Pinnasängystä lastensänkyyn siirtyminen

04.10.2018

Nyt kun meidän perheen koululainen sai oman huoneen, ovat taapero ja 5v yhteisessä huoneessa. Tällä hetkellä huoneessa on sekä kerrossänky että pinnasänky, ja näin ollen siellä on aika vähän leikkitilaa. Siksi ollaan mietitty, että jossain vaiheessa voisi olla ajankohtaista siirtää pienimmäinen kerrossängyn alasänkyyn nukkumaan, niin saisi pinnasängyn pois viemästä tilaa huoneesta. Pinnasänky on kyllä ihana, enkä millään haluaisi luopua siitä, mutta se nappaa oikeasti aika suuren tilan pienestä huoneesta. Tilan, jonka voisi käyttää ihanaan lukunurkkauksen ja tyhjään lattiatilaan, jossa voi antaa mielikuvituksen lentää.

Kerrossängyn alasängyssä on turvalaita, ja siihen sänkyyn meidän 5v muutti nukkumaan n. vuoden ja kymmenen kuukauden iässä vuonna 2015. Meidän esikoinen taas siirtyi aikoinaan pinnasängystä lastensänkyyn n. 1,5-vuotiaana, kun pinnasänky piti luovuttaa syntyvälle pikkusiskolle. Eli nyt 1v8kk ylihuomenna täyttävä taapero on siinä isosiskojensa siirtymä-ikien välissä. Ehkä tämä olisi hyvä ikä siirtyä? Kuka tietää. Voi olla tai sitten ei.

*Pinnasänky saatu Stokkelta blogin kautta. 

Kaksi aiempaa siirtymävaihetta on isosiskojen kohdalla mennyt aivan loistavasti. Kumpikaan ei ole karkaillut, yöunet eivät ole muuttuneet katkonaiseksi, eivätkä he ole pudonneet sängystä. Kaikki on vaan jatkunut niinkuin ennenkin, ja ainoat joita muutos on jännittänyt ollaan oltu minä ja Otto. Ollaan päästy tosi helpolla siis.

Siksi mulla on vähän sellainen kutina, että kuopus tarjoaa meille sitten haasteita siskojenkin edestä. Voin olla kyllä väärässäkin, joka kerta olen jännittänyt tätä siirtymistä etukäteen. Voisihan se mennä aivan hyvinkin. Mutta jotenkin tuntuu utopistiselta, että kolme kertaa muka päästäisiin helpolla tässä nukkumahommassa. Toisaalta, taapero ottaa aina iltaisin siskosta mallia ja alkaa kyllä aina reippaasti nukkumaan omassa sängyssään. Voihan se olla, että hänelle kävisi niinkuin isosiskoille aikoinaan, ja hänkin vaan jatkaisi nukkumista totuttuun malliin vaikka sänky olisikin eri.

Ajatus siitä, että pitäisi luopua pinnasängystä tuntuu musta ihan hurjan haikealta. Aika vaan vyöryy eteenpäin, ja perheen vauvakin kasvaa. Tavara ja asia toisensa jälkeen täytyy luopua niistä vauvajuttujen rippeistä, ja siirtyä eteenpäin. Kohti lastensänkyä, kohti kaksipyöräistä potkupyörää, kohti ihan tavallisia lautasia ja vähän pidempiä lastenkirjoja. Mutta tietysti haikeuden lisäksi tämä on myös ihanaa. Se muutos mikä 1v & 2v -synttäreiden välillä tapahtuu on ihan älytön. Ei ehkä yhtä massiivinen, kuin edellinen vuosi, mutta aika lähellä.

Mennään päivä kerrallaan, eikä stressailla tästä. Tällä hetkellä nukutaan kaikki tosi hyvin juuri näillä järjestelyillä, joten näillä mennnään toistaiseksi. Voidaan odotella ihan rauhassa, sillä lapset eivät ole ainakaan toistaiseksi esittäneet valituksia liian vähästä leikkitilasta. Sitten jos sellaisia joskus ilmenee, niin katsellaan, että josko olisi aika vaihtaa sänkyä.

Miten teillä on sujunut siirtyminen pinnasängystä lastensänkyyn? Onko sisarusten välillä ollut eroja? Jos ongelmia on ilmennyt, miten olette saaneet ne loppumaan (esim. karkailun tms)? Missä iässä olette vaihtaneet sänkyä?


Nämä päivät taaperon kanssa

26.09.2018

Havahduin tässä siihen, että tätä vuotta ei ole enää montaa kuukautta jäljellä. Meidän taapero aloittaa päivähoidossa ensi vuoden alussa, joten näitä meidän yhteisiä kotipäiviä on luvassa enää muutaman kuukauden ajan. Kuinka haikeaa on ajatella, että tämä aika on mennyt näin nopeasti. Vastahan me odoteltiin malttamattomina rakenneultraa ja tunnusteltiin hentoisia vauvan liikkeitä. Tai no, vasta ja vasta. Siitä on kaksi vuotta.

Vaikka tämä syksy mennään aikataulujen kanssa aivan äärirajoilla, se  ei haittaa. Nämä päivät taaperon kanssa on vaan niin arvokkaita. On ihan mieletöntä seurata kuinka hän kasvaa ja kehittyy ihan silmissä, ja oppii joka päivä uutta. Taaperon maailma on niin mahtava ja se, että sitä saa seurata aitiopaikalta on suuri etuoikeus. Niin upeaa, että meillä on mahdollisuus viettää nämä päivät yhdessä. Onneksi ensi vuonnakin meille jää paljon yhteistä aikaa, sillä hän aloittaa päivähoidon vain kolmena päivänä viikossa. Kolmen hoitopäivän lisäksi viikkoon jää siis neljä kotipäivää.

Mä voin vaan kuvitella, miten paljon saan sitten aikaan kolmena kokonaisena, päiväsaikaan tapahtuvana työpäivänä, kun olen tottunut tekemään ihan kaiken vasta viimeiseksi illalla väsyneenä, tai aikaisin aamulla ennen kun kaikki muut ovat heränneet. Se tuntuu jotenkin ihan utopistiselta ajatuksenakin, että sitten saan tehdä töitä silloin kun kaikki muutkin, ja mulle jää ainakin joitakin iltoja viikosta kokonaan vapaaksi. Siihen asti kuitenkin näillä mennään, ja nautitaan tästä ajasta ihan täysillä. Vaikka odotan rauhallisia työskentelyhetkiä innolla, en toisaalta haluaisi luopua näistä päivistä, joita me taaperon kanssa vietetään. Onneksi 3/4-jako mahdollistaa molemmat.

Mun ei oikeastaan edes pitänyt puhua omista töistäni mitään, vaan keskittyä siihen, miten ihania nämä päivät yhdessä on. Mun työt kuitenkin linkittyy olennaisesti siihen, miksi ylipäätään pystyn olemaan taaperon kanssa kotona siihen asti, että hän on kaksivuotias, ja siihen, miksi hän menee jossain vaiheessa hoitoon. Mulla ei ole mitään mielipidettä siitä, kuinka pitkään lapsen kanssa pitäisi tai ei pitäisi olla kotona, sillä jokaisella perheellä on omat tilanteensa ja omat mahdollisuutensa. Eikä se asia kuulukaan kenellekään muulle, kuin sille perheelle ketä se koskee. Olen kuitenkin kiitollinen ja onnellinen siitä, että me pystytään tekemään meille sopiva ratkaisu, sillä se ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys. Kaikilla ei edes ole mahdollisuutta valita, vaan töihin on palattava, vaikka halua olla kotona löytyisi, tai sitten töitä ei löydy vaikka haluaisi jo muutakin kuin olla kotona. Kunnioitetaan siis jokainen toistemme ratkaisuja, ja keskitetään voimavarat omien ratkaisujemme pohdiskeluun.

Meidän taapero puhuu ihan hulluna, ja mun lempilauseita hänen suustaan ovat ”ollaan yhessä”, ”tule mukaan” ja ”äitin kainaloon”. Ehkä ne kertovatkin omaa tarinaansa siitä, mitä me päivisin tehdään. Ollaan paljon sohvalla tai lattialla yhdessä kainalokkain, luetaan kirjoja, ihmetellään maailmaa ja lasketaan varpaita. Me tykätään myös piirtää paljon yhdessä. Kotona olon kaveriksi myös mennään paljon yhdessä, ja taapero tulee aina mun mukaan, minne ikinä menenkin. Hän kulkee mun mukana pressitilaisuuksissa, lounailla, koulutuksissa ja muissa työjutuissa. Eniten me käydään kuitenkin kahdestaan kävelyillä ja leikkipuistossa. Ja hän ottaa aina mut mukaan joka paikkaan, hän tulee ottamaan mua kädestä kiinni, ja sanoo ”tule mukaan äiti!”.

Kaikessa mennään aina hänen ehdoillaan, ja hän tykkää kulkea mun kanssa yhdessä. Tietysti aina kysyn etukäteen, voinko ottaa taaperon mukaan, mikäli tilaisuus on sen luonteinen, että kaikilla ei välttämättä ole pikkutyyppejä mukana. Ja vielä koskaan en ole saanut vastaukseksi mitään muuta kuin: tietenkin voit, ihanaa että hän tulee mukaan piristämään meidän päivää. Se on suuri onni. Ja aina kaikki on mennyt hienosti.

Kuvat on ottanut ihana Jenni Sanssi Big Mamas Home -blogista.

Taaperon kanssa parasta on pysähtyä siihen hetkeen. Siitä voi saada niin paljon irti, kun avaa silmät ja korvat sille kaikelle minkä taapero kokee ehkä ensimmäistä kertaa. Kuinka paljon voi saada irti metromatkasta, kävelystä metsään sadan metrin päähän, tai viiden aukeaman kuvakirjasta, joka on luettu jo sata kertaa. Vielä sadannella kerralla sieltä voi bongata jonkun uuden asian, jonkun josta syntyy uusi oivallus tai topakka keskustelu. Yhtenä päivänä me oltiin aallonmurtajalla tutkimassa kiviä, ja bongattiin vedestä kiven päältä pieni minkki. Vaikka itse podin maailmantuskaa siinä karannutta minkkiä ihmetellessäni, taapero näki jotain uutta. Jotain joka sai hänet kiljumaan onnesta ja hymyilemään niin, että muakin sattui poskiin.

Nämä päivät on ihan uskomattoman arvokkaita, ja olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut viettää samanlaisia päiviä kaikkien kolmen tyttäreni kanssa näinä vuosina. Olen saanut niistä irti niin paljon, ja uskon, että niin ovat hekin. Keväällä meidän arki muuttuu taas, mutta tämän syksyn ajan mä aion ihmetellä jokaista kiveä, jonka taapero poimii, laulaa hänelle Små grodorna vaikka repeatilla jos hän niin toivoo, ja halata ja pussata häntä joka päivä niin monta kertaa kun hän vaan suostuu. Ja niin aion ensi keväänäkin. Kaikkein parasta on olla yhdessä (tai pallomeressä, niinkuin taapero sanoo) <3