Miksi kolme?

20.02.2019

Löysin vanhan postaukseni otsikolla ”Miksi kaksi?”, joka käsitteli meidän sen hetkistä lapsilukua vuonna 2014, kuukautta ennen keskimmäisen 1v-synttäreitä. Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu oikein loogiselta, että olen juuri silloin kirjoittanut postauksen, jossa perustelin hyvin päättäväisesti, miksi juuri kaksi tuntui meille oikealta lapsiluvulta. Silloin meidän yöt alkoivat juuri rauhoittumaan väsyttävän ja katkonaisesti nukutun vauvavuoden päätteeksi ja oltiin juuri juhlittu meidän häitä. Otto teki paljon ylimääräisiä töitä, jotta saatiin häiden kulut maksettua ja mä olin ollut tosi yksin lasten kanssa. Olin silloin aivan loppu ja aivan varma, että kaksi riittää meille.

Meillä oli silloin käytössä kaikki meidän sen hetkiset voimavarat ja enemmänkin, enkä siinä väsymyksessä osannut nähdä, että me jostain taika-automaatista saataisiin niitä lisää.

”Mutta miksi kaksi, ja vain kaksi? Miksei enempää? Koska kahdelle me jaksetaan olla sellaisia vanhempia, kuin me halutaan olla. Riittävän hyviä vanhempia, ilman loppuunpalamista ja pinnistelyä. Mä tunnen itseni ja omat voimavarani, ja tiedän että kahden kanssa en joudu olemaan jatkuvasti äärirajoilla vaan aivokapasiteettia riittää vielä itseni kehittämiseen ja muuhunkin elämään kuin lasten kanssa touhuamiseen. Kolmen tai useamman kanssa fiilis saattaisi olla eri.”

Tämä on suora lainaus mun postauksesta, ja mä haluaisin vaan halata senhetkistä itseäni. Silloin halusin sanoa, että sen vauvavuoden jälkeen mun kaikki mehut oli puristettu loppuun ja musta tuntui, että mulla ei riittäisi enää koskaan voimavaroja olla hyvä äiti useammalle lapselle kuin mitä meillä jo oli. Olin 22-vuotias kahden lapsen äiti, enkä silloin nähnyt sen pidemmälle. Siinä hetkessä oli kaikki. Halusin myös ymmärrettävästi keskittyä silloin itseni kehittämiseen tultuani nuorena äidiksi ja sitä mä voimakkaasti tuon tekstin jälkeen olen tehnytkin.

Kun me palauduttiin siitä väsymyksestä ja sain sitä kaivattua aikaa mennä eteenpäin ja kehittää itseäni, alkoi ajatus useammasta kuin kahdesta lapsesta taas tuntua houkuttelevalta. Kun elämään tuli muutakin sisältöä kuin koti ja kaksi taaperoa, muistin taas, miksi olin aina halunnut ison perheen. Vaikka alkuun muistuttelin itseäni huonoista yöunista, vatsakipuisen vauvan huudosta ja kahden alle 2-vuotiaan pukemisesta talvipakkasilla, hyvin nopeasti se halu saada vielä yksi pikkuinen meni noiden kaikkien ajatusten ohi. Sinä aikana kun me toivottiin kolmatta vauvaa, se kaipuu saada vielä yksi pieni ehti kasvaa todella suureksi.

Kolmas vauva oli meidän onnen täyttymys ja saimme hänet juuri oikeaan aikaan. Me osattiin ottaa kaikki ilo irti kolmannesta vauva-ajasta ja se ylitti kaikki meidän toiveetkin. Silloin me todella opittiin, mitä hetkessä eläminen tarkoittaa. Näin jälkikäteen olen miettinyt, mikä kaikki muuttui niin kovasti, että uskallettiin toivoa ja saada vielä yksi vauva.

Ainakin meidän tukiverkko kasvoi huomattavasti. Ne neljä vuotta meidän keskimmäisen ja kuopuksen välissä kasvattivat meidän tukiverkon suuremmaksi, kuin mistä koskaan oltaisiin uskallettu haaveilla. Siinä, missä kaksi ensimmäistä vauvavuotta me oltiin mun äitiä lukuunottamatta tosi yksin, nyt meidän ympärillä on paljon ihmisiä, jotka auttavat tarvittaessa ja silloinkin kun ei edes tarvitse. Se on jotain, mitä todella osataan arvostaa, kun ollaan myös koettu se toisenlainen arki ilman tukiverkkoa.

Mä kerkesin kokeilla palkkatöitä startupissa ennen yrittäjäksi ryhtymistä ja löysin itseni sinä aikana. Löysin sen, mitä haluan olla äitiyden lisäksi. Se oli varmaan se kaikkein suurin muutos ainakin mun oman pään sisällä. Me tajuttiin, että me voidaan yhdistää työ, perhe-elämä ja opiskelu juuri sillä tavalla kuin itse halutaan. Ja sitten me tehtiin se. Se oli mullistava muutos.

Vaikka lapsia on nyt enemmän, koen myös voimavaroja olevan enemmän. Kolmen lapsen kanssa ei ole tullut sellaisia tunteita, että olisin äärirajoilla tai palaisin loppuun. Se johtuu siitä, että ajoitus oli oikea ja ollaan oltu niin onnekkaita, että kaikki on mennyt muutenkin hyvin. Jos me oltaisiin saatu kolmas lapsi heti kahden ensimmäisen perään, oltaisiin varmaan siitäkin selvitty, mutta enpä tiedä miltä meidän elämä näyttäisi nyt. Olisinko jaksanut puskea itseäni silloin eteenpäin ja tavoitella unelmiani äitiyden lisäksi? En tiedä. Olisiko Otto nyt koulussa? Olisiko meillä vakaa taloudellinen tilanne? Oltaisiinko me muistettu vetää toisiamme avioparina lähemmäs, eikä työntää kauemmas? Ei välttämättä.

”Koskaan ei kuitenkaan pidä sanoa ei koskaan, sillä eihän sitä ikinä tiedä. Jollain tasolla ajatus vielä yhdestä vauvasta, optio siihen että joskus saisi vielä kokea sen tuhinan ja tuoksun ja ne pienet varpaat, on hyvä olla olemassa. 22-vuotiaana kun en koe vielä olevani mikään elämän asiantuntija tai ennustaja joka osaisi kertoa miten elämä tulee menemään. Elän päivän, viikon ja vuoden kerrallaan ja pyrin olemaan mahdollisimman hyvä äiti meidän kahdelle pallerolle.”

Näin kirjoitin myös postauksessa. Vaikka en ollut silloin viisi vuotta sitten elämän asiantuntija, enkä ole sitä vieläkään, ymmärsin kuitenkin silloinkin jo jotain. Ymmärsin sen, että elämä vie eteenpäin, eikä etukäteen voi tietää puoliakaan siitä, mitä tulee tapahtumaan. Pitää vaan keskittyä tekemään parhaansa, nauttimaan hetkestä ja luottamaan siihen, että edessä voi olla hyviä ja ihania asioita.

Vaikka aikanaan ajatus ”kaiken aloittamisesta alusta iltatähden kanssa” tuntui mun mielestä kuormittavalta, nyt se ei enää tunnu. En laskisi meidän kuopusta vielä siis iltatähdeksi, vaan tämä aivan ajatuksen tasolla. Elämä on opettanut myös sen, että ei kaikki ala aina alusta silloin kun perheeseen tulee vauva. Vaikka vauva on uusi, koko muu perhe on kuitenkin mennyt eteenpäin edellisestä vauva-ajasta. Kun meillä on jo isompia lapsia, on tullut huomattua, että tulee vaihe (nopeammin kuin olisi osannut arvata), jossa lapset eivät enää olekaan joka ilta kotona vanhempien kanssa tarvitsemassa huomiota, vaan heillä on ne ihan omat jutut: kaverit, kerhot ja leikit. Vauva ei ole vauva ikuisesti, eikä taaperovuodetkaan kestä kuin hetken. Siksi osaan nauttia niistä enemmän nyt, kun tiedostan kuinka nopeasti niitä tulee jo ikävä. Elämän pituudesta ne ovat yksi silmänräpäys.

Silloin toisen vauvavuoden aikaan valvoessa tuli joskus haaveiltua siitä, että sitten meidän ollessa 40v, ne meidän kaksi pientä lasta olisivat jo aikusia ja meillä taas vapaus nukkua ja mennä ja tehdä mitä huvittaa, vaikka kahdestaan. Nyt viisi vuotta myöhemmin mä en mitenkään erityisesti odota sitä, että saisin elää teini-ikää uudelleen nelikymppisenä, tai että lapset olisivat jo lentäneet pesästä. Päinvastoin. Musta on ihana ajatus, että ainakin tämä meidän nykyinen kuopus on vielä meidän kanssa sitten, kun nuo aivan liian nopeasti kasvavat isommat tyypit jo lähtevät omille teilleen.

Ennustamaan en ole viidessä vuodessakaan oppinut, mutta sen verran voin sanoa nyt 27-vuotiaana, että optio on edelleen auki, eikä mitään ole poissuljettu. Me ollaan vieläkin sen verran nuoria, että mieli voi muuttua vielä moneen kertaan sinä aikana kun meidän on mahdollista saada jälkikasvua. Mutta just nyt on tosi hyvä just näin ja nautitaan siitä mitä meillä on.

Onko teidän mieli muuttunut lapsiluvun suhteen vuosien saatossa? Oletteko kokeneet, että mahdollisen iltatähden kanssa kaiken olisi joutunut aloittamaan alusta? 


Pyjamabileet lasten kanssa

08.12.2018

Pidettiin eilen lasten kanssa pyjamabileet ja vitsit se oli hauskaa! Oltiin puhuttu siitä jo monta kertaa ja suunniteltu, mutta jotenkin se aina ”jäi”, niinkuin joskus käy. Viimeksi kun lapset ottivat pyjamabileet puheeksi tässä alkuviikosta, mä otin itseäni niskasta kiinni ja sanoin että arvatkaa mitä, pidetään kuulkaas perjantaina ne pyjamabileet. ”AI ENS PERJANTAINA?”. ”Joo!”. Sitä innostuksen ja kiljunnan määrää, kun kauan yhdessä suunniteltu asia vihdoin oli toteutumassa. Yhdessä odotettiin koko viikko perjantaita, laskettiin öitä pyjamabileisiin. Ja eilen se päivä sitten koitti.

Jo aamulla he odottivat, että saavat pukea yökkärit päälle. Ja niin kieltämättä mäkin. Iltapäivällä levitin kolme patjaa olkkarin lattialle, ja siinä illan päälle kannettiin peittoja ja tyynyjä yläkerrasta. Käytiin vielä ulkona tekemässä pieni lumiukko, kun satoi juuri täydellistä lumiukkolunta. Ulkoilun ja päivällisen jälkeen oli ihanaa vaihtaa yökkärit päälle ja käpertyä patjapesään lasten kanssa ilman mitään kiirettä minnekään.

Mua myös vähän jännitti, että mitähän siitä tulee, kun lastaan tarjottimellisen herkkuja vaahtokarkkikaakaoineen patjojen päälle. Odotin vähän, että ainakin me saataisiin joku kauhea sotku aikaiseksi, tai siis taapero lähinnä. Mutta ei! Toki peiton päällä oli murusia kun vedettiin poppareita ja piparia, ja piparilaatikossa oli popcornia, mutta siinäpä se sitten olikin. Kaakaot ei kaatuneet, eikä minkäänlaista katastrofia tapahtunut muutenkaan. Meillä oli oikeasti aivan älyttömän kivaa ja hauskaa.

Ei lasten kanssa kannata pelätä, että spesiaalijutut ovat hankalia tai eivät suju odotusten mukaan. Liian usein tällaiset oikeasti aika helposti toteutettavat jutut jäävät roikkumaan, kun ne tuntuvat ajatuksena vähän hankalalta, koska ne muuttavat normi-rutiineja. Ei se oikeasti ole niin hankalaa, ja tällaisesta illasta tulee niin hyvä fiilis sekä itselle että lapsille, että se on todellakin sen arvoista, vaikka ne kaakaotkin olisi kaatuneet. On niin helppoa vastata, että ”joku kerta” tai ”katotaan ens viikolla” kun lapset kysyvät. Mä en halua sanoa niin, koska ei ole kiva pitää lapsia odottamassa, eikä se ole oikeasti yhtään niin hankalaa aina silloin tällöin luopua siitä omasta ajasta, ja tehdä jotain hauskaa nimenomaan lasten kanssa yhdessä. Spontaanius kunniaan!

Nykyään pidetään todella korkeassa arvossa vanhempien omaa aikaa, ja hihitellään meemeille siitä, kuinka ihanaa on kun lapset on nukkumassa ja saa vihdoin rauhassa katsoa Netflixiä tai olla puhelimella. Mä ymmärrän sen, ja kyllä mä itsekin joinakin iltoina todellakin odotan, että pitkän päivän jälkeen saa hengähtää tai tehdä töitä rauhassa. Se on enemmän kuin ok! Mutta mun mielestä rentoutuminen ja lapset eivät ole aina automaattisesti toisiaan poissulkevia asioita (toki riippuu aina ihan tilanteesta, jokainen perhe kun on erilainen). Aika lasten kanssa voi myös olla rentouttavaa silloin, kun siihen omaan aikaankin on aina välillä mahdollisuus.

Me katsottiin eilen KOLME leffaa isojen tyttöjen kanssa, taapero nukahti tokan leffan puolivälissä. Valvottiin isompien kanssa pitkään, höpöteltiin kaikkea mahdollista. Oltiin yhdessä, halittiin, naurettiin, herkuteltiin ja rentouduttiin. Ihan paras mahdollinen perjantai-ilta, jollaisia voisi todellakin pitää useamminkin. Meidän lapset on ihan mielettömän siistejä tyyppejä, joiden kanssa hengaaminen on parasta!

Tänään nukuttiin aamulla pitkään, ja kaikki kolme vaikuttivat oikein tyytyväisiltä pyjamabileisiin. Mulla oli ainakin niin hauskaa, että luultavasti se olen minä, joka tällaista pyjamabileiltaa seuraavaksi ehdottaa. Ihanaa lauantai-iltaa kaikille <3