AKKAVALTA – eli tänään äänessä Otto

Niin se aika vaan menee menojaan. Lämpimät kesäillat ja grillissä paistuvat herkut ovat pikkuhiljaa vaihtuneet lisääntyneisiin vaatekerroksiin ja uunissa muhiviin patoihin. Duunikin on alkanut vaivihkaa muistuttamaan olemassaolostaan, vaikkakin toistaiseksi vain tiimi-illan merkeissä. Itse töihin paluuseen on onneksi aikaa vielä venyneen kesäloman verran.

Siihen asti ehdin nauttimaan vielä arjesta koti-isänä, ja valitettavasti myös kipeästä ranteesta ja jännetulehduksesta. Jatkuvasti joka paikkaan konttaava teletappi ja siihen kaveriksi lätkäisty lattiaremontin toinen osa ovat tehneet tehtävänsä. Ja koska lääkärin määräämät lepo ja mestareiden liiga eivät nyt ihan ole minun kuppi teetä, olen tyytynyt vaihtamaan vaipat toisella kädellä.

Mutta mitä muuta tästä ajasta on jäänyt käteen (höhö), kuin kipua? Aikalailla juuri sitä mitä odotinkin, hyvällä tavalla. Kesälomien päätyttyä ja lasten palattua varhaiskasvatuksen pariin, on meillä arki palautunut juuri sellaiseksi kuin kuvittelinkin. Sillä aikaa kun Iina tekee töitä, leikitään me Novan kanssa, luetaan kirjoja, laitetaan ruokaa, siivotaan ja käydään vaunulenkeillä. Välillä hypätään jopa autoon ja käydään kaupassa, tai miksei vaikka Ikeassa. Ihan sitä normaalia vauva-arkea jota monet muutkin elävät.

Siksi en ajatellut sen tarkemmin alkaa käymään läpi, että mitä meidän päiviimme kuuluu. Minä kun en tehnyt mitään maailmaa mullistavaa. Katson vain että lapsi saa ruokaa, lepoa ja virikkeitä. Voisin vaikka vannoa, että Iinalla on huomattavasti kattavammat kokoelmat tekstejä mitä lapsenhoitoon tulee, ja vaikka kertaus on opintojen äiti, on turha toisto turhaa toistoa.

Parasta vanhempainvapaalla

Parasta on kuitenkin ollut saada olla tuollaiselle alle vuoden ikäiselle metrimakelle se tuki ja turva, joka Iina on kahden aikaisemman lapsen kohdalla enemmän ollut. Tissiä lukuunottamatta minä olen, yllättäen, ollut se jonka kanssa kuopus on viettänyt eniten aikaa, ja sen kyllä huomaa. Hän osoittaa ihan eri tavalla hellyyttä minua kohtaan, kuin kaksi aikaisempaa mukulaamme samassa iässä. Ellei se nälkä-väsy pääse yllättämään, on isin syli vähintäänkin maailman paras paikka.

Puhumattakaan siitä että olen, kuten vähän toivoinkin, päässyt olemaan läsnä jokaikinen kerta kun kuopuksemme on oppinut jotain uutta. Vaikka ensimmäinen sana oli lähempänä “äitiä” kuin “pappaa” (ja jos ihan totta puhutaan niin vielä lähempänä “tätiä”), on minulle merkinnyt niin paljon enemmän se, että olin täällä kun lapsi oppi taputtamaan, konttaamaan ja seisomaan tukea vasten. Kehtaan ehkä jopa vähän ottaa krediittiä siitä, että tuo ipana lähti konttaamaan niin nuorena kuin lähti. Usein naamalleen päättyneet yritykset lähteä eteenpäin vähän helpottuivat, kun isi auttoi vähän kannattelemalla. Ihan vain, että päästäisiin sinne isin täysin vahingossa olohuoneen matolle unohtuneen lompakon luokse.

Vauhdilla kyllä mennyt tämäkin vuosi. Marraskuussa pitäisi jo palata toimistolle, vaikka tuntuu että vastahan tuo lapsi syntyi. Vaikka päivät ovat vauvan kanssa kiireisiä ja ohjelmaa täynnä, tuntuu minusta, että olen kaikesta huolimatta saanut aikaiseksi enemmän kuin koskaan ennen. Oikeasti kyse on varmaan vain siitä että suurin osa tekemisistä sijoittuu kotiin, ja käden jäljen näkee koko ajan.

Viimeisen reilun kuukauden ajan ajattelin keskittyä vielä täysin rinnoin nauttimaan tästä kokemuksesta. Vanhempainvapaa on meinaan ollut mulle ihan mieletön juttu, jotain täysin erilaista kuin mihin olen tarmokkaana toimistorottana itse tottunut. Vaikka olenkin ihan hyvillä mielin palaamassa töihin, en voi väittää etteikö olo olisi vähän haikea. Meidän uusin tulokas kun on täysin isin tyttö, siinä missä kaksi aikaisempaakin.

Terveisin,

Otto

PS: Muut Oton postaukset löydät AKKAVALTA -tägin alta.

Koin tuossa viime viikonloppuna eräänlaisen ahaa-elämyksen, ja heti perään itseasiassa toiseen. Istuimme tusinan muun miehen kanssa iltayhdeksän maissa sunnuntaina laivan baarissa matkalla Tallinnasta Helsinkiin, toinen toistaan väsyneempinä odottamassa kotiin pääsyä kahden päivän Latvian polttarireissun jäljiltä.

Jostain hetken mielijohteesta päädyin esittelemään kuvaa meidän Novasta vieressäni istuvalle sulhasen veljelle, täysin tämän sitä pyytämättä. Nuoren sinkkumiehen kohteliaasta, mutta erittäin epäkiinnostuneesta ilmeestä, tajusin kuinka kotiutunut ja faijautunut minusta on tullut. Omasta välinpitämättömyydestäni tätä tosiasiaa kohtaan tajusin, että minua ei haittaa se ollenkaan. Kuvien esittelyn kuitenkin lopetin siihen paikkaan, ja tyydyin selaamaan niitä itsekseni.

Olen ollut poissa töistä nyt pääsiäisestä asti, enkä pysty oikein sanoiksi pukemaan kuinka paljon olen nauttinut siitä että olen saanut olla koti-isä. Tottakai kokemukseni on tähän mennessä ollut siinä mielessä aavistuksen epärealistinen, että olemme koko perhe kotona kesälomalla. Enkä voi kyllä vakavalla naamalla väittää, etteikö sama homma jatkuisi jossain määrin silloinkin kun lapset palaavat päiväkotiin ja eskariin, sillä Iina tekee kuitenkin töitä kotoa käsin.

Kyllä, vauvan hoito ja kodin siisteys sun muu ovat suurimmilta osin arkena minun vastuullani, mutta koska Nova kuitenkin edelleen vetää tissimaitoa eikä minun hieman isävartalosta kärsivä rintani sitä ainakaan viime tarkistuksessa erittänyt, saan minä pieniä breikkejä pitkin päivää Novan syödessä, ja välillä myös sammuessa tissille.

Tätä kevyttä luksusta lukuunottamatta olen kuitenkin pyrkinyt ottamaan, ja mielestäni aika hyvin ottanutkin, vetovastuun vauva-arjesta. Rintaruokinta kun tosiaan on ainoa asia, mihin minä en sattuneesta syystä pysty. Vaunulenkit, sormiruokailu, vaipanvaihto, puistoreissut sun muu vauva-arki sujuu minulta siinä missä tuolta paremmalta puoliskoltanikin. Vaatteiden valinnoissa ja muissa esteettisissä seikoissa Iina tosin ottaa täysin pyytämättä ohjat, minä kun en erota persikkaa lohenpunaisesta. Vauvan pukemisen hoidan kuitenkin minä.

Iso muutoshan tämä on kuitenkin ollut. Reilun puoli vuosikymmentä istumaduunia painaneena toimistorottana, on siirtyminen täysaikaiseen isyyteen ollut pientä hakemista. Ei haastavaa, mutta hakemista. Kaikki sellaiset pienet jutut kuten omien ruoka-aikojen siirtyminen, ja normaalin päivärytmin muuttuminen, ovat vaatineet pienoista sopeutumista. Esimerkiksi nyt kun en enää istu kolmasosaa vuorokaudesta tietokoneen ääressä, vaan kuljen usein sellainen kahdeksankiloinen möhkäle sylissäni, onnistuin minä saamaan niskani kuukaudessa niin jumiin ettei pää enää kääntynyt. Itse lastenhoito on onneksi sujunut sillä samalla varmuudella ja kokemuksella, jota olen ehtinyt keräämään jo kahden aikaisemman lapsen verran, tällä kertaa isi on vain enemmän kotona. Ja siitähän tässä vanhempainvapaassa loppupeleissä on kyse, ajasta ja läsnäolosta.

Ehdottomasti suurin muutos on nimenomaan se, että olen saanut olla kaikessa läsnä. Kertaakaan en ole Novan vauva-aikana joutunut siihen tilanteeseen että tyttö oppii, tekee tai kokee jotain uutta ilman että minä olen ollut paikalla.

Se vauvakupla joka Suomen perhanan lyhyiden isyysvapaiden takia kestää yleensä vain pari viikkoa, on tällä kertaa kestänyt jo pian puoli vuotta. Voin meinaan vannoa että Tiaran ja Zeldan monet ekat hetket ovat paremmin tallessa puhelimeni kuvagalleriassa kuin minun päässäni. Täysin toisinpäin kuin tällä kertaa.

Tällä hetkellä me herätään usein rauhassa koko perhe, tytöt omasta takaa katsomaan aamu-lastenohjelmia, ja me Iinan kanssa sitten kun välissämme nukkuva möykky iloisesti hymyillen mäiskii, ja rapsuttaa meidät unesta. Tänäänkin heräsin aamulla siihen, kun Nova ensin naama säteillen rapsutti mua silmäkuopasta, ja käännettyäni kylkeä vielä takaraivosta.

Eikä tällä hetkellä tarvitse olla kokoaikaa tekemässä jotain. Normaalisti töissä ollessani tuntui usein siltä, että oli pakko kokoajan mennä ja tehdä ja olla, ettei työn ulkopuolinen aika tuntunut hukkaan heitetyltä. Välillä niin jopa oman jaksamisen rajoilla. On ihanaa, kun pystyy hyvällä omallatunnolla istua rauhassa tunnin sohvalla vauva sylissä, siskojen touhuja ihmetellen ja kirjoja tutkien. Niin ihanaa, että minä, aikuinen mies, täysin epäironisesti, käytin juuri sanaa ”ihana”.

Ja vaikka vauvanhoito tällä hetkellä kaappaakin suuren osan päivästä, jää minulla huomattavasti enemmän aikaa viettää isompien tyttöjen kanssa kuin mitä ”normaalissa” arjessa jäi duunin, kodinhoidon sun muun pakollisen jäljiltä. Ja vaikka suhteeni Novaan onkin ehkä läheisempi nyt näin vauva-aika kuin mitä kahteen vanhempaan oli heidän ollessa vielä vaippaikäisiä, en välttämättä usko että niin tulee aina olemaan.

Tiara ja Zelda kun nyt sattuvat jo olemaan aika itsenäisessä iässä verrattuna vauvaan joka vaatii jatkuvaa läsnäoloa ja on vaikea suhtautua heihin täysin samalla tavalla. Uskon että vaikka en olekaan ollut läsnä isompien tyttöjen vauva-arjessa yhtä paljoa ajallisesti kuin Novan, olen onnistunut paikkaamaan sitä aidolla läsnäololla myöhemmässä iässä. Kertaakaan ei ole ilmennyt  isommilta tytöiltä vastahakoisuutta tai mustasukkaisuutta kun Nova tarvitsee isiä ja/tai äitiä. Ja hyvä niin.

En nyt tietenkään osaa tässä vaiheessa sanoa olisiko minusta tähän pitkällä tähtäimellä, vaikka tällä hetkellä siltä ehdottomasti tuntuukin. Tilanne on kuitenkin  minulle uusi, ja olemme tosiaan toistaiseksi kaikki kotona, toisin kuin sitten syksyllä, kun toinen tytöistä palaa päiväkotiin ja toinen aloittaa eskarin. Päivärytmi muuttuu taas aikaisemmaksi ja arki taas, noh, erilaiseksi.

Sen näkee vasta sitten kuinka meillä päivät oikeasti luonnistuu, Iinan työkiireiden syksyn myötä eskaloituessa, ja minun ja Novan ollessa tätä kesää enemmän kahdestaan. Tähänastisen kokemukseni perusteella tahdon kuitenkin suositella, jos tilaisuus vaan tarjoutuu, muitakin isejä edes kokeilemaan vanhempainvapaata. Itse olen nauttinut tästä ajasta tähän asti täysin rinnoin, vaikka jokseenkin eri tavalla kuin rinnoista suorastaan pursuava vaimoni.

-Otto