Ihanat erilaiset perheet on postaussarja, jossa esittelen lapsiperheitä Suomesta. Kaikki perheet lähtevät perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen.

Ihanat erilaiset perheet : Anna, 33, Lauri, 35, Lilli, 5, Sanni, 3 ja Essi 1v10kk

Masennustausta ja nettitreffit

Anna ja Lauri tutustuivat Suomi24 nettitreffeillä kesällä 2011. Laurilla oli siellä ilmoitus, johon Anna vastasi. Lauri asui silloin Kotkassa ja Anna Kouvolassa. 

– Laitoin Laurille viestiä, että täällä Pohjois-Kymenlaaksossa ois tämmönen nainen. Lauri vastasi. Sit mä laitoin vielä enemmän omannäköisen viestin, Anna muistelee hymyillen.

– Vastasin kieli poskella siihen ja siitä se sitten lähti. Tavattiin Kotkan meripäivillä. Ja viikko siitä kun ollaan toisemme tavattu fyysisesti me ruvettiin jo seurustelemaan, Lauri jatkaa.

Suhde eteni nopeasti, vaikka heti alkuun pari joutui olemaan kuukauden erossa toisistaan, kun Anna reissasi ystävän luokse Hollantiin ja vanhempiensa luokse Savoon. 

– Se oli vielä aikaa kun Facebookin messengeri lauloi, ei ollu vielä Whatsappia ja muita. Me ollaan vanhan kansan nettitreffailijoita, Lauri kertoo. 

Annaa ja Lauria yhdistivät alusta asti samanlaiset elämänkokemukset ja arvot. 

– Meillä on molemmilla masennustausta ja molemmilla jäi koulut kesken masennuksen takia parikymppisenä. Päädyttiin sitten parikymppisinä masennuksesta toipuvina opiskelemaan minä Kouvolaan ja Lauri Kotkaan. Syksy elettiin niin, että aina kun pääsin koulun ja töiden ohelta, matkustin Kotkaan Laurin luokse, Anna sanoo. 

Molemmat halusivat lapsia

Anna ja Lauri viettivät kaikki viikonloput yhdessä ja juttelivat kaikesta, myös yhteisestä tulevaisuudesta. 

– Heti oli aika selvää, että jonain päivänä meille tulee lapsia. Ajatuksena oli, että vasta koulun jälkeen,  eikä siihen elämäntilanteeseen jossa olimme, Anna kertoo. 

Kohtalo kuitenkin päätti toisin. Tammikuussa 2012 Anna teki plussatestin, joka oli hänelle alkuun iso shokki ja järkytys. Siinä vaiheessa yhteistä taivalta oli takana vasta muutama kuukausi.  

– Onneksi oltiin kuitenkin puhuttu ennakkoon ja käyty läpi, että mitä sitten tehdään jos tapahtuu näin.  Me päätettiin, että yritetään ja pidetään lapsi, Anna kertoo. 

Pian plussatestin jälkeen Anna muutti Laurin luo Kotkaan ja pari alkoi rakentaa yhteistä tulevaisuutta. Raskaus eteni hyvin ja kaikki oli kuten pitääkin. 

– Anna eli käytännössä appelsiineilla ensimmäiset raskauskuukaudet, Lauri muistelee nauraen.

Normaali raskaus

Mikään ei raskausaikana vaikuttanut oudolta, kaikki oli myös neuvolan mukaan hyvin.  

– Kouvolassa neuvolan terveydenhoitaja sanoi, että olin vanha ensiodottaja 25-vuotiaana sekä ylipainoinen, minkä vuoksi tehtiin tietysti sokerirasitus, mutta siinä ei näkynyt mitään. Minulla oli hyvin normaali raskaus kaikin puolin, Anna kertoo. 

Raskauden loppupuolella Annalla alkoi kova kutina päässä ja ylävartalossa, mutta Anna ei osannut yhdistää kutinaa raskauteen. 

 – Enhän mä ensisynnyttäjänä tiennyt mitään, että se voisi olla jotain hälyttävää, kukaan ei koskaan kysynyt mitään multa neuvolassa kutinasta. Olin ihan normaali synnyttäjä niin ei ollut myöskään äitipoli-käyntejä. Kävin neuvolalääkärin luona viimeisellä käynnillä 32 viikolla ja hänkin totesi vaan, että oonhan mä laihtunut, mutta toiset vaan laihtuu raskausaikana. Mitään hälyttävää ei ollut hänenkään mielestä, Anna kertoo. 

Raskausviikolla 39+0 Anna ja Lauri ajoivat sairaalaan illalla, kun Annasta tuntui, että synnytys on käynnissä. Synnytysosastolla lääkäri totesikin, että kaikki ei ole ok, kun sikiö vaikuttaa niin hitaalta. Anna jäi seurattavaksi tarkkailuhuoneeseen osastolle ja Lauri lähti yöksi kotiin, koska puoliso ei saanut jäädä tarkkailuhuoneeseen. 

Pahin mahdollinen tapahtuu

– Mä siinä sitten olin koko ajan käyrillä ja yhtäkkiä kuulin, kun laite rupesi hälyttämään, että vauvan sydänäänet romahti. Sieltä tuli porukkaa sanomaan, että sä lähdet nyt heti hätäsektioon. Kymmenessä minuutissa Anna saatiin leikkaussaliin ja vauva ulos. 

Kun Anna heräsi, hänen luonaan oli kaksi kätilöä, jotka kertoivat, että valitettavasti he eivät pystyneet pelastamaan vauvaa. Annan ja Laurin esikoistytär oli syntynyt kuolleena.

Laurille soitettiin heti yöllä ja kerrottiin tilanne. 

– Ne sanoi, että tuu sairaalaan mutta älä aja autolla, vaan tule taksilla. Lapsi on menehtynyt mutta Anna on kunnossa.

Anna ja Lauri saivat nähdä Aliisa-vauvan ja pidellä häntä. Kätilöt olivat ottaneet käden- ja jalanjäljet ja muutamia kuvia, sekä leikanneet vähän vauvan hiuksia talteen muistoksi. 

Anna ja Lauri saivat heti tukea surun käsittelyyn, Lauri mielenterveyshoitajalta, jonka luona hän kävi säännöllisesti masennuksen vuoksi, sekä Anna kriisipuolelta. Myös Annaa ja Aliisaa hoitanut lääkäri kävi juttelemassa ja käymässä tapahtunutta läpi. 

Epätietoisuus oli pahinta

– Pahinta oli se, että kukaan ei oikein tiennyt, että mitä tapahtui. Ei ollut mitään tietoa, mistä vauvan kuolema johtui, eikä missään vaiheessa ollut näkynyt mitään outoa. Ruumiinavauksessa selvisi, että joku ahdinkotila vauvalla oli ja keuhkot eivät olleet kehittyneet normaalisti, mutta kukaan ei osannut vastata, että mistä se johtui. Ei saatu lopullista syytä, vaan se jäi avoimeksi mitä tapahtui. 

Anna ja Lauri eivät pystyneet pitämään Aliisa-vauvalle hautajaisia. Annalle hautajaisten ajattelukin toi vahvana ja kipeänä mieleen oman veljen hautajaiset lapsuudesta.

Aliisan kuoleman jälkeen Anna ja Lauri olivat pitkän aikaa syvissä syövereissä, mutta saivat voimaa läheisistä, lemmikkikoirastaan ja naapureista. Lauri yritti käydä koulussa vaihtelevalla menestyksellä ja Anna palasi noin yhdeksän kuukauden kuluttua synnytyksestä osa-aika työhönsä pesulaan.

Tyhjä syli ja keskenmeno

Kaipuu omaa lasta kohtaan oli valtava, etenkin Annalla.

– Minä kärsin tyhjästä sylistä ja halusin vauvan. Sitten 2013 tulinkin uudestaan raskaaksi, jolloin oli vasta vajaa vuosi hätäsektiosta. Minulle oli sanottu, että ainakin kaksi vuotta pitäisi odottaa hätäsektion jälkeen ennen uutta raskautta, mutta niin siinä kävi,  Anna kertoo.

Anna pääsi ensimmäiseen ultraan, missä todettiin, että kaikki ei ollutkaan kunnossa. 

– Sikiön sijaan ultrassa näkyi keskeytynyt keskenmeno. Pari viikkoa aikaisemmin vauva oli kuollut ja raskaus oli keskeytynyt. Keskenmeno meni siinä samassa sumussa kuin Aliisankin kuolema, Anna muistelee.

Sipuliraskaus

Loppuvuodesta 2013 Anna huomasi olevansa kolmatta kertaa raskaana.

– Sitten olikin tämän neidin vuoro, Anna osoittaa vanhinta tytärtään hymyillen. 

– Oliko se se sun sipuliraskaus? Olin tehnyt tortilloja ja olin ruskistanut sipulia ja paprikaa ja sitten seuraavana päivänä Anna oli lähdössä töihin, ja haisteli huivia eteisessä, että se haisee vieläkin sipulilta, Lauri kertoo. 

– Lauri kysyi, että pitäisikö tehdä raskaustesti, kun nyt on sellaiset merkit ilmassa, Anna muistelee.

Kolmas raskaus oli Annalle älyttömän pelottava vauvan kuoleman ja keskenmenon jälkeen. Onneksi Anna oli kuitenkin tarkassa seurannassa äitipolilla aiempien kokemusten vuoksi, mikä toi mielenrauhaa. Raskaus eteni hyvin, mutta sokerirasituksessa Annalla todettiin raskausdiabetes. Se kuitenkin pysyi kurissa ruokavaliohoidolla. 

Diagnoosina raskaushepatoosi

Viimeisellä kolmanneksella Annalla alkoi jälleen sama kutina kuin ensimmäisessä raskaudessa ja nyt Anna osasi epäillä, että kutina ei ole normaalia ja liittyy raskauteen.

–  Soitin neuvolaan raskausviikolla 32, että haluan verikokeisiin, koska epäilin, että minulla on raskaushepatoosi. 

Raskaushepatoosi on tila, jossa maksa ei suodata raskaushormoneja, vaan luulee niitä myrkyiksi. Se on maksan toiminnan häiriö, jonka sairastaa n. 1% raskaana olevista, eli melko harvinainen. Raskaushepatoosin ainoa oire on terveen ihon kutina, joka yleensä alkaa käsistä ja jalkapohjista. Annalla kutisivat kuitenkin vain pää ja ylävartalo, kuten ensimmäisessäkin raskaudessa. 

Terveydenhoitaja otti onneksi heti Annan huolen tosissaan ja hän sai heti ajan saman viikon perjantaille. Raskaushepatoosi-koe on paastokoe, jossa tutkitaan maksa- ja sappiarvot. Kokeen jälkeen viikonloppuna Annan olo huononi todella nopeasti.

– Mä tulin tosi kipeäksi. Musta tuntui koko ajan, että oksennan, mulla sattui selkään ja sisäelimet tuntui kivuliailta, kolme päivää vaan makasin tuskissani. 

Maanantai-aamuna terveydenhoitaja soitti Annalle ja varmisti Annan epäilyt todeksi. Annalla oli todettu raskaushepatoosi ja hänen piti lähteä heti KOKSin äitipolin päivystykseen.

– Olin ollut niin kipeä ja Laurilla oli vielä pääsykokeet samana päivänä, eikä hän ollut kotona, enkä tiennyt milloin hän tulee. Sanoin hädissäni hoitajalle, että en pääse mitenkään sairaalaan ilman Lauria. Hoitajakin oli kuumeisesti miettinyt, että miten me saadaan Anna sairaalaan. Hetken päästä hoitaja soitti, että mene Anna taksilla ja älysin vasta itsekin siinä, että voin tosiaan mennä taksilla, ei toiminut aivot yhtään, Anna nauraa. 

Anna pääsi sairaalaan, missä tehtiin heti lisää tutkimuksia, sekä tarkistettiin ultralla, ettei Annalla ole sappikiviä, jotka aiheuttaisivat kipuja. Mitään ei löytynyt järisyttävän korkeiden maksa-arvojen lisäksi. 

Ei toimivaa hoitokeinoa

Raskaushepatoosiin ei ole mitään pomminvarmaa hoitokeinoa. Arvoja voidaan yrittää hillitä maksalääkityksellä, mutta se ei aina auta. 

– Mulla ne maksa-arvot vaan kohosi ja kohosi. Arvojen noustessa riskinä on se, että istukka lakkaa toimimasta ja sen takia on tosi tiivis seuranta, Anna kertoo.

Anna päästettiin sairaalasta vielä kotiin, mutta hän kävi tiiviissä seurannassa äitiyspolilla. Alkuun Anna kävi kahden viikon välein, sitten viikon välein ja lopulta joka toinen päivä viimeisillä viikoilla istumassa käyrillä, jotta vauvan voinnista pysyttiin kärryillä. 

– Synnytystä ei haluttu käynnistää lääkkeellisesti, kun ne pelkäsi, että mun hätäsektio-arpi ei kestä, että se olisi liian raju, mutta kun paikat eivät ollu kypsyneet, niin he eivät voineet käyttää ballonkiakaan, Anna kertoo. 

Synnytys käynnistetään

Anna ravasi äitiyspolilla tarkistuksissa ja kun 40 viikkoa tuli täyteen, lääkäri päätti, että nyt käynnistetään. 

– Kun menin käynnistettäväksi, paikalla todettiinkin, että sairaala on täynnä äitejä, joista osa on tilan puutteen vuoksi pesuhuoneissa ja meiltä kysyttiin, että voidaanko tulla vasta seuraavana päivänä. Oli heinäkuun helteisin viikko ja ennätysmäärä synnyttäjiä KOKSissa.

Anna ja Lauri palasivat seuraavana päivänä paikalle ja pääsivät heti synnytyssaliin, missä Anna oli koko ajan käyrillä seurattavana. Ensimmäisenä päivänä mitään ei kuitenkaan alkanut tapahtumaan. Annasta tuntui turvalliselta, kun he olivat jatkuvasti tarkan valvonnan alaisena aiemman synnytyshistorian takia. 

Seuraavana päivänä tilanne edistyi sen verran, että Anna sai epiduraalin. Kätilö kehotti Annaa istumaan keinutuolissa, jos istuma-asento saisi vauvan tulemaan ulos nopeammin. Kun Anna nousi keinutuolista pois, hänellä pettivät jalat alta ja hän kaatui lattialle. Mitään pahaa ei kuitenkaan onneksi sattunut. 

– Lääkäri kävi siinä katsomassa, että ei vielä synny ja lähti pois huoneesta ja laittoi oven kiinni. Kätilökin sanoi mulle, että hän lähtee toiseen synnytykseen kun mitään ei tapahdu.

Sitten mä yhtäkkiä tunsin semmosen PLOPS ja sanoin, että tää lapsi tulee nyt! Kätilö katsoi, että kyllä, oikeassa olet, vauva on nyt tulossa ja pää on tossa noin. 

Kätilö uskoi vauvan olevan viidessätoista minuutissa ulkona, mutta lopulta Annan ponnistusvaihe kesti 50 minuuttia. 

– Olin aivan loppu, epiduraali vei kaikki supistukset. Mulle sanottiin, että ponnista kun tulee supistus, mutta ei tullut supistuksia ollenkaan. Ponnistelin aina kun oli semmonen olo, että pystyy ponnistamaan. Siinä kesti ja kesti. Meidän kätilö pyysi toisen kätilön avuksi. Tää toinen kätilö sitten kiipes mun sängylle ja alkoi työntämään mun vatsasta että saatiin neiti maailmaan. 

Terve vauva ja kipeä äiti

Lopulta Anna sai kuitenkin terveen Lilli-vauvan rinnalle. 

– Olihan se hauskaa ja olin epäuskoinen, että siinä vihdoin on oikeasti se meidän vauva ja kaikki se pelko ja stressi ja huoli purkautui. Yhtäkkiä meidän luona olikin ihan hyvävointinen tyyppi. 

Annaa hoitanut kätilö kertoi Lillin syntymän jälkeen olleensa mukana myös elvyttämässä Aliisaa leikkaussalissa ja oli onnellinen, että sai nähdä toisella kertaa onnellisen lopun.

Vaikka synnytys sai onnellisen lopun, Anna itse ei kuitenkaan voinut hyvin, sillä heti synnytyksen jälkeen hänelle nousi 39 asteen kuume ja hän tärisi aivan horkassa. Anna sai heti antibiootit ja Lilli pääsi ihokontaktiin Laurin paidan sisälle. 

– Mehän jouduttiin olemaan viisi päivää sairaalassa, koska mun vointi oli niin huono ja tulehdusarvot korkealla.

Vihdoinkin vauva-arkea

Annan sairastumista huolimatta kaikki lähti hyvin käyntiin Lillin kanssa. Maito ei kuitenkaan noussut Annalla kunnolla missään vaiheessa ja jälkikäteen hän epäileekin, ettei osannut juoda helteisenä kesänä riittävästi. Lillistä tuli pullovauva, kun imetys ei lähtenyt onnistumaan. 

– Jouduin hirveästi selittelemään neuvolassa, että miksi en imetä. Se oli tosi syyllistävää, eikä  ollut helppoa mennä mihinkään, kun aina sai selitellä, että miksi Lilli on pullovauva. Se oli iso tabu, ei noista nuoremmista lapsista ole ollut samanlaista. Varmaan just kun Lilli oli ensimmäinen lapsi ja olin muutenkin paniikissa, niin se tuntui tosi syyllistävältä, Anna kertoo. 

Vauva-arki itsessään ei yllättänyt Annaa, sillä viisilapsisen perheen esikoisena hän tiesi, millaista arki pienten lasten kanssa on. Laurilla ei hirveästi ollut pienistä lapsista kokemusta, mutta hänelle vauva-arki oli ainoastaan positiivinen muutos. 

– Kun olin pitkään yksin, niin elämänhallinta oli masennuksen myötä mennyttä. Sitten kun Anna tuli kuvioihin niin alkoi tulemaan aikataulutusta, ja Lillin syntymän jälkeen mulla alkoi vasta koulut luistamaan kunnolla. Mulle tekee selvästi hyvää, että on tarkoitus ja arki. Kun asiat pitää saada tehtyä, niin ne tulee tehtyä, Lauri kertoo. 

Äitienpäiväyllätys

 Lillin ollessa 1,5-vuotias äitienpäivänä 2016 Anna huomasi jälleen olevansa raskaana. 

– Aloin ihmettelemään äitienpäiväviikolla kun mulla tuli vuotoa, mutta mulla outo olo ja rinnat kipeät. Luulin että ne on kuukautiset, mutta ihmeellinen olo vaan jatkui ja kaikki haisi taas pahalle. Äitienpäivänä laitoin kassahihnalle raskaustestin ja pissasin tikkuun ja totesin, että tässä on äitienpäivälahja. Plussa oli minun ihana äitienpäivälahja. 

Odotusaikana Annalla oli insuliinihoitoinen raskausdiabetes. 

– Raskausdiabetes tuli mulle joka raskaudessa aiemmin ja pahempana. Sanoin ensimmäisellä lääkärikäynnillä äitipolilla, että varmaan tulee hepatoosikin taas. Lääkäri sanoi, että ei kaikilla uusiudu, mutta mulla oli voimakas olo, että mulla se uusiutuisi. Ja sieltä se sitten tuli taas. 

Raskausviikolla 30 Annalle aloitettiin insuliini ja hepatoosin lääkehoito. Kutina oli jälleen vain ylävartalossa, eikä käsissä tai jaloissa. 

– Raskausaikana keskustelin yhden lääkärin kanssa, joka oli sitä mieltä, että diagnosoimaton raskaushepatoosi oli myös Aliisan kuolemaan johtaneen ahdingon syy.  Ensimmäisen raskauden aikana en osannut kysyä kutinasta, eikä kukaan osannut epäillä mitään.  

Synnytys käynnistetään

Maksalääkitys ei alkanut auttamaan ja Annaa seurattiin tiiviisti äitiyspolilla. Synnytys päätettiin käynnistää ballongin avulla jo raskausviikolla 36+0, koska maksa-arvot olivat niin huonot. Anna lähti sairaalaan illalla kymmeneltä kun ballonki irtosi ja pääsi suoraan synnytyssaliin.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, eikä synnytys edennyt. Myös hoitavilla lääkäreillä oli erimielisyyksiä synnytyksen edistämisestä kalvojen puhkaisulla. Toinen halusi puhkaista ja toinen ei. Kalvoja ei puhkaistu, vaan Anna sai vaan oksitosiinia.

– Siellähän mä olin yksin sitten kolme päivää kun mitään ei tapahtunut, oksitosiinia sain ihan hirveesti, sattui ihan kamalasti, olin suurinpiirtein sidottu sänkyyn kun olin koko ajan käyrillä, enkä päässyt laitteesta kauemmas. Istuin sängyn laidalla ja toivoin, että lapsi rupeaisi tulemaan, Anna kertoo. 

Anna oli mennyt sairaalaan maanantaina ja keskiviikkona päivällä synnytys oli edennyt sen verran, että hänelle annettiin epiduraali. 

– Siitä ei mennyt pitkään kun sanoin kätilölle, että nyt minusta tuntuu, että lapsi on tulossa. Kätilö katsoi minua silmiin ja sanoi, että sinä just sait epiduraalin, että ei ole vielä mahdollista ja lähti huoneesta pois. Mä olin sitten, että okei ja soitin uudestaan kelloa. Huoneeseen tuli eri kätilö ja sanoin hänelle, että minusta tuntuu, että vauvan pää on tuossa. 

Kätilö antoikin Annalle luvan ponnistaa ja kolmessa minuutissa Sanni oli syntynyt. 

– Se aiempi kätilö tuli myös paikalle ja ihmetteli, että oho, sehän syntyikin. Sitten kätilö vaan totesi paikalla myös olleelle opiskelijalle, että jos useammin synnyttänyt äiti sanoo, että vauva tulee, niin kannattaa uskoa, Anna muistelee nauraen. 

Sininen vauva

Anna pääsi Sannin kanssa osastolle ja kaikki oli alkuun hyvin. 

– Mä syötin vauvaa ja yhtäkkiä tajusin, että se lapsihan on sininen. Mä nousin Sannin kanssa ja soitin hätäkelloa. Mulla sattui olemaan sairaanhoitaja huonekaverina, joka oli just synnyttänyt oman lapsensa, hän ponkaisi omalta puolelta ovelle huutamaan, että täällä on sininen vauva! Hän vetäisi työmoodin päälle vastasynnyttäneenä ja Sanni lähti samantien elvytykseen.

Sanni saatiin onneksi elvytettyä, mutta kokemus oli dramaattinen ja pelottava.  

–  Se oli niin kauhea paikka,  kun ei taas yhtään tiennyt mitä tapahtuu. Ensin oli vauva sylissä ja sitten hänet vietiin multa.

Sanni siirrettiin vauvojen teho-osastolle, joka oli toisella puolella sairaalaa. Sanni vietti vauvateholla viikon ja sai lisäksi valohoitoa bilirubiiniarvojen noustua. Toistuvien hengityskatkosten vuoksi Sannin aivot kuvattiin moneen kertaan ja tutkittiin kaikkea mahdollista, mutta lopullisena diagnoosina oli se, että Sanni ennenaikaisuutensa vuoksi vain unohti hengittää aina syödessä. 

Anna pääsi kotiin ilman vauvaa ja viikkoa myöhemmin, 21.12. Sannikin pääsi vihdoin kotiin viettämään elämänsä ensimmäistä joulua. Sannin olisi pitänyt syntyä vasta tammikuun puolella, joten perheellä meni joulusuunnitelmat aivan uusiksi. 

Anna joutuu sairaalaan

Sannin ollessa kuuden viikon ikäinen, Anna joutui sairaalaan runsaan verenvuodon takia. 

– Menin ensiapuun ja siellä todettiin, että mulla on joku hyytymä, kun kohdusta tuli niin hirveästi verta. He yrittivät ensin imurilla poistaa  sitä, mutta lopulta jouduin leikkaussaliin. Hyytymä saatiin onneksi poistettua ilman kaavintaa. 

Anna vietti yön naistentautien osastolla ja Lauri oli kotona yksin kuusiviikkoisen Sanni-vauvan ja Lillin kanssa. 

– Seuraavana aamuna tulin bussilla kotiin ja Lauri oli ihan väsynyt ja sanoi, että oli ollut ihan kamala yö. Sannilla oli niin vahva äidin ja sylin kaipuu, ehkä siksi, kun hän oli viettänyt elämänsä ensimmäisen viikon siellä vauvateholla ilman äitiä, Anna miettii.

Sannin ensimmäiset viikot olivat dramaattisia, mutta onneksi kaikki alkoi sitten helpottaa ja perhe pääsi kiinni tavalliseen arkeen. 

Yllätysraskaus

Kahdeksan kuukauden kuluttua synnytyksestä Anna huomasi suureksi yllätyksekseen olevansa jälleen raskaana. 

– Ensimmäisen raskauden jälkeen tämä oli se suurin shokki, oltiin molemmat ajateltu, että kaksi tyttöä riittää ja Sanni oli vielä niin pieni ja mä olin jo laittanut kaikki vaatteetkin pois, kun ajateltiin, että Sanni on viimeinen. Yllättäen olinkin raskaana. Ei siinä mennyt kuitenkaan pitkään, kun tuli se onni, että onpa ihanaa. 

Raskausaika sujui Annalla taas samaan tapaan: hänelle tuli insuliinihoitoinen raskausdiabetes sekä raskaushepatoosi. 

Essi syntyi huhtikuun 19. päivä raskausviikolla 36+5, kuukautta ennen laskettua aikaa. 

– Kun Anna plussasi ja saatiin laskettu aika äitienpäivälle, nauroin Annalle, että kun mulla on huhtikuun 16. syntymäpäivä, että tähtää siihen niin mun on helppo muistaa se lapsen syntymäpäivä. Sitten se nauru loppui, kun ne alkoi oikeasti suunnittelemaan, että lapsi otetaan ulos mun syntymäpäivänä, Lauri muistelee nauraen. 

Anna ja Lauri olivat valmistautuneet siihen, että synnytys kestää ja ennenaikaisena syntyvä vauva menee taas vauvatehon kautta, kuten edellisellä kerralla, mutta Essi-vauva päättikin yllättää. 

Kirjaa lukeva synnyttäjä

– Essin synnytys on ollut kaikista yksinkertaisin näistä kaikista. Menin aamulla sairaalaan, he laittoivat ballongin mulle ja kysyivät, että jäätkö tänne vai menetkö kotiin? Sanoin, että mun ei kannata lähteä kotiin hämmentämään lapsia enää enempää. Jäin osastolle, odottelin että jotain tapahtuu ja ajattelin, että menee pitkään, Anna kertoo.

Illalla kuuden aikaan ballonki irtosi ja Anna siirrettiin synnytysosastolle, missä lääkäri heti puhkaisi kalvot. Yöhoitaja kävi sanomassa Annalle, että vauva syntyy saman yönä, mutta Anna ei uskonut, kun aiemmat kokemukset olivat niin erilaisia. Hän oli yksin sairaalassa, kun Lauri oli tyttöjen kanssa kotona. 

– Luin siinä kirjaa ja olin yksin ja istuin jumppapallolla ja nousin aina välillä seisomaan. Kolmen aikaan yöllä kirja oli luettu ja 04.01 syntyi Essi. Edellisistä kerroista olin oppinut, että mun pitää olla pystyssä, niin lapsi tulee paljon nopeammin alas. 

– Mun äitikin nauroi, että kukaan muu ei mene kirjan kanssa synnyttämään kuin hänen lapsensa. Kun Essi tuli maailmaan, hän päästi kaksi rääkäisyä ja sen jälkeen tuijotti kaksi tuntia vaan kiukkuisesti mua ja kätilöä, Anna kertoo. 

Anna pääsi Essin kanssa osastolle ja kaikki meni todella hyvin. Yllätyksekseen Anna sai kuulla jo kahden päivän kuluttua synnytyksestä, että he pääsevät Essin kanssa kotiin. 

– Se oli hyvä, kun vietiin ekaa kertaa lapset katsomaan Essiä. Sanni oli siihen asti ollut Annalle sylitakiainen jatkuvasti, mutta sairaalassa hän katsoi vaan Essiä, eikä suostunut menemään kolmeen päivään Annan syliin. Sanni oli niin vihainen, että ensin Anna on pari päivää pois ja sitten hänellä olikin uusi nyytti sylissä, Lauri kertoo.

Essin syntymän aikaan Sanni oli vasta vuoden ja neljä kuukautta ja pikkusiskon syntymä oli hänelle iso järkytys.

–  Lilli oli heti sitä mieltä, että tämä on hänen vauva ja pikkusisko ja auttoi vaipanvaihdossa. Sanni halusi, että me viedään Essi takaisin sinne mistä se on tullutkin, Anna kertoo. 

Muutto Kotkasta Tampereelle

Essin syntymän jälkeen Anna, Lauri ja lapset ovat viettäneet tasaista lapsiperheen arkea, vaikkakin perheen elämä muuttui suuresti viisi kuukautta sitten, kun he muuttivat Kotkasta Tampereelle Laurin päästyä opiskelemaan yliopiston maisteriohjelmaan.

Lauri valmistui vuonna 2018 XAMKista energiatekniikan amk insinööriksi, mutta ei löytänyt töitä työkokemuksen puutteen vuoksi.  Hän oli vuoden työttömänä ja kävi haastatteluissa ympäri Suomen Oulua myöten. Kun töitä ei löytynyt, Lauri päätti hakea yhteishaussa Tampereelle opiskelemaan ja yllätyksekseen pääsikin maisteriohjelmaan opiskelemaan automaatiotekniikan diplomi-insinööriksi. Kuin kohtalon ivana heti Tampereelle muuton jälkeen Laurille soitettiin ja tarjottiin insinöörin töitä Kotkasta. 

– Vastasin päivän mietittyäni, että jos he olisivat kaksi viikkoa aiemmin ilmoittaneet, niin olisi voinut vielä onnistua ja olisi vaan peruttu muutto, mutta nyt sitten jäätiin tänne. Otti niin päähän se ajoitus, kun vuoden oli vaan istunut kotona ja sitten kun viimein tekee ison muutoksen ja yrittää jotain muuta, niin sitten soitetaan perään, Lauri tuhahtaa.

Tukiverkkojen puute

Kaikkien rankkojen kokemusten ja isojen muutosten jälkeen koko perheen mielestä parasta on se ihan tavallinen arki nyt 5-, 3- ja 1v10kk ikäisten tyttöjen kanssa. 

– On hienoa saada seurata näiden kasvua ja sitä miten ne fiksuuntuu päivä päivältä, vaikka kolmevuotias välillä keksiikin kaikkea mahdollista ja kuusivuotias kyseenalaistaa kaiken. Mutta onhan nää aika huikeet tyypit nää meidän pikkuneidit, Anna hymyilee. 

Haasteita arkeen tuovat Laurin ja Annan erilaiset päivärytmit ja tukiverkkojen puute. 

– Lauri on iltaihminen ja minä olen todellakin enemmän aamuihminen. Aamut kaatuu meikäläisen niskaan.  Nyt tietysti kun Laurilla on opiskelun takia pakko herätä aamuisin niin se on vähän kääntynyt, mutta normaalisti ne meidän ihan erilaiset rytmit on ollut haasteita. 

Lauria rasittaa välillä myös lapsiperhe-elämän kaoottisuus.  

– Kova hälinä on välillä suurin rasite, aina kun joku sanoo ISÄ niin ajatus katkeaa. On kuin joku painaisi aina tietokoneen reset-nappulaa. 

Lasten syntymän jälkeen Lauri ja Anna ovat vain käyneet kaksi kertaa ilman lapsia ulkona.  

– Ollaan käyty kerran elokuvissa ja kerran riitelemässä Ideaparkin parkkipaikalla ilman lapsia.  Olen joutunut synnyttämäänkin yksin, kun Lauri on ollut lasten kanssa kotona. Tukiverkko puuttuu kokonaan, Anna kertoo. 

– Kun seuraa muita, joilla on tukiverkko siinä lähellä, niin näkee sen ja osaa arvostaa sitä miten suuri hyöty siitä on, että isovanhemmat voivat katsoa päivän lasten perään. Sitten voisi käydä vaikka riitelemässä Ikean parkkipaikalla. Vaikka kyllähän se tietty niin on, että lapset on hommattu nii itse pitää hoitaa, Lauri jatkaa. 

Tampereelle muuton myötä Laurin Pirkanmaalla asuva äiti puolisoineen on onneksi edes hieman lähempänä ja he käyttävät kuusivuotiasta Lillia kerran viikossa liikuntakerhossa. Ensi syksynä eskarin aloittava Lilli käy myös kolme kertaa viikossa päivähoidossa, mutta nuoremmat ovat vielä Annan kanssa kotona. 

–  Lillille varmaan muutto oli vaikein paikka, kun aina oli bestis omassa pihassa Kotkassa kerrostalossa, oli älyttömän mukavat naapurit ja oltiin paljon tekemisissä. He kasvoivat toisiaan lapiolla hakkaavista kaksivuotiaista yhdessä viisivuotiaiksi, Anna kertoo. 

Tampereella on hyvä olla

Perhe kuitenkin nauttii siitä, että Tampereella on paljon tekemistä. Anna ja Lauri käyvät lasten kanssa kirjastoissa, museoissa, ulkoilevat ja tekevät retkiä.

 – Me tehdään kaikenlaista perheenä. Ollaan viety noita pienestä pitäen joka paikkaan, osittain myös siitä syystä kun on ollut pakkokin ottaa kaikkialle mukaan. 

Tulevaisuudelta perhe toivoo tasaista arkea ja terveyttä. 

– Toivon, että pysytään hengissä ja pärjätään ja ollaan yhdessä. Onhan toi vähän sellanen vanillavastaus. Vähemmän ehkä dramatiikkaa, mitä meillä  on vuosien aikana ollut, Lauri sanoo. 

Annan ja Laurin terveiset muille perheille: 

Jos tuntuu, että joku raskausaikana on pielessä, niin kannattaa uskoa sitä omaa oloa. Pitää uskaltaa vaatia tutkimuksia itselle, vaikka tuntuisi, että kukaan ei usko. Äidin oma tunne on yllättävän vahva. Ja muistakaa nauttia siitä perhe-elämästä, ne lapset on vaan lyhyen aikaa pieniä, jonain päivänä ne ei enää kiipeä syliin ja huuda äitiä ja isiä samalla tavalla.

Mun sanat:

Oli tosi tunteikasta ja hienoa saada tavata Anna ja Lauri perheineen. Oman lapsen kuolema on asia, mitä jokainen vanhempi varmasti joskus pelkää tai ajattelee ja oli pysäyttävää ja surullista kuulla siitä ja kirjoittaa siitä kokemuksesta.  Mun mielestä on tosi hienoa, että Anna ja Lauri halusivat jakaa perheensä tarinan meille ja oli lohdullista nähdä, että vaikka he ovat kohdanneet valtavan suuren surun, he ovat sen jälkeen saaneet myös paljon ihanaa ja hyvää. Kiitos kun sain kertoa teidän tarinan ja toivottavasti jatkossa teillä on edessä paljon ihania asioita. Olette aivan hurmaava perhe <3

Tämä oli se tulos, jonka tutkijat saivat laajasta FINterveys2017 -väestötutkimuksesta. Tutkimuksen mukaan pikkulasten vanhemmat olivat tyytyväisempiä perhe-elämäänsä sekä saavutuksiinsa elämässä kuin muut 18–50-vuotiaat aikuiset. Pikkulasten vanhempien ja muiden samanikäisten aikuisten tyytyväisyydessä omaan taloudelliseen tilanteeseen ei ollut eroa. Pikkulasten vanhempien elintavat olivat terveyden kannalta hieman suotuisammat kuin muiden samanikäisten. Pikkulasten vanhemmat joivat harvemmin yli kuusi alkoholiannosta kerralla ja istuivat vähemmän ruudun ääressä vapaa-ajalla kuin muut samanikäiset aikuiset. Toki he myös kokivat hieman muita samanikäisiä harvemmin nukkuvansa riittävästi ja kärsivät psyykkisistä oireista saman verran tai aavistuksen vähemmän kuin muut samanikäiset, mutta lopputulema oli se, että lapsiperheillä yleisesti ottaen on ihan kivaa ja asiat hyvin. Samaistuin. (lähde: FINTerveys2017-tutkimus)

Nämä tutkimustulokset olisivat saattaneet mennä mulla aivan ohi ilman mun ihanan aktiivista seuraajaa, joka YLE:n uutisen aiheesta linkkasi mulle Instagramissa. Hän halusi kertoa uutisesta minulle, koska minä olen alusta asti puhunut meidän onnesta lapsiperheenä ja siitä, miten ihanaa mun mielestä on elää lapsiperheessä. Kaikkien näiden vuosien ajan olen mielipiteeni kanssa kuulunut julkisessa keskustelussa selkeään vähemmistöön.

Uutinen olisi saattanut mennä mulla ohi, koska se ei mitenkään hurjan laajasti noussut yleiseen keskusteluun. Törmäsin siihen yhdessä IG-Storyssa sen jälkeen kun olin itse lukenut sen ja siihen se jäi. Siitä ei tullut kohua, eikä suurta blogipostausten vyöryä kuten esimerkiksi taannoin siitä, että lapsiperheiden vanhempien yövalvomiset eivät jakaudu tasaisesti tai siitä, että äidit uupuvat täydellisyyden tavoittelusta. Niihin keskusteluihin osallistuin itsekin heti blogipostauksilla, mutta tämän postauksen tekemistä epäröin monta päivää. Eihän lapsiperheiden onnellisuudesta mitään shokkiotsikoita saa revittyä, vaan tämä on just sellainen tylsä aihe, jonka moni jättää huomiotta. Kun jaoin uutisen mun storyssa, lähes kukaan ei reagoinut millään tavalla, vaikka yleensä reaktioita ja keskustelua syntyy reippaasti paljon vähäpätöisemmistäkin aiheista.

Ja tässä on ehkä myös se syy, miksi keskustelu perhe-elämästä on mediassa niin vääristynyttä. On paljon helpompaa (ja esimerkiksi medioille kannattavampaa) tarttua niihin aiheisiin, jotka synnyttävät kiihkeää keskustelua ja keräävät paljon klikkejä ja jakoja. Shokeeraaviin ja negatiivisiin paljastuksiin, jotka saavat äänekkäimmät kertomaan lisää shokeeraavia ja negatiivisia asioita, jotka keräävät lisää klikkejä ja jakoja. Myös tutkimuksen yhteenvedossa todetaan, että mediasta välittyy hyvin raskas kuva pikkulapsiperheiden arjesta, vaikka tutkimuksen perusteella valtaosa lapsiperheistä voi oikein hyvin.

Mun mielestä se on aivan älyttömän surullista, miten monta kertaa esimerkiksi meidän elämää on epäilty kulissiksi. Aivan kuin ei olisi mahdollista olla onnellinen ja elää tasapainoista elämää hyvinvoivassa parisuhteessa, jos on pienten lasten vanhempi. Tämä tutkimus osoittaa, että aika moni muukin elää tätä ihan samanlaista kulissia mukavaa lapsiperheen arkea ja nauttii siitä.

Muutama vuosi sitten pyysin ihmisiä kertomaan positiivisia ja ihania asioita perheistään median antaman negatiivisen kuvan vastapainoksi (en siis väittämään, että mitään negatiivista ei ole, vaan ainoastaan kertomaan vaihteeksi myös jotain kivaa). Mulle jopa suututtiin siitä. Että miksi ei saisi puhua siitä, miten rankkaa on ja eikö mun mielestä ole hyvä, että niistä huonoistakin asioista puhutaan. Siitä huolimatta, että olin tekstissä selkeästi kirjoittanut, että mielestäni on tosi hyvä, että negatiivisista asioista puhutaan ja ihmiset saavat sitä kautta vertaistukea ja tekevät vaikeudet näkyvämmiksi. Halusin vaan vastapainoksi kiinnittää välillä huomiota myös niihin hyviin asioihin. Kommenttiboksissa ne hyvät ja ihanat asiat jäivät täysin näiden vihaisten kommenttien varjoon. Mä hämmennyin siitä, koska en osannut olettaa, että niin kävisi.

Jotain julkisessa keskustelussa on muuttunut muutamassa vuodessa, tai sitten mä osaan nykyään ilmaista itseäni paremmin (epäilen), sillä pari viikkoa sitten kun pyysin ihmisiä kertomaan, miksi he rakastavat omaa perhettään, kukaan ei suuttunut. Sen sijaan keräsin valtavan määrän aivan ihania vastauksia ihmisiltä. Niistä vastauksista tuli hyvä mieli ja sellainen olo, että teidän perheissä on älyttömän paljon rakkautta ja ihania asioita. Mulle ei tullut niistä sellainen olo, että kukaan näistä ihmisistä ei olisi koskaan ollut ihan pirun väsynyt valvottuaan yön vauvan kanssa, tai kironnut joskus koko perheeseen iskenyttä oksennustautia tai riidellyt väsyneenä puolison kanssa. Mulle tuli vaan sellainen olo, että niistä ihan tavallisista lapsiperhearjen jutuista huolimatta (tai juuri niiden vuoksi) monet näkevät ihan hirveästi ihanaa ja hyvää ja rakastettavaa siinä omassa perheessä ja arjessa.

Musta tuntuu, että lähes aina kun puhutaan lapsiperheiden onnesta tai hyvinvoivasta pienten lasten vanhempien parisuhteesta, pitää laittaa hirveästi disclaimereita, että tiedostaa kyllä, että kaikilla ei ole asiat näin hyvin ja muistuttaa, että meilläkin on oksutauteja ja meilläkin joskus valvotaan tai kinastellaan tai syödään eineksiä. Muuten joku tulee samantien huomauttamaan. Sen sijaan jos joku lapseton kertoo omasta onnesta tai parisuhteesta, mitään disclaimereita ei tarvita (tai en ainakaan huomaa niitä samalla tavalla). Silloin kaikki tuntuvat ymmärtävän, että tollakin Riitta-Maijalla on varmasti joskus flunssa tai PMS, mutta se on niistä huolimatta onnellinen. Niiden vaikeuksien olemassaoloa ei tarvitse erikseen korostaa. Miksi lapsiperheiden kohdalla pitää muistaa muistuttaa, että meilläkin kärsitään joskus?

 

Tämä tutkimuksen yhteenveto oli ihanaa luettavaa ja mulle tuli siitä hyvä mieli. Pikkulasten vanhemmista valtaosa, eli n. 8/10, on tyytyväisiä saavutuksiinsa elämässä. Perhe-elämäänsä tyytyväisiä pikkulasten vanhemmista on lähes 9/10. Muilla samanikäisillä aikuisilla vastaavat osuudet ovat pienempiä. Voi kun näistä hyvistä asioista puhuttaisiin vieläkin enemmän. (lähde: FINTerveys2017-tutkimus)

Edelleen olen sitä mieltä, että on aivan mahtavaa, että raskaista tai negatiivisista asioista keskustellaan avoimesti. Niistä saa ja pitää puhua. Olisi silti hienoa, että niistä ihanistakin asioista puhuttaisiin mediassa yhtä innokkaasti. Olisi mahtavaa, että media ja julkinen keskustelu heijastelisi nykyistä paremmin tämän tutkimuksen tuloksia ja lapsiperheiden todellista tilaa, jotta kenellekään perhe-elämästä mahdollisesti haaveilevalle ei syntyisi vääristynyttä kuvaa. Kaikki erilaiset äänet pitäisi saada kuuluviin. Tällä hetkellä median antama kuva perhe-elämästä on 9/10 väsymystä ja masennusta, vaikka tutkimuksen mukaan vanhemmista 12% on masentuneita (aavistuksen vähemmän kuin samanikäiset lapsettomat aikuiset) ja 1/3 kokee saavansa liian vähän unta. (lähde: FINTerveys2017-tutkimus)

Samalla kun toivon muutosta mediassa ja asenteissa, toivon myös, että lapsiperheiden hyvinvointi lisääntyisi entisestään ja yhä harvempi joutuisi kärsimään mielenterveyden ongelmista tai jäisi väsymyksen kanssa yksin, oli lapsia tai ei. Avoimella keskustelulla on tässä varmasti oma tärkeä roolinsa.

Itse aion jatkaa samalla tiellä, jolla olen jatkanut jo pian yhdeksän vuotta. Kerron avoimesti niin meidän kuin muidenkin lapsiperheiden erilaisia tarinoita, iloineen ja suruineen, mutta positiivisen kautta. Jaan (entistäkin hanakammin) positiivisia ja ei-shokeeraavia artikkeleita silloin kun sellaisiin törmään. Puhun lapsiperheiden erilaisuuden huomioimisen puolesta ja peräänkuulutan sitä, että lapset saavat olla näkyvä ja arvokas osa yhteiskuntaa, ihan kuten kaikki muutkin.

Kun syksyllä 2018 (apua, siitä oikeasti on jo niin kauan) sain tämän idean, että aloitan postaussarjan ihanista erilaisista perheistä mä oletin, että saisin mukaan ehkä juuri ja juuri tarvittavan määrän perheitä. Mua jännitti ihan hirveästi, että haluaako kukaan tähän mukaan! Sitten lopulta viestejä alkoikin tulvia (jo yli kolme kuukautta ennen kuin pystyin aloittamaan sarjan tekemisen) ja yhtäkkiä mulla oli kymmeniä ja taas kymmeniä perheitä, jotka odottivat multa vastausta. Vastausta viesteihin, joista iso osa oli pitkän postauksen pituisia.

Mulle kävi niin, että vaikka ilahduin valtavasti ihmisten kiinnostuksesta, myös ahdistuin viestien tulvasta yhdistettynä ajanpuutteeseen. Tuli sellainen olo, että en edes tiennyt mistä voisin aloittaa, lamaannuin kaikkien viestien edessä. Meneillään oli vuoden kiireisin postausaika (ja sähköpostiaika), eli loppuvuosi, ja kotona mulla oli 1,5-vuotias taapero hoidettavana. Otto oli päivät töissä ja opiskeli iltaisin. En ollut mitenkään osannut etukäteen ajatella, että niin moni haluaisi mukaan. Ajattelin silloin vaan, että käyn ne viestit perusteellisesti läpi sitten kun on hyvä hetki, koska silloin ei ollut.

Alkuvuodesta 2019 kokeilin parin kuukauden ajan assistenttia. Hän oli aivan kultakimpale, joka selvitti mun sähköpostisuman ja järjesteli kaikki Ihanat erilaiset perheet yhteen kansioon, josta löysin ne kaikki viestit helposti ja luin vihdoin ne kaikki ajatuksella läpi useampaankin kertaan. Kun Otto jäi opintovapaalle vihdoin, mä luovuin pitkin hampain assistentista, koska halusin säästää rahaa. Silloin oli jo kulunut kolme kuukautta siitä, kun viestejä alkoi tulla. Otin viesteihin lopulta sellaisen lähestymistavan, että otin yhteyttä aina yhteen perheeseen kerrallaan, eli tammikuussa tammikuun perheeseen ja heinäkuussa heinäkuun perheeseen. Enempään en pystynyt.

Onneksi kaikki perheet joille kirjoitin, olivat edelleen halukkaita lähtemään mukaan, vaikka palasin asiaan vasta kuukausia myöhemmin. Olen todella kiitollinen jokaiselle mukana olleelle perheelle kaikesta <3 Nyt kun vuosi on jo vaihtunut 2020 puolelle ja mulla vielä uupuu ne 3 ”viime vuoden” tarinaa, mä en kertakaikkiaan kehtaa enää lähettää viestejä. 1,5 vuotta sen jälkeen, kun olin pyytänyt perheitä mukaan. En vaan kehtaa. Anteeksi, etten ole vastannut aiemmin. Olisin toki voinut vähin äänin vielä lähetellä viestejä ja nolostella yksinäni hitauttani ja aikaansaamattomuuttani, mutta halusin aloittaa uuden vuoden tämän lemppariprojektin suhteen täysin puhtaalta pöydältä ja hyvällä fiiliksellä. Samalla jännittäen hulluna, että haluaakohan kukaan enää mukaan tämän jälkeen.

Nyt mä pyydän teiltä mitä nöyrimmin, että jos olette joskus hakeneet mukaan ja olisitte vielä kiinnostuneita olemaan mukana postaussarjassa, vastatkaa ihmeessä vanhaan lähettämäänne viestiin, niin tiedän, jos haluatte vielä olla mukana. Ja jos et ole koskaan hakenut vielä mukaan, mutta haluaisit mukaan, saa laittaa viestiä! Nyt mä tiedän, että osaan toimia niin paljon paremmin tässä asiassa. Mulla on jo oma kansio kaikelle (johon voin laittaa kaikki viestit selkeästi, eivätkä ne huku muiden sekaan) ja pystyn jatkamaan sarjaa lennosta samantien, ilman, että pitäisi odotella kuukausia. Nyt mulla on innostuksen lisäksi selkeä suunnitelma ja paljon aiempaa kokemusta.

Mua nolottaa kirjoittaa tätä, koska mulla on niin epäonnistunut olo. Mutta toisaalta, olen vaan hirveän kiitollinen, että olen saanut jo esitellä yhdeksän hurmaavaa ja upeaa perhettä, joiden tarina mulla oli suuri kunnia kertoa. Olen niin onnellinen siitä, että olen saanut tehdä tätä ja edelleen koen, että jokainen tekemäni haastattelu on ollut antoisimpia kokemuksia, joita mulla on blogin kautta ollut. Haluan ehdottomasti jatkaa tätä sarjaa, koska sen tekeminen on ollut mulle mieletön kokemus ja teiltä on tullut niin mahtavaa palautetta! Siksi avaan sydämeni ja kerron tämän. Jokainen Ihanat erilaiset perheet -sarjan postaus oli vuoden Top 20 luetuimpien postausten joukossa. Se kertoo mun mielestä siitä, miten suuri tilaus sille on, että ihmiset saavat nähdä erilaisia perheitä positiivisessa valossa. Siksi tämä sarja on mulle yksi tärkeimmistä jutuista, mitä olen blogiini koskaan kirjoittanut. Siksi aion jatkaa sitä myös tämän vuoden ajan.

Hae mukaan Ihanat erilaiset perheet -sarjaan: 

Laita sähköpostia mulle iina.hyttinen@indiedays.fi osoitteeseen. Jos laitat viestiä, kerro siinä ainakin jotain olennaista omasta perheestäsi, miksi haluaisit olla mukana sekä paikkakunta, jolla haastattelu toteutettaisiin. Sen verran vielä infoa, että Ihanat erilaiset perheet -haastatteluissa mihinkään kysymykseen ei ole pakko vastata ja jokainen haastateltu perhe saa lukea (ja tarvittaessa pyytää muutoksia) julkaistavan tekstin etukäteen ja vaikuttaa 100% siihen mitä kerrotaan. Haastattelut tehdään aina positiivisessa hengessä. Kuvaan myös haastateltavat perheet postauksen kuvia varten ja perheet saavat ottamani kuvat omaan käyttöönsä (kunhan kuvaaja on mainittu käytön yhteydessä). Kuvissa ei näytetä mitään sellaista, mitä perhe ei halua, eikä niissä ole pakko esiintyä omilla kasvoillaan, jos ei halua. Myös kuvat saa nähdä etukäteen. Haastattelut toteutetaan joko perheen kotona tai muussa heidän valitsemassa paikassa ja ne kestävät yhdeksän haastattelun kokemuksella yleensä aina n. 1,5h kokonaisuudessaan. 

Aiemmat Ihanat erilaiset perheet -tarinat löydät TÄÄLTÄ.

Kiitos hurjasti jo etukäteen <3 

Alkuviikon kuuma peruna: Syntyvyyden lasku Suomessa. Aiheesta toivottiin postausta ja mua on pyydetty jo aiemminkin (kesällä) ottamaan tähän kantaa esimerkiksi Instagramissa. Vastasinkin silloin yhden storyn verran siitä, että mitä mun mielestä Suomen pitäisi tehdä paremmin, jotta syntyvyys saataisiin nousuun, mutta halusin ottaa aiheen vähän kattavammin esiin nyt täällä blogin puolella.

Minkään alan asiantuntijahan minä en ole, mutta suomalaista lapsiperhekulttuuria tässä kuitenkin aika monta vuotta olen seurannut ja aika läheltä. Niin oman perheen kautta, erilaisten aiheeseen liittyvien tilaisuuksien ja tiedotteiden kautta kuin sitten tämän blogin ja muiden somekanavieni kautta. Näiden vuosien aikana olen jutellut todella henkilökohtaisestikin tuhansien eri ihmisten kanssa eri kanavissa, toteuttanut erilaisia kyselyitä ja äänestyksiä ja sitä kautta kuullut aika laajasti erilaisia lapsiperheitä ja sellaiseksi haluavia laidasta laitaan. Sanotaanko näin, että perheiden tarpeet ja haasteet on tulleet tutuksi. Halusin kuitenkin kysyä aiheesta suoraan heiltä, joita aihe koskettaa, enkä vain itse arvailla syitä tässä postauksessa.

Mulla on hieno mahdollisuus kysyä isolta joukolta ihmisiä asioita kerralla ja päätin hyödyntää sitä. Kysyin siis insta storiesin puolella, että kuinka syntyvyyden lasku koskettaa juuri teitä. Tuli todella laajasti ja paljon erilaisia vastauksia siitä, mistä syystä ihmiset ovat vapaaehtoisesti tai tahattomasti lapsettomia tällä hetkellä, sekä vastauksia heiltä joita syntyvyyden lasku on koskettanut jotenkin.

Seuraavaksi otteita vastauksista, joita sain seuraajilta Instagramissa (kaikkia en pystynyt ottamaan mukaan postaukseen, kun vastauksia tuli niin suuri määrä, joista osa todella pitkiä, mutta julkaisen lisää Instagram storiesin puolella):

”Haluan kouluttautua korkeammalle ja pidempään, siksi olen lapseton”

”Epävakaa työelämä. En tiedä haluanko maailmaan lapsia, joille en pysty tarjoamaan samaa mitä itse olen saanut.”

”Työt vaikuttavat. Nyt kun on vakituinen virka, uskalsin alkaa hankkimaan lapsia. Nyt olen raskaana esikoista odottaen.”

”Lapsiperheiden tukia leikataan koko ajan ja perhevapaisiin yritetään kajota.”

”8 vuotta yritettiin, hoidoilla ja ilman. Lapsettomuus siis meillä syynä että vain 2 lasta on.”

”Tahaton lapsettomuus. Sekä primäärinen että sekundäärinen. Lapsia olen saanut vain yhden.”

”Lapsiperheiden taloudellinen ahdinko sekä ajatus siitä, että lapsi muuttaisi elämää epäedullisesti.”

”Ystäväpari ei halua lapsia, koska heillä on ”tarpeeksi intohimoja ja harrastuksia joilla täyttää elämä.”

”Uskaltaisipa tehdä rohkeita ja omien toiveiden mukaisia päätöksiä, mutta ulkopuolelta tuleva paine työelämään (opiskeluiden jälkeen) nopeasti päätymiseen on valtava.”

”Sitoutumiskammo + lapsiperheiden pienet tuet, äitiyspäivärahalta kotihoidontuelle.”

”Lapsia haluaisin ja paljon, mutta sopivaa miestä ei oo vielä tullut vastaan.”

”Endometrioosi on tuhonnut lisääntymismahdollisuudet. Yksi saatiin hoidoilla.”

”Asun pienessä kylässä, josta juuri lakkautettiin alakoulu, kun uusia lapsia ei synny.”

”Sopivaa kumppania ei löydy. Naisten yliedustus isommilla paikkakunnilla.”

”Oma taloustilanne mietityttää, vaikka oon ihan tavis palkansaaja  ja keskituloinen.”

”Haluaisin lapsen, mutta epävakaa työtilanne ja ensi vuonna alkavat korkeakouluopinnot siirtävät lapsihaavetta. Kaikki on liian epävarmaa tällä hetkellä ja vielä ainakin muutaman vuoden verran. Onneksi olen vasta 24v, joten aikaa pitäisi vielä olla. En myöskään haluaisi kovin vanhana äidiksi, mutta ei auta muu kuin odotella vielä ainakin pari vuotta.”

”Vaakakupissa negatiivisella puolella painaa ilmastonmuutos ja elämän raskaus lasten kanssa.”

”En ole koskaan halunnut lapsia. En oo koskaan miettinyt miksi, en vain halua.”

”Määräaikaisesta lyhyestä työsuhteesta ei voi jäädä äitiyslomalle jos haluaa vielä takas.”

”Tukiverkkojen puute.”

”Raha. En haluaisi laittaa vauvaa päiväkotiin, mutta  olisi pakko koska ei ole varaa olla vanhempainvapaan jälkeen kotona.”

”Meillä on kaksi lasta ja toivotaan kolmatta. Tarvittiin toisen kohdalla pientä apua ja nyt olis tarvittu sitä myös, koska oma kierto ei koskaan palannut esikoisen syntymän jälkeen. Mutta koska meillä on jo kaksi yhteistä lasta, ei saada kunnalliselta enää apua, vaan pitäisi mennä yksityiselle. Tämä tuntuu just niin typerältä, koska samaan aikaan ollaan huolissaan kun lapsia ei synny tarpeeks, mutta kuitenkin kattona on kaks yhteistä lasta ja apua ei enää anneta.”

”Haluan saattaa opinnot loppuun ja päästä sen jälkeen hetkeksi työelämään.”

”Ainakin omassa kaveripiirissä eniten esille nousee pelko, että lapsi muuttaa elämäntyyliä liikaa.”

”Haluan lapsia, mutta hyvän isän löytäminen on hankalaa. Niin monilla mies ottamatta vastuuta.”

”Syyllisyys ilmastosta. Jokainen lapsi kuluttaa maapallon luonnonvaroja.”

”En halua elää kädestä suuhun lapsiperheenä. Haluan, että tulot on riittäviä ja säästöt kunnossa.”

”24v opiskelija. Jotenkin vaan tuntuu, että haluaa ensin sen ammatin ja sit ne lapset.”

”Tulot laskee, ei varaa suurempaan perheeseen.”

”Pelottaa, millaisessa maailmassa lapsi tulisi elämään.”

”Lapselliset kaverit tuovat esille arjen huonot puolet, positiivisista eivät oikeastaan puhu.”

”100% rahahuolet syynä vapaaehtoiseen lapsettomuuteen.”

”Sain keskenmenon -17 keväällä ja sen jälkeen ei vaan ole tärpännyt. Lääkärissä käyty ja kaikki ok. Ikävä asia.”

”Ihmiset rakastaa äänetöntä, rauhallista elämää ilman häiriöitä. (Itselläni on 1 erityislapsi)”

”Ei vielä omia lapsia, mutta ilmastonmuutos ja taloudellinen pärjääminen ahdistavat ja huolettavat.”

”Työtilanne vaikuttaa! Itse en uskalla hankkia lasta ennen vakityötä, mikä tällä alalla vie aikaa.”

”Lapsiarki kuulostaa inhottavalta, sotkuiselta, aikaavievältä, enkä osaa olla lasten kanssa. En halua luopua omasta vapaa-ajastani, kuulostaa raskaalta, että töistä tultua pitäisi huolehtia lapsista, eikä voisi tehdä mitä itse haluaa.”

”Itkettää, kun kehotetaan hankkimaan, mutta yhteen lapseen jää ilman miestä. Olisin halunnut kolme. Odotan kovasti ohjelmaa jaetusta vanhemmuudesta, koska se auttaisi miettimään uusia keinoja.”

”Minulla on yksi lapsi, mutta nyt olen alkanut epäilemään haluanko enää toista, koska se tarkoittaa taas yhtä vuotta pois työelämästä. Menetin ylennyksen ja jäin töissä jälkeen, kun tulin raskaaksi ja jäin lapsen kanssa vuodeksi kotiin. Raskaana ollessani mulla oli tosi paljon sulateltavaa siinä, että mä joudun tekemään valinnan työ vai lapsi, kun taas puoliso sai molemmat.”

”En ihmettele syntyvyyden laskua ainakaan pohjois-Suomessa. Itse toisen lapsen syntyessä ehdin just sairaalaan. En ehtinyt saada kipuihin mitään. Liian nopean synnytyksen takia ajatus 3. lapsesta pelottaa.”

”Tukiverkon puute ja sitä kautta oma jaksaminen, taloudelliset syyt. Meillä 2 lasta.”

”Koen, että nykymaailmassa jotenkin lapset koetaan raskaina, sekä jotenkin pilaavat elämän. Tämä ajatus ärsyttää. Mulla on kaksi maailman rakkainta pientä kummippoikaa, joiden kanssa ollaan paljon tekemisissä.”

”En osaa päättää haluanko valita perheen vai uran. Uran luonti veisi perheeltä liikaa aikaa.”

”2 vuotta yritetty esikoista lapsettomuushoitojen avulla, yhteensä yritystä takana jo 5 vuotta. Median syyllistäminen tuntuu todella pahalta kun sitä omaa lasta ei vaan näy eikä kuulu.”

”Omassa kaveripiirissäni on useammalla pariskunnalla lapsettomuushoidot meneillään.”

Suurin osa näistä syistä on samoja, joita on nostettu esiin myös tutkijoiden toimesta. Epävakaa taloustilanne mietityttää, halutaan kouluttautua pitkälle ja nähdään koulutuksen ja perheen yhdistäminen vaikeana, sopivaa puolisoa ei löydy tai kärsitään tahattomasta lapsettomuudesta. Muutama vastaus tuli myös liittyen ilmastoahdistukseen. Ja osa ei vaan yksinkertaisesti halua lapsia. Eniten mua yllätti kuitenkin se, että kunnallisella puolella ei tehdä edes kevyitä lapsettomuushoitoja, mikäli perheessä on jo kaksi lasta. Tämähän on tosiaankin aivan ristiriidassa sen kanssa, että lapsia toivotaan lisää. Tähän nyt ainakin äkkiä korjaus!

Suurimmaksi osaksi näissä vastauksissa korostuvat ne paineet, joita etenkin naiset kokevat perheen perustamisen ja työelämään siirtymisen ristitulessa. Ei löydetä sopivaa hetkeä lapselle, koska ei koeta koulutusta tarpeeksi joustavaksi, että perheen voisi perustaa koulun aikana. Koulun jälkeen taas tuntuu, että on elintärkeää päästä työelämään, jotta ei tipahda kärryiltä vaan saa arvokasta työkokemusta. Sitten saattaakin olla jo liikaa ikää, joko omasta mielestä (ei haluta vanhemmaksi enää siinä iässä) tai sitten lasten saanti ei enää onnistu, koska hedelmällisyys on laskenut. Lisäksi taloudellinen epävarmuus ahdistaa jokaisessa elämänvaiheessa. Lasten ja opiskelun tai uran yhdistäminen koetaan toivottomana ja mahdottomana tai vähintäänkin todella hankalana.

Mulle näin täysin toista ääripäätä edustavana tulee tässä sellainen fiilis, että monet naiset joutuvat kokemaan ihan järjettömän suuria paineita ja ahdistusta joutuessaan yrittää ajoittaa kaiken ”täydellisesti” ristiriitaisten vaatimusten mukaan. Ja sitten joillekin käy niin, että sitä täydellistä hetkeä ei vaan koskaan tule.

Niin yleisestä on, että ajatellaan, että kaiken pitää olla valmista ja täydellistä jo sitä ensimmäistä lasta varten, eikä niin, että lapsen/lasten kanssa on koko elämä aikaa kasvaa ja kehittyä puolisona, perheenä ja omalla uralla tai koulussa. Ajatellaan, että se elämä rakennetaan valmiiksi lasta varten, eikä sitten enää yhdessä lapsen kanssa. Oikeastihan se perhe-elämä vasta alkaa siitä kun lapsi syntyy, eikä lapsi tule maailmaan kysyen, että paljonko te vanhemmat tienaatte ja onhan teillä varaa mun jääkiekkoharrastukseen ja iPhoneen. Lapsen syntymän jälkeen voi ihan samalla tavalla tavoitella edelleen parempaa elintasoa ja omia unelmia.

Haluaisin kannustaa ihmisiä luottamaan siihen, että elämä kantaa myös lapsen kanssa. Jos lapsi on toiveissa, mutta em. syiden takia ei uskalla toteuttaa haavetta, kannattaa ainakin ottaa itseä mietityttävistä asioista selvää ihan käytännön tasolla, liittyivät ne sitten omaan talouteen, tukiverkkoon tai koulutuksen/työn ja perheen yhdistämiseen. Ja heille, joita vanhemmuus kiinnostaa, mutta pelottaa liikaa, koska on saanut lapsiperhe-elämästä niin negatiivisen kuvan, suosittelen tätä tekstiä ja sen kommentteja.

Se on selvää, että yhteiskunnalla on parantamisen varaa monessa asiassa, jotta perhe-elämä näyttäytyisi yhä useammalle  perheestä haaveilevalle saavutettavana ja mahdollisena asiana. Olisi myös tärkeää, että kukaan ei joutuisi valitsemaan uran ja perheen väliltä. Opintojen sekä työ- ja perhe-elämän joustavaa yhdistämistä pitäisi tukea kaikin mahdollisin keinoin.

Kaikille heille, jotka lapsettomuudesta kärsivät tahattomasti, mä haluan lähettää ihan älyttömän paljon voimia ja toivoa <3 En voi edes kuvitella, mitä joudutte käymään läpi.

Vähän samaan tapaan kuin lapsiperheistä muutenkin luodaan jatkuvasti negatiivista kuvaa mediassa, tällä hetkellä päiväkoteja koskien mediassa korostuvat kaikki huonot puolet ja hirveät yksittäistapaukset. Viime päivinä on tullut oikein tavallistakin enemmän ikäviä uutisia eri päiväkodeista, jotka ovat tietysti kaikki tosi surullisia ja ikäviä juttuja. Se ei kuitenkaan ole koko totuus varhaiskasvatuksesta.

Milloin olette viimeksi lukeneet positiivisen ja ylistävän kirjoituksen varhaiskasvatuksen tilasta? Niinpä. On ihan totta, että varhaiskasvatuksessa voi olla ongelmia, suuria ja pienempiä. Henkilökuntapula vaivaa varsinkin näin pahimpaan flunssa- ja vatsatautiaikaan, ryhmäkoot voivat olla liian suuria ja joissakin paikoissa varhaiskasvatuksen työntekijät eivät varmasti pysty tekemään työtään aina niin hyvin kuin itse toivoisivat. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki päiväkodit olisivat mätiä omenoita ja kukaan varhaiskasvattaja ei välittäisi hoitolapsistaan.

Oma neljän vuoden kokemukseni meidän lasten varhaiskasvatuksesta kahdessa eri paikassa on täysin erilainen kuin se median luoma kuva. Mun kokemus on, että silloinkin kun sijaista ei aina saa poissaolijan tilalle, jokainen opettaja ja hoitaja tekee parhaansa. Kaikki puhaltavat yhteen hiileen ja joustoa otetaan sieltä mistä voi. Pienille löytyy syliä aina tarvittaessa ja lapsia kuunnellaan. Lapsia kohdellaan ihan yhtä tärkeinä tyyppeinä kuin aikuisiakin, eikä ikinä ole ollut mitään ”lasten päiväsäilytys” -meininkiä. Ne aktiviteetit järjestetään mitä pystytään, ja jos joskus viikottainen metsäretki peruuntuu henkilökuntavajeen vuoksi, voi järjestää hauskan eväspiknikin vaikka jumppasalissa.

Silloinkin kun mulle kertomassa lapseni päivästä on vieras ihminen, joka on ekaa päivää juuri siinä päiväkodissa sijaistamassa, hän tulee rohkeasti esittäytymään ja kertoo lapseni päivästä sen mitä tietää. Ja jos joskus sijaisen ja muiden henkilökemiat eivät ole kohdanneet, se ei koskaan ole välittynyt minulle asti.

Koskaan en ole ollut näiden neljän vuoden aikana tilanteessa, että kukaan ei olisi osannut kertoa mitä lapseni on päivän aikana tehnyt. Koskaan ei ole ollut tilannetta, että henkilökunta ei olisi tiennyt, missä lapseni on kun tulen häntä hakemaan. Koskaan ei ole ollut tilannetta, että mulle ei olisi osattu kertoa, onko lapseni syönyt tai nukkunut päiväunia. Yleensä kertomusta päivän kulusta höystää vielä jokin hoitajan tai opettajan merkille laittama hetki, jossa lapseni on toiminut erityisen mukavasti tai josta hän on tykännyt erityisen paljon. Meidän koko perheellä on ihan alusta asti ollut sellainen tunne, että lapsista välitetään niin päiväkodissa kuin eskarissakin aidosti.

Jos lapselleni on sattunut hoitopäivän aikana jokin pieni vahinko, haaveri tai konflikti, siitä on kerrottu heti ensimmäisenä. Näitä tilanteita on neljän vuoden aikana ollut maksimissaan yhden käden sormilla laskettava määrä kahdella eri lapsella yhteensä. Ei siis mitenkään hurjan usein. Aina on osattu hyvin kertoa mitä on tapahtunut ja miksi ja miten tilanne on selvinnyt. Ja kaikki on ollut hyvin.

Varhaiskasvatuskeskusteluissa meidän lapsista on aina osattu kertoa hurjan paljon asioita. Henkilökunta on laittanut merkille monia sellaisia pieniä kivoja juttuja, joita omista lapsista on ihana kuulla. Hauskoja hetkiä, joita heillä on ollut tai jotain mitä he ovat sanoneet, mikä on jäänyt mieleen. Sitä on ollut ihana kuunnella. On ollut mahtavaa huomata, että varhaiskasvatuksen henkilökunta tuntee ja tietää heidät ihan samalla tavalla kuin mekin.

Nyt kun kuopus on aloittamassa päivähoitoa ja ollaan oltu itse päiväkodin arjessa mukana useampana päivänä, olen saanut ihaillen seurata vierestä, miten hienosti kaikki toimii. Joku kyyninen sanoisi tähänkin, että ei se päiväkodin arki ole samanlaista silloin kun vanhemmat eivät ole paikalla. Mutta mä uskon, että on. Mä uskon, että näen meidän lapsista, miten kovasti he ovat hoitopaikoistaan tykänneet, silloinkin kun äiti tai isi ei ole paikalla. Näen, miten he luottavat aikuisiin ja tukeutuvat heihin. Olen nähnyt miten he pikkuisena ovat kiivenneet heidän syliin meidän lähtiessä ja hakeneet heistä turvaa. Olen kuunnellut, miten he ovat innostuneesti kertoneet päivistään. Olen saanut nähdä, miten hienosti lapset saavat toteuttaa itseään, ja miten varhaiskasvatussuunnitelmaa toteutetaan käytännössä.

Mä haluan ainakin esittää suuren kiitoksen sekä meidän päiväkodin henkilökunnalle että esikoisen vanhan eskarin, tulevan keskimmäisen eskarin henkilökunnalle. Kiitos, että olette hoitaneet ja kasvattaneet meidän lapsia niin hienosti nämä vuodet. Kiitos syleistä, silityksistä ja hoivasta. Kiitos vaihdetuista kuulumisista ja tarjotuista elämyksistä. Kiitos hyvistä pöytätavoista ja uusista kaverisuhteista, joiden syntymisessä olette olleet apuna.

Kiitos siitä, että lapset osaavat käyttää saksia ja tietävät kaikki lastenlaulut ruotsiksi, joita minä en tiennyt. Kiitos tunnekasvatuksesta ja piparinleipomispäivistä isovanhempien kanssa. Kiitos iloisesti pulppuavista keskusteluista mielenkiintoisista aiheista lasten kanssa ja elämyksistä joita olette tarjonneet. Kiitos, että eskarin uimakoulun myötä meidän lapset ovat innostaneet koko perheen uimaan. Kiitos, kun olette se turvallinen paikka päivästä  ja vuodesta toiseen, jonne voin viedä lapset tietäen, että heillä on yhtä hyvä olla kuin kotona tai isovanhemmilla. Kiitos, että pidätte huolta meidän elämän kaikkein tärkeimmistä asioista.

Mä toivon, että tämä teksti tavoittaa mahdollisimman monet vanhemmat, jotka tällä hetkellä miettivät uskaltavatko laittaa lastaan päiväkotiin ollenkaan. Mä toivon, että tämä tavoittaa mahdollisimman monta päiväkodin työntekijää, joka ei ole saanut tarpeeksi arvostusta työstään. Mä toivon myös, että tämä teksti tavoittaa mahdollisimman monta päivähoitoon tyytyväistä vanhempaa, joka haluaisi jakaa kiitokset päiväkodin henkilökunnalle.

Nyt haluan haastaa jokaisen päivähoitoon tyytyväisen vanhemman jakamaan omat kiitokset joko tähän kommenttiboksiin, tai sitten somessa hashtagilla #kiitospäiväkodille. Someakin tärkeämpää on sanoa kiitos ihan kasvotusten. Siksi mä aion, jälleen kerran, maanantaina päiväkodille mennessäni sanoa ääneen henkilökunnalle, miten kiitollinen olen heidän hyvästä työstä. Monesti olen jo sanonut, mutta sitä ei koskaan voi sanoa liikaa.

PS: Tähän postaukseen en julkaise kauhutarina-kommentteja, niille on omat fooruminsa ja oikea paikka ottaa yhteyttä varhaiskasvatuksen ongelmiin liittyen on oma päiväkoti tai oman kunnan varhaiskasvatuksesta vastaava taho. Tämän postauksen tarkoitus on tuoda esiin niitä ihania työntekijöitä ja paikkoja, joita ihan varmasti tästä maasta löytyy hurjasti! 

Ihanaa viikonloppua kaikille!