Niin vain nyt on aatonaattoilta ja huomenna on jouluaatto. Tämä joulukuu on mennyt taas niin älytöntä vauhtia, ettei tosikaan. Vuoden odotetuin aika juoksee aina eteenpäin nopeammin kuin kaikki muut kuukaudet yhteensä, varmaankin siksi, kun toivoo, ettei aika menisi niin nopeasti. Joulukalenterin ja siis joulukuun aikana blogiin on kertynyt jo 37 postausta, plus tämä jota tässä nyt siis kirjoitan. 38. postaus. Joulukuu on ollut intensiivinen, mutta olen nauttinut siitä ihan valtavasti. Joulukalenterin tekeminen on tosi antoisaa ja virittää ihanasti joulutunnelmaan.

Me aloitettiin eilen jouluruokien kokkaaminen kinkun paistolla ja herneiden likoamaan laittamisella. Kinkun kanssa meni taas melko myöhään, mutta sehän on perinne, että Otto istuu yöllä tuulikaapissa vahtimassa pihalla jäähtyvää kinkkua ja syömässä kinkkuvoileipiä. Mä kömmin nukkumaan jo heti kuorrutettuani kinkun mummun perinteisellä hunaja-sinappikuorrutuksella.

Tänä vuonna me paketoitiin lahjat kolmessa erässä, niin ei tuntunut liian raskaalta. Mun äiti aina ”kätevästi” unohtaa paketoida ostamansa paketit ja tuo nekin meille paketoitavaksi, joten niistä tuli vielä meille lisähommaa. Näin käy siis joka vuosi, ei tullut mitenkään yllärinä äiti, haha. Nyt en enää millään malttaisi odottaa, että saan nähdä lasten ilmeet, kun he näkevät omat joululahjansa. Vaikka niitä on (meidän ostamina) määrällisest vähemmän kuin koskaan, uskon ja toivon, että ne myös tekevät suuremman vaikutuksen kuin koskaan. Taaperolle tuunattu keittiö tehdään valmiiksi vasta tänä yönä. Annettiin maalien kuivua rauhassa aina maalikerrosten välissä ja nyt keittiö on varmasti kuiva ja kestävä ja valmis koottavaksi. Se on niin hieno, että mä en kestä. Keittiön tekoprosessista tulee tänne tarkempi postaus myöhemmin, mahdollisesti ensi vuoden puolella.

Lapset ovat ihan lomatunnelmissa, vaikka ulkona sataakin jatkuvasti vettä. He ovat katsoneet joululeffoja, kuunnelleet äänikirjoja, lukeneet, tehneet joulunäytelmän, pelanneet vähän puhelimilla ja höpöttäneet mummulle ja meille. Ollaan käyty koko porukka Tuomaan markkinoilla ja vitsit siellä oli ihanaa joulutunnelmaa. Meillä meni tänä vuonna tosi viime tippaan Tuomaan markkinoilla käyminen, mutta päästiin kuin päästiinkin niiden toisiksi viimeisenä aukiolopäivänä, eli lauantaina käymään. Silloin ei sentään satanut vettä kuten eilen. Täytyy toivoa, että saataisiin edes kuiva jouluaatto jos ei aurinkoa saada.

Huomenna jouluaattona aamulla klo 05.00 ilmestyy vielä viimeinen joulukalenteriluukku ja myös Instagramin puolella ilmestyy huomenna vikan kerran joulukalenterin avaamis-storyt aamupäivällä. Sitten mä hiljennyn joululomalle! Loppuvuoden aikana tulee ilmestymään vielä ainakin kolme postausta, eli postaus meidän joulusta, yksi kamppis (jonka olen tehnyt valmiiksi) sekä perinteinen vuosikatsaus. Muuten aion lomailla ja nautiskella. Kannattaa seurata instassa @iinalaura, koska sinne saatan päivittää tunnelmia tuoreeltaan. Rennosti aion kuitenkin ottaa, joten joku täysin sometonkin päivä saattaa mahtua mukaan loppuvuoteen.

Mä lähetän rutkasti rakkautta, halauksia, lämpöä ja ihania ajatuksia kaikille teille. Kiitos kun olette odottaneet joulua mun kanssa tänäkin vuonna. Mielettömän ihanaa ja naurun ja ilon täyteistä joulua teille kaikille! <3

Te tiedätte – olen ainoa lapsi, jolla ei ole kokemuksia omista sisaruksista. On superläheisiä serkkuja ja täti, joka on kuin isosisko sekä käly, josta on tullut mulle pikkusisko. Mutta ei omia sisaruksia. Mulla ei ole kokemusta siitä, millaista on kasvaa perheessä, jossa jaetaan vanhempien huomio sisarusten kanssa alusta asti. Ei kokemusta siitä, miltä tuntuu, kun on ensin saanut olla ainoa tai kuopus, ja sitten syntyy uusi lapsi jakamaan vanhempien huomiota. Ei ole kokemusta sisarusten välisistä riidoista, omien tavaroiden jakamisesta joka päivä, tai siitä, kuinka turvallista on nukahtaa joka ilta isosisaruksen kanssa samaan huoneeseen.

Mä olen lähtenyt useamman lapsen vanhemmuuteen omalta pohjaltani. Luulen, että se mun pohja mitä mä meidän perheeseen tuon, on se, että yritän saada meidän lapset kokemaan yhtäaikaa sekä olevansa ”ainoita” lapsia kuten itse olen että kokemaan sisarusten parhaat puolet. Yritän tuoda jokaisen meidän lapsuuteen sitä, millainen oma lapsuuteni oli: paljon huomiota vanhemmalta, yhteisiä kahdenkeskisiä juttuja, fiksuja keskusteluita ja lapsen arvostamista, luottamusta, sitä että lapset ja vanhemmat ovat tasavertaisia perheenjäseniä, eikä vanhemmat ole mitään tyranneja jotka sanelevat kaiken.

Haluan tuoda heille sitä fiilistä, jonka oma äitini mulle lapsena antoi: me oltiin molemmat yhtä tärkeitä ja molemmat saivat aina sanoa oman mielipiteensä. Mä en ollut mikään sidekick jota riepoteltiin äidin mielen mukaan, vaan me kaksi oltiin samalla viivalla ja äiti teki ratkaisut sen pohjalta, mikä oli meille molemmille hyväksi ja mitä me molemmat halusimme.

Äiti asetti turvallisia rajoja, mutta enemmän me mentiin kaikessa keskustelun kautta. Mua ei tarvinnut useinkaan kieltää, kun keskustelun kautta päädyin itsekin ajattelemaan asioista (kuten vaikka pussikaljoittelusta 13-vuotiaana, että ei ollut hyvä ajatus enkä halunnut edes kokeilla) monesti samalla tavalla kuin äiti (aina siihen asti kunnes musta tuli kauhea teini 16-vuotiaana ja pussikaljat alkoi tuntua ihan hyvältä ajatukselta). Oli varmasti helppoa huomioida mut kaikessa, koska mua oli vain yksi ja äitiä oli vain yksi. Vaikka äiti oli mulle se aikuinen, me myös tykättiin viettää aikaa yhdessä kuin ystävät.

Kun lapsia on kolme ja perheenjäseniä viisi, on tasapainoilu perheen yhteisen ajan, oman ajan, parisuhde-ajan ja kahdenkeskisen ajan eri lasten kanssa välillä joskus aikamoista taiteilua. Ei aina ihan niin simppeliä, kuin se oli aikanaan kun mua ja äitiä oli vain me kaksi. Yritetään kuitenkin parhaamme. Yritetään tosi kovasti ottaa aina lasten mielipiteet huomioon kun tehdään koko perhettä koskevia päätöksiä, isoja ja pienempiä. Haluan antaa jokaiselle meidän lapselle sen fiiliksen, että hän on ainoa silloin, kun vietän aikaa tai juttelen kahden kesken. Olen läsnä, kiinnostunut ja kuuntelen. En suosi ketään, vaan pyrin olemaan oikeudenmukainen ja kohtelemaan jokaista samalla tavalla.

Vaikka haluan kovasti, että lapset saavat tuntea ainakin joskus olevansa ainoita, haluan myös, että he saavat tuntea kaikki ne ihanat asiat sisaruudessa. Sisarusten kainalossa piirrettyjen katselun aamulla, kikattelun iltaisin sängyssä nukkumaan mennessä. Hömpät inside-läpät, jotka vain sisarukset keskenään ymmärtävät. Sen, kun saa jonkun sisaruksen coolin vaatteen vihdoin itselleen, kun se on jäänyt sisarukselle pieneksi. Sen, kun on turvallista mennä kouluun ja päiväkotiin, kun tietää, että siellä on myös oma tuttu sisarus ja tämän tutut kaverit. Sen, kun on aina leikkikaveri saatavilla. Sen, kun voi harjoitella riitelyä, jakamista, kinastelua ja muita asioita aina saman tutun sisaruksen kanssa. Sisarukset ovat aina siinä ja heille uskaltaa näyttää kaikki tunteet.

Mun silmiin meidän lapsilla on aina ollut ja on edelleen aivan ihanat sisarussuhteet. Mutta mulla ei tietty ole kokemusta muista kuin heistä. He välittävät toisistaan, iloitsevat toistensa saavutuksista ja uusista taidoista, halivat ja rakastavat, vitsailevat ja kyllä, todellakin myös kinastelevat. He myös ymmärtävät, kannustavat ja pitävät kainalossa. Joskus tappelevat viisi kertaa tunnin sisään, joskus eivät kertaakaan viikon sisään. Meillä sisaruksilla eivät heilu nyrkit eikä muutenkaan mukana ole muuta kuin sanallista riitelyä, mutta kauhulla odotan onko fyysistäkin tappelua joskus isompana luvassa, kun niin monelta olen sellaisesta  lapsuudesta kuullut. Vaikka tiedän, että se on ihan tavallista, en osaa kuvitella, että meidän lapset vaikka löisivät toisiaan.

Haluaisin vaalia meidän lasten sisarussuhteita parhaani mukaan. Toivoisin, että he voisivat olla aina yhtä läheisiä kuin just nyt ja toivoisin, että he osaisivat aina selvittää riitansa ja kinansa ja päästä niistä yli, kuten nykyään.

Miten voisin varmistaa, että heillä olisi aina parhaat mahdolliset välit keskenään? Miten voisin varmistaa, että he eivät kadota yhteyttä toisiinsa tai katkeroidu isompana jostain toisilleen? Miten voisin pitää huolen, että he eivät teini-iässäkään ala vihaamaan toisiaan tai pidä kuukausien mykkäkouluja? Vai voinko mitenkään? Voiko vanhempi ylipäätään vaikuttaa siihen?

Olen saanut kuulla myös, että esimerkiksi niinkin konkreettiset asiat kuin huoneet voivat vaikuttaa sisarussuhteisiin. Että jos on kaikilla omat huoneet, niin esimerkiksi teini-iässä saattaa helpommin eristäytyä vain sinne omaan poteroon. Ja sitten taas jos huoneet on jaettu, olisi läheisemmät välit. Tällaisen kommentin sain siis viimeksi kun kirjoitin siitä, että haluttaisiin, että tulevassa kodissa on jokaiselle lapselle oma makuuhuone. Kuulostaa kyllä tavallaan ihan loogiselta mun korvaan, mutta sitten taas kun niin monilla kuitenkin on omat huoneet, niin en usko, että kaikilla oman huoneen omistajilla olisi etäiset välit sisarusten kesken. Varmasti tosi yksilöllistä, että vaikuttaako huonejako sisarussuhteeseen. Miten te olette itse kokeneet?

Meidän lapsilla on ollut sekä omia huoneita että yhteisiä huoneita, tilanteesta riippuen. Kaikki kolme ovat saaneet pitää omaa huonetta vähintään vuoden ajan, mutta myös yhteisistä huoneista on reippaasti kokemusta eri huonejaoilla. He ovat itsekin sanoneet, että molemmissa on puolensa. Kokevat turvalliseksi nukkua yhdessä ja kaipaisivat paljon etenkin yhteistä leikki- ja askartelutilaa. Toisaalta rakastavat sitä kun on oma huone, jonka saa laittaa ihan itsensä näköiseksi. Inhoavat siivota omaa huonetta yksin, kun taas yhdessä siivoaminen ihan ok.  Kaipaavat omaa tilaa, josta saavat itse päättää, mutta toisaalta kaipaavat toistensa seuraa ja hakevat turvaa ja läheisyyttä toisistaan. Parasta on kai sellainen joustavuus, että huoneita voisi jakaa aina fiiliksen mukaan. Varmasti lastenkin fiilikset asiasta vaihtelevat heidän kasvaessaan.

Sisarussuhteet mietityttää mua tosi usein, koska haluan tarjota parasta mahdollista tukea vanhempana niihin. Erityisesti ne mietityttävät siksi, kun ei ole sitä omakohtaista kokemusta. Onneksi Otolla on kokemusta sisaruksista ja hän onkin valaissut mua monista sisaruuteen liittyvistä asioista, joista mulla ei ole ollut mitään hajua.

Millaisia kokemuksia teillä on sisaruudesta? Minkä olette kokeneet vaikuttavan positiivisesti omiin väleihin sisarustenne kanssa? Entäs omilla lapsilla? 

Me käytiin eilen lasten kanssa sienestämässä Oton enon mökillä reilun tunnin ajomatkan päässä Helsingistä. Meidän piti toteuttaa tämä sieniretki jo viime vuonna, mutta silloin sopivaa ajankohtaa ei vaan löytynyt. Nyt onneksi saatiin järjestettyä ja voi vitsit että kannatti. Ensinnäkin: oli aivan ihanaa rentoutua koko päivä mökin rauhassa ja hiljaisuudessa, ja toiseksi: me saatiin ihan älyttömän hyvä satsi suppilovahveroita, melkein 20 litraa. Siitäpä kelpasi putsata ja perkata Oton kanssa ja laittaa valmiiksi. Lämpöä ei ollut kuin +2 astetta ja lapset poimivat hanskat kädessä jokainen omaan ämpäriin, niin ei onnistunut heti metsässä valmiiksi putsaaminen. Mutta oltiin kyllä tällä koko perheen porukalla huomattavasti tehokkaampia poimijoita kuin oltaisiin oltu vaikka Oton kanssa kahdestaan, eikä se haitannut niitä putsailla jälkikäteenkään. Nyt on pakkanen täynnä sieniä ja ensi viikon ruokiin on jääkaapissa vielä vaikka kuinka paljon.

Upeat sienirihmastot alkoivat jo heti mökin takapihalta ja niitä vaan löytyi lisää ja lisää koko ajan. Lapset poimivat ihan super innokkaasti ja eivät olisi malttaneet lähteä metsästä pois ollenkaan. Taivaalta satoi vuoroin vettä ja vuoroin räntää, mutta se ei menoa haitannut. Taapero kyllästyi jossain vaiheessa poimimaan sieniä ja alkoi poimimaan keppejä niiden sijaan, mutta isommat vaan löysivät toinen toistaan parempia sieniapajia. ”Täällä on hyvät apajat, tuu kattomaan” raikui koko ajan kummankin suusta.

Mulla tuli niin hyvä fiilis, kun muistelin samalla omaa lapsuuttani. Me käytiin äidin kanssa aina joka vuosi äidin työpaikan järjestämällä sieniretkellä. Meillä ei silloin ollut omaa autoa eikä niin helposti mahdollisuutta lähteä sienestämään, mutta se työpaikan sieniretki bussikuljetuksella oli jokasyksyinen perinne koko mun lapsuuden ajan. Mä olin usein ainoa lapsi retkellä, mutta se ei mua haitannut. Päin vastoin.

Lapset olivat niin innoissaan kun löysivät niin paljon sieniä ja mä uskon, että myös syövät erityisen mielellään itse poimimiaan sieniä. Meidän lapsista yksi on ihan sienifani, kuten minäkin jo lapsena, ja kaksi ei niin hirveästi niistä välitä. Mutta ehkä nämä itse poimitut suppikset tekevät poikkeuksen ja sienet maistuvat tällä kertaa tavallista paremmin heillekin. Me käytiin eilen illalla kaikki sienet Oton kanssa läpi ja osa käsiteltiin valmiiksi ja pakastettiin talven sieniruokia varten sopivina annoksina. Viime talvena saatiin Oton enon vaimolta sieniä pakkaseen ja käytettiin ne kaikki talven aikana niin tyytyväisinä. Onneksi sieniä on nyt vielä vähän enemmän, niin riittävät pidemmäksi aikaa.

Ajateltiin hyödyntää sieniä erilaisissa padoissa, pastoissa, kastikkeissa, risotoissa, pizzoissa, piirakoissa ja milloin missäkin. Joulun sienisalaatinkin voisin pyöräyttää näistä vallan mainiosti, mikäpä sen parempaa kuin itse poimituista sienistä tehty sienisalaatti. Oli ihanaa kun oli asiantuntevat sienestäjät mukana. Vaikka suppikset on helppo tunnistaa, niin silti on varmempi olo kun on ammattilaiset mukana. Mulla on nykyisin tosi surkea sienituntemus suppisten ja kantarellien ulkopuolella, kun niistä lapsuuden sieniretkistä on ”pieni” tovi vierähtänyt. Pitää joku syksy ottaa oikein asiaksi ja opetella tunnistamaan muitakin sieniä.

Sieniretken ja hetken mökissä lämmittelyn jälkeen lähdettiin vielä ulkogrillille paistamaan makkaraa ja vaahtokarkkeja ja herkuteltiin hotdogeilla ja perunasalaatilla. Lapset olivat innoissaan vaahtokarkeista ja ruoka maistui monen tunnin ulkoilun jälkeen. Me nautittiin kyllä koko perhe sienestyksestä ja mökkeilystä ihan valtavasti.

Tästä on ehdottomasti tehtävä jokasyksyinen perinne, niin hitsin hyvä fiilis tuli siitä, kun kerättiin 20 litraa upeita sieniä. Se oli kivaa, rentouttavaa, hauskaa ja hyödyllistä. Eilinen päivä oli sellainen hauska syksyn ja talven hybridi, kun kerättiin sieniä ja samaan aikaan satoi räntää ja lunta, kellotkin käännettiin jo talviaikaan. Tämä syksy on taas hujahtanut hillitöntä vauhtia ja tämän viikon jälkeen alkaa jo joulun odotus meidän perheessä.  Mutta vielä tämä viikko mennään syksyn ja halloweenin tunnelmissa, ennen kuin mekin ripustetaan tunnelmavalot ulos ja paistetaan ekat tortut tai piparit.

Ihanaa uutta viikkoa kaikille! 

Alkuviikon kuuma peruna: Syntyvyyden lasku Suomessa. Aiheesta toivottiin postausta ja mua on pyydetty jo aiemminkin (kesällä) ottamaan tähän kantaa esimerkiksi Instagramissa. Vastasinkin silloin yhden storyn verran siitä, että mitä mun mielestä Suomen pitäisi tehdä paremmin, jotta syntyvyys saataisiin nousuun, mutta halusin ottaa aiheen vähän kattavammin esiin nyt täällä blogin puolella.

Minkään alan asiantuntijahan minä en ole, mutta suomalaista lapsiperhekulttuuria tässä kuitenkin aika monta vuotta olen seurannut ja aika läheltä. Niin oman perheen kautta, erilaisten aiheeseen liittyvien tilaisuuksien ja tiedotteiden kautta kuin sitten tämän blogin ja muiden somekanavieni kautta. Näiden vuosien aikana olen jutellut todella henkilökohtaisestikin tuhansien eri ihmisten kanssa eri kanavissa, toteuttanut erilaisia kyselyitä ja äänestyksiä ja sitä kautta kuullut aika laajasti erilaisia lapsiperheitä ja sellaiseksi haluavia laidasta laitaan. Sanotaanko näin, että perheiden tarpeet ja haasteet on tulleet tutuksi. Halusin kuitenkin kysyä aiheesta suoraan heiltä, joita aihe koskettaa, enkä vain itse arvailla syitä tässä postauksessa.

Mulla on hieno mahdollisuus kysyä isolta joukolta ihmisiä asioita kerralla ja päätin hyödyntää sitä. Kysyin siis insta storiesin puolella, että kuinka syntyvyyden lasku koskettaa juuri teitä. Tuli todella laajasti ja paljon erilaisia vastauksia siitä, mistä syystä ihmiset ovat vapaaehtoisesti tai tahattomasti lapsettomia tällä hetkellä, sekä vastauksia heiltä joita syntyvyyden lasku on koskettanut jotenkin.

Seuraavaksi otteita vastauksista, joita sain seuraajilta Instagramissa (kaikkia en pystynyt ottamaan mukaan postaukseen, kun vastauksia tuli niin suuri määrä, joista osa todella pitkiä, mutta julkaisen lisää Instagram storiesin puolella):

”Haluan kouluttautua korkeammalle ja pidempään, siksi olen lapseton”

”Epävakaa työelämä. En tiedä haluanko maailmaan lapsia, joille en pysty tarjoamaan samaa mitä itse olen saanut.”

”Työt vaikuttavat. Nyt kun on vakituinen virka, uskalsin alkaa hankkimaan lapsia. Nyt olen raskaana esikoista odottaen.”

”Lapsiperheiden tukia leikataan koko ajan ja perhevapaisiin yritetään kajota.”

”8 vuotta yritettiin, hoidoilla ja ilman. Lapsettomuus siis meillä syynä että vain 2 lasta on.”

”Tahaton lapsettomuus. Sekä primäärinen että sekundäärinen. Lapsia olen saanut vain yhden.”

”Lapsiperheiden taloudellinen ahdinko sekä ajatus siitä, että lapsi muuttaisi elämää epäedullisesti.”

”Ystäväpari ei halua lapsia, koska heillä on ”tarpeeksi intohimoja ja harrastuksia joilla täyttää elämä.”

”Uskaltaisipa tehdä rohkeita ja omien toiveiden mukaisia päätöksiä, mutta ulkopuolelta tuleva paine työelämään (opiskeluiden jälkeen) nopeasti päätymiseen on valtava.”

”Sitoutumiskammo + lapsiperheiden pienet tuet, äitiyspäivärahalta kotihoidontuelle.”

”Lapsia haluaisin ja paljon, mutta sopivaa miestä ei oo vielä tullut vastaan.”

”Endometrioosi on tuhonnut lisääntymismahdollisuudet. Yksi saatiin hoidoilla.”

”Asun pienessä kylässä, josta juuri lakkautettiin alakoulu, kun uusia lapsia ei synny.”

”Sopivaa kumppania ei löydy. Naisten yliedustus isommilla paikkakunnilla.”

”Oma taloustilanne mietityttää, vaikka oon ihan tavis palkansaaja  ja keskituloinen.”

”Haluaisin lapsen, mutta epävakaa työtilanne ja ensi vuonna alkavat korkeakouluopinnot siirtävät lapsihaavetta. Kaikki on liian epävarmaa tällä hetkellä ja vielä ainakin muutaman vuoden verran. Onneksi olen vasta 24v, joten aikaa pitäisi vielä olla. En myöskään haluaisi kovin vanhana äidiksi, mutta ei auta muu kuin odotella vielä ainakin pari vuotta.”

”Vaakakupissa negatiivisella puolella painaa ilmastonmuutos ja elämän raskaus lasten kanssa.”

”En ole koskaan halunnut lapsia. En oo koskaan miettinyt miksi, en vain halua.”

”Määräaikaisesta lyhyestä työsuhteesta ei voi jäädä äitiyslomalle jos haluaa vielä takas.”

”Tukiverkkojen puute.”

”Raha. En haluaisi laittaa vauvaa päiväkotiin, mutta  olisi pakko koska ei ole varaa olla vanhempainvapaan jälkeen kotona.”

”Meillä on kaksi lasta ja toivotaan kolmatta. Tarvittiin toisen kohdalla pientä apua ja nyt olis tarvittu sitä myös, koska oma kierto ei koskaan palannut esikoisen syntymän jälkeen. Mutta koska meillä on jo kaksi yhteistä lasta, ei saada kunnalliselta enää apua, vaan pitäisi mennä yksityiselle. Tämä tuntuu just niin typerältä, koska samaan aikaan ollaan huolissaan kun lapsia ei synny tarpeeks, mutta kuitenkin kattona on kaks yhteistä lasta ja apua ei enää anneta.”

”Haluan saattaa opinnot loppuun ja päästä sen jälkeen hetkeksi työelämään.”

”Ainakin omassa kaveripiirissä eniten esille nousee pelko, että lapsi muuttaa elämäntyyliä liikaa.”

”Haluan lapsia, mutta hyvän isän löytäminen on hankalaa. Niin monilla mies ottamatta vastuuta.”

”Syyllisyys ilmastosta. Jokainen lapsi kuluttaa maapallon luonnonvaroja.”

”En halua elää kädestä suuhun lapsiperheenä. Haluan, että tulot on riittäviä ja säästöt kunnossa.”

”24v opiskelija. Jotenkin vaan tuntuu, että haluaa ensin sen ammatin ja sit ne lapset.”

”Tulot laskee, ei varaa suurempaan perheeseen.”

”Pelottaa, millaisessa maailmassa lapsi tulisi elämään.”

”Lapselliset kaverit tuovat esille arjen huonot puolet, positiivisista eivät oikeastaan puhu.”

”100% rahahuolet syynä vapaaehtoiseen lapsettomuuteen.”

”Sain keskenmenon -17 keväällä ja sen jälkeen ei vaan ole tärpännyt. Lääkärissä käyty ja kaikki ok. Ikävä asia.”

”Ihmiset rakastaa äänetöntä, rauhallista elämää ilman häiriöitä. (Itselläni on 1 erityislapsi)”

”Ei vielä omia lapsia, mutta ilmastonmuutos ja taloudellinen pärjääminen ahdistavat ja huolettavat.”

”Työtilanne vaikuttaa! Itse en uskalla hankkia lasta ennen vakityötä, mikä tällä alalla vie aikaa.”

”Lapsiarki kuulostaa inhottavalta, sotkuiselta, aikaavievältä, enkä osaa olla lasten kanssa. En halua luopua omasta vapaa-ajastani, kuulostaa raskaalta, että töistä tultua pitäisi huolehtia lapsista, eikä voisi tehdä mitä itse haluaa.”

”Itkettää, kun kehotetaan hankkimaan, mutta yhteen lapseen jää ilman miestä. Olisin halunnut kolme. Odotan kovasti ohjelmaa jaetusta vanhemmuudesta, koska se auttaisi miettimään uusia keinoja.”

”Minulla on yksi lapsi, mutta nyt olen alkanut epäilemään haluanko enää toista, koska se tarkoittaa taas yhtä vuotta pois työelämästä. Menetin ylennyksen ja jäin töissä jälkeen, kun tulin raskaaksi ja jäin lapsen kanssa vuodeksi kotiin. Raskaana ollessani mulla oli tosi paljon sulateltavaa siinä, että mä joudun tekemään valinnan työ vai lapsi, kun taas puoliso sai molemmat.”

”En ihmettele syntyvyyden laskua ainakaan pohjois-Suomessa. Itse toisen lapsen syntyessä ehdin just sairaalaan. En ehtinyt saada kipuihin mitään. Liian nopean synnytyksen takia ajatus 3. lapsesta pelottaa.”

”Tukiverkon puute ja sitä kautta oma jaksaminen, taloudelliset syyt. Meillä 2 lasta.”

”Koen, että nykymaailmassa jotenkin lapset koetaan raskaina, sekä jotenkin pilaavat elämän. Tämä ajatus ärsyttää. Mulla on kaksi maailman rakkainta pientä kummippoikaa, joiden kanssa ollaan paljon tekemisissä.”

”En osaa päättää haluanko valita perheen vai uran. Uran luonti veisi perheeltä liikaa aikaa.”

”2 vuotta yritetty esikoista lapsettomuushoitojen avulla, yhteensä yritystä takana jo 5 vuotta. Median syyllistäminen tuntuu todella pahalta kun sitä omaa lasta ei vaan näy eikä kuulu.”

”Omassa kaveripiirissäni on useammalla pariskunnalla lapsettomuushoidot meneillään.”

Suurin osa näistä syistä on samoja, joita on nostettu esiin myös tutkijoiden toimesta. Epävakaa taloustilanne mietityttää, halutaan kouluttautua pitkälle ja nähdään koulutuksen ja perheen yhdistäminen vaikeana, sopivaa puolisoa ei löydy tai kärsitään tahattomasta lapsettomuudesta. Muutama vastaus tuli myös liittyen ilmastoahdistukseen. Ja osa ei vaan yksinkertaisesti halua lapsia. Eniten mua yllätti kuitenkin se, että kunnallisella puolella ei tehdä edes kevyitä lapsettomuushoitoja, mikäli perheessä on jo kaksi lasta. Tämähän on tosiaankin aivan ristiriidassa sen kanssa, että lapsia toivotaan lisää. Tähän nyt ainakin äkkiä korjaus!

Suurimmaksi osaksi näissä vastauksissa korostuvat ne paineet, joita etenkin naiset kokevat perheen perustamisen ja työelämään siirtymisen ristitulessa. Ei löydetä sopivaa hetkeä lapselle, koska ei koeta koulutusta tarpeeksi joustavaksi, että perheen voisi perustaa koulun aikana. Koulun jälkeen taas tuntuu, että on elintärkeää päästä työelämään, jotta ei tipahda kärryiltä vaan saa arvokasta työkokemusta. Sitten saattaakin olla jo liikaa ikää, joko omasta mielestä (ei haluta vanhemmaksi enää siinä iässä) tai sitten lasten saanti ei enää onnistu, koska hedelmällisyys on laskenut. Lisäksi taloudellinen epävarmuus ahdistaa jokaisessa elämänvaiheessa. Lasten ja opiskelun tai uran yhdistäminen koetaan toivottomana ja mahdottomana tai vähintäänkin todella hankalana.

Mulle näin täysin toista ääripäätä edustavana tulee tässä sellainen fiilis, että monet naiset joutuvat kokemaan ihan järjettömän suuria paineita ja ahdistusta joutuessaan yrittää ajoittaa kaiken ”täydellisesti” ristiriitaisten vaatimusten mukaan. Ja sitten joillekin käy niin, että sitä täydellistä hetkeä ei vaan koskaan tule.

Niin yleisestä on, että ajatellaan, että kaiken pitää olla valmista ja täydellistä jo sitä ensimmäistä lasta varten, eikä niin, että lapsen/lasten kanssa on koko elämä aikaa kasvaa ja kehittyä puolisona, perheenä ja omalla uralla tai koulussa. Ajatellaan, että se elämä rakennetaan valmiiksi lasta varten, eikä sitten enää yhdessä lapsen kanssa. Oikeastihan se perhe-elämä vasta alkaa siitä kun lapsi syntyy, eikä lapsi tule maailmaan kysyen, että paljonko te vanhemmat tienaatte ja onhan teillä varaa mun jääkiekkoharrastukseen ja iPhoneen. Lapsen syntymän jälkeen voi ihan samalla tavalla tavoitella edelleen parempaa elintasoa ja omia unelmia.

Haluaisin kannustaa ihmisiä luottamaan siihen, että elämä kantaa myös lapsen kanssa. Jos lapsi on toiveissa, mutta em. syiden takia ei uskalla toteuttaa haavetta, kannattaa ainakin ottaa itseä mietityttävistä asioista selvää ihan käytännön tasolla, liittyivät ne sitten omaan talouteen, tukiverkkoon tai koulutuksen/työn ja perheen yhdistämiseen. Ja heille, joita vanhemmuus kiinnostaa, mutta pelottaa liikaa, koska on saanut lapsiperhe-elämästä niin negatiivisen kuvan, suosittelen tätä tekstiä ja sen kommentteja.

Se on selvää, että yhteiskunnalla on parantamisen varaa monessa asiassa, jotta perhe-elämä näyttäytyisi yhä useammalle  perheestä haaveilevalle saavutettavana ja mahdollisena asiana. Olisi myös tärkeää, että kukaan ei joutuisi valitsemaan uran ja perheen väliltä. Opintojen sekä työ- ja perhe-elämän joustavaa yhdistämistä pitäisi tukea kaikin mahdollisin keinoin.

Kaikille heille, jotka lapsettomuudesta kärsivät tahattomasti, mä haluan lähettää ihan älyttömän paljon voimia ja toivoa <3 En voi edes kuvitella, mitä joudutte käymään läpi.

Yksi suosituimmista ”epäsuosituista mielipiteistä” on näiden omien somevuosien aikana tuntunut olevan ”en tykkää lapsista”. Olen lukenut sen niin moneen kertaan, että ei pysty edes laskemaan. Se on suosittu blogipostauksissa ja se on suosittu keskusteluketjuissa Facebookin eri ryhmissä. Löytyypä aiheesta monta artikkeliakin. Inspiroiduin kirjoittamaan tämän postauksen törmättyäni taas viime viikolla useampaan aihetta koskevaan keskusteluketjuun uusimman lapset ravintolassa -kohun pohjalta.

On varmasti mahdollista, että on olemassa monta ihmistä, jotka eivät ole tykänneet yhdestäkään lapsesta, jonka ovat tavanneet. Jotkut eivät tapaa koko elämänsä aikana kovin paljoa lapsia, ja ne muutamat, joita tapaavat, eivät ole sellaisia joiden kanssa heillä klikkaisi, ainakaan juuri sen tapaamisen aikana. Jotkut tapaavat paljonkin lapsia, mutta yhdenkään kanssa ei vaan synkkaa. Sitten kun ei ole synkannut tavattujen lasten kanssa, voi hyvin käydä niin, että alkaa vältellä tilanteita, joissa joutuisi tapaamaan heitä lisää ja olemaan heidän kanssa tekemisissä enemmän. Voi syntyä oman pään sisälle fiilis, että ei tykkää lapsista ollenkaan. Mä tajuan sen.

Samahan se on kaiken muunkin itselle ihan erilaisen kanssa. Monesta asiasta voi muutaman kokemuksen perusteella syntyä fiilis, että ei tykkää asiasta tai ihmistyypistä X, vaikka todellisuudessa on tavannut vain murto-osan tämän ihmistyypin tai asian edustajista. On tavannut muutaman ärsyttävän insinöörin ja alkaa ajatella, että kaikki insinöörit on ärsyttäviä. Tapaa muutaman töykeän mummon kassajonossa ja alkaa ajatella, että mummot on töykeitä kassajonoissa. Se on ihan inhimillistä. Yleensä ihmiset kuitenkin tiedostavat, että heillä ei ole oikeasti kokemusta _kaikista_ tämän ihmistyypin edustajista (jotka ovat kaikki yksilöitä) ja ymmärtävät, että eivät voi sanoa tällaisia karkeita yleistyksiä ääneen, koska ne eivät mitenkään voi olla totta.

Kenellekään tuskin nyky-yhteiskunnassa tulisi mieleen esimerkiksi sanoa ääneen tai kirjoittaa julkisesti, että ”en tykkää naisista” tai ”en tykkää norjalaisista”, tarkoittaen, että ei halua olla naisten tai norjalaisten kanssa missään tekemisissä, eikä tykkää kenestäkään naisesta tai norjalaisesta. Ei tietenkään, sehän olisi pöyristyttävää. Mutta: on sosiaalisesti ihan hyväksyttävää sanoa, että ei tykkää lapsista. Ollenkaan. Että on tavannut viisi tai kymmenen tai vaikka sata lasta, miljardeista, ja voi sanoa, että ”En tykkää lapsista”.  Ja se on kaikkien mielestä ihan okei. ”Aa joo, toi ei tykkää lapsista.”

En tiedä nähdäänkö se vähän samanlaisena ominaisuutena kuin vaikka hiustenväri: tolla on ruskee tukka, toi pelaa änärii, toi ei tykkää lapsista. No biggie.

Mutta sen pitäisi olla biggie. Miksi on ihan ok leimata kaikki lapset samanlaisiksi, kun ei ketään muutakaan saa? Miksi on ihan ok ajatella, että kaikki lapset on ihan kamalia ja niistä ei vaan tykkää, kun kenestäkään muustakaan ei saa ajatella niin?

Lapset on ihan yhtä arvokkaita yhteiskunnan jäseniä, kuin kaikki muutkin ihmiset. He eivät ole ongelma, ärsyttävä homogeeninen ihmismassa joka rasittaa ah-niin-tärkeitä aikuisia, vaan he ovat ihmisiä ja erilaisia ihan siinä missä mekin, eikä piiruakaan vähemmän tärkeitä.

Pyrin suhtautumaan lapsiin lähtökohtaisesti ihan samalla tavalla kuin kaikkiin muihinkin ihmisiin: neutraalisti. En päätä etukäteen, että ”koska toi on lapsi, en voi tykätä siitä”. En myöskään ajattele etukäteen, että ”oi ihanaa, varmasti rakastan tuota ihmistä, koska se on lapsi”.

Olen nähnyt monta lasta, joiden kanssa en viettäisi mielellään aikaa jos ei ole ihan pakko. Monta lasta, joiden touhuja katsellessani mua on etonut tai jotka on olleet niin rasittavia, että on meinannut järki lähteä. Olen tavannut myös monta ihan hirveän ihanaa lasta. Olen tavannut sellaisia lapsia, jotka käyttäytyvät kuin enkelit ja ovat niin kohteliaita ja rauhallisia tai sellaisia jotka ovat villejä, hulvattoman hauskoja ja puheliaita tyyppejä. Useimmat lapset, joita olen tavannut, ovat jotain näiden kaikkien väliltä, tai näitä kaikkia yhtäaikaa. Välillä aivan sairaan ärsyttäviä ja välillä maailman ihanimpia kullannuppuja, aivan kuten suurin osa meistä ihmisistä muutenkin on.

Kun me nähdään lapsia metrossa, juhlissa, päiväkodin pihalla, ravintolassa tai kaupassa, me nähdään yksi ohikiitävä hetki heidän elämästä. Pieni kurkistus, joka ei kerro mitään siitä, millaisia ihmisiä nämä lapset ovat. Eikä myöskään siitä, millaiset vanhemmat heillä on. Harva tekee päätelmiä (joihin uskoo täysillä) vierustoverin elämäntilanteesta tai siitä tykkääkö hänestä sen perusteella, millaisen kuvan tästä saa viiden minuutin yhteisen bussimatkan aikana. Paitsi jos kyseessä on lapsi. 

Joo, on ehkä hauska joskus leikitellä ajatuksella, että millainenkohan elämäntarina tuon vanhan sedän taakse kätkeytyy, mutta kukaan ei päätä, että kaikki vanhat miehet ovat alkoholisteja siksi, että näkee yhden alkoholisoituneen vanhan miehen raitiovaunussa.

Kukaan meistä ei ole elämänsä jokaisena hetkenä hauska, mahtava tai sanavalmis. Ei aikuiset, eikä lapset. Jokainen meistä on myös joskus ollut lapsi. Se tuntuu joskus unohtuvan. Lapset vasta opettelevat elämää ja sitä, miten täällä maailmassa toimitaan.  Isona heistä tulee aikuisia. Mitä paremmin ympäristö kohtaa heidät ja kohtelee heitä, sitä todennäköisempää on, että heistä tulee kivoja aikuisia. He peilaavat omaa maailmankuvaansa ihmisistä ympärillään. Niin läheisistä ja rakkaista aikuisista, kuin niistä bussissa olevistakin, jotka näyttävät selvästi, etteivät tykkää.

Mä en kirjoita tätä tekstiä siksi, että haluaisin saada jonkun mielen muuttumaan esim. lasten saamisen suhteen. En suinkaan. Mulle on henkilökohtaisesti ihan sama, haluaako joku muu saada itse lapsia vai ei, ei se kuulu mulle. Enkä liioin toivo, että kukaan alkaisi tämän myötä lepertelemään kaikille vastaantuleville mukuloille. Kirjoitan tämän siksi, että mun mielestä minkään ihmisryhmän väheksymisen, leimaamisen tai yleistämisen ei pitäisi olla hyväksyttävää. Suomessa on ihan sallittua olla avoimesti lapsia vastaan, monella eri tavalla, ja se on mun mielestä inhottavaa. Niin ei pitäisi olla.

Mä haluaisin, että jokainen ihminen kohdattaisiin omana itsenään, yksilönä kaikissa tilanteissa. Että ne, jotka ovat päättäneet olla pitämättä lapsista voisivat ihan rauhassa ajatella omassa päässään näin, mutta eivät levittäisi tätä ajatusmallia laajemmalle ja tekisi siitä hyväksyttävää. Mä toivon, että olisi yhtä noloa ja junttia sanoa, ettei tykkää lapsista kuin on sanoa, ettei tykkää mistä tahansa muustakaan ihmisryhmästä.