Ainiin, meidän perheessä on kaksi ekaluokkalaista

16.08.2018

Me ei haluttu viedä huomiota ekaluokkalaisen koulun aloituksesta, koska onhan se nyt hurjan iso juttu, joka tapahtuu elämässä vain kerran. Te olette seuranneet meidän esikoisen kasvua täältä vatsasta koululaiseksi, ja halusin koulun aloituspäivänä keskittyä siihen. Kävi kuitenkin sillä tavalla, että kesäkuussa meidän tokana lomapäivänä Kreikassa Otto sai viestin, että hänet on hyväksytty opiskelemaan tietojenkäsittelyn tradenomiksi. Tiistaina meillä aloitti siis kaksi ekaluokkalaista – toinen aamulla, ja toinen illalla.

Ympyrä tavallaan sulkeutuu, sillä samana päivänä kun esikoinen syntyi vuonna 2011, Otto sai vakituisen työpaikan IT-alalta. Hän on ollut samassa firmassa töissä pian siis seitsemän vuotta, ja edennyt sen sisällä super hienosti ja saanut koko ajan enemmän ja enemmän vastuuta. Taustalla on kuitenkin ollut halu opiskella lisää ja syventää tietämystä, ja koettiin, että nyt on sopiva hetki koululle. Otto kävi keväällä pääsykokeissa, ja pääsi heti sisään, vaikka hakijoita oli ollut ennätysmäärä tänä vuonna. Mä olen ihan super ylpeä mun ahkerasta ja taitavasta miehestä.

Tarkoituksena on ainakin alkuun, että Otto käy sekä töissä, että opiskelee. Koulutus on siis monimuotona, eli sitä voi tehdä itselle sopivassa tahdissa työn ohessa. Otolla on kuitenkin takana työelämää niin pitkään, että halutessaan hän voi myös jäädä jopa kahden vuoden opintovapaalle, ja suorittaa opinnot tiheämmässä tahdissa. Me katsotaan nyt, että miten tämä arki lähtee tästä rullaamaan, ja miten Otto jaksaa ja mikä on meidän perheen aikatauluille ja arjelle parasta. Vaihtoehtoja on, ja me tehdään juuri niin kuin Otosta ja meistä tuntuu parhaalta.

On ollut ihan hurjan hienoa nähdä, miten innoissaan Otto on koulusta. Onhan hän jo pitkään tiennyt, mitä haluaa tehdä ja mikä kiinnostaa. Ollaan vain odotettu sopivaa hetkeä, koska me ei haluta kuormittaa arkea liikaa. Onneksi ollaan nuoria, ja Otolla on ollut hyvä työpaikka tähänkin asti, eikä kiirettä ole ollut. On ihan hurjan hienoa, että hän voi nyt opiskella töiden ohessa, ja hän saa varmasti opiskelusta irti todella paljon.

Ollaan yhdessä puhuttu, että kolmen lapsen vanhempana Otto osaa suhtautua nyt opiskeluun ihan eri tavalla, kuin aikoinaan opiskellessaan korkeakoulussa ennen esikoisen syntymää. Silloin koulu jäi kesken, kun oli pakko mennä töihin. Eikä se koulu silloin paljoa kiinnostanutkaan, me oltiin niin nuoria ja keskenkasvuisia. Nyt siihen osaa suhtautua ihan eri tavalla. Varmasti eniten siihen vaikuttaa ikä, ja se, että on ollut monta vuotta aikaa miettiä mitä haluaa. Lapset  ovat myös opettaneet vastuuta.

Otto oli monta vuotta se meidän perheen tukipilari, joka mahdollisti omalla vakaalla työnteollaan sen, että mä pystyin lähtemään ihan nollasta, ja rakentamaan itselleni kaiken sen, mitä olen nyt muutaman vuoden tehnyt. Nyt on mun vuoro olla se vakaa tukipilari, ja joustaa, tukea ja auttaa Ottoa, kun hän jahtaa omia unelmiaan.

Myös mulla on tavoitteena lähteä opiskelemaan vielä jossain vaiheessa, mutta juuri nyt ei ole mulle vielä oikea hetki. Mulla on niin paljon töitä, enkä koe että saisin koulusta juuri nyt mitään suurta hyötyä, kun töitä on enemmän kuin tarpeeksi ilman sitäkin. Mä teen työkseni juuri nyt juuri sitä mitä haluankin tehdä, eikä tällä hetkellä ole suunnitelmissa tehdä siihen muutoksia. Mä kuitenkin ehdottomasti haluan vielä joskus korkeakoulututkinnon, ja tulen sen myös hankkimaan sitten kun on sille sopiva hetki. Sitä, milloin se on, en vielä tiedä. Onneksi mäkin olen vasta 26, että on tässä ihan hyvin koko elämä aikaa oppia uutta.

Nyt keskitytään meidän perheen kahden koululaisen opintojen tukemiseen, ja tietysti keskimmäisen varhaiskasvatukseen, ja kuopukseen, joka saa olla vielä tammikuuhun asti kotona. Aikamoista sumplimista tästä töiden, opintojen ja perheen yhdistämisestä varmasti tulee, mutta se nyt ei ole mitään uutta. Sumplimista meillä on ollut ennenkin, ja hyvin ollaan pärjätty aina. Puhalletaan yhteen hiileen ja tuetaan toisiamme, niin hyvä tulee.

Sanoinko jo, että olen haljeta ylpeydestä. Otto, kiitos kun olet juuri sinä. Oot ihan paras. Onnea vielä kerran, tästä tulee ihan mielettömän hienoa. Mä tuen sua ja seison sun rinnalla niinä päivinä kun tulet koulusta intoa puhkuen, ja niinä päivinä kun teet viimeisellä minuutilla koulutehtävää hikikarpalot otsalla. Silloin mä luen lapsille pitkän iltasadun ja vien ne nukkumaan, ja sen jälkeen teen sulle iltapalaa, tai rahtaan energiajuomaa kaupasta, ihan miten haluat. Mä tiedän, että sä pystyt tähän.


Ekaluokkalaisen ensimmäinen koulupäivä

14.08.2018

Tänään se sitten koitti, ekaluokkalaisen ensimmäinen koulupäivä. Hän heräsi unenpöpperöisenä puoli kahdeksalta, mutta karisti hyvin nopeasti unihiekat silmistään, ja alkoi valmistautumaan kouluun. Vaikka haikeilin etukäteen, tämä aamu tuntui vaan jotenkin niin oikealta meistä kaikista. Ekaluokkalainen söi reippaasti aamupalat, hoiti aamupesut ja pukemiset. Puki repun selkäänsä, ja hoputti meitä. Hän oli niin VALMIS, ei kuulemma jännittänyt tippaakaan.

Koulun pihalla odottivat kaikki tutut kaverit eskarista, ja otettiin hillitön liuta kaverikuvia ja kiherrettiin innosta, vaihdettiin vähän kesäkuulumisia ja käytiin jalkapallokentällä juoksemassa. Kaikki lapset tuntuivat venähtäneen ainakin kilometrin kesän aikana. Opettaja ja rehtori tulivat pihalle vastaan, kertoivat vähän yleistä infoa, ja sitten oli nimenhuuto. Sen jälkeen oli aika sanoa heipat, ja  niin lapset lähtivät reippaana jonossa opettajan johdolla sisälle kouluun.

Mä en edes itkenyt, vaikka olin etukäteen ajatellut vuodattavani vesiputouksen verran kyyneleitä. Ei pisaraakaan. Hymyilin vaan, ja vilkuiltiin Oton kanssa toisiamme vähän väliä hömelönä hymyillen. Kaikki muutkin vanhemmat näyttivät hymyilevän iloisena, en mä ainakaan spotannut kyyneliä mistään suunnasta. Luulen, että tällä porukalla on helppoa aloittaa koulu, kun kaikki tuntevat toisensa. Silti tuntui niin hassulta vaan lähteä. ”Sinne se meidän lapsi nyt vaan jäi kouluun”.

Sitten käytiin viemässä keskimmäinen isojen ryhmään päiväkotiin, ja hänkin jäi niin reippaasti sinne, niin kuin olisi siellä aina ollutkin. Missä välissä hänestäkin on tullut noin iso ja rohkea? Sinne hän sujahti leikkimään kauppaleikkiä vanhojen tuttujen kavereiden kanssa, ja huusi vaan heipat ovelta. Tutut opettajat olivat vastassa, kyselivät kuulumisia ja

Sitten me mentiin käymään kuopuksen kanssa kaupassa, ja tultiin kotiin ihmettelemään. Ison kauppareissun jälkeen ekaluokkalaisen koulua oli jäljellä enää puolisen tuntia, ja me käytettiin se aika sitten legoleikkeihin kaikki kolme yhdessä.

Puoliltapäivin ajettiin hakemaan ekaluokkalaista, ja saatiin häneltä ”muutama” vastalause, hän kun olisi halunnut jo ekana päivänä jäädä eftikseen. Mutta tuli sitten kuitenkin kotiin, kun luvattiin, että huomenna saa mennä eftikseenkin vielä. Tänään oli kuulemma ihan liian lyhyt koulupäivä, ja hän moneen kertaan ihmetteli, että miksi koulupäivät on niin lyhyitä. Onneksi huomenna saa jäädä vielä koulun jälkeen sinne kavereiden kanssa.

Otolla on vielä isyysvapaata vajaat kolme viikkoa ennen kuin hän palaa takaisin töihin, ja oltiin ajateltu, että esikoisen ei ole pakko mennä vielä iltapäiväkerhoon elokuun aikana, vaan menisi vasta sitten kun Otto palaa töihin. Mutta mitä vielä, hän ehdottomasti haluaa mennä sinne, niin tietenkin saa sitten mennä. Aiotaan kuitenkin pitää päivät molemmilla isoilla tytöillä lyhyempinä nyt elokuussa, kun ehtii niitä pidempiä päiviä tulla sitten myöhemminkin.

Koulupäivän jälkeen fiilis oli loistava, ekaluokkalainen oli saanut ekat pienet läksytkin, omakuvan piirtämisen loppuun. Hän kertoi pulpeteista, banaanihipasta, puhelinsäännöistä ja huomisen ohjelmasta. Me saatiin muutama lippulappu täytettäväksi, ja Wilma-tunnukset aktivoitaviksi. Tuntui niin epätodelliselta kirjautua Wilmaan, kun aina on vaan lukenut siitä kaikenlaista ja kuullut muilta vanhemmilta, ja tietty sitä tuli käytettyä silloin kun itse olin yläkoulussa ja lukiossa. Oli se hieman ainakin päivittynyt siitä, kun itse olin lukiossa 2007-2010, näytti huomattavasti toimivammalta nyt.

Hän puhua pulputti päivästään niin onnellisena, sitä oli ihana kuunnella. Tästä alkaa ihan mieletön matka ja ihan uusi aikakausi hänen elämässään. Koulu. Mua hymyilyttää kun sanon sen. Me ollaan nyt koululaisen vanhempia. Me kuvattiin eilisillan koulurepun pakkailut, ja tämän aamun fiilikset videolle, ja ajattelin tehdä niistä neiti ekaluokkalaiselle ihanan muistovideon talteen, jota hän voi sitten isona katsoa, ja muistella miten innoissaan hän oli.

Mä oon ollut niin häkeltynyt, kiitollinen ja onnellinen kaikista teidän viesteistä ja myötäelämisestä. Niin huikeaa, että monet teistä on seuranneet meidän kasvua vanhemmiksi sieltä esikoisen odotusajasta asti, ja nyt esikoinen meni jo kouluun. Vaikka takana on yli seitsemän vuotta, mä vakuutan, että edessä on vielä pitkä matka yhdessä kuljettavaksi. Pysykää mukana ihanat. Vielä kerran hurjasti onnea kaikille ekaluokkalaisille ja vanhemmille, sekä muille, jotka aloittavat uusia hienoja ajanjaksoja elämässään juuri nyt <3