Millaista on olla ainoa lapsi

08.08.2018

Heti alkuun huikea disclaimer, että tämä teksti perustuu vain minun omiin henkilökohtaisiin kokemuksiini, eikä minulla ole kokemusta kenenkään toisen ainoasta lapsuudesta, joten en voi puhua toisten puolesta, vain itseni. Mikäli olet itse kokenut asiat eri tavalla, kerro ihmeessä oma näkökulmasi kommenttiboksiin, niin saadaan mahdollisimman laaja katsaus siihen, miten me ainoat lapset ainoana lapsena olemisen koemme.

Mä olen ollut ainoa lapsi pian 27 vuotta, ja tulen aina olemaan. Mulla ei koskaan ole ollut sisaruksia tai puolisisaruksia, eikä musta koskaan tule tätiä. Mun lapsilla ei koskaan tule olemaan mun puolelta serkkuja, ainoastaan isänsä puolelta. Mä en ole koskaan tapellut pikkusisarusten kanssa, eikä mulla ole ollut isosisarusta turvana koulussa. Mun lapsuudenkodissa on aina asunut vain minä ja äiti, kahdestaan.

Siihen asti kun mun äiti sairastui, mä en koskaan kokenut mitään negatiivista siinä, että olin ainoa lapsi. Rakastin sitä, että sain olla ainoa lapsi. Rakastin sitä, että meillä oli kotona niin rauhallista. Silloin kun meillä ei ollut ketään kylässä, oli vain minä ja äiti, ja me tehtiin asioita joko yksin tai yhdessä. Mä olen aika rauhallinen tyyppi, ja rakastin uppoutua omiin tekemisiini tuntikausiksi, olivat ne sitten leikkejä, piirtämistä tai lukemista.

Toisaalta, oli ihanaa lähteä äidin kanssa kahdestaan museoon, kahvilaan tai ravintolaan. Silloin kun oli vapaata, me tehtiin paljon asioita yhdessä. Mut oli helppo ottaa mukaan, kun mua oli vain yksi, ja olin sellainen vähän pikkuvanha ja överikiltti lapsi, joka ei koskaan aiheuttanut konflikteja. Pääsin moniin paikkoihin, ravintoloihin ja tilaisuuksiin, joihin ei välttämättä moni olisi lapsia ottanut mukaan, ainakaan 90-luvulla. Vietin jo lapsena paljon aikaa aikuisten seurassa. Mä nautin siitä, ja mulla oli aina hauskaa. Joskus mietin, että olinko sellainen, koska mun luonne oli sellainen, vai kasvoiko musta sellainen olosuhteiden vuoksi?

Mulla oli tosi paljon kavereita, ja yksinäisyyttä en koskaan kokenut. Olin myös läheinen mun serkkujen ja mun tädin kanssa, ja heidän kanssaan vietettiin paljon aikaa Oulussa ja mummolassa lomilla. Huomaan näin jälkikäteen, että olen kuitenkin aina etsinyt sellaista ”sisko”-hahmoa, ja koen että mun täti, joka on mua vain 11 vuotta vanhempi, on aina ollut vähän kuin mun sisko. Nykyäänkin vietetään aikaa yhdessä paljon aina kun mahdollista, jopa enemmän kuin monet jotka ovat oikeasti siskoksia keskenään. Toisaalta meidän väliltä on aina puuttuneet kokonaan ne sisarelliset nahistelut, varmasti osittain ikäeron vuoksi, ja myös siksi, että ei oikeasti olla siskoja, vaan täti ja siskon tyttö.

Mä uskon että yksi syy siihen, miksi mulla ei koskaan ole ollut ongelmia tasapuolisuudessa tai asioiden jakamisessa toisten kanssa, on se, että mä en joutunut koskaan jakamaan mun tavaroita tai huonetta kenenkään kanssa. Ne oli vaan mun. Se on musta yksi tyhmimpiä oletuksia mitä olen kuullut, että ainoat lapset eivät osaisi jakaa omastaan muille, koska heidän ei ole ollut pakko tehdä niin. Päin vastoin! Mä jaan mielelläni, koska mun ei ole koskaan tarvinnut tapella omastani. Päiväkodissa ja koulussa tietysti tehtiin asioita yhdessä, ja opeteltiin sitä jakamisen jaloa taitoa, eikä mulla ollut siinä koskaan mitään ongelmia.  En missään nimessä sano, että sisaruksilla olisi vaikeampaa jakaa omastaan kuin muilla, sanon vaan, että mun mielestä stereotypia jakamisen vaikeudesta ainoille lapsille on täysin tuulesta temmattu.

Olen myös ehkä alusta asti oppinut sen, että kukaan ei ole itsestäänselvyys. Tiedättekö, sisaruksia kun voi kohdella ihan miten tahansa, ja he ovat aina siinä silti. Kavereita ei voi, koska jos kavereille on inhottava, he eivät luultavasti enää halua olla kavereitasi. Kaveruudesta on huomattavasti helpompaa irtisanoutua, kuin sisaruudesta, ja siksi kavereita täytyy kunnioittaa ja kohdella aina reilusti ja mukavasti.

Toinen stereotypia, johon usein törmää vielä aikuisenakin on, että ainoat lapset olisivat itsekkäitä ja huomionhakuisia, koska ovat saaneet olla vanhempiensa silmäteriä koko elämänsä. Mä sanon, että bullshit. En tunne yhtäkään ainutta lasta, joka olisi sen itsekkäämpi tai huomionhakuisempi, kuin he keskimäärin ovat, joilla on sisaruksia. Tietysti oma mututuntumani on vain oma mututuntumani, ja varmasti itsekkäitä ja huomionhakuisia ihmisiä löytyy molemmista ryhmistä. Mä ajattelen sen kuitenkin niin, että vanhempien tavalla kasvattaa, on huomattavasti enemmän merkitystä, kuin sillä, onko ainoa lapsi vai ei. Kyllä suurperheessäkin voi saada tarpeeksi vanhempien jakamatonta huomiota, ja hyvän pohjan itsetunnolle. Ja ihan samalla tavalla myös ainoa lapsi voi kärsiä siitä, että vanhemmat eivät koskaan huomioi ja ole läsnä tarpeeksi. Se riippuu ihan vanhemmista ja elämäntilanteesta, ja toki lapsesta itsestään.

Milloin olen sitten kokenut sen olevan haitaksi, että olen ainoa lapsi? Silloin, kun mun äiti sairastui vakavasti, eikä mulla ollut ketään jakamassa sitä järkyttävää surua, huolta, pelkoa ja vastuuta. Olin ihan yksin pelottavassa tilanteessa 14-vuotiaana, eikä kukaan kokenut samaa kuin mä juuri silloin. Kohtasin äidin sairastumisen yksin, ilman sisarusta, jonka kanssa olisin voinut puhua, ja joka olisi jakanut kaikkea sitä vastuuta mikä mulle jäi, kun äiti sairastui. Toisaalta, ainakaan mulla ei ollut pienempiä sisaruksia, joista olisin joutunut vielä kaiken muun lisäksi huolehtimaan. Kaikessa on siis puolensa.

Äidin sairastumisen läpikäyminen yksin teini-iässä, on kuitenkin väistämättä saanut pohtimaan vanhuutta. Sitten kun mun äiti on vanha, hän jää yksin minun vastuulleni. Mun äiti on sisarustensa kanssa huolehtinut yhdessä vanhemmistaan, ja heitä on neljä. Silti se on ollut heille kaikille rankkaa ja kuormittavaa silloin, kun sairaudet ovat olleet pahimmillaan. Sitten kun äiti on oikeasti vanha, kaikki se on yksin mulla.

Ei ole sisaruksia, joiden kanssa käydä vuoropäivin katsomassa. Ei ole sisaruksia, joiden kanssa voisi vuorotellen hoitaa lääkärikuljetuksia, kauppareissuja ja arkipäiväisiä asioita. Se on kaikki mun vastuulla. Sitten kun mun äiti joskus kuolee, mikä on ihan hirveä ajatus, mä kohtaan surun ainoana lapsena yksin. Tottakai sisarukset, lapsenlapset, Otto ja kaikki läheiset surevat myös, mutta mä olen ainoa lapsi, enkä voi jakaa sitä tunnetta kenenkään kanssa. Kukaan muu ei voi täysin tietää miltä musta juuri siinä tilanteessa tuntuu, kukaan ei voi muistella mun kanssa yhdessä niitä mun lapsuusmuistoja, joissa on vain minä ja äiti. Se on musta lohduton ajatus. Mutta se on asia, jonka joudun vielä elämässäni joskus kohtaamaan. Etukäteen on turha murehtia, mutta nämä on asioita, jotka on jossain vaiheessa pakko nostaa pöydälle.

Oman kokemukseni perusteella sanon, että jos kaikki menee ihan tavallisesti, sillä ei ole juurikaan väliä onko lapsella sisaruksia vai ei, ainakaan siihen asti että vanhemmat ovat vanhuksia. Elämä voi olla ihan yhtä onnellista tai onnetonta arjessa kaikenlaisissa perheissä, se ei ole sisaruksista kiinni. Mutta elämän suurissa kriiseissä, se sisarus voi olla elintärkeä voimavara. Se on yksi niistä syistä, miksi itse toivoin ja halusin meille useamman lapsen. Kaikilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta saada enempää lapsia kuin yksi, ja joillain ei ole edes mahdollisuutta saada sitä yhtä lasta. Kaikki eivät halua yhtä lasta enempää, ja sehän  on ihan jokaisen perheen oma asia, eikä mun mielestä ole olemassa yhtä oikeaa lapsilukua. Yksi, kolme tai kolmetoista, ei mikään niistä ole toista parempi.

Tämä on vain mun oma näkökulma tähän asiaan, ja nyt mua kiinnostaisi ihan hurjasti kuulla teidän kokemuksia! Millaista sinun mielestäsi on olla ainoa lapsi? Oletko kokenut siitä jotain haittaa tai hyötyä? Millaisia stereotypioita sinä olet kuullut ainoista lapsista?


Oliko tämä meidän viimeinen vauvavuosi?

01.02.2018

Kuva: Annina Segerman Photography

Kysymys, jota mulle on esitetty monta kertaa, ja jota olen itsekin pohtinut: oliko tämä meidän viimeinen vauvavuosi? En ihan rehellisesti sanottuna tiedä. Luultavasti kyllä, sillä kolme tuntuu juuri meille sopivalta, juuri nyt. Mutta toisaalta, me ollaan edelleen keskiverto esikoisen odottajia nuorempia molemmat, ja koko elämä vielä edessä. Mistä mä tiedän miltä elämä tuntuu kolmikymppisenä? Tai kolmivitosena? Tai sitten kun esikoinen on 18, eli 38-vuotiaana? Olen vasta 26. Eihän kukaan vielä voi tietää mihin elämä meitä johdattaa, ja muuttuuko se mieli lapsiluvun suhteen. Ja juuri nyt ei tarvitsekaan tietää.

Se on ihan saletti että tämä paletti on nyt pitkäksi aikaa kasassa tällaisenaan. Vaikka mun ura ei ole jäänyt kuopuksen takia tauolle, nyt on aika käyttää voimavaroja uusien vauvojen sijaan siihen, että Ottokin saa tavoitella omia unelmiaan. Nyt on hänen vuoronsa laittaa kaikki peliin uransa suhteen, ja mä keskityn pyörittämään omaa yritystäni, jonka suhteen arki on jo tasaantunut. Otto on tukenut mua mun uran rakentamisessa alusta asti, ja ollut se vakityöntekijä, jonka tuloihin pystyi luottamaan silloin, kun mä vasta toin muutamia hassuja roposia pöytään, jos niitäkään. Nyt on Oton vuoro tehdä töitä omien unelmiensa eteen, ja mun olla se tuki ja turva.

Vaikka esikoinen meneekin ekaluokalle, meillä on kuitenkin edelleen kolme pientä lasta. Ekaluokkalainenkin on pieni. Kolmeen pieneen meidän voimavarat riittävät loistavasti tällä hetkellä, samalla kun jaksetaan panostaa uraan, kotiin ja parisuhteeseen. En halua kokeilla, olisiko meistä juuri nyt jakamaan niitä voimavaroja vielä suuremmalle joukolle. Ehkä voisi ollakin, mutta silti nyt on hyvä näin. Mulle on tärkeää että pystyn täyttämään omat itselleni asettamat vaatimukset vanhempana, ja tämänhetkisessä elämäntilanteessa tiedän, että pystyn siihen.

Kuva: Annina Segerman Photography

Lopullista eitä en silti halua sanoa, enkä tehdä sitä päätöstä. Kun oven pitää pikkuisen raollaan, ei ahdista. Mä olen ikuinen vauvakuumeilija, eikä sitä helpota vaikka meillä olisi 35 vauvaa putkeen. Luultavasti vauvakuumeilen vielä 90-vuotiaana mummelinakin. Tunnen valtavaa onnea, mutta samalla pientä haikeutta aina kun näen raskaana olevia, tai vastasyntyneitä ihania pieniä ähisijöitä. Pientä haikeutta siitä, että olisi ihanaa kokea se taas, ja suurta onnea siitä, kun tiedän miten hurjan ihanan asian joku toinen saa kokea.

Puoliksi vitsillä toivoin raskausaikana, että tuleva vauvavuosi ei olisi helpoimmasta päästä, että voisin turhautua vauva-arkeen ja päästä vauvakuumeesta edes hetkeksi. Mutta ei, tämä vuosi on ollut aivan ihana, ja vauva-arki ihan parasta. Toki arkeen on mahtunut haastavampiakin hetkiä (no kenelläpä ei?), mutta silti tämä on ollut ihanampi vauvavuosi kuin ikinä osasin toivoa. Ja olen ollut omasta halustani vieläpä aivan kiinni vauvassa, eikä kertaakaan ole edes tullut sitä fiilistä, että kaipaisin tilaa tai aikaa vauvakuplan ulkopuolella. Ei todellakaan mitään lääkettä vauvakuumeeseen, kun tämän jälkeen tuntuu että olisin valmis ottamaan heti perään toisen samanlaisen vuoden. Ja huom. olen nukkunut vasta yhden kokonaisen yön.

Jotenkin se oli lohdullista, kun synnärillä vielä kolmannen lapsen synnyttyäkin toivotettiin tervetulleeksi takaisin ensi kerralla. En tiedä tuleeko sitä ensi kertaa koskaan, mutta se että joku sanoi niin, tuntui hyvältä. Katsotaan sitten joskus hamassa tulevaisuudessa, miten käy. Saattaahan se olla että me ei koskaan tehdä päätöstä, juuta eikä jaata, vaan se hetki vaan lipuu meidän ohitse, ja huomataan sitten olevamme 45-vuotiaita, ja kolmonen on vaan jäänyt meidän lapsiluvuksi. Tai sitten meillä on kymmenen vuoden päästä futisjoukkue kasassa, heh. Jos Otolta kysytään niin ei kyllä ole, ja kyllähän me kysytään häneltäkin.

Mutta niin, vastatakseni otsikon kysymykseen: tämä joko oli tai ei ollut meidän viimeinen vauvavuosi. Ken tietää, Barbie ei.

Ihanaa iltaa kaikille <3