Mistä tietää, että meillä asuu lapsia?

11.03.2019

Tämän postauksen tekemiseen lähti kipinä siitä, kun olin tuijottanut kaksi viikkoa Ryhmä Haun Rollea & keltaisella piirrettyä juuri ja juuri erottuvaa piirustusta teipattuna maalarinteipillä meidän olohuoneen verhoihin. Mistä tietää, että meillä asuu lapsia? No niiden ilmiselvien lelujen, lasten vaatteiden, kenkien ja tarvikkeiden lisäksi aika monesta muustakin asiasta. Meidän kotona elämä saa näkyä ja vaikka rakastan sisustamista, en pienistä säikähdä. Meidän kodin ei tarvitse olla muiden silmissä täydellinen, kunhan se on sitä meille. Lapset saavat toteuttaa itseään ja niin he todella tekevätkin.

Tässä siis muutama asia, joista tietää, että meillä asuu lapsia. Nämä kaikki eivät ole tapahtuneet tai olleet olemassa juuri yhtäaikaa, mutta tässä tämän vuoden puolella kuitenkin.

1. Maalarinteipillä olohuoneen verhoihin teipatut taideteokset

Lapset kokivat, että olohuone kaipasi vielä hieman lisää taidetta. He keksivät itse, että hyvä paikka lisätaiteelle olisi olohuoneen verhot. Niinpä huolella väritetty Ryhmä Haun Rolle ja Taaperon piirtämä viivataideteos Ryhmä Hau -tarralla koristettuna pääsivät ihastuttamaan meidän olohuonetta verhoista käsin. Siihen 5v teippasi ne oikein näppärästi ja siinä ne olivat useamman viikon paikoillaan.

2. Duplot kaketaskussa

Välillä kun yrittää vaan ottaa kaukosäätimiä kaketaskusta, käsiin tulee vain duploja. Taaperon mielestä duploja on hauskaa tunkea kaikkiin pieniin koloihin, kuten kaketaskuun, sohvatyynyjen väliin, meidän kenkien sisään yms. Sitten niiden päälle on tosi kivaa astua (ei ole).

3. Epämääräinen pikkutavarapurkki keittiön ikkunalaudalla

Aina kun löydän kaikkea pientä ja epämääräistä väärästä paikasta, laitan sen tuohon purkkiin. Siellä on Lego Friendsien päitä, joku lasten minikokoinen vohvelikangas-askartelukokeilu, yksi poni, pinnejä, pompuloita ja pyyhekumeja. Ja kaikkea mahdollista. Jos siis lapsilla on joku hukassa, he voivat katsoa sieltä. Usein eivät kuitenkaan katso. Ainiin ja lumihiutale ikkunassa. Sen meinasin aivan unohtaa!

4. ”Karvulin lemmikki” ja ”asuste-teline”

Tämä tarina sai alkunsa eräänä kauniina aamuna viime viikolla, kun tyttäreni tuli ylpeänä esittelemään tekemäänsä karvamato-lemmikkiä, eli ”Karvulia”. Hetkeä myöhemmin löysin tämän aseteleman olohuoneesta ja kysyin mitä nämä ovat. Vastaukseksi sain ”no siinä on tietty Karvulin lemmikki!”. Eli siis karvamato-lemmikin lemmikki. Tuo toinen hieno kaveri tuossa on kuulkaas  toisen tyttäreni askartelema asuste-teline. Se on tehty kissapehmolelusta irronneesta imukupista, narusta sekä hintalapusta. Siihen on hyvä pujottaa pompuloita tai käsikoruja ja sen voi hyvin ripustaa imukupista vaikka ikkunaan. Kuinka kätevää!

5. Miljoonat piirustukset ja askartelut jääkaapin ovessa

Aina kun lapset tekevät omasta mielestään oikein extra-hienoja taideteoksia, ne laitetaan jääkaapin oveen. Siinä meillä on ihana taidegalleria kaikkia mahdollisia piirustuksia ja muita tärkeitä muistoja, kuten valokuvia ja kortteja. Mä rakastan meidän jääkaapin ovea just tuollaisena. Se on iloinen sekamelska, joka hymyilyttää aina kun siitä kävelee ohi.

6. Netflix-käyttäjä nimeltä ”mm. qaaszz *emoji* *emoji* *emoji*”

Kerran kun taapero katseli iPadilla automatkalla vähän Pipsa Possua Netflixistä, hän päätti samalla myös tehdä meille uuden käyttäjän, ”mm. qaaszzin”. Ei olla vieläkään poistettu sitä, koska se on vaan niin hauska (tai sitten meillä on vaan niin huono huumori). Joka kerta Netflixin avatessani hihittelen tuolle hienolle käyttäjälle.

7. Suihku täynnä ankkoja, veneitä, vauvanukkeja ja kuppeja

Välillä kun menee suihkuun, saa todella yrittää tehdä tilaa, että mahtuu seisomaan. Meillä on suihkuleluille oma kori, mutta yleensä ne vaan jäävät lapsilla levälleen. Tai ainakin he levittävät ne hyvin nopeasti joka puolelle samalla kun käydään suihkussa. Meidän taapero on aina tykännyt olla suihkussa ja kylvyssä, ja varmaan siksi meillä on kertynytkin näin paljon suihkuleluja. Huom. lattia on tässä kuvassa osittain märkä, koska Otto oli hetkeä aiemmin käynyt suihkussa. 

8. Piirustuskaappi

Vaikka mä siivoan sen n. kerran parissa viikossa, se näyttää hyvin nopeasti tältä. Meillä piirretään paljon. Lapset piirtävät lähes aina aamuisin, jos heräävät ennen meitä. Ja piirtävät he paljon muutenkin. Piirretään paljon myös yhdessä. Sellainen iso paperipaketti menee meillä jossain kuukaudessa tai parissa, kun lapset piirtävät niin hillitöntä tahtia. Meillä on kaikki muut kaapit konmaritettu mutta tämä piirustuskaappi, siihen ei pure konmarikaan. Vaikka olen yrittänyt kaikenlaisia fiksuja järjestyksiä ja paperitelineitä ja vaikka mitä, tämä on aina se lopputulos. Niinpä olen hyväksynyt yhden sekaisen piirustuskaapin pysyväksi osaksi meidän elämää.

Meillä ei siis todellakaan kaikki ole aina tiptop, eikä mun mielestä tarvitsekaan. Mä rakastan sitä, että lapset näkyvät meidän kotona ja saavat mun puolesta aina näkyäkin. Mä olen onnellinen siitä, että he kokeilevat ja askartelevat ja toteuttavat itseään. Se on oikeasti parasta mahdollista mitä voi olla! Mun mielestä kaikki askartelut ja muut on suloisia.

Nyt mä haluaisin kuulla tai nähdä teiltä, mistä teidän perheessä tietää, että teillä asuu lapsia. Löytyykö teiltä ihania askarteluita teipattuna hassuihin paikkoihin? Entäpä piirustuskaappia? Laittakaa insta storyyn ja tägätkää mut, niin jaan niitä omassa storyssani! Olisi ihan älyttömän hauskaa jakaa muiden hassuja lapsiperhe-sisustuselementtejä! Tai jos olet itse bloggaaja, olisi mahtavaa nähdä kokonainen postaus aiheesta. Miten lapset näkyvät teidän kodissa?


Miksi kolme?

20.02.2019

Löysin vanhan postaukseni otsikolla ”Miksi kaksi?”, joka käsitteli meidän sen hetkistä lapsilukua vuonna 2014, kuukautta ennen keskimmäisen 1v-synttäreitä. Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu oikein loogiselta, että olen juuri silloin kirjoittanut postauksen, jossa perustelin hyvin päättäväisesti, miksi juuri kaksi tuntui meille oikealta lapsiluvulta. Silloin meidän yöt alkoivat juuri rauhoittumaan väsyttävän ja katkonaisesti nukutun vauvavuoden päätteeksi ja oltiin juuri juhlittu meidän häitä. Otto teki paljon ylimääräisiä töitä, jotta saatiin häiden kulut maksettua ja mä olin ollut tosi yksin lasten kanssa. Olin silloin aivan loppu ja aivan varma, että kaksi riittää meille.

Meillä oli silloin käytössä kaikki meidän sen hetkiset voimavarat ja enemmänkin, enkä siinä väsymyksessä osannut nähdä, että me jostain taika-automaatista saataisiin niitä lisää.

”Mutta miksi kaksi, ja vain kaksi? Miksei enempää? Koska kahdelle me jaksetaan olla sellaisia vanhempia, kuin me halutaan olla. Riittävän hyviä vanhempia, ilman loppuunpalamista ja pinnistelyä. Mä tunnen itseni ja omat voimavarani, ja tiedän että kahden kanssa en joudu olemaan jatkuvasti äärirajoilla vaan aivokapasiteettia riittää vielä itseni kehittämiseen ja muuhunkin elämään kuin lasten kanssa touhuamiseen. Kolmen tai useamman kanssa fiilis saattaisi olla eri.”

Tämä on suora lainaus mun postauksesta, ja mä haluaisin vaan halata senhetkistä itseäni. Silloin halusin sanoa, että sen vauvavuoden jälkeen mun kaikki mehut oli puristettu loppuun ja musta tuntui, että mulla ei riittäisi enää koskaan voimavaroja olla hyvä äiti useammalle lapselle kuin mitä meillä jo oli. Olin 22-vuotias kahden lapsen äiti, enkä silloin nähnyt sen pidemmälle. Siinä hetkessä oli kaikki. Halusin myös ymmärrettävästi keskittyä silloin itseni kehittämiseen tultuani nuorena äidiksi ja sitä mä voimakkaasti tuon tekstin jälkeen olen tehnytkin.

Kun me palauduttiin siitä väsymyksestä ja sain sitä kaivattua aikaa mennä eteenpäin ja kehittää itseäni, alkoi ajatus useammasta kuin kahdesta lapsesta taas tuntua houkuttelevalta. Kun elämään tuli muutakin sisältöä kuin koti ja kaksi taaperoa, muistin taas, miksi olin aina halunnut ison perheen. Vaikka alkuun muistuttelin itseäni huonoista yöunista, vatsakipuisen vauvan huudosta ja kahden alle 2-vuotiaan pukemisesta talvipakkasilla, hyvin nopeasti se halu saada vielä yksi pikkuinen meni noiden kaikkien ajatusten ohi. Sinä aikana kun me toivottiin kolmatta vauvaa, se kaipuu saada vielä yksi pieni ehti kasvaa todella suureksi.

Kolmas vauva oli meidän onnen täyttymys ja saimme hänet juuri oikeaan aikaan. Me osattiin ottaa kaikki ilo irti kolmannesta vauva-ajasta ja se ylitti kaikki meidän toiveetkin. Silloin me todella opittiin, mitä hetkessä eläminen tarkoittaa. Näin jälkikäteen olen miettinyt, mikä kaikki muuttui niin kovasti, että uskallettiin toivoa ja saada vielä yksi vauva.

Ainakin meidän tukiverkko kasvoi huomattavasti. Ne neljä vuotta meidän keskimmäisen ja kuopuksen välissä kasvattivat meidän tukiverkon suuremmaksi, kuin mistä koskaan oltaisiin uskallettu haaveilla. Siinä, missä kaksi ensimmäistä vauvavuotta me oltiin mun äitiä lukuunottamatta tosi yksin, nyt meidän ympärillä on paljon ihmisiä, jotka auttavat tarvittaessa ja silloinkin kun ei edes tarvitse. Se on jotain, mitä todella osataan arvostaa, kun ollaan myös koettu se toisenlainen arki ilman tukiverkkoa.

Mä kerkesin kokeilla palkkatöitä startupissa ennen yrittäjäksi ryhtymistä ja löysin itseni sinä aikana. Löysin sen, mitä haluan olla äitiyden lisäksi. Se oli varmaan se kaikkein suurin muutos ainakin mun oman pään sisällä. Me tajuttiin, että me voidaan yhdistää työ, perhe-elämä ja opiskelu juuri sillä tavalla kuin itse halutaan. Ja sitten me tehtiin se. Se oli mullistava muutos.

Vaikka lapsia on nyt enemmän, koen myös voimavaroja olevan enemmän. Kolmen lapsen kanssa ei ole tullut sellaisia tunteita, että olisin äärirajoilla tai palaisin loppuun. Se johtuu siitä, että ajoitus oli oikea ja ollaan oltu niin onnekkaita, että kaikki on mennyt muutenkin hyvin. Jos me oltaisiin saatu kolmas lapsi heti kahden ensimmäisen perään, oltaisiin varmaan siitäkin selvitty, mutta enpä tiedä miltä meidän elämä näyttäisi nyt. Olisinko jaksanut puskea itseäni silloin eteenpäin ja tavoitella unelmiani äitiyden lisäksi? En tiedä. Olisiko Otto nyt koulussa? Olisiko meillä vakaa taloudellinen tilanne? Oltaisiinko me muistettu vetää toisiamme avioparina lähemmäs, eikä työntää kauemmas? Ei välttämättä.

”Koskaan ei kuitenkaan pidä sanoa ei koskaan, sillä eihän sitä ikinä tiedä. Jollain tasolla ajatus vielä yhdestä vauvasta, optio siihen että joskus saisi vielä kokea sen tuhinan ja tuoksun ja ne pienet varpaat, on hyvä olla olemassa. 22-vuotiaana kun en koe vielä olevani mikään elämän asiantuntija tai ennustaja joka osaisi kertoa miten elämä tulee menemään. Elän päivän, viikon ja vuoden kerrallaan ja pyrin olemaan mahdollisimman hyvä äiti meidän kahdelle pallerolle.”

Näin kirjoitin myös postauksessa. Vaikka en ollut silloin viisi vuotta sitten elämän asiantuntija, enkä ole sitä vieläkään, ymmärsin kuitenkin silloinkin jo jotain. Ymmärsin sen, että elämä vie eteenpäin, eikä etukäteen voi tietää puoliakaan siitä, mitä tulee tapahtumaan. Pitää vaan keskittyä tekemään parhaansa, nauttimaan hetkestä ja luottamaan siihen, että edessä voi olla hyviä ja ihania asioita.

Vaikka aikanaan ajatus ”kaiken aloittamisesta alusta iltatähden kanssa” tuntui mun mielestä kuormittavalta, nyt se ei enää tunnu. En laskisi meidän kuopusta vielä siis iltatähdeksi, vaan tämä aivan ajatuksen tasolla. Elämä on opettanut myös sen, että ei kaikki ala aina alusta silloin kun perheeseen tulee vauva. Vaikka vauva on uusi, koko muu perhe on kuitenkin mennyt eteenpäin edellisestä vauva-ajasta. Kun meillä on jo isompia lapsia, on tullut huomattua, että tulee vaihe (nopeammin kuin olisi osannut arvata), jossa lapset eivät enää olekaan joka ilta kotona vanhempien kanssa tarvitsemassa huomiota, vaan heillä on ne ihan omat jutut: kaverit, kerhot ja leikit. Vauva ei ole vauva ikuisesti, eikä taaperovuodetkaan kestä kuin hetken. Siksi osaan nauttia niistä enemmän nyt, kun tiedostan kuinka nopeasti niitä tulee jo ikävä. Elämän pituudesta ne ovat yksi silmänräpäys.

Silloin toisen vauvavuoden aikaan valvoessa tuli joskus haaveiltua siitä, että sitten meidän ollessa 40v, ne meidän kaksi pientä lasta olisivat jo aikusia ja meillä taas vapaus nukkua ja mennä ja tehdä mitä huvittaa, vaikka kahdestaan. Nyt viisi vuotta myöhemmin mä en mitenkään erityisesti odota sitä, että saisin elää teini-ikää uudelleen nelikymppisenä, tai että lapset olisivat jo lentäneet pesästä. Päinvastoin. Musta on ihana ajatus, että ainakin tämä meidän nykyinen kuopus on vielä meidän kanssa sitten, kun nuo aivan liian nopeasti kasvavat isommat tyypit jo lähtevät omille teilleen.

Ennustamaan en ole viidessä vuodessakaan oppinut, mutta sen verran voin sanoa nyt 27-vuotiaana, että optio on edelleen auki, eikä mitään ole poissuljettu. Me ollaan vieläkin sen verran nuoria, että mieli voi muuttua vielä moneen kertaan sinä aikana kun meidän on mahdollista saada jälkikasvua. Mutta just nyt on tosi hyvä just näin ja nautitaan siitä mitä meillä on.

Onko teidän mieli muuttunut lapsiluvun suhteen vuosien saatossa? Oletteko kokeneet, että mahdollisen iltatähden kanssa kaiken olisi joutunut aloittamaan alusta?