Miltä tuntuu kun esikoinen menee kouluun

09.08.2018

Tänään on se päivä, kun suurin osa helsinkiläisistä ekaluokkalaisista aloitti koulun, mutta meillä esikoisen koulun alkuun on vielä viisi päivää. Ruotsinkieliset koulut alkavat vasta ensi viikon tiistaina Helsingissä, ja silloin meidän esikoisvauva, meidän rakas ensimmäinen minityyppi aloittaa koulutiensä. Mä muistan, kun joskus keskimmäisen imetysaikana hormoneissani mietin kyynel silmäkulmassa, että ”enää viisi vuotta, niin meidän esikoinen menee kouluun, miten hän voi olla niin iso jo”. Ja nyt se päivä on ihan kohta täällä. Enää viisi päivää, niin meidän esikoinen menee kouluun, miten hän voi olla niin iso jo.

Vaikka näin jälkeenpäin tuntuu ihan naurettavalta, että itkeskelin asiaa viisi vuotta etukäteen, niin en mä kyllä ihan väärässä ollut. Nämä vuodet ennen tätä koulun aloitusta ovat olleet yksi silmänräpäys vain. Kun katsoo taaksepäin, kulunut aika tuntuu ihan järkyttävän pitkältä – pakkohan sen on ollut olla pitkä aika, niin paljon on tapahtunut. Se on kuitenkin kulunut niin nopeasti, että ei vaan pysty käsittämään. Seitsemän vuotta sitten mä kirjoitin tänne blogiin, kuinka oltiin oltu puoli vuotta yhdessä Oton kanssa. Itse asiassa tasan tänä päivänä me ollaan oltu yhdessä seitsemän ja puoli vuotta.

Meidän esikoinen on ollut osa meidän tarinaa ihan alusta asti, hän kun ilmoitti olevansa tulossa vain viikkoa sen jälkeen, kun oltiin päätetty alkaa virallisesti seurustelemaan. Me ollaan oltu aika hitsin tiivis paketti, ja hän on kasvattanut meistä ne vanhemmat, jotka meistä on tullut. Toki sisaruksillakin on osuutensa kaikessa, mutta hänestä kaikki alkoi. Me ei ehditty kauaa nauttimaan huolettomasta teiniseurustelusta, vaan hyvin nopeasti me alettiin valmistautumaan siihen, että meistä tulee perhe. Meillä ei ollut koskaan aikaa tai halua alkaa säätämään tai epäröimään meidän parisuhteessa, me oltiin heti ihan all in. Meidän elämään oli tulossa joku vieläkin tärkeämpi kuin me kaksi. Meidän esikoinen.

Näiden seitsemän vuoden aikana siitä mahassa kasvaneesta minityypistä on kasvanut aivan jäätävän fiksu, omatoiminen, vastuuntuntoinen ja ihana isompi minityyppi. Vaikka olen joskus sanonut, että mua jännittää vähän koulun aloitus, niin oikeasti mua ei jännitä yhtään se koulun aloitus. Mä tiedän, että hän pärjää siellä ihan loistavasti. Kaikki kaverit on tuttuja, rakennus on tuttu, opettaja on tuttu ja hän osaa jo kaiken mitä pitää ja enemmänkin. Meidän koko perheellä on koulun aloituksesta hyvä fiilis, ehkä eniten sellainen ”vihdoinkin hän pääsee tekemään sitä, mitä on odottanut 2-vuotiaasta asti” (ja laskenut päiviä siitä asti kun oppi hahmottamaan ajan kulun kunnolla joskus pari vuotta sitten).

Koulun aloittamisen sijaan mua jännittää se kaikki muu siinä ympärillä. Se, miten hän oppii kulkemaan koulumatkaa joskus itsenäisesti, kun pelkkä ajatus tuntuu niin pelottavalta. Vaikka tiedän, että hän itse on fiksu ja tekisi parhaansa ja olisi valppaana, se ei kuitenkaan aina riitä. Kuinka joskus uskaltaa päästää sen oman pienen sinne maailmaan ihan  yksin? Onneksi varsinkin alussa meillä on mahdollista viedä ja hakea ihan joka päivä, mutta jossain vaiheessa sekin päivä tulee, kun hänen on mentävä yksin kouluun. Ja sitä päivää mä jännitän. Onneksi meillä on paljon aikaa harjoitella yhdessä.

Mua jännittää myös se, että jatkossa kukaan aikuinen ei kerro mulle joka päivä, miten mun lapsen päivä on mennyt. Toki koulussakin on Wilma ja vanhempainvartit, mutta onhan se nyt ihan eri asia, kuin se, että joku kirjoittaa päivittäin ylös miten lapsen päivä on mennyt, ja kertoo siitä yksityiskohtaisesti samalla kun lapsi haetaan. Jatkossa kaikki on sen varassa, mitä koululainen itse haluaa päivästään kertoa. Jatkossa mun täytyy kuulostella entistäkin herkemmällä korvalla hänen fiiliksiään, ja vaan toivoa, että hän itse kertoo, jos jotain on vialla, tai on tapahtunut jotain ikävää. Toki haluan kuulla onnistumisista ja kaikesta ihanastakin ihan yhtä lailla. Toivon, että hänestä on helppoa puhua mulle ja kertoa päivistään, kaverisuhteistaan, koulukuulumisista ja kaikesta, mitä hänen elämäänsä milloinkin kuuluu.

Ainakin tällä hetkellä me puhutaan kaikesta. Meidän välillä vallitsee luottamus, ja hän juttelee meille vanhemmille mielellään ihan kaikesta. Ollaan aika avoimia tyyppejä koko perhe, eikä meistä kenelläkään ole mitään salaisuuksia toisiltamme. Toivon, että tämä meidän välinen rehellisyys, avoimuus ja rakkaus säilyy aina samanlaisena, oltiinpa me tai meidän lapset missä elämänvaiheessa tahansa. Parhaamme yritetään Oton kanssa tukea niin esikoisen, kuin kaikkien kolmen lapsen kasvua ja kehitystä, kuunnella ja opastaa, rakastaa, rutistaa ja lohduttaa.

Me ollaan oikeasti kaikki ihan hurjan innoissamme. Enää viisi yötä, ja on ensimmäisen koulupäivän aamu. IIK! Tästä tulee hienoa, upeaa ja opettavaa, meille kaikille. Koulun myötä tulee avautumaan ihan uusia maailmoja, ja tiedän jo valmiiksi, että me tullaan seuraavien vuosien aikana Oton kanssa vastaamaan aika hemmetin moneen hankalaan kysymykseen, tiedonjanoisen esikoisemme tuntien. Niitä odotellessa <3

PS: Tästä kaikki alkoi vuonna 2011:

Hieman ollaan tultu eteenpäin siitä. :D

Hurjasti onnea kaikille tuoreille ekaluokkalaisille, ja heidän vanhemmilleen! Tästä alkaa hieno matka <3 


Meidän viikon kuulumiset pähkinänkuoressa

27.07.2018

Oton kahden viikon työpätkä kesäloman ja isyysloman välissä on nyt ohi, ja meillä on vielä pari viikkoa aikaa ottaa rennosti, reissata, puuhailla kaikkia kesäjuttuja ja olla vaan, ennen kuin KOULU alkaa. En oikeasti voi uskoa, että mä kirjoitan näin, mutta niin sitä vaan ollaan jo siinä vaiheessa kesää, ja elämää, että esikoinen menee kohta kouluun. IIK!

Tänään käytiin Ikeassa hakemassa koululaiselle työtuoli tulevaan koululaisen huoneeseen, ja hän ihan uskomattoman fiksusti valitsi itselleen mustan tuolin, koska kuulemma se sopii sittenkin, vaikka hänen lempivärinsä vaihtuisivat, koska musta sopii kaiken kanssa, eikä mene likaiseksi. Jotain lämmintä läikähti sydänalassa tuon kuullessani, viisaita sanoja tyttäreni. Tekstiilejä on helppo vaihdella mieltymysten mukaan, mutta sellaiset isommat hankinnat, kuten juuri työtuoli, on tosiaan hyvä tehdä sillä perusteella, että ne kestävät mahdollisimman hyvin aikaa (sen lisäksi, että ovat ergonomisia). Itse en tosin aina ole ihan yhtä viisas, mutta pitääpä ottaa tyttärestä mallia.

Olen käynyt kotona kaappeja läpi, jotenkin on iskenyt sellainen perinteinen loppukesän siivousvimma ja tarve laittaa jokainen kaappi ihan tiptop ennen kuin se arki taas alkaa. Sitten kun on kaikki kaapit järjestyksessä, on hyvä fiilis aloittaa arki. Pitää jaksaa kuvata vaatteita myyntiin, ja osa pitää varmaankin roudata vaikka Ipanaiseen, johon olin viimeksi tosi tyytyväinen. Varsinkin noita kuopuksen vaatteita on ihan hillitön kasa, kun hän on kasvanut niin paljon!

Me ajateltiin tänään ottaa vähän evästä pihalle ja mukavat vaatteet ja tyynyjä, ja katsella kuun pimennystä lasten kanssa ainakin alkuun. Varttia vaille kuudelta herännyt taapero tosin saattaa nukahtaa ennen kuin kuunpimennys ehtii edes alkaa, mutta jospa nuo isommat jaksaisivat ihmetellä punaista kuuta meidän vanhempien kanssa. Sen pitäisi näkyä loistavasti meidän terassille, ja odotetaan innolla sitä. Onhan se nyt jännittävää, kun tällaista ei tapahdu kovin usein. Lapsetkin aikovat ottaa omalla kameralla kuvia punaisesta kuusta.

Löydettiin lasten oman digikameran akku juuri tässä yhtenä päivänä, kun siivosin keittiön krääsälaatikkoa. En tiedä miksi akku aikoinaan joutui pois kameran sisältä, mutta se on ollut pari vuotta hukassa. Aina välillä ollaan etsitty sitä ilman tuloksia, mutta nyt se sitten onneksi löytyi ihan vahingossa. Ladattiin akku, ja iskettiin se kameran sisään. Kameran muistikortti oli täynnä kuvia ja muistoja kahden vuoden takaa, lasten näkökulmasta tallennettuna. Ne olivat aivan ihania! Ja lapset olivat niin innoissaan, kun saivat taas kameran käyttöön. Pitää kysyä heiltä, jos saan näyttää niitä kuvia täälläkin, tuli nimittäin ainakin itselle niin ihana rakkaudentäyteinen nostalgiafiilis niistä kuvista. Juuri niihin aikoihin mulla ja Otolla oli suuri salaisuus, jota nuo pienet ihanat eivät vielä tienneetkään, nimittäin meidän kuopus, joka silloin oli vasta muutaman sentin kokoinen pieni katkarapu mun mahassa.

Postauksen kolme ylintä kuvaa on otettu ehkä tämän kesän vikalla aikuisten uintireissulla ihanalla Kivinokan uimarannalla, joka on kertakaikkisen hurmaava paikka. Pakko mennä sinne vielä lastenkin kanssa uinnille joku päivä, kun siellä on niin kaunista ja viihtyisää. Eilen testattiin Kallvikinniemen uimaranta, joka oli aivan superkaunis sekin ja niin ihanalla paikalla. Melkein unohti olevansa Helsingissä, ja matalaa vettä jatkui super pitkälle, ihan unelmaranta pienten lasten kanssa. Tuossa juuri yläpuolella kuva sieltä, sekä kuva mun eilisestä lounaasta, kun näin erästä vanhaa ystävääni, jonka kanssa ei oltu IKINÄ käyty lounaalla. Siis ikinä, vaikka ollaan tunnettu vuodesta 2009 asti, ja vaikka ollaan jopa asuttu kämppiksinä pitkiä aikoja. Silloin käytiin toki usein syömässä vaikka Mäkissä, mutta ei koskaan lounaalla. Mutta hei, ekoja kertoja, vielä näin pitkän tuntemisen jälkeen. Aika siistiä!

Ihana viikko takana uintireissuineen ja kesätouhuineen töistä huolimatta, ja kaksi viikkoa koko perheen yhdessäoloa edessä, JES! Nyt otetaan kaikki ilo irti Oton lomasta, näistä helteistä ja siitä, että saadaan vaan olla yhdessä. Mikäs sen parempaa! Ihanaa viikonloppua kaikille <3