuulella ja hengailee meidän kanssa.

Hän viihtyy masullaan pötkötellen lattialla tosi hyvin hereilläkin ja kovasti jo muka nostaa päätään vaikka ei sitä hirveän pitkään jaksakaan vielä kannatella. Hän tykkää olla kylvyssä ja oikein nauttii kun untuvaista tukkaa pestään lämpimällä vedellä. Vauvatuesta hän tosin ei pidä ollenkaan vaikka se kätevä olisikin, vaan hän haluaa ehdottomasti olla isin tai äidin käsivarsilla ammeessaan.

Vauva on jo aivan konkari autolla matkustamisessa ja viihtyy siellä hyvin nukkuen. Hän tykkää myös olla vaunuissa ja ollaankin käyty jo useampaan kertaan vaunulenkillä ihanassa kevätauringossa. Pian on tarkoitus ottaa myös kantoreppu vauvatuen kanssa käyttöön, saa nähdä mitä hän siitä tykkää. Kantoreppu on hyvä varmasti ainakin aamuisin, jos vauva vaan siitä tykkää, kun silloin vauva on pitkään hereillä mutta olisi kiva myös välillä touhuilla samalla kun hänen kanssaan hengailee, ja laittaa vaikka pyykkejä kuivumaan tai siivota keittiötä. Kantorepussa hän saa olla lähellä ja menossa mukana.

Tämä kulunut kuukausi on ollut kyllä varmasti mun elämäni ihanin, parhaan siitä tekee se että oon saanut jakaa sen meidän kolmen ihanan tyttären ja Oton kanssa. Kyllä vaan just tää neiti oli se meidän perheen puuttuva palanen, ja tuntuu niinkuin hän olisi aina ollut meidän kanssa. Hän on niin oma ja sopii meidän porukkaan täydellisesti. En malta odottaa millaisia seuraavat kuukaudet hänen kanssa tulevat olemaan <3

Ihanaa maanantaita kaikille!

Ihanaa maaliskuun ensimmäistä! Otto palasi eilen töihin ja isommat lapset päiväkotiin, ja me aloitettiin arkeen totuttelu kolmen viikon vauvakuplailun jälkeen. Viikonloppu meni laskiaistunnelmissa, tehtiin omalle pihalle pieni pulkkamäki, syötiin laskiaspullaa, katsottiin leffaa yhdessä ja rakennettiin legoilla lentokone ja lentokenttä yhdessä koko perhe. Käytiin myös vaunulenkillä, ja nautittiin vaan vikoista vapaapäivistä.

Vauva kulkee hyvin menossa mukana ja hänen päiväuniaikaan ehtii hienosti touhuta isompien lasten kanssa, tai tehdä töitä niinkuin nyt olen eilen ja tänään tehnyt. Mua jännitti ihan hirveästi että miten saan kaiken toimimaan mutta ainakin toistaiseksi kaikki on sujunut oikein hyvin, toivottavasti näin myös jatkossa. Ja yritän tehdä aina hommia varastoon silloin kun ehdin, jotta sitten mahdollisina ”huonompina päivinä” ei tarvitse ottaa töistä ollenkaan stressiä, vaan voi keskittyä jaksamaan sen päivän läpi vaan.

Tavallaan aika ihanaakin palata arkeen, ja isommat tytöt olivat myös aivan onnesta soikeana kun pääsivät päiväkotiin monen viikon tauon jälkeen. He vikalla lomaviikolla melkein joka päivä totesivat jo kuinka kova ikävä on kavereita. Eilen iltapäivällä päiväkodista tuli kotiin siis kaksi hyvin tyytyväistä neitiä. Täytyy toivoa että pysytään kaikki terveenä vaikka arki onkin alkanut ja ollaan poistuttu kuplasta. Onneksi vauva kasvaa ja vahvistuu kuitenkin joka päivä.

Multa on kyselty paljon että onko arki kolmen lapsen kanssa ollut sellaista kuin kuvittelin, ja täytyy sanoa että mä en uskaltanut oikein odottaa etukäteen mitään. Meillä oli aiempaa kokemusta kahdesta hyvin hyvin erilaisesta vauvavuodesta, ja vielä melko tuoreessa muistissa arki vastasyntyneen ja puolitoistavuotiaan kanssa. Eli ei ainakaan mitään kovin ruusuisia kuvitelmia ollut etukäteen, kun tiesi miten rankkaa se arki voi olla.

Tämä muutaman viikon elo vastasyntyneen ja kahden isomman mukulan kanssa on yllättänyt siis erittäin positiivisesti. Tottakai olen kokoajan varautunut siihen että voi alkaa masuvaivat tai mustasukkaisuus tai mitä hyvänsä milloin tahansa, mutta samalla olen vaan nauttinut jokaisesta ihanasta päivästä ja yöstä joka ollaan saatu nukkua. En jaksa murehtia etukäteen mahdollisesti eteen tulevia hankalampia päiviä tai vaiheita, kun voin nauttia siitä että juuri nyt on ihanaa.

En voi sanoa yhdenkään päivän tai yön olleen rankka, koska kaikki on mennyt todella kivasti, paljon hienommin kuin uskalsin edes haaveilla. Tottakai hyvin nukkuvan vastasyntyneen kanssa kaikki on vielä todella helppoa, enkä tiedä ”oikeasta” kolmen lapsen arjesta vielä yhtään mitään. Mutta olen kiitollinen siitä kaikesta mitä meillä on, ja siitä millaista elämä on juuri nyt näiden ihanien huipputyyppien kanssa.

Kun mä kirjoitan tätä, vauva nukkua tuhisee kolmatta tuntia mun vieressä sohvalla. Välillä hän päästää ihania pieniä ääniä tai hymyilee unissaan. En voi lakata ihastelemasta meidän vauvaa, tunnen vaan olon niin siunatuksi kun olen saanut näin ihanan perheen. Vaikka vauvakupla on ehkä jo vähän puhjennut, niin rakkauskupla ei puhkea ikinä. Olen onnekas kun saan tuntea eläväni honeymoon-vaihetta vielä kuuden vuoden jälkeenkin näiden neljän kanssa.

Ihanaa maaliskuuta kaikille <3

Pakko aloittaa tämä teksti perinteisellä ”en voi uskoa että aika menee näin nopeasti” -ihmetelyllä, vauva nimittäin täyttää tänään jo KOLME viikkoa! Viime viikolla vauviksen tulevat kummitäti ja kummisetä, Emilia ja Topias kävivät moikkaamassa häntä (ja meitä muitakin). Emilia nappasi muutamia kuvia meidän minityypistä samalla, mikä oli musta ihanaa. Vaikka itsekin tykkään kuvata vauvaa niin mun tyyli on enemmän sellainen arkikuvaus, eikä mulla ole niin paljoa taitoja ottaa vauvasta mitään sen virallisempia vauvakuvia.

Emilia ikuisti meidän neidin juuri sellaisena ihanana kuin hän onkin ja taituroi aivan mahtavan herkkiä ja tunnelmallisia kuvia, pakko teettää joistain näistä pari julistettakin jotka voi kehystää seinälle vauvan omaan nurkkaukseen. Mun lempparit on ehdottomasti nuo missä vauva hymyilee söpöä unista hymyään.

Emilia oli myös virkannut ja neulonut meidän vauvalle ja isosiskoille hauskat yksisarvispannat lahjaksi mitkä olivat maailman huipuimmat! Ihana lahjaidea ja siskot tykkäsivät kun saivat samistella vauvan kanssa. Musta  on ihanaa että vauvalla on kummitäti joka osaa neuloa ja virkata, varsinkin nyt kun mun oma mummo ei enää tee käsitöitä Alzheimerin takia on ihanaa että on joku lahjakas läheinen jolta vauvakin saa omat tumput ja muut, niinkuin isommillakin siskoilla on.

Meidän vauvalle tulee kuusi kummia (myös niinkuin siskoilla), ja jokainen meidän tulevista kummeista on kyllä niin huipputyyppi ja tiedän että he tulevat olemaan vauvan elämässä mukana parhaansa mukaan. Kaikki ovat jo käyneet moikkaamassa vauvaa ja ovat muutenkin meidän kanssa paljon ja usein tekemisissä. Mä odotan jo kastejuhlaa innolla ja pitäisi alkaa järjestelemään kaikkia juttuja, pappi, kummit ja kastepäivä meillä jo onkin eli tärkeimmät mutta kaikki muu siitä ympäriltä vielä puuttuu. Kutsut ja tarjottavat on aivan auki vielä, mutta on tässä onneksi vielä hetki aikaa tehdä päätöksiä.

Näistä kuvista tulee mulle kyllä niin hymy huulille, vauva on aivan mahti tyyppi. Pitää kirjoittaa teille vähän viikonlopun kuulumisiakin mahdollisimman pian, mutta nautin nyt tänään siitä että Otolla on vielä vimppa isyyslomapäivä ennen arkeenpaluuta. Yritän pikkuhiljaa itsekin palailla arkeen blogin kanssa himmailtuani tämän helmikuun. Mielessä pyörii vaikka mitä postausaiheita ja toivottavasti pääsen maaliskuussa niitä jo toteuttamaan.

Ihanaa aurinkoista uutta viikkoa kaikille <3

Tänään on aika päästää Otto ääneen, sillä vuorossa on Oton synnytyskertomus <3 

Muistatteko mikä on refleksitesti? Puhun siis siitä pelistä jossa piti niitä neljää eriväristä nappulaa mäiskiä sitä tahtia kun niissä syntyi valo, en siitä kun kaveri huutaa että ”aivot mukaan” jonka jälkeen yritetään paniikissa ottaa kiinni suunnasta X lentävää esinettä Y. Se peli kuvastaa aika hyvin miltä tuntuu olla synnytyksessä mukana näin miehenä, paitsi että nappeja on vähintään viisikymmentä eikä hutipainalluksesta saa aloittaa alusta. Siltä minusta ainakin tuntui kun yritin parhaani mukaan auttaa vaimoani, kun tämä suoritti kolmatta kertaa elämässään pientä ihmettä.

Tottakai minulla oli tässä tapauksessa pieni etu, olihan kyseessä jo kolmas lapsemme. En ehkä neuvonut puudutuslääkäriä kuten ensimmäisellä kertaa, tai you know, ottanut tirsoja kuten toisella kerralla. Kohelsin kuitenkin oman osuuteni. Tälläkin kertaa.

Moro taas, pitkästä aikaa t. harvinaisen osuvasti itse kruunattu Akkavalta-Otto. Iina viettää vapaailtaa kun meillä on anoppi kylässä, ja ajattelin että nyt jos joskus olisi hyvä hetki tulla vähän avautumaan synnytyksestä. Vaimoni ehkä hieman toivoi että kertoisin oman synnytystarinani, ja osittain sen teenkin. Keissi nyt valitettavasti on vähän niin että kaiken sähläämiseni ohella en todellakaan pysty muistamaan koko päivästä niin paljoa kuin Iina.

Ellen olisi aloittanut koko tapahtumaa telomalla varvastani ja palauttamalla itseäni maan pinnalle, en varmaan muistaisi tätäkään pientä. Sattuipa meinaan niin että heti kun Iinalla meni lapsivedet, aloin minä paniikissa juoksemaan ylös ja alas portaita katsomassa että meillä on kaikki kasassa. Siinä samalla onnistuin lipeämään ja irroittaman oikean jalkapöytäni ja pottuvarpaani välistä noin 90% siellä olleesta ihosta.

Meillä oli kuitenkin vauva tulossa, niin ei muuta kuin desinfiointiainetta, talouspaperia, teippiä ja sukka jalkaan. Päivän tähti oli kuitenkin vaimoni, ei varpaani. Yllätys, eikö.

Ensimmäisen varsinaisen virheen tein siinä etten ollut muistanut tankata. Ei iso moka, mutta moka kuitenkin ottaen huomioon että olimme jo viikkoja olleet ”valmiita” synnytystä varten ja olen normaalisti todella ennakoiva ihminen. Polttoainetta oli tarpeeksi parinkiin rundaan edestakaisin, ei siinä, merkkivalo vaan sattui juuri syttymään. Auto on kuitenkin dieseli, ja olen turhan usein kuullut tarinan siitä kuinka dieselautoa ei saa päästää liian tyhjäksi että olisin voinut hyvällä omallatunnolla olemaan tankkaamatta siinä lapsivesien menon ja lapsen syntymän välillä. Hyvää työtä.

Ja koska autolla koheltaminen ei riittänyt, tuli seuraava pulma vastaan heti parkkiin laittamisen jälkeen. Minulla, kuten monella muullakin suomalaisella, on käytössä kätevääkin kätevämpi EasyPark joka oli kätevyyttään hälyttänyt minulle useita viikkoja siitä kuinka pankkikorttini tiedot sovelluksessa olivat menossa vanhaksi. ”Ahaa hyvä tietää”, olin sovellukselle kuitannut, kerta toisensa jälkeen. Kunnes en enää voinut. Kesken synnytyksen.

Minulla on tapana saada sakot aina ja heti kun on mahdollista sakot saada, ja koska lapsen pitäminen Suomessa on muutenkin hintavaa, en todellakaan aikonut heti ensimmäiseksi heittää parkkisakkoja uuden perheenjäsenemme syyksi, puhumattakaan siitä että olisin muka antanut tämän vaikuttaa Iinaan.

Jollain ihmeen konstilla onnistuin todennäköisesti taikomaan jostain kolmannen käden, koska autosta poistumisen ja synnärille ilmoittautumisen välillä olin onnistunut kaikkien kassien kantamisen ja vaimon taluttamisen ohella syöttämään sovellukseen uudetkorttitiedot ja läppäisemään parkkiajan jonnekin kolmen viikon päähän.

Itse synnärillä tilanne kuitenkin hieman rauhottui. Kävi miten kävi, olimme jo perillä avun luona, eikä lapsi voinut enää syntyä jätesäkillä ja pyyhkeellä vuoratulle etupenkille. Ehdimme hiukan hengähtää. Sain jopa jossain vaiheessa oikeat tarvikkeet varpaani hoitoon joka oli siinä vaiheessa mennyt niin karun näköiseksi että kaiken muun keskellä kesti puolitoista päivää ennenkuin uskalsin taas katsoa miten pikkukaveri voi.

Vastuun kuitenkin lopulta siirryttyä minulta Iinalle ja kätilöille, lopetin minäkin koheltamiseni. Pidin vain huolen etten ollut kenenkään tiellä, autoin aina pyydettäessä ja annoin Iinalle vuorotellen kättä puristettavaksi ja ilokaasunaamaria. Iina ei ole kuitenkaan koskaan kuunnellut minua ponnistuvaiheessa, aina vain kätilöä, eikä minulla ollut enää muuta tehtävää kuin jännittää ikuisuudelta tuntuneen ajan. Voin vain kuvitella miltä Iinasta tuntui.

Ja hyvinhän se meni taas tälläkin kertaa, onneksi. Niin oudolta kuin se tuntuukin, oli ikuisuudelta tuntunut tilanne silmänräpäyksessä ohi. Mikä alkoi valuvana vaimona vessan edessä oli hetkessä muuttunut pieneksi ihmiseksi, ainoaksi asiaksi millä enää siinä vaiheessa oli merkitystä. Samalla tavalla kuin kahden aikaisemmankin synnytyksemme yhteydessä en tälläkään kertaa onnistunut poraamaan sisäisesti, kuitenkin ilmeisesti vaimoni mukaan edes ”coolisti” vaikka omasta mielestä porasinkin kuin kulkusensa pyöräntankoon lyönyt pikkupoika.

En pääse yli siitä kuinka tunteisiin synnytys aina menee. Kolmas kerta tai ei, tuntui meidän uusimman alastoman pikkupötkön ensimmäinen vihainen huuto siltä kuin joku olisi ajanut rekallisen tunteita päin seinää. Tuima, pieni ja suurisilmäinen nahkapötkö joka tuli tähän maailmaan isänsä lailla vastatuuleen kusten, napanuora kahdesti kaulan ympärillä. Vanhinta isosiskoaan muistuttava pieni sankari joka muuten ottaa maailman rennoimmin mutta tarpeen tullen komentaa ja tarkoittaa sitä. Ihan täysin isin tyttö, kuten meidän kaksi aikaisempaakin.

Tässähän vaiheessa olemme koko perhe olleet kotona jo pari viikkoa, ja vielä on noin viikko aikaa ennen kuin palaan taas hetkeksi töihin. Vauva on antanut meidän nukkua, ja niin perhettä kuin kaveria on rampannut ihastelemassa tuota pientä ihmettä. Me olemme tätä nykyä viisihenkinen perhe, ja vaikka kaikki onkin hieman vielä pelottavaa ja uutta, tuntuu kaikki erittäin luonnolliselta. Innolla odotan millainen tästä kasvaa.

Otto <3