Ekaluokkalaisen ensimmäinen koulupäivä

14.08.2018

Tänään se sitten koitti, ekaluokkalaisen ensimmäinen koulupäivä. Hän heräsi unenpöpperöisenä puoli kahdeksalta, mutta karisti hyvin nopeasti unihiekat silmistään, ja alkoi valmistautumaan kouluun. Vaikka haikeilin etukäteen, tämä aamu tuntui vaan jotenkin niin oikealta meistä kaikista. Ekaluokkalainen söi reippaasti aamupalat, hoiti aamupesut ja pukemiset. Puki repun selkäänsä, ja hoputti meitä. Hän oli niin VALMIS, ei kuulemma jännittänyt tippaakaan.

Koulun pihalla odottivat kaikki tutut kaverit eskarista, ja otettiin hillitön liuta kaverikuvia ja kiherrettiin innosta, vaihdettiin vähän kesäkuulumisia ja käytiin jalkapallokentällä juoksemassa. Kaikki lapset tuntuivat venähtäneen ainakin kilometrin kesän aikana. Opettaja ja rehtori tulivat pihalle vastaan, kertoivat vähän yleistä infoa, ja sitten oli nimenhuuto. Sen jälkeen oli aika sanoa heipat, ja  niin lapset lähtivät reippaana jonossa opettajan johdolla sisälle kouluun.

Mä en edes itkenyt, vaikka olin etukäteen ajatellut vuodattavani vesiputouksen verran kyyneleitä. Ei pisaraakaan. Hymyilin vaan, ja vilkuiltiin Oton kanssa toisiamme vähän väliä hömelönä hymyillen. Kaikki muutkin vanhemmat näyttivät hymyilevän iloisena, en mä ainakaan spotannut kyyneliä mistään suunnasta. Luulen, että tällä porukalla on helppoa aloittaa koulu, kun kaikki tuntevat toisensa. Silti tuntui niin hassulta vaan lähteä. ”Sinne se meidän lapsi nyt vaan jäi kouluun”.

Sitten käytiin viemässä keskimmäinen isojen ryhmään päiväkotiin, ja hänkin jäi niin reippaasti sinne, niin kuin olisi siellä aina ollutkin. Missä välissä hänestäkin on tullut noin iso ja rohkea? Sinne hän sujahti leikkimään kauppaleikkiä vanhojen tuttujen kavereiden kanssa, ja huusi vaan heipat ovelta. Tutut opettajat olivat vastassa, kyselivät kuulumisia ja

Sitten me mentiin käymään kuopuksen kanssa kaupassa, ja tultiin kotiin ihmettelemään. Ison kauppareissun jälkeen ekaluokkalaisen koulua oli jäljellä enää puolisen tuntia, ja me käytettiin se aika sitten legoleikkeihin kaikki kolme yhdessä.

Puoliltapäivin ajettiin hakemaan ekaluokkalaista, ja saatiin häneltä ”muutama” vastalause, hän kun olisi halunnut jo ekana päivänä jäädä eftikseen. Mutta tuli sitten kuitenkin kotiin, kun luvattiin, että huomenna saa mennä eftikseenkin vielä. Tänään oli kuulemma ihan liian lyhyt koulupäivä, ja hän moneen kertaan ihmetteli, että miksi koulupäivät on niin lyhyitä. Onneksi huomenna saa jäädä vielä koulun jälkeen sinne kavereiden kanssa.

Otolla on vielä isyysvapaata vajaat kolme viikkoa ennen kuin hän palaa takaisin töihin, ja oltiin ajateltu, että esikoisen ei ole pakko mennä vielä iltapäiväkerhoon elokuun aikana, vaan menisi vasta sitten kun Otto palaa töihin. Mutta mitä vielä, hän ehdottomasti haluaa mennä sinne, niin tietenkin saa sitten mennä. Aiotaan kuitenkin pitää päivät molemmilla isoilla tytöillä lyhyempinä nyt elokuussa, kun ehtii niitä pidempiä päiviä tulla sitten myöhemminkin.

Koulupäivän jälkeen fiilis oli loistava, ekaluokkalainen oli saanut ekat pienet läksytkin, omakuvan piirtämisen loppuun. Hän kertoi pulpeteista, banaanihipasta, puhelinsäännöistä ja huomisen ohjelmasta. Me saatiin muutama lippulappu täytettäväksi, ja Wilma-tunnukset aktivoitaviksi. Tuntui niin epätodelliselta kirjautua Wilmaan, kun aina on vaan lukenut siitä kaikenlaista ja kuullut muilta vanhemmilta, ja tietty sitä tuli käytettyä silloin kun itse olin yläkoulussa ja lukiossa. Oli se hieman ainakin päivittynyt siitä, kun itse olin lukiossa 2007-2010, näytti huomattavasti toimivammalta nyt.

Hän puhua pulputti päivästään niin onnellisena, sitä oli ihana kuunnella. Tästä alkaa ihan mieletön matka ja ihan uusi aikakausi hänen elämässään. Koulu. Mua hymyilyttää kun sanon sen. Me ollaan nyt koululaisen vanhempia. Me kuvattiin eilisillan koulurepun pakkailut, ja tämän aamun fiilikset videolle, ja ajattelin tehdä niistä neiti ekaluokkalaiselle ihanan muistovideon talteen, jota hän voi sitten isona katsoa, ja muistella miten innoissaan hän oli.

Mä oon ollut niin häkeltynyt, kiitollinen ja onnellinen kaikista teidän viesteistä ja myötäelämisestä. Niin huikeaa, että monet teistä on seuranneet meidän kasvua vanhemmiksi sieltä esikoisen odotusajasta asti, ja nyt esikoinen meni jo kouluun. Vaikka takana on yli seitsemän vuotta, mä vakuutan, että edessä on vielä pitkä matka yhdessä kuljettavaksi. Pysykää mukana ihanat. Vielä kerran hurjasti onnea kaikille ekaluokkalaisille ja vanhemmille, sekä muille, jotka aloittavat uusia hienoja ajanjaksoja elämässään juuri nyt <3


Miltä tuntuu kun esikoinen menee kouluun

09.08.2018

Tänään on se päivä, kun suurin osa helsinkiläisistä ekaluokkalaisista aloitti koulun, mutta meillä esikoisen koulun alkuun on vielä viisi päivää. Ruotsinkieliset koulut alkavat vasta ensi viikon tiistaina Helsingissä, ja silloin meidän esikoisvauva, meidän rakas ensimmäinen minityyppi aloittaa koulutiensä. Mä muistan, kun joskus keskimmäisen imetysaikana hormoneissani mietin kyynel silmäkulmassa, että ”enää viisi vuotta, niin meidän esikoinen menee kouluun, miten hän voi olla niin iso jo”. Ja nyt se päivä on ihan kohta täällä. Enää viisi päivää, niin meidän esikoinen menee kouluun, miten hän voi olla niin iso jo.

Vaikka näin jälkeenpäin tuntuu ihan naurettavalta, että itkeskelin asiaa viisi vuotta etukäteen, niin en mä kyllä ihan väärässä ollut. Nämä vuodet ennen tätä koulun aloitusta ovat olleet yksi silmänräpäys vain. Kun katsoo taaksepäin, kulunut aika tuntuu ihan järkyttävän pitkältä – pakkohan sen on ollut olla pitkä aika, niin paljon on tapahtunut. Se on kuitenkin kulunut niin nopeasti, että ei vaan pysty käsittämään. Seitsemän vuotta sitten mä kirjoitin tänne blogiin, kuinka oltiin oltu puoli vuotta yhdessä Oton kanssa. Itse asiassa tasan tänä päivänä me ollaan oltu yhdessä seitsemän ja puoli vuotta.

Meidän esikoinen on ollut osa meidän tarinaa ihan alusta asti, hän kun ilmoitti olevansa tulossa vain viikkoa sen jälkeen, kun oltiin päätetty alkaa virallisesti seurustelemaan. Me ollaan oltu aika hitsin tiivis paketti, ja hän on kasvattanut meistä ne vanhemmat, jotka meistä on tullut. Toki sisaruksillakin on osuutensa kaikessa, mutta hänestä kaikki alkoi. Me ei ehditty kauaa nauttimaan huolettomasta teiniseurustelusta, vaan hyvin nopeasti me alettiin valmistautumaan siihen, että meistä tulee perhe. Meillä ei ollut koskaan aikaa tai halua alkaa säätämään tai epäröimään meidän parisuhteessa, me oltiin heti ihan all in. Meidän elämään oli tulossa joku vieläkin tärkeämpi kuin me kaksi. Meidän esikoinen.

Näiden seitsemän vuoden aikana siitä mahassa kasvaneesta minityypistä on kasvanut aivan jäätävän fiksu, omatoiminen, vastuuntuntoinen ja ihana isompi minityyppi. Vaikka olen joskus sanonut, että mua jännittää vähän koulun aloitus, niin oikeasti mua ei jännitä yhtään se koulun aloitus. Mä tiedän, että hän pärjää siellä ihan loistavasti. Kaikki kaverit on tuttuja, rakennus on tuttu, opettaja on tuttu ja hän osaa jo kaiken mitä pitää ja enemmänkin. Meidän koko perheellä on koulun aloituksesta hyvä fiilis, ehkä eniten sellainen ”vihdoinkin hän pääsee tekemään sitä, mitä on odottanut 2-vuotiaasta asti” (ja laskenut päiviä siitä asti kun oppi hahmottamaan ajan kulun kunnolla joskus pari vuotta sitten).

Koulun aloittamisen sijaan mua jännittää se kaikki muu siinä ympärillä. Se, miten hän oppii kulkemaan koulumatkaa joskus itsenäisesti, kun pelkkä ajatus tuntuu niin pelottavalta. Vaikka tiedän, että hän itse on fiksu ja tekisi parhaansa ja olisi valppaana, se ei kuitenkaan aina riitä. Kuinka joskus uskaltaa päästää sen oman pienen sinne maailmaan ihan  yksin? Onneksi varsinkin alussa meillä on mahdollista viedä ja hakea ihan joka päivä, mutta jossain vaiheessa sekin päivä tulee, kun hänen on mentävä yksin kouluun. Ja sitä päivää mä jännitän. Onneksi meillä on paljon aikaa harjoitella yhdessä.

Mua jännittää myös se, että jatkossa kukaan aikuinen ei kerro mulle joka päivä, miten mun lapsen päivä on mennyt. Toki koulussakin on Wilma ja vanhempainvartit, mutta onhan se nyt ihan eri asia, kuin se, että joku kirjoittaa päivittäin ylös miten lapsen päivä on mennyt, ja kertoo siitä yksityiskohtaisesti samalla kun lapsi haetaan. Jatkossa kaikki on sen varassa, mitä koululainen itse haluaa päivästään kertoa. Jatkossa mun täytyy kuulostella entistäkin herkemmällä korvalla hänen fiiliksiään, ja vaan toivoa, että hän itse kertoo, jos jotain on vialla, tai on tapahtunut jotain ikävää. Toki haluan kuulla onnistumisista ja kaikesta ihanastakin ihan yhtä lailla. Toivon, että hänestä on helppoa puhua mulle ja kertoa päivistään, kaverisuhteistaan, koulukuulumisista ja kaikesta, mitä hänen elämäänsä milloinkin kuuluu.

Ainakin tällä hetkellä me puhutaan kaikesta. Meidän välillä vallitsee luottamus, ja hän juttelee meille vanhemmille mielellään ihan kaikesta. Ollaan aika avoimia tyyppejä koko perhe, eikä meistä kenelläkään ole mitään salaisuuksia toisiltamme. Toivon, että tämä meidän välinen rehellisyys, avoimuus ja rakkaus säilyy aina samanlaisena, oltiinpa me tai meidän lapset missä elämänvaiheessa tahansa. Parhaamme yritetään Oton kanssa tukea niin esikoisen, kuin kaikkien kolmen lapsen kasvua ja kehitystä, kuunnella ja opastaa, rakastaa, rutistaa ja lohduttaa.

Me ollaan oikeasti kaikki ihan hurjan innoissamme. Enää viisi yötä, ja on ensimmäisen koulupäivän aamu. IIK! Tästä tulee hienoa, upeaa ja opettavaa, meille kaikille. Koulun myötä tulee avautumaan ihan uusia maailmoja, ja tiedän jo valmiiksi, että me tullaan seuraavien vuosien aikana Oton kanssa vastaamaan aika hemmetin moneen hankalaan kysymykseen, tiedonjanoisen esikoisemme tuntien. Niitä odotellessa <3

PS: Tästä kaikki alkoi vuonna 2011:

Hieman ollaan tultu eteenpäin siitä. :D

Hurjasti onnea kaikille tuoreille ekaluokkalaisille, ja heidän vanhemmilleen! Tästä alkaa hieno matka <3