Eilinen isänpäivä oli ihana. Otto ei saanut aamiaista sänkyyn, mutta kokattiin yhdessä meille runsas muna-pekoni-makkara-hedelmä-mehu-aamiainen ja nautittiin sitä kaikessa rauhassa pitkän kaavan mukaan koko perhe. Runsas aamiainen pitäisi kyllä ottaa joka viikonloppuiseksi hommaksi, kun sillä lähtee päivä niin ihanasti käyntiin, eikä vaivakaan ole kovin suuri siihen nähden miten iloiseksi se tekee. Joka viikko ei ehkä kannata tehdä pekoniaamiaista mutta jo se että asettelee useampaa laatua pöytään ja pilkkoo vähän hedelmiä valmiiksi tekee aamiaisesta juhlavamman kuin se että kaataa vaan äkkiä myslit ja maustamattomat jugurtit kuppiin. Lapsetkin tykkäävät osallistua ”herkkuaamupalan” tekemiseen, ja Zelda osallistui myös tekemällä kokonaan itse oman leipänsä: Ruisleipää, voita, banaania, kurkkua ja juustoa. Oli kuulemma hyvää!

Lapset antoivat Otolle itse tekemänsä isänpäivälahjat joista he olivat kovin ylpeitä, ja taisi olla ylpeä ja tyytyväinen isikin. Mä annoin mun oman lahjan jo aiemmin viime viikolla, koska tiesin että Oton kaveri oli tulossa kylään ja arvelin että isänpäivälahjaksi tarkoitetusta Battlefield 1:stä olisi vielä enemmän iloa jos Otto saisi pelata sitä vielä hyvässä seurassa, eikä vaan yksin sunnuntai-iltana. Ja taisin olla ihan oikeassa! Kerrankin ei haitannut että olin kärsimätön lahjan antaja.

Otto on kyllä paras isä jota voi meidän lapsille olla. Niinkuin eilen Instassa kirjoitinkin, mua ei epäilytä sekuntiakaan etteikö Otto selviäisi oikein hyvin vaikka akkavalta täällä sen kuin vahvistuu ensi vuonna. Otto pitää naisistaan huolta, ja on sekä isänä että puolisona paras mahdollinen. Otto leikkii ja hassuttelee lasten kanssa joka ikinen päivä, ja näin loppuraskaudessa on ottanut suurimman vetovastuun koko meidän arjen pyörittämisestä, vaikka yleensä jaetaankin kaikki hommat tasan. Otto on aina ollut isänä läsnä, eikä meidän ole ikinä tarvinnut tapella vastuun ottamisesta. Päin vastoin, välillä tuntuu että hänen pitäisi antaa itselleen vähän enemmän armoa, ja siitä mä yritän kovasti aina muistutellakin.

Otto ei koskaan unohda sanoa että rakastaa, ja kun lapsi kysyy jotain hän vastaa. Hän on johdonmukainen, eikä ikinä yritä mennä sieltä missä aita on matalin. Vaikka mä tiedän että raskaus konkretisoituu Otolle eniten vasta siinä hetkessä kun hän saa meidän neitokaisen ensimmäistä kertaa käsivarsilleen, hän osallistuu myös tähän odotukseen innokkaasti. Hän ei kieltäydy tunnustelemasta potkuja jotka on jo tuntenut miljoonaan kertaan, ja osallistuu nimipohdintoihin ja kaikkeen vauvaan liittyvään vähintään yhtä innokkaasti kuin kahdella aiemmallakin kerralla. Vaikka mua jännittää synnytys aika paljon, mä tiedän että mulla on siellä paras mahdollinen tuki paikalla, ja että siitä tulee meille kummallekin unohtumaton kokemus.

Etenkin kun omat kokemuksen isästä, tai isän puutteesta, ovat mitä ovat, mulle on ihan äärimmäisen tärkeää että meidän lapsilla on hyvä ja välittävä isä. Uskon että oma isättömyyteni on myös jollain tasolla vaikuttanut siihen mitä itse etsin mieheltä. Turvaa, rakkautta ja läsnäoloa. Ja sitä olen Otolta myös saanut, niinkuin me kaikki. Ollaan tyttöjen kanssa äärimmäisen onnekkaita, kun meidän perheessä on tuollainen mies. <3

Eilen illalla käytiin vielä illallisella Oton isän luona, ja istuttiin siellä iltaa. Soitin myös omalle papalleni ja poristiin pitkät pätkät vaikka ja mitä. Isänpäivä oli kokonaisuudessaan aivan ihana päivä, jotenkin niin lämmin ja ihana tunnelma kaikessa. Jäi hyvä mieli, ja näissä fiiliksissä on hyvä startata uusi viikko.

Vaikka maanantai on alkanut sillä että meidän astianpesukone ei vieläkään toimi asennusfirman tekemän asennusvirheen takia oikein, ja on edelleen käyttökiellossa kunnes siihen tulee uusi varaosa, en jaksa lannistua. Sen sijaan käyn ostamassa kivoja pahviastioita ja tänään syödään illallinen jossain muualla kuin kotona. Hyvä syy tämäkin käydä ulkona syömässä, eikö?

Ihanaa viikon alkua kaikille, toivottavasti teillä oli ihana isänpäivä <3

Hieman kahdeksan jälkeen maanantaiaamuna istui eräs reilut 80 kiloa painava miesmassa yhdessä Naisten klinikan alimman kerroksen toimenpidehuoneista kädet ilmassa, virnistellen kuin idiootti. Osittain siksi että kolmaskin lapsi osoittautui tytöksi, osittain siksi että miehen vaimon veikkaukset sukupuolesta menivät aivan päin hevonsköndeä vaikka tämä mitä sanoi. Enimmäkseen kuitenkin siksi että tyttö on kaiken kuuleman mukaan hyvässä kunnossa, oikean muotoinen ja kokoinen toisinsanoen. Kyllähän se kuvista päätelleen enemmän vauvaa jo muistutti, kuin esimerkiksi avokadoa tai ummetusta.

Tämä saattaa tulla osalle yllätyksenä, mutta minä en erityisemmin toivonut poikaa. Ei sillä että olisin varsinaisesti toivonut tyttöäkään. En ole kertaakaan toivonut mitään muuta kuin että kaikki lapsemme ovat ja pysyvät terveinä. Jos totta puhutaan ovat ainoat kerrat kun olen ”kironnut” pojattomuutta olleet ne kerrat kun olen lelukaupassa halunnut ostaa itselleni vaahtomuovipyssyä. Eikä se pojattomuus ole edes mikään oikea este. Olen sataprosenttisen varma että meidän tytöt lähtisivät aivan onnesta soikeana isin kanssa sotasille jos vaan koskaan kehtaisin laittaa satasta kunnon settiin. Että se niistä sukupuolirooleista.

Kahden tytön isänä olen enemmän kuin onnessani kuitenkin siitä että jonon jatkoksi läppäistään vielä kolmas samanlainen vekkuli. Jotenkin olen niin tottunut selkeään rooliini perheen päänä. Välillä ritarina joka pelastaa meidän pikkuprinsessat pahalta lohikärmeeltä, välillä pahana lohikäärmeenä joka prinsessat kaappaa. Olen myös oppinut nauttimaan ihan uudenlaisista leikeistä. Eilenkin rakensimme porukalla esikoisemme lahjaksi saaman Lego-pukuhuoneen, ja voin rehellisesti tunnustaa että pikkuriikkisten huonekalujen rakentaminen oli todella tervetullutta vaihtelua kaikkien biljardien ralliautojen ja ritarilinnojen jälkeen joita omassa nuoruudessani tuli väkerrettyä.

Minua ei haittaa jos joku onnistuu muka lukemaan rivien välistä että oikeasti olisin pettynyt tai muuta vastaavaa hevonkukkua. Meidän kolmatta pikkuista odottaa täällä lämmin ja rakastava koti. Ja jos totta puhutaan, huokaisin minä helpotuksesta kun meille luvattiin tyttöä. Tämä meni ihan hyvin näin. Nyt, suonette anteeksi, menen takaisin leikkimään lastemme kanssa kotia.

Ja kyllä, tulen kolmen tytön isänä varmaan loppuelämäni kuulemaan siitä kuinka olen suuri rakastaja, tämä meinaan toistui maanantaina peräti kolme kertaa. Tiistaina kahdesti. Ei sillä että se haittaisi.

Terveisin,

Otto