Kuinka päädyimme yrittämään neljättä

25.02.2021

Olen saanut tosi paljon sellaisia ”tätä jo vähän odotinkin”- ja ”arvasin!” -viestejä, koska kyllähän se rivien välistä on ollut luettavissa pitkään jo, että haaveiltiin perheenlisäyksestä. Ja olen jopa sen sanonut suoraankin videolla. Jonkin verran olen saanut myös viestejä, että nämä uutiset yllättivät täysin, ja kuinka joku muistaa, että joskus jossain postauksessa sanoin, että meille ei varmaan enää tule lapsia kolmannen jälkeen. Sitä tosin on jo vuosia.

Ihan alunperin, silloin vuosia sitten, haaveilin neljästä lapsesta. Kaksi lasta 1,5v ikäerolla kuitenkin jarrutti sitä haavetta, kun arki oli aika kuormittavaa monen tekijän myötä, eniten ehkä huonojen yöunien. Jonkin aikaa oltiin jopa varmoja, että kaksi riittää meille. Mutta silloin kun sillä tavalla mietittiin, oltiin 22- ja 23-vuotiaita. Siitä on aika kauan. Tiedostettiin kyllä (ja sanottiin myös ääneen), että siinä iässä ei meidän kannata vielä tehdä mitään lopullisia päätöksiä lapsiluvun suhteen, kun ei sitä ikinä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Pikkuhiljaa aika kultasi muistot ja vauvakuume alkoi nostaa päätään. Ajattelin, että kolmas lapsi lievittäisi sen vauvakuumeen sitten, mutta ei se oikeastaan koskaan helpottanut, paheni vaan. Vauva-aika oli niin ihanaa meidän kuopuksen kanssa ja Oton vanhempainvapaa on sellainen ajanjakso meidän elämässä, jota muistelen valtavan suurella lämmöllä. Toki moni muukin, mutta tuo aika on jäänyt mieleen vauva-arjen osalta sellaisena ihan käsittämättömänä onnellisuuskuplana, vaikka silloin muuten elämässä koettiin suuria menetyksiä.

Oltiin puhuttu vauva-aiheesta jo pitkään Oton kanssa ja vaikka Otto oli alunperin sitä mieltä, että kolme on hyvä luku, niin ei hän ollut sanonut ehdotonta eitä missään vaiheessa, ja jossain vaiheessa ”ehkä ei” vaihtui ”ehkäksi” ja sitten ”kylläksi”. Punnittiin tätä asiaa paljon eri kannoilta. Meitä molempia pelotti erityisesti se, että mitä jos kaikki ei menisikään tällä kertaa hyvin. Olisiko meistä siihen, selvittäisiinkö me siitä?

Syyskuussa kirjoitin meidän fiiliksistä lapsiluvun suhteen. Että silloin vielä pelko oli kaipuuta suurempi, mutta jos kaipuu vauvaa kohtaan kasvaisi joskus pelkoa suuremmaksi, niin en näe mitään syytä miksi meille ei voisi tulla neljättäkin. Ehkä se postauksen kirjoittaminen ja teidän kommentit toimivat mulle hyvänä terapiana. Ymmärsin, että ei se pelko odottamalla lähde pois ja mitä pidempään me odotellaan (jos puhutaan siis vuosista) niin kohta on oikeasti jo enemmän syytäkin pelkoon, kun riskit kasvavat koko ajan. Että jos me kerran vielä yksi halutaan, niin sitten pitää olla rohkea ja mennä niitä pelkoja kohti.

Lokakuussa varmistui, että Otto tosiaan valmistuu ennen vuoden vaihdetta ja se oli ehkä meille sellainen viimeinen sysäys, että NYT. Ajateltiin, että siinä varmaan kestäisi ihan hyvä tovi, että tulen raskaaksi, kun viimeksikään ei tärpännyt nopeasti, joten oli parempi aloittaa yrittämään.

Marraskuu oli ensimmäinen kierto kun yrittämällä yritettiin, mutta se päättyi kuukautisiin. Ja olihan se pettymys, koska vaikka tiesin järjellä, että siinä saattaa kestää kuten viimeksi, tiesin myös, että kahdella ekalla kerralla meillä nappasi heti, vaikka ei juurikaan edes yritetty. Joten oli sellainen pieni toivon kipinä, että jos nyt! Mutta samalla se oli sellainen hyvä palautus maan pinnalle, että ei nyt kannata vielä haaveilla mistään #vauva2021 kun se saattaa hyvin mennä seuraavankin vuoden puolelle. Ostin elämäni ensimmäistä kertaa myös ovulaatiotestejä seuraavaa kiertoa varten ja aloin syömään foolihappoa.

Parin viikon kuluttua mulla oli selkeät ovulaation oireet ja onnistuin tikuttamaan ovulaatiotestiin toisen viivan. Se oli hieman haaleampi kuin kontrolliviiva, mutta kuitenkin. Sillä mentiin. Ja siitä se sitten lähti. Tämä tärppäsikin niin nopeasti, että oltiin aivan pöllämystyneitä. Oltiin varauduttu siihen, että kenties meillä onnistuu vasta ensi kesänä tai jopa myöhemmin, mutta sitten se yhtäkkiä onnistuikin tokasta kierrosta. Täytyy olla kiitollinen siitä, että päästiin näin helpolla tällä kertaa, sillä muistan vielä hyvin miltä tuntui kun yritystä oli takana pidempään ja aina uudelleen ne menkat alkoivat.

Tällainen matka meillä kohti sitä, että meistä tulee kuuden hengen perhe. Aika hauskaa, että ollaan palattu siihen, mitä joskus villeimmissä unelmissani teininä haaveilin. <3


Haluammeko lisää lapsia

30.09.2020

Multa kysyttiin tätä tänään Instagramissa kun laitoin pitkästä aikaa storyjen puolelle kysymysboxin. Kysymys oli ihana ja tietenkin vastasin siihen. Mun vastaus kuului näin:

Sain sen jälkeen toiveen, että voisinko tehdä tästä aiheesta postauksen ja kertoa tarkemmin, mikä lapsen saamisessa mietityttää ja pelottaa. Ja hetken asiaa harkittuani vastaukseni oli, että tietenkin voin, koska ihana ja ajatuksia herättävä aihe! Silti on kyllä hieman kuumottavaa kirjoittaa tästä, onhan tämä myös todella henkilökohtainen aihe. Mutta uskon, että tämä aihe on mietityttänyt joskus muitakin useamman lapsen äitejä ja olisi ihan kuulla teidän ajatuksia ja vertaistukea.

Jos meille tulisi vielä yksi lapsi, hän olisi meidän neljäs. Neljäs lapsi, neljäs raskaus, neljäs synnytys. Neljästä lapsesta haaveilin silloin kun odotettiin esikoista (ja jo kauan ennen sitä). Jos ei tarvitsisi miettiä ollenkaan järjellä tai pelätä mitään, vaan voisi mennä pelkällä tunteella, kiljuisin samantien JOOOOOOOO ja olisin jo ostamassa vauvanvaatteita. Mutta en ole enää yhtä rohkea kuin 19-vuotiaana. Ja olen kokenut vähän enemmän, osaan myös pelätä enemmän.

Mikä siinä sitten pelottaa?

Terveys, sekä oma että lapsen. Olisimmeko niin onnekkaita, että jopa neljännen kerran voisimme saada terveen ja hyvinvoivan lapsen syliin asti? Entä jos meille kävisi juuri tässä raskaudessa niin huono tuuri, että saisinkin kohtukuoleman tai vauva vammautuisi synnytyksessä tai syntyisi aivan liian aikaisin, eikä selviäisi? Miten selviäisimme siitä ja miten uskaltaisimme ottaa sen riskin? Miksi emme vain nauttisi siitä, kun nyt on kaikki kolmen lapsen kanssa hyvin, eikä tarvitse pelätä. Miten voisimme tehdä sen jo olemassa oleville lapsillemme, että ottaisimme sen riskin? Se tuntuu ajatuksena hirveältä. 

Tämä on ollut suurin pelkoni joka raskaudessa, että jotain menee pieleen. Ja se riski on aina olemassa, vaikka etenkin Suomessa pieni onkin. Mulle se henkinen kuorma on ollut aina ihan valtava raskausaikana. 

Kun omassa lapsuudessa on taustalla vanhemman vakava sairaus, peilaan kaikkea aina siihen. Tunnen lähes aina itseni liian onnekkaaksi ja pelkään, että jokin tulee ja ottaa sen onnen pois. Vaikka olen tehnyt paljon ajatustyötä asioiden eteen, pelkään silti edelleen paljon. Vaikka sama pelko on ollut joka kerta kun olen ollut raskaana, se on kasvanut kerta kerralta. Miksi me olisimme niin onnekkaita, että saisimme neljännenkin terveen lapsen turvallisesti ilman komplikaatioita syliin, kun jotkut eivät saa edes yhtä? Mutta toisaalta, joillakin on kymmenenkin tervettä lasta ja hyvin sujunutta raskautta ja synnytystä. Miksi me emme saisi neljää? 

Myös ikä pelottaa. Meidän molempien äidit sairastuivat 46-vuotiaana ja mä täytän ensi vuonna 30. Mun pelkona on, että omakin deadlineni on 46-vuotiaana. Jos siis odotamme tämän vauva-asian kanssa kovin pitkään, en enää uskalla ollenkaan. Koska pelkään, että kuolen tai sairastun 46-vuotiaana. Joka kerta kun olen ollut raskaana, olen laskenut minkä ikäinen tuleva lapsi on sitten kun olen 46-vuotias. Meidän kolme lasta ehtivät kaikki kasvaa täysi-ikäisiksi ja jopa aikuisiksi ennen sitä. Mahdollinen uusi tulokas ei enää ehtisi. Tiedän tavallaan, että pelko on täysin irrationaalinen. Ei historia toista itseään tällä tavalla. Mutta pelkään silti. Mulla on koko aikuisiän ollut vahvana se tunne, että kovin paljoa yli 30-vuotiaana en enää lapsia halua. 

Viimeksi kun olin raskaana, palautuminen oli sen jälkeen hitaampaa kuin kahdesta aiemmasta raskaudesta. Synnytyksestä palauduin nopeasti, en saanut mitään kipeitä repeämiä tai edes yhtään tikkiä, mutta hormonaalisesti palautuminen oli rankkaa ja kesti pitkään. Mulla oli pitkään alavatsa- ja selkäkipuja, kuukautiskierron käynnistyttyä 6kk synnytyksen jälkeen myös paljon vuotohäiriöitä, migreeniä, turvotusta ja muuta, jotka hankaloittivat arkea. Vannoin silloin, että en hitto vie ikinä enää vie itseäni tähän kärsimykseen, vaikka vauvoja rakastankin. Mutta tietysti jokainen raskaus, synnytys ja imetysaika on erilainen. Voisinhan palautua nopeamminkin, kun takana kuitenkin kaksi ihan normaalivauhtia sujunutta palautumista. 

Sitten on tietty vielä se, että mitä muut ihmiset sanoisivat jos meille tulisi neljäs lapsi? Neljä lasta on jo suurperhe siinä missä kolme lasta on vielä melko normimäärä monelle. Tälle annan kaikkein vähiten painoarvoa, päätöshän on kuitenkin meidän oma ja jos se tekisi meidät itse onnelliseksi, niin miksi ei! Sillä ei ole mitään väliä, mitä joku muu olisi siitä mieltä. Mutta kyllä se silti satuttaisi, jos meidänkin kohdalla kävisi se, mistä monet isojen perheiden äidit ovat kertoneet: että neljännestä ei enää onnitella samalla tavalla tai kauhistellaan lapsilukua. 

Käytännön asiat kyllä järjestyvät aina. Meidän ei itse asiassa tarvitsisi edes muuttaa mitään jos meille juuri nyt tulisi vauva. Meidän kotiin mahtuisi ihan hyvin vielä yksi tulokas ja autokin on jo valmiiksi seitsemänpaikkainen. Käytännön asiat olisivat ne kaikkein helpoimmat tässä hetkessä. Ja kokemus tosiaankin on opettanut, että vanhemmaksi voi kasvaa lähes missä elämäntilanteessa tahansa jos haluaa, siksi ne käytännön jutut eivät koskaan ole mua pelottaneet.

Mutta kuten tuossa vastauksessani kirjoitinkin, kaikki kulminoituu siihen, että olisimmeko edes niin onnekkaita, että raskaus edes onnistuisi enää? En pidä sitä lainkaan itsestäänselvyytenä. Meidän edellistä raskautta yritettiin lähes vuosi, vaikka aiemmat taas onnistuivat saman tien. On siis ihan mahdollista, että neljättä raskautta saisi yrittää niin kauan, että emme enää jaksaisi ja hautaisimme koko ajatuksen, enkä enää koskaan kirjoittaisi tästä mitään.

Vastaus kysymykseen haluammeko lisää lapsia on siis erittäin vahva ehkä. Tavallaan mikään ei ole muuttunut, edelleen ajattelemme, että eihän sitä koskaan tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Uskon, että jos kaipuu lasta kohtaan sopivassa hetkessä ylittää ne pelot, en näe mitään syytä miksi meille ei voisi tulla neljättä, jos hyvä tuuri käy.

Olisi ihana kuulla teidän kokemuksia tästä aiheesta? Muita, joilla on samanlaisia pelkoja? Ikuisia vauvakuumeilijoita?


Miksi kolme?

20.02.2019

Löysin vanhan postaukseni otsikolla ”Miksi kaksi?”, joka käsitteli meidän sen hetkistä lapsilukua vuonna 2014, kuukautta ennen keskimmäisen 1v-synttäreitä. Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu oikein loogiselta, että olen juuri silloin kirjoittanut postauksen, jossa perustelin hyvin päättäväisesti, miksi juuri kaksi tuntui meille oikealta lapsiluvulta. Silloin meidän yöt alkoivat juuri rauhoittumaan väsyttävän ja katkonaisesti nukutun vauvavuoden päätteeksi ja oltiin juuri juhlittu meidän häitä. Otto teki paljon ylimääräisiä töitä, jotta saatiin häiden kulut maksettua ja mä olin ollut tosi yksin lasten kanssa. Olin silloin aivan loppu ja aivan varma, että kaksi riittää meille.

Meillä oli silloin käytössä kaikki meidän sen hetkiset voimavarat ja enemmänkin, enkä siinä väsymyksessä osannut nähdä, että me jostain taika-automaatista saataisiin niitä lisää.

”Mutta miksi kaksi, ja vain kaksi? Miksei enempää? Koska kahdelle me jaksetaan olla sellaisia vanhempia, kuin me halutaan olla. Riittävän hyviä vanhempia, ilman loppuunpalamista ja pinnistelyä. Mä tunnen itseni ja omat voimavarani, ja tiedän että kahden kanssa en joudu olemaan jatkuvasti äärirajoilla vaan aivokapasiteettia riittää vielä itseni kehittämiseen ja muuhunkin elämään kuin lasten kanssa touhuamiseen. Kolmen tai useamman kanssa fiilis saattaisi olla eri.”

Tämä on suora lainaus mun postauksesta, ja mä haluaisin vaan halata senhetkistä itseäni. Silloin halusin sanoa, että sen vauvavuoden jälkeen mun kaikki mehut oli puristettu loppuun ja musta tuntui, että mulla ei riittäisi enää koskaan voimavaroja olla hyvä äiti useammalle lapselle kuin mitä meillä jo oli. Olin 22-vuotias kahden lapsen äiti, enkä silloin nähnyt sen pidemmälle. Siinä hetkessä oli kaikki. Halusin myös ymmärrettävästi keskittyä silloin itseni kehittämiseen tultuani nuorena äidiksi ja sitä mä voimakkaasti tuon tekstin jälkeen olen tehnytkin.

Kun me palauduttiin siitä väsymyksestä ja sain sitä kaivattua aikaa mennä eteenpäin ja kehittää itseäni, alkoi ajatus useammasta kuin kahdesta lapsesta taas tuntua houkuttelevalta. Kun elämään tuli muutakin sisältöä kuin koti ja kaksi taaperoa, muistin taas, miksi olin aina halunnut ison perheen. Vaikka alkuun muistuttelin itseäni huonoista yöunista, vatsakipuisen vauvan huudosta ja kahden alle 2-vuotiaan pukemisesta talvipakkasilla, hyvin nopeasti se halu saada vielä yksi pikkuinen meni noiden kaikkien ajatusten ohi. Sinä aikana kun me toivottiin kolmatta vauvaa, se kaipuu saada vielä yksi pieni ehti kasvaa todella suureksi.

Kolmas vauva oli meidän onnen täyttymys ja saimme hänet juuri oikeaan aikaan. Me osattiin ottaa kaikki ilo irti kolmannesta vauva-ajasta ja se ylitti kaikki meidän toiveetkin. Silloin me todella opittiin, mitä hetkessä eläminen tarkoittaa. Näin jälkikäteen olen miettinyt, mikä kaikki muuttui niin kovasti, että uskallettiin toivoa ja saada vielä yksi vauva.

Ainakin meidän tukiverkko kasvoi huomattavasti. Ne neljä vuotta meidän keskimmäisen ja kuopuksen välissä kasvattivat meidän tukiverkon suuremmaksi, kuin mistä koskaan oltaisiin uskallettu haaveilla. Siinä, missä kaksi ensimmäistä vauvavuotta me oltiin mun äitiä lukuunottamatta tosi yksin, nyt meidän ympärillä on paljon ihmisiä, jotka auttavat tarvittaessa ja silloinkin kun ei edes tarvitse. Se on jotain, mitä todella osataan arvostaa, kun ollaan myös koettu se toisenlainen arki ilman tukiverkkoa.

Mä kerkesin kokeilla palkkatöitä startupissa ennen yrittäjäksi ryhtymistä ja löysin itseni sinä aikana. Löysin sen, mitä haluan olla äitiyden lisäksi. Se oli varmaan se kaikkein suurin muutos ainakin mun oman pään sisällä. Me tajuttiin, että me voidaan yhdistää työ, perhe-elämä ja opiskelu juuri sillä tavalla kuin itse halutaan. Ja sitten me tehtiin se. Se oli mullistava muutos.

Vaikka lapsia on nyt enemmän, koen myös voimavaroja olevan enemmän. Kolmen lapsen kanssa ei ole tullut sellaisia tunteita, että olisin äärirajoilla tai palaisin loppuun. Se johtuu siitä, että ajoitus oli oikea ja ollaan oltu niin onnekkaita, että kaikki on mennyt muutenkin hyvin. Jos me oltaisiin saatu kolmas lapsi heti kahden ensimmäisen perään, oltaisiin varmaan siitäkin selvitty, mutta enpä tiedä miltä meidän elämä näyttäisi nyt. Olisinko jaksanut puskea itseäni silloin eteenpäin ja tavoitella unelmiani äitiyden lisäksi? En tiedä. Olisiko Otto nyt koulussa? Olisiko meillä vakaa taloudellinen tilanne? Oltaisiinko me muistettu vetää toisiamme avioparina lähemmäs, eikä työntää kauemmas? Ei välttämättä.

”Koskaan ei kuitenkaan pidä sanoa ei koskaan, sillä eihän sitä ikinä tiedä. Jollain tasolla ajatus vielä yhdestä vauvasta, optio siihen että joskus saisi vielä kokea sen tuhinan ja tuoksun ja ne pienet varpaat, on hyvä olla olemassa. 22-vuotiaana kun en koe vielä olevani mikään elämän asiantuntija tai ennustaja joka osaisi kertoa miten elämä tulee menemään. Elän päivän, viikon ja vuoden kerrallaan ja pyrin olemaan mahdollisimman hyvä äiti meidän kahdelle pallerolle.”

Näin kirjoitin myös postauksessa. Vaikka en ollut silloin viisi vuotta sitten elämän asiantuntija, enkä ole sitä vieläkään, ymmärsin kuitenkin silloinkin jo jotain. Ymmärsin sen, että elämä vie eteenpäin, eikä etukäteen voi tietää puoliakaan siitä, mitä tulee tapahtumaan. Pitää vaan keskittyä tekemään parhaansa, nauttimaan hetkestä ja luottamaan siihen, että edessä voi olla hyviä ja ihania asioita.

Vaikka aikanaan ajatus ”kaiken aloittamisesta alusta iltatähden kanssa” tuntui mun mielestä kuormittavalta, nyt se ei enää tunnu. En laskisi meidän kuopusta vielä siis iltatähdeksi, vaan tämä aivan ajatuksen tasolla. Elämä on opettanut myös sen, että ei kaikki ala aina alusta silloin kun perheeseen tulee vauva. Vaikka vauva on uusi, koko muu perhe on kuitenkin mennyt eteenpäin edellisestä vauva-ajasta. Kun meillä on jo isompia lapsia, on tullut huomattua, että tulee vaihe (nopeammin kuin olisi osannut arvata), jossa lapset eivät enää olekaan joka ilta kotona vanhempien kanssa tarvitsemassa huomiota, vaan heillä on ne ihan omat jutut: kaverit, kerhot ja leikit. Vauva ei ole vauva ikuisesti, eikä taaperovuodetkaan kestä kuin hetken. Siksi osaan nauttia niistä enemmän nyt, kun tiedostan kuinka nopeasti niitä tulee jo ikävä. Elämän pituudesta ne ovat yksi silmänräpäys.

Silloin toisen vauvavuoden aikaan valvoessa tuli joskus haaveiltua siitä, että sitten meidän ollessa 40v, ne meidän kaksi pientä lasta olisivat jo aikusia ja meillä taas vapaus nukkua ja mennä ja tehdä mitä huvittaa, vaikka kahdestaan. Nyt viisi vuotta myöhemmin mä en mitenkään erityisesti odota sitä, että saisin elää teini-ikää uudelleen nelikymppisenä, tai että lapset olisivat jo lentäneet pesästä. Päinvastoin. Musta on ihana ajatus, että ainakin tämä meidän nykyinen kuopus on vielä meidän kanssa sitten, kun nuo aivan liian nopeasti kasvavat isommat tyypit jo lähtevät omille teilleen.

Ennustamaan en ole viidessä vuodessakaan oppinut, mutta sen verran voin sanoa nyt 27-vuotiaana, että optio on edelleen auki, eikä mitään ole poissuljettu. Me ollaan vieläkin sen verran nuoria, että mieli voi muuttua vielä moneen kertaan sinä aikana kun meidän on mahdollista saada jälkikasvua. Mutta just nyt on tosi hyvä just näin ja nautitaan siitä mitä meillä on.

Onko teidän mieli muuttunut lapsiluvun suhteen vuosien saatossa? Oletteko kokeneet, että mahdollisen iltatähden kanssa kaiken olisi joutunut aloittamaan alusta? 


Millaista on olla ainoa lapsi

08.08.2018

Heti alkuun huikea disclaimer, että tämä teksti perustuu vain minun omiin henkilökohtaisiin kokemuksiini, eikä minulla ole kokemusta kenenkään toisen ainoasta lapsuudesta, joten en voi puhua toisten puolesta, vain itseni. Mikäli olet itse kokenut asiat eri tavalla, kerro ihmeessä oma näkökulmasi kommenttiboksiin, niin saadaan mahdollisimman laaja katsaus siihen, miten me ainoat lapset ainoana lapsena olemisen koemme.

Mä olen ollut ainoa lapsi pian 27 vuotta, ja tulen aina olemaan. Mulla ei koskaan ole ollut sisaruksia tai puolisisaruksia, eikä musta koskaan tule tätiä. Mun lapsilla ei koskaan tule olemaan mun puolelta serkkuja, ainoastaan isänsä puolelta. Mä en ole koskaan tapellut pikkusisarusten kanssa, eikä mulla ole ollut isosisarusta turvana koulussa. Mun lapsuudenkodissa on aina asunut vain minä ja äiti, kahdestaan.

Siihen asti kun mun äiti sairastui, mä en koskaan kokenut mitään negatiivista siinä, että olin ainoa lapsi. Rakastin sitä, että sain olla ainoa lapsi. Rakastin sitä, että meillä oli kotona niin rauhallista. Silloin kun meillä ei ollut ketään kylässä, oli vain minä ja äiti, ja me tehtiin asioita joko yksin tai yhdessä. Mä olen aika rauhallinen tyyppi, ja rakastin uppoutua omiin tekemisiini tuntikausiksi, olivat ne sitten leikkejä, piirtämistä tai lukemista.

Toisaalta, oli ihanaa lähteä äidin kanssa kahdestaan museoon, kahvilaan tai ravintolaan. Silloin kun oli vapaata, me tehtiin paljon asioita yhdessä. Mut oli helppo ottaa mukaan, kun mua oli vain yksi, ja olin sellainen vähän pikkuvanha ja överikiltti lapsi, joka ei koskaan aiheuttanut konflikteja. Pääsin moniin paikkoihin, ravintoloihin ja tilaisuuksiin, joihin ei välttämättä moni olisi lapsia ottanut mukaan, ainakaan 90-luvulla. Vietin jo lapsena paljon aikaa aikuisten seurassa. Mä nautin siitä, ja mulla oli aina hauskaa. Joskus mietin, että olinko sellainen, koska mun luonne oli sellainen, vai kasvoiko musta sellainen olosuhteiden vuoksi?

Mulla oli tosi paljon kavereita, ja yksinäisyyttä en koskaan kokenut. Olin myös läheinen mun serkkujen ja mun tädin kanssa, ja heidän kanssaan vietettiin paljon aikaa Oulussa ja mummolassa lomilla. Huomaan näin jälkikäteen, että olen kuitenkin aina etsinyt sellaista ”sisko”-hahmoa, ja koen että mun täti, joka on mua vain 11 vuotta vanhempi, on aina ollut vähän kuin mun sisko. Nykyäänkin vietetään aikaa yhdessä paljon aina kun mahdollista, jopa enemmän kuin monet jotka ovat oikeasti siskoksia keskenään. Toisaalta meidän väliltä on aina puuttuneet kokonaan ne sisarelliset nahistelut, varmasti osittain ikäeron vuoksi, ja myös siksi, että ei oikeasti olla siskoja, vaan täti ja siskon tyttö.

Mä uskon että yksi syy siihen, miksi mulla ei koskaan ole ollut ongelmia tasapuolisuudessa tai asioiden jakamisessa toisten kanssa, on se, että mä en joutunut koskaan jakamaan mun tavaroita tai huonetta kenenkään kanssa. Ne oli vaan mun. Se on musta yksi tyhmimpiä oletuksia mitä olen kuullut, että ainoat lapset eivät osaisi jakaa omastaan muille, koska heidän ei ole ollut pakko tehdä niin. Päin vastoin! Mä jaan mielelläni, koska mun ei ole koskaan tarvinnut tapella omastani. Päiväkodissa ja koulussa tietysti tehtiin asioita yhdessä, ja opeteltiin sitä jakamisen jaloa taitoa, eikä mulla ollut siinä koskaan mitään ongelmia.  En missään nimessä sano, että sisaruksilla olisi vaikeampaa jakaa omastaan kuin muilla, sanon vaan, että mun mielestä stereotypia jakamisen vaikeudesta ainoille lapsille on täysin tuulesta temmattu.

Olen myös ehkä alusta asti oppinut sen, että kukaan ei ole itsestäänselvyys. Tiedättekö, sisaruksia kun voi kohdella ihan miten tahansa, ja he ovat aina siinä silti. Kavereita ei voi, koska jos kavereille on inhottava, he eivät luultavasti enää halua olla kavereitasi. Kaveruudesta on huomattavasti helpompaa irtisanoutua, kuin sisaruudesta, ja siksi kavereita täytyy kunnioittaa ja kohdella aina reilusti ja mukavasti.

Toinen stereotypia, johon usein törmää vielä aikuisenakin on, että ainoat lapset olisivat itsekkäitä ja huomionhakuisia, koska ovat saaneet olla vanhempiensa silmäteriä koko elämänsä. Mä sanon, että bullshit. En tunne yhtäkään ainutta lasta, joka olisi sen itsekkäämpi tai huomionhakuisempi, kuin he keskimäärin ovat, joilla on sisaruksia. Tietysti oma mututuntumani on vain oma mututuntumani, ja varmasti itsekkäitä ja huomionhakuisia ihmisiä löytyy molemmista ryhmistä. Mä ajattelen sen kuitenkin niin, että vanhempien tavalla kasvattaa, on huomattavasti enemmän merkitystä, kuin sillä, onko ainoa lapsi vai ei. Kyllä suurperheessäkin voi saada tarpeeksi vanhempien jakamatonta huomiota, ja hyvän pohjan itsetunnolle. Ja ihan samalla tavalla myös ainoa lapsi voi kärsiä siitä, että vanhemmat eivät koskaan huomioi ja ole läsnä tarpeeksi. Se riippuu ihan vanhemmista ja elämäntilanteesta, ja toki lapsesta itsestään.

Milloin olen sitten kokenut sen olevan haitaksi, että olen ainoa lapsi? Silloin, kun mun äiti sairastui vakavasti, eikä mulla ollut ketään jakamassa sitä järkyttävää surua, huolta, pelkoa ja vastuuta. Olin ihan yksin pelottavassa tilanteessa 14-vuotiaana, eikä kukaan kokenut samaa kuin mä juuri silloin. Kohtasin äidin sairastumisen yksin, ilman sisarusta, jonka kanssa olisin voinut puhua, ja joka olisi jakanut kaikkea sitä vastuuta mikä mulle jäi, kun äiti sairastui. Toisaalta, ainakaan mulla ei ollut pienempiä sisaruksia, joista olisin joutunut vielä kaiken muun lisäksi huolehtimaan. Kaikessa on siis puolensa.

Äidin sairastumisen läpikäyminen yksin teini-iässä, on kuitenkin väistämättä saanut pohtimaan vanhuutta. Sitten kun mun äiti on vanha, hän jää yksin minun vastuulleni. Mun äiti on sisarustensa kanssa huolehtinut yhdessä vanhemmistaan, ja heitä on neljä. Silti se on ollut heille kaikille rankkaa ja kuormittavaa silloin, kun sairaudet ovat olleet pahimmillaan. Sitten kun äiti on oikeasti vanha, kaikki se on yksin mulla.

Ei ole sisaruksia, joiden kanssa käydä vuoropäivin katsomassa. Ei ole sisaruksia, joiden kanssa voisi vuorotellen hoitaa lääkärikuljetuksia, kauppareissuja ja arkipäiväisiä asioita. Se on kaikki mun vastuulla. Sitten kun mun äiti joskus kuolee, mikä on ihan hirveä ajatus, mä kohtaan surun ainoana lapsena yksin. Tottakai sisarukset, lapsenlapset, Otto ja kaikki läheiset surevat myös, mutta mä olen ainoa lapsi, enkä voi jakaa sitä tunnetta kenenkään kanssa. Kukaan muu ei voi täysin tietää miltä musta juuri siinä tilanteessa tuntuu, kukaan ei voi muistella mun kanssa yhdessä niitä mun lapsuusmuistoja, joissa on vain minä ja äiti. Se on musta lohduton ajatus. Mutta se on asia, jonka joudun vielä elämässäni joskus kohtaamaan. Etukäteen on turha murehtia, mutta nämä on asioita, jotka on jossain vaiheessa pakko nostaa pöydälle.

Oman kokemukseni perusteella sanon, että jos kaikki menee ihan tavallisesti, sillä ei ole juurikaan väliä onko lapsella sisaruksia vai ei, ainakaan siihen asti että vanhemmat ovat vanhuksia. Elämä voi olla ihan yhtä onnellista tai onnetonta arjessa kaikenlaisissa perheissä, se ei ole sisaruksista kiinni. Mutta elämän suurissa kriiseissä, se sisarus voi olla elintärkeä voimavara. Se on yksi niistä syistä, miksi itse toivoin ja halusin meille useamman lapsen. Kaikilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta saada enempää lapsia kuin yksi, ja joillain ei ole edes mahdollisuutta saada sitä yhtä lasta. Kaikki eivät halua yhtä lasta enempää, ja sehän  on ihan jokaisen perheen oma asia, eikä mun mielestä ole olemassa yhtä oikeaa lapsilukua. Yksi, kolme tai kolmetoista, ei mikään niistä ole toista parempi.

Tämä on vain mun oma näkökulma tähän asiaan, ja nyt mua kiinnostaisi ihan hurjasti kuulla teidän kokemuksia! Millaista sinun mielestäsi on olla ainoa lapsi? Oletko kokenut siitä jotain haittaa tai hyötyä? Millaisia stereotypioita sinä olet kuullut ainoista lapsista?


Oliko tämä meidän viimeinen vauvavuosi?

01.02.2018

Kuva: Annina Segerman Photography

Kysymys, jota mulle on esitetty monta kertaa, ja jota olen itsekin pohtinut: oliko tämä meidän viimeinen vauvavuosi? En ihan rehellisesti sanottuna tiedä. Luultavasti kyllä, sillä kolme tuntuu juuri meille sopivalta, juuri nyt. Mutta toisaalta, me ollaan edelleen keskiverto esikoisen odottajia nuorempia molemmat, ja koko elämä vielä edessä. Mistä mä tiedän miltä elämä tuntuu kolmikymppisenä? Tai kolmivitosena? Tai sitten kun esikoinen on 18, eli 38-vuotiaana? Olen vasta 26. Eihän kukaan vielä voi tietää mihin elämä meitä johdattaa, ja muuttuuko se mieli lapsiluvun suhteen. Ja juuri nyt ei tarvitsekaan tietää.

Se on ihan saletti että tämä paletti on nyt pitkäksi aikaa kasassa tällaisenaan. Vaikka mun ura ei ole jäänyt kuopuksen takia tauolle, nyt on aika käyttää voimavaroja uusien vauvojen sijaan siihen, että Ottokin saa tavoitella omia unelmiaan. Nyt on hänen vuoronsa laittaa kaikki peliin uransa suhteen, ja mä keskityn pyörittämään omaa yritystäni, jonka suhteen arki on jo tasaantunut. Otto on tukenut mua mun uran rakentamisessa alusta asti, ja ollut se vakityöntekijä, jonka tuloihin pystyi luottamaan silloin, kun mä vasta toin muutamia hassuja roposia pöytään, jos niitäkään. Nyt on Oton vuoro tehdä töitä omien unelmiensa eteen, ja mun olla se tuki ja turva.

Vaikka esikoinen meneekin ekaluokalle, meillä on kuitenkin edelleen kolme pientä lasta. Ekaluokkalainenkin on pieni. Kolmeen pieneen meidän voimavarat riittävät loistavasti tällä hetkellä, samalla kun jaksetaan panostaa uraan, kotiin ja parisuhteeseen. En halua kokeilla, olisiko meistä juuri nyt jakamaan niitä voimavaroja vielä suuremmalle joukolle. Ehkä voisi ollakin, mutta silti nyt on hyvä näin. Mulle on tärkeää että pystyn täyttämään omat itselleni asettamat vaatimukset vanhempana, ja tämänhetkisessä elämäntilanteessa tiedän, että pystyn siihen.

Kuva: Annina Segerman Photography

Lopullista eitä en silti halua sanoa, enkä tehdä sitä päätöstä. Kun oven pitää pikkuisen raollaan, ei ahdista. Mä olen ikuinen vauvakuumeilija, eikä sitä helpota vaikka meillä olisi 35 vauvaa putkeen. Luultavasti vauvakuumeilen vielä 90-vuotiaana mummelinakin. Tunnen valtavaa onnea, mutta samalla pientä haikeutta aina kun näen raskaana olevia, tai vastasyntyneitä ihania pieniä ähisijöitä. Pientä haikeutta siitä, että olisi ihanaa kokea se taas, ja suurta onnea siitä, kun tiedän miten hurjan ihanan asian joku toinen saa kokea.

Puoliksi vitsillä toivoin raskausaikana, että tuleva vauvavuosi ei olisi helpoimmasta päästä, että voisin turhautua vauva-arkeen ja päästä vauvakuumeesta edes hetkeksi. Mutta ei, tämä vuosi on ollut aivan ihana, ja vauva-arki ihan parasta. Toki arkeen on mahtunut haastavampiakin hetkiä (no kenelläpä ei?), mutta silti tämä on ollut ihanampi vauvavuosi kuin ikinä osasin toivoa. Ja olen ollut omasta halustani vieläpä aivan kiinni vauvassa, eikä kertaakaan ole edes tullut sitä fiilistä, että kaipaisin tilaa tai aikaa vauvakuplan ulkopuolella. Ei todellakaan mitään lääkettä vauvakuumeeseen, kun tämän jälkeen tuntuu että olisin valmis ottamaan heti perään toisen samanlaisen vuoden. Ja huom. olen nukkunut vasta yhden kokonaisen yön.

Jotenkin se oli lohdullista, kun synnärillä vielä kolmannen lapsen synnyttyäkin toivotettiin tervetulleeksi takaisin ensi kerralla. En tiedä tuleeko sitä ensi kertaa koskaan, mutta se että joku sanoi niin, tuntui hyvältä. Katsotaan sitten joskus hamassa tulevaisuudessa, miten käy. Saattaahan se olla että me ei koskaan tehdä päätöstä, juuta eikä jaata, vaan se hetki vaan lipuu meidän ohitse, ja huomataan sitten olevamme 45-vuotiaita, ja kolmonen on vaan jäänyt meidän lapsiluvuksi. Tai sitten meillä on kymmenen vuoden päästä futisjoukkue kasassa, heh. Jos Otolta kysytään niin ei kyllä ole, ja kyllähän me kysytään häneltäkin.

Mutta niin, vastatakseni otsikon kysymykseen: tämä joko oli tai ei ollut meidän viimeinen vauvavuosi. Ken tietää, Barbie ei.

Ihanaa iltaa kaikille <3