Nyt on viimein se hetki kun saan julkaista ensimmäisen postauksen tästä Ihanat erilaiset perheet -sarjasta! Tämän vuoden aikana tulen esittelemään täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. On aika tutustua ensimmäiseen ihanaan perheeseen.

Emma 28, Timo 29, Torsti 1, sekä kissat Lumo ja Taika, Lahti

Vanhemmaksi lapsettomuushoitojen avulla

”Oltiin ensin ihan vain ystäviä monta vuotta, ja pitkän ystävyyden jälkeen rakkaus lopulta roihahti. Nyt olemme olleet yhdessä jo viisi vuotta. Muutettiin aika pian yhteen ja molemmat tiedettiin heti, että halutaan lapsi tai lapsia. Oli toive siitä että tullaan raskaaksi mutta mitään ei vaan tapahtunut.” Emma ja Timo yrittivät saada lasta ensin luonnollisin keinoin, mutta tajusivat lopulta että tarvitsevat apua toiveensa toteuttamisessa He hakeutuivat lapsettomuushoitoihin ja Torsti sai alkunsa ICSI-hoidoilla. Hyvä puoli oli se, että ehtivät matkustella ja elää ”pariskuntaelämää” rauhassa ennen lapsen syntymää, ja ehtivät valmistautua vanhemmuuteen pikkuhiljaa.

Hyvä kokemus lapsettomuushoidoista

Hoitoihin joutuminen ei välttämättä ole aina sitä, että saa 15 keskenmenoa 5 vuodessa, vaan kaikki voi myös mennä hyvin. Näin kävi Emmalle ja Timolle. ”Ensin tehtiin alkututkimukset jotka tehdään jokaiselle parille. Sitten päädyttiin siihen, että ei onnistu kevyillä hoidoilla, niin päästiin suoraan ICSI hoitoihin. Timo joutui olemaan ilman lääkitystä pitkäaikaissairauteen, ja hoitojen aikatauluja nopeutettiin sen takia. Lääkäri lupasi, että heti tehdään kaikki sen eteen, että me saadaan vauva. Päijät-hämeen keskussairaalan lapsettomuuspolille isot kiitokset siitä, että heti saatiin apua ja Torsti.”

Torstin syntymä & vanhemmuuden ensimmäiset hetket

Emman synnytys kesti pitkään, ja päivät tuntuivat olevan yhtä valvomista ja jännittynyttä odottamista, että koska synnytys käynnistyisi kunnolla. Supistukset alkoivat tiistaina, mutta Torsti syntyi lopulta vasta perjantaina.  Synnytys meni onneksi todella hyvin ja sairaalassa Emma ja Timo saivat perhehuoneen. Siellä oli ihanaa keskittyä vauvaan ja aloittaa perhe-elämä yhdessä. ”Meille tuli heti se suuri rakkauden tunne. Oli hassua, että kuitenkin vauva oli ihan vieras, vaikka olikin oma lapsi ja tavallaan ihan tuttu.” Timolle ensimmäinen suuri tunteenpurkaus tuli kunnolla sitten, kun hän näki Torstin vastasyntyneenä.

Vanhemmuuden ensi metrit olivat yhteistä opettelua ja säätämistä. Se, miten vauvan saisi nukkumaan, oli kaikkein suurin haaste. Torsti nukkui huonosti unikouluun asti, ja ensimmäiset puoli vuotta olivatkin lähinnä manducassa kantamista ja vaunujen työntelyä. Emmalle oli haastavaa se, että vaikka hän itse oli tarkka ja järjestelmällinen, vauva ei ollutkaan. Vauvat eivät toimineetkaan kuten oppikirjoissa, vaan voi käydä juuri niin, että kun vauvan laittaa päiväunille ja ajattelee hänen nukkuvan 1,5h hän nukkuukin vain viisi minuuttia. ”Vauvan rytmittömyys oli meille suurin yllätys, kun oltiin totuttu säännöllisiin rytmeihin.”

Mikä lapsiperhe-elämässä yllätti?

Rytmittömyyden lisäksi Emma & Timo yllättyivät siitä, että joistakin omista jutuista oli vaan pakko joustaa. Molemmat tykkäävät liikkua ja harrastaa paljon, esimerkiksi kitaran ja pianon soittoa ja salilla käymistä. Yhtäkkiä molemmat eivät voineetkaan käydä viikon jokaisena päivänä jossakin harrastamassa. Vaikka Emma ja Timo tiesivät etukäteen, että arki ja omat menot muuttuvat lapsen myötä, he sisäistivät sen kunnolla vasta Torstin syntymän jälkeen. ”Sekin yllätti, miten itsekästä elämää on joskus elänyt ilman, että sitä on edes sen kummemmin ajatellut. Ja onneksi sitä on saanut joskus elää. Sille on ollut aikansa ja paikkansa ja nyt on aika toisenlaiselle elämälle ja se on enemmän kuin ok.”

Myös se tuli pienenä yllätyksenä, kuinka rankkaa se väsymys  yöheräilyistä voi olla. ”Onneksi meillä on väsymyksestä huolimatta mennyt hyvin, koska Timo jaksaa illalla valvoa pidempään ja Emma on enemmän aamuvirkku, niin valvomista pystyi jakamaan vähän sen mukaan. Saatettiin tehdä vaikka niin, että Emma pumppasi illalla maitoa ja Timo hoiti ekan syötön, Emma nukkui alkuyön sohvalla ja sitten vaihdettiin.”

Parasta on arki itsessään

”Se, mitä perheenä oleminen meille merkitsee ja se millaista meidän ihan tavallinen arki on, on kaikkein parasta”. Emma ja Timo tykkäävät viettää aikaa yhdessä perheenä, oli se sitten kotona, ulkoillen, kyläillen tai kahviloissa. He nauttivat arjen pienistä asioista ja yhdessä tekemisestä. Molemmat ovat huomanneet, että lapsen syntymä on tiivistänyt hurjasti koko lähipiiriä. Nykyään Emma, Timo & Torsti viettävät paljon aikaa molempien perheiden kanssa. Uudella perheenjäsenellä voi olla suuri vaikutus koko sukuun, ja se on aivan ihana asia.

Emma, Timo ja Torsti tykkäävät matkustella kotimaassa koko perhe, ja suunnitelmissa on joku reissu vähän pidemmällekin perheen kesken. Kotona he tykkäävät rakennella duploilla ja ulkona pyöräillä. Torstille on ostettu oma pyörän istuin, niin pidemmätkin lenkit onnistuvat helposti. Pienempänä Torsti oli myös mukana salilla, nykyisin se ei enää onnistu, kun vauvasta on jo kasvanut liikkuvainen taapero.

Aikataulut ovat arjen haasteita, joista selviää sumplimalla

Vaikka Emma ja Timo ovat vähentäneet harrastamista vauvan myötä, sitä ei kuitenkaan ole tarvinnut missään nimessä lopettaa kokonaan. Sumplimista se vaatii jonkin verran, mutta molemmille on tärkeää päästä tekemään niitä omia juttuja ja näkemään omia ystäviä. Siksi on tärkeää myös järjestää sitä aikaa, koska samalla se tuo voimavaroja arkeen.

Viikonloppuisin he esimerkiksi tekevät niin, että kun Torsti herää aamulla jo ennen kuutta, koko perhe nousee ja syö aamupalaa. Aamupalan jälkeen Timo jää Torstin kanssa kotiin tekemään viikkosiivouksen sillä aikaa kun Emma käy salilla. Emman tultua salilta hän laittaa Torstin aamupäikkäreille, ja Timo lähtee puolestaan salille. Lounaspöydässä koko perhe on jo yhdessä ja edessä on vielä koko päivä, ja molemmat vanhemmat ovat saaneet kallisarvoista omaakin aikaa.

Emman vanhemmat ovat tarjoutuneet hoitamaan Torstia säännöllisesti kaksi kertaaa viikossa, ja ovat tehneet sitä jo aivan pikkuvauva-ajoista asti. Se on ollut tosi hieno tuki arjessa, ja näin Emma ja Timo ovat saaneet myös sitä tärkeää kahdenkeskistä aikaa. Silloin he käyvät kahdestaan salilla tai ruokakaupassa. ”On tärkeää, että lapsella on muitakin turvallisia aikuisia elämässä, koska eihän sitä ikinä tiedä jos vaikka vanhemmille sattuu jotain”.

Vanhemmuus yhdistää

Ihaninta vanhemmuudessa on Torstin taitojen seuraaminen ja uusien juttujen kokeminen yhdessä. On myös hauskaa kun Torsti oppii uusia sanoja ja itsensä ilmaisua. ”Meistä on tullut Torstin myötä vielä enemmän tiimi ja perhe ja me kolme. Vaikka parisuhde ei välttämättä kukoista vauvavuonna niin se ei tarkoita sitä, etteikö me silti rakastettaisi toisiamme. Se oli ihan tiedossa, että elämä muuttuu ja siitä ei ole koskaan ollut mitään stressiä.” Emma ja Timo halusivat molemmat samoja asioita, ja ehtivät valmistautua vanhemmuuteen monta vuotta.

Haaveissa toinen vauva

Molemmat odottavat kovasti, että Torsti kasvaa ja hänen kanssaan pääsee pelaamaan jalkapalloa ja pulkkamäkeen laskemaan hurjaa vauhtia. Haaveissa on myös toinen vauva, ja keväällä Emma ja Timo aloittavat lapsettomuushoidot uudelleen. ”Se olisi iso toive, että oltaisiin niin onnekkaita, että saataisiin toinen lapsi. Olen vähän pessimisti, että ei voida onnistua heti, kun Torsti onnistui heti. Mutta meillä on  8 hyvälaatuista alkiota pakkasessa, ehkä niistä joku tärppäisi.”

Emman, Timon ja Torstin terveiset:

”Me ollaan sellaisia, että jos me halutaan, että joku asia arjessa onnistuu niin sitten me suunnitellaan ja järjestetään asiat niin, että se onnistuu. Omaa elämää pystyy kyllä elämään perhe-elämän ohella, ei sitä kannata pelätä että siitä joutuu kokonaan luopumaan, vaan ennemmin järjestelee kaiken niin, että voi tehdä niitä omia juttuja edelleen. Oikealla asenteella perhe-elämä ei vie mitään, vaan tuo vaan lisää. Vauvavuosi on niin lyhyt. Vaikka se tuntuu pitkältä silloin kun vauva on 4kk ja valvoo ja yksi tuntikin on kuin 15 tuntia, niin sitten kun jälkikäteen miettii, niin se vuosi on yksi silmänräpäys vaan. Kannattaa rohkeasti antaa vauva hoitoon myös esimerkiksi isovanhemmille, vaikka se aluksi voisi vaikealta tuntuakin! Lapselle on rikkautta läheiset isovanhemmat/muut turvalliset aikuiset ja vanhemmat saavat tärkeää parisuhdeaikaa.”

Iinan loppusanat:

Mua jännitti hirveästi lähteä tapaamaan ensimmäistä perhettä ja tekemään ensimmäistä haastattelua, mutta Emma, Timo ja Torsti tekivät haastattelemisen hyvin helpoksi ja rennoksi! Juteltiin ja höpöteltiin kaikessa rauhassa, ja heistä huokui vahva onnen, rakkauden ja yhteenkuuluvuuden tunne. Ihan mieletön perhe, johon oli ilo tutustua. Paljon samaistuttavia ajatuksia ja myös asioita, joista ottaa mallia! Kuten tuo omien harrastusten aikatauluttaminen: siitä me voitaisiin Oton kanssa todellakin ottaa mallia. Tämän ensimmäisen haastattelun jälkeen olen entistä enemmän innoissani siitä, että pääsen tekemään näitä vielä paljon lisää! Sarjaan on hakenut niin mielettömän upeita ja erilaisia perheitä mukaan, että en malta odottaa, että pääsen kertomaan kaikki tarinat. 

 

En arvannut vielä maanantaina julkaistessani postausta lapsiperhe-arjen ”maineesta” mediassa, että postauksen pohjalta syntyisi jokin näin mieleniintoinen ja hieno juttu. Mutta niin vaan kävi, että ihana lukijani sanoi ääneen sen, mitä olin ehkä joskus salaa haaveillut, mutta en ollut koskaan vienyt sen pidemmälle tai sanonut edes ääneen: ”Miksi et tekisi postaussarjaa erilaisista perheistä, joita haastattelisit ja esittelisit blogissasi?”. Ja näin mä päätin tehdä, koska ideahan on aivan loistava. Olen siis ikuisesti kiitollinen lukijalleni tästä kommentista. Mä pyöritän tässä näin omaa mediaani, ja mulla on todellakin mahdollisuus tuoda esiin sitä perheiden erilaisuutta, yksilöllisyyttä ja ihanuutta ihan itse. Miksi ihmeessä siis en tekisi sitä?!

No en kyllä keksi yhtäkään syytä, miksi en. Ensimmäinen osallistuva perhe on jo valmiina, ja nyt mä kysynkin teiltä rakkaat mahtavat ihmiset: tiedättekö jonkun ihanan perheen, tai oletteko sellainen perhe itse, joka sopisi tähän postaussarjaan mukaan? Erilaisen perheen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että perheiden pitäisi olla jotenkin huippu-erilaisia välttämättä. Erilainen perhe tarkoittaa mulle sitä, että ei ole olemassa mitään ”tavallista perhettä”, vaan jokainen erilainen perhe on tavallinen perhe, ja jokainen tavallinen perhe on erilainen. Kokoonpanosta ja elämäntilanteesta riippumatta. Nyt mä aion tehdä juuri sitä, mistä puhuin: näyttää millaista on ihan tavallinen lapsiperheiden arki ja elämä Suomessa, ihan kaikenlaisissa perheissä. Millaisia tarinoita perheiden syntyyn liittyy, millaista se arki niiden lasten kanssa on, mikä arjessa on hienoa, mikä kuormittavaa? Mistä syntyvät arjen haasteet, miten niistä selvitään, mikä on kaikkein parasta elämässä lasten kanssa?

Haastattelut aion tehdä omaan positiiviseen tyyliini, 100% perheitä kunnioittaen. Mun blogi ei koskaan ole ollut mikään paljastusblogi, eikä sellaista ole tulossa nytkään. Mitään TV:stä tuttua skandaalihakuisuutta ei siis ole luvassa. Se mitä mä haluan näyttää on rakkaus, välittäminen ja tavallinen arki, ja se miten erilaista tavallista on olemassa. Miten paljon Suomen perheissä on rakkautta ja onnea, ja miten erilaisissa perheissä, erilaisten vanhempien kanssa, kasvaa kaikissa mahtavia lapsia. Mä haluan näyttää sen kaiken hyvän ja ihanan, mitä teissä kaikissa on.

Ensi vuonna luvassa on siis postaussarja, jossa esittelen 12 perhettä. Joka kuukausi kerron yhden perheen tarinan. Toivon, että saan mukaan mahdollisimman monta keskenään erilaista perhettä, jotka ovat valmiita jakamaan oman tarinansa. Jos siis sinä kiiinnostuit tästä, tai tiedät jonkun toisen ihanan perheen, joka voisi olla halukas lähtemään mukaan: vinkkaa itsestäsi, tai vinkkaa toiselle perheelle osallistumisesta. Mukaan voi ilmoittautua lähettämällä mulle sähköpostia osoitteeseen iina.hyttinen@indiedays.fi. Viestissä voi kertoa vähän omasta perheestään, siitä missä kaupungissa asuu ja siitä, miksi haluaisi mukaan. 

Mitään romaania ei tarvitse kirjoittaa, mä kysyn sitten haastatellessa ne kysymykset, joihin toivon saavani vastauksia. Mihinkään kysymykseen ei ole pakko vastata, ja jokainen haastateltu perhe saa lukea julkaistavan tekstin etukäteen, ja vaikuttaa 100% siihen mitä kerrotaan. Kuvaan myös haastateltavat perheet postauksen kuvia varten, ja perheet saavat ottamani kuvat omaan käyttöönsä (kunhan kuvaaja on mainittu käytön yhteydessä). Kuvissa ei näytetä mitään sellaista, mitä perhe ei halua, eikä niissä ole pakko esiintyä omilla kasvoillaan, jos ei halua. Haastattelut toteutan ensi vuoden aikana, eli mikään kiire ei ole. Mukaan voi hakea marraskuun loppuun asti, eli ihan rauhassa voi miettiä, että voisiko tähän osallistua. Uskoisin haastattelun ja kuvauksen kestävän n. 1-2h maksimissaan, joten mistään hirveän aikaa vievästä jutusta ei myöskään ole kyse.

Sellaista! Mua jännittää ihan hirveästi julkaista tämä teksti, ja samalla olen ihan uskomattoman innoissani. Musta tuntuu hurjan hienolta ajatus siitä, että pääsen (toivottavasti) tapaamaan perheitä, kuulemaan erilaisia tarinoita ja ennen kaikkea näyttämään kaikille millaista on arki Suomen lapsiperheissä, ja millaisia perheitä täältä löytyy. Uskon, että ihan valtavan upeita ja ihania. IIIIIIK! Hae mukaan! Pssst! Aion myös järjestää jokaiselle osallistuvalle perheelle pienen lahjan kiitokseksi osallistumisesta. <3

Olen törmännyt viime aikoina taas useaan artikkeliin koskien vauvakuumetta, tai sen puutetta. Ehkä tähän vaikuttaa ikä: monet influencerit Suomessa ja ulkomailla joita seuraan, alkavat pikkuhiljaa lähestyä ensisynnyttäjän keski-ikää, kuten myös minä itse. Toisilla on hurja vauvakuume, toisilla ei yhtään, toiset eivät tiedä mitä haluavat, mutta kertovat, että median antama kuva ei juuri houkuttele perhe-elämän pariin. Mä ymmärrän sen varsin hyvin.

Mediassa maalaillaan yhä edelleen varsin yksipuolista kuvaa lapsiperheiden arjesta. Paljon on puhetta ruuhkavuosista, siitä kuinka päiväkoti-ikäiset lapset voivat olla yli sata päivää vuodesta kipeänä, miten lapsi muuttaa ihan kaiken ja kuinka rakkauselämä kuolee parisuhteessa kun lapsi syntyy. Puhutaan paljon synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, siitä miten lapset pelaavat liikaa, hirveistä synnytyskokemuksista, avioerojen yleistymisestä ja järkyttävän suurista ryhmistä päivähoidossa.

Jos joskus on positiivisia uutisia perhe-elämästä, ne keskittyvät yleensä joihinkin täysin valtavirrasta poikkeaviin perheisiin, kuten heihin jotka purjehtivat perheenä maailman ympäri, tai sitten Hollywood-julkkiksiin kuten Beckhameihin. Tai sitten otetaan sankarinäkökulma – kuinka joku perhe on selvinnyt jostain aivan kertakaikkisen järkyttävästä kokemuksesta, kuten talon palamisesta tai tsunamista. Heihin voi olla vaikea samaistua. Hyvin poikkeukselliset tilanteet dominoivat perhekeskustelua mediassa, kuten Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch totesi taannoin Ylen artikkelissa.

Hyvä juttu on se, että nykyään vaikeuksista saa puhua avoimesti. On varmasti voimaannuttavaa, jos omaan vaikeaan tilanteeseen löytää vertaistukea. On todella tärkeää puhua imetyksen haasteista, baby bluesista ja huonoista yöunista. Vähintään yhtä tärkeää olisi kuitenkin muistaa, että kaikki perheet tilanteineen ovat erilaisia, ja että niiden kaikkien esillä olevien ongelmien lisäksi Suomestakin löytyy iso liuta perheitä, joissa voidaan hyvin, eikä sen suurempia ongelmia ole millään elämän osa-alueella.

Monet perheet nauttivat vauvavuodesta, eivät koe itseään erityisen väsyneiksi tai lopeta parisuhteeseen panostamista vauvan takia. Se että joskus on huonoja öitä tai että synnytys olisi rankka ja vaikea ei tarkoita, että koko lapsiperhe-elämä olisi kamalaa. Päivähoidossakin on paljon erilaisia vaihtoehtoja. Kotihoidon ja järkyttävän suurten ja huonosti voivien lapsiryhmien väliin mahtuu paljon muutakin. Riitaisan ja seksittömän yksinhuoltajuuteen johtavan parisuhteen ja unelma-avioliiton välissä on aika monta harmaan sävyä.  Kaikissa perheissä on varmasti hankalempiakin hetkiä, ei mekään nautita siitä kun oksennustauti kiertää koko viisihenkisen perheen, ja vielä kahdesti samana keväänä.

Niitä vaikeampia hetkiä kuitenkin ympäröi onnellinen, lämmin, rento ja meidän näköinen perhe-elämä. Sitä ei ole vedetty mistään lapsiperhe-elämän standardien laatikosta, vaan me ollaan luotu se ihan itse. Monesti unohtuu se, että kun perheeseen syntyy lapsi, se lapsi syntyy juuri siihen perheeseen, juuri omana itsenään. Se ei ole mikään standardi-lapsi, joka automaattisesti muuttaisi kaikkien perheiden elämää samalla tavalla. Jokainen lapsi muuttaa jokaista perhettä omalla tavallaan. Tai on muuttamatta. Aina ei nimittäin käy niinkään, että koko elämä menisi ihan täysin uusiksi lapsen myötä. Median antamasta kuvasta huolimatta on monia perheitä, joissa elämä on onnellista ennen lasta ja lapsen kanssa. Ja lapsen kanssa tehdään samoja asioita kuin ennenkin lasta.

Se lapsi joka syntyy yksilönä yksilölliseen perheeseen, myös kasvaa yksilöllisesti siihen yksilölliseen perheeseen. Se, että itsellä olisi kokemusta perhe-elämästä sisaruksena, lastenhoitajana tai kummina, ei kerro vielä mitään siitä, millaista se oma perhe-elämä tulisi olemaan, ellei sitten päätä elää juuri tismalleen samanlaista elämää, kuin omat vanhemmat ovat lasten kanssa eläneet, tai jollaista hoitolapsen tai kummilapsen vanhemmat elävät. Ja se päätöskään ei vielä riitä, myös syntyvän lapsen pitäisi olla tismalleen sama tyyppi. Sehän ei tietenkään ole mahdollista. Siksi ei kannatakaan ajatella, että se mitä on seurannut vierestä olisi se mitä itsellä tulisi olemaan.

Tällä tekstillä en halua vähätellä niitä vaikeuksia, joita jotkut lapsiperheet kohtaavat. On hyvä tiedostaa, että kun lähtee tavoittelemaan perhe-elämää, se on suuri hyppy tuntemattomaan. Eihän sitä ikinä voi etukäteen tietää mitä omalle kohdalle tulee eteen. Mutta ei sitä tiedä missään muussakaan.

Eihän kukaan jätä bussilla kulkematta siksi, että jossain bussi syöksyi jyrkänteeltä alas. Eikä kukaan jätä töitäkään hakematta siksi, että mediassa uutisoitiin samanikäisen naisen työuupumuksesta, tai konkurssista tuhannen kilometrin päässä. Tai ainakin toivon, että ei jätä. Vaan ennemmin kiinnittää sitten huomiota siihen omaan jaksamiseen. Ihan samalla tavalla voi perhe-elämässä kiinnittää huomiota omaan jaksamiseen, ja elää omien arvojen mukaista perhe-elämää, ja hakea apua, jos ei jaksa. Jokainen päivä on hyppy tuntemattomaan, jokainen valinta elämässä on riski. Ainahan sitä voi tapahtua mitä tahansa.

 

Haluan kannustaa uskomaan omaan itseensä ja omaan mahdolliseen perheeseensä. Suurempi riski kuin siihen, että kaikki olisi kamalaa on, että kaikki olisikin ihanaa. Tai ainakin suurin osa. On hyvä tiedostaa millaisia ongelmia ja vaikeuksia voi tulla eteen, jotta niihin voi varautua ja ehkä selvitä niistä helpommalla, jos sellaisia osuu omalle kohdalle. Mutta on myös hyvä tiedostaa, että välttämättä ei joudu kohtaamaan mitään erityisiä hankaluuksia ja se, että joskus oman perheen kohdalle osuisi jokin järkyttävä vaikeus, ei välttämättä tarkoita, että koko elämä olisi pilalla ja onnetonta.

Haluan myös kannustaa avaamaan silmät erilaisille perheille, lapsille ja vanhemmille. Tämä maa ja maailma on heitä pullollaan. Lapsiperheitä on joka puolella, ja yksikään perhe ei ole toisen kanssa samanlainen. Stereotypioiden viljely on tylsää, eikä se toimi minkään muunkaan asian kohdalla. Herätään jo siihen, että lapsiperheet eivät ole mikään tasainen massa onnettomia lapsia ja aikuisia, vaan omia mahtavia yksilöitään.

Disclaimerina loppuun, että tekstin tarkoituksena ei ole myöskään käännyttää ketään haaveilemaan perheestä, jos ei halua lapsia. Lasten saaminen tai vapaaehtoinen tai tahaton lapsettomuus ei kuulu kenellekään muulle kuin heille joita se henkilökohtaisesti koskettaa, ja jokaisella on oikeus tehdä ne itselle oikeat valinnat. Kenelläkään muulla ei ole siihen mitään nokan koputtamista. Tämän tekstin ainoa tarkoitus on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä, ja rohkaista heitä, joita kiinnostaa mutta pelottaa. Ja ehkä myös kauniisti pyytää, että lapsiperheistä ei puhuttaisi niin usein homogeenisenä massana.

Rakas kotikaupunkini on upea aina, mutta kesällä se näyttää kyllä ehdottomasti ne parhaimmat puolensa. Muistan jo lapsena, kuinka kesäinen Helsinki oli vaan niin upea paikka. Vaikka aina mielelläni lähdin kesälomalla Ouluun, oli kotikaupungin kesässä jotain ihan spesiaalia kaikkine aktiviteetteineen. Mulla liittyy niin lämpimiä muistoja lapsuuden Helsingissä vietettyihin kesäpäiviin, että muistan vieläkin elävästi monia tilanteita ja juttuja mitä tehtiin. Me asuttiin mun lapsuudessa ihan keskustan tuntumassa, Ruoholahdessa, ja sellainen keskustan kesä-Helsinki on mulle se kaikkein rakkain ja mieluisin, ja myös tutuin.

Aikuisiällä on toki tullut luotua niitä muistoja ja rakkaita paikkoja muuallakin täällä, kuin vain keskustassa, mutta keskustassa tuntuu että mihin tahansa kävelee, tulee joku hauska tai tunteita herättävä muisto mieleen. Siksi me haluttiin mennä naimisiinkin nimenomaan keskustassa, Vanhassa kirkossa, koska sen ympärillä me vietettiin Oton kanssa aika monta kesää. Vaikka meidän tiet ei Vanhan kirkon puistossa koskaan kohdanneetkaan, ollaan oltu siellä todennäköisesti monta kertaa yhtäaikaa ja hengattu osittain vieläpä samojen ihmisten kanssa! Niin hassua. Mutta uskon, että sille oli tarkoituksensa, että kohdattiin nimenomaan silloin kun kohdattiin. Ehkä niinä teinikesinä ei oltu kumpikaan valmiita vielä toisillemme, eikä onneksi tavattu.

Muistan elävästi myös kesän 2009, jolloin tulin Oulusta kahdeksi kuukaudeksi tänne Helsinkiin kesätöihin. Sain ensimmäistä kertaa elämässäni asua kaksi kuukautta ihan omillani 17-vuotiaana, sain kesätyöstäni palkkaa, joka siinä iässä tuntui ihan järkyttävän suurelta. Se vapauden huuma oli uskomaton, ja silloin kaikki tuntui olevan mahdollista. Sinä kesänä sinetöin päätöksen siitä, että halusin muuttaa Oulusta takaisin Helsinkiin heti lukion jälkeen, ja seuraavana kesänä sitten muutinkin.

Vaikka tein sinä kesänä töitä joka arkipäivä kasista neljään kahden kuukauden ajan, Helsingissä riitti koettavaa ja nähtävää vaikka joka illalle. Vaikka tein töitä, tunsin olevani silti lomalla, enkä tainnut viettää yhtäkään iltaa töiden jälkeen yksin kotona, vaan aina oli tekemistä ja kavereita. Päivät työskentelin vakuutusyhtiön arkistossa pölyisten mappien kanssa, ja illat viiletin pitkin Helsingin katuja ja rantoja kavereiden kanssa. Se oli se tunne mitä kaipasin, että ei tarvinnut ikinä möllöttää kotona, vaan aina oli jotain uutta ja siistiä. Siksi mä halusin niin palavasti takaisin Helsinkiin.

Vaikka näin iän myötä olen rauhoittunut aika tavalla ja nykyään rakastan myös möllöttää kotona, niin kyllä mua se sama vapaus ja spontaanius viehättää Helsingissä edelleen. On ihanaa mennä ja nähdä ja kokea. Täällä on AINA jotain siistiä, aina. Ei sen tarvitse olla mitään ihmeellistä edes, eilenkin me vaan käytiin jätskillä keskustassa. Mutta se fiilis, kun syöt kesän ekaa jäätelökioskijätskiä, takana huristaa sporat ja edessä katusoittajat soittavat jotain letkeää biisiä, se on vaan  niin jees. Ja jos haluaisi tehdä jotain ihmeellistä, olisi täällä aina taidenäyttelyitä, leffoja, uusia ravintoloita, uusia ihmisiä, tapahtumia, konsertteja, klubikeikkoja, teatteriesityksiä. Aina on jotain. Helsingissä on niin paljon kaikkea, että kaikkea ei ole koskaan mahdollista nähdä ja kokea elämän aikana. Ja se on just parasta. Helsinki love <3

Musta on niin siistiä kasvattaa meidän lapset juuri täällä, ja olen niin iloinen siitä, että me asutaan Helsingissä. Vaikka joskus on pyöritelty muitakin kaupunkeja mielessä, on tämä aina se meidän koti, johon ollaan meidän yhteinen elämä rakennettu. Toivottavasti lapset ovat siitä iloisia ja onnellisia, ja oppivat näkemään kaiken sen hyvän, mitä tällä kaupungilla on annettavaa, vaikka joskus haluaisivatkin muuttaa muualle.

Ihanaa iltaa kaikille <3

Keskustelut lapsiperheiden arjesta ennakkoluulojen pohjalta

Törmään usein sosiaalisessa mediassa keskusteluihin aiheesta, ”en halua lapsia syystä [lisää yleistävä perustelu], mitä mieltä olette vapaaehtoisesta lapsettomuudesta?”. Usein näissä keskusteluissa perustellaan vapaaehtoista lapsettomuutta esimerkiksi sillä, että on itse isosta perheestä ja tietää siten, millaista se lapsiperheen arki on eikä halua sellaista itselle. Toinen suosittu perustelu on että ”en jaksa kuunnella huutoa ja kiukuttelua ja sitähän ne lapset tekevät”.

Ihan heti alkuun haluan sanoa, että mulla ei ole mitään sitä vastaan jos joku ei halua lapsia, se on musta ihan täysin ok! Mutta mun mielestä ei myöskään kannata viljellä totuutena ympäriinsä yleistyksiä siitä, millaista kuvittelee lapsiperheiden arjen olevan, jos ei sitä ole itse vanhemman roolissa kokenut.

Esimerkiksi jos on vaikka itse isosta perheestä, eihän se tarkoita että oma arki olisi samanlaista vaikka yhden lapsen kanssa, tai edes kymmenen lapsen kanssa. Koska ei kyse olisi samoista lapsista, samasta perheestä tai samanlaisesta elämästä. Tai jos on nähnyt kaupassa tai bussissa huutavan tai itkevän lapsen, ei se tarkoita että kaikki lapset on sellaisia ja tekee sitä. Jokainen lapsi, jokainen perhe, jokainen vanhempi on yksilö. Yhden, kahden tai edes viiden ulkopuolisen kokemuksen perusteella ei voi kukaan sanoa millaista lapsiperheiden arki yleisesti on.

En missään nimessä kiistä sitä, etteikö arkeen lasten kanssa mahdollisesti kuuluisi rankkojakin hetkiä, uhmaa, räkää, itkua, oksennustauteja ja riitojakin, mutta silti jokainen perhe on silti omanlaisensa. Vanhemmilla on valta viedä oman perheen arkea itse haluamaansa suuntaan. Jos ei itse vaikka tykkää ajatuksesta että perheessä olisi viisi lasta, aina kiire ja kauhea stressi, ei kannata tavoitella itselleen sellaista elämää. Se ei silti tarkoita että kaikilla viiden lapsen perheillä olisi aina kiirettä tai stressiä, tai että yhden tai vaikka seitsemän lapsen kanssa elämä olisi sellaista. Joillakin varmasti on, toisilla taas ei.

Omasta arjesta oman näköistä

Kannatan ehdottomasti sitä, että rakentaa oman elämänsä omien voimavarojensa ja toiveidensa mukaan, eikä muiden odotusten tai yleisen tavan vuoksi. Jos siis ei halua nähdä itseään vanhemman roolissa ikinä, siinä ei mun mielestä ole mitään vikaa. Ei kaikkien tarvitse ryhtyä vanhemmiksi. Elämä ilman lapsia on varmasti aivan yhtä merkityksellistä kuin lasten kanssa. Kyse on vain siitä, mitä kukin elämältään haluaa.

Kannattaa kuitenkin miettiä tarkkaan mistä se ajatus kumpuaa, että ei halua lapsia, sillä tuntuu että monet etenkin nuoret vaan juttelevat keskenään näiden ennakkoluulojen pohjalta, eivätkä ole miettineet asiaa sen syvällisemmin. Onhan se nyt ajatuksena aivan kummallinen jos lähtee sitä ihan todella miettimään, että koska on nähnyt yhden lapsiperheen jollaista ei haluaisi itselleen, olisi omakin lapsiperhearki varmasti sellaista kuin sillä perheellä.

Mun mielestä olisi ikävää ajatella, että joku oikeasti vaikkapa tykkää lapsista, ja vähän jopa haaveilee, mutta ei uskalla ryhtyä tuumasta toimeen haavetta tavoittelemaan ennakkoluulojen takia. Jos on lukenut vaan niitä ennakkoluuloja, tai nähnyt vain niitä negatiivisia puolia, mutta ei koskaan mitään positiivista, voi varovainen haave jäädä toteuttamatta. Tai voi olla että parisuhteessa toinen osapuoli haluaa lapsia, mutta toinen ei, näiden stereotypioiden vuoksi. Ja stereotypioiden vuoksi luulee, että itsellä ei ole valtaa vaikuttaa siihen oman lapsiperheen arkeen, vaan ”se nyt vaan on sellaista”.

Omalle perheelle sopivat valinnat

En halua väittää että jokaisella olisi valta tehdä omasta elämästään juuri sellaista kuin haluaa, sillä tiedän itsekin kokemuksesta että ei elämä vaan aina mene niin kuin toivoisi. Jos mun elämä olisi mennyt aina niin kuin itse toivon, ei mun äiti olisi esimerkiksi koskaan sairastunut vakavasti. Jokainen voi silti tehdä siitä omasta arjestaan sellaista kuin itse haluaa, niiden korttien puitteissa mitä on saanut. Sitä ei aina voi valita mitkä kortit saa, mutta sen voi, miten niihin suhtautuu.

Olen elämäni aikana nähnyt ihan hurjan määrän erilaisia perheitä, elämäntilanteita, lapsia ja vanhempia. Joillakin perheillä on sellainen arki tai sellaiset lapset jotka ottaisin ilomielin itselleni koska tahansa.  Toisilla taas sellaiset joita en osaisi kuvitella itselleni mitenkään päin, mutta se ei tarkoita etteikö se toimisi heillä itsellään. Joidenkin perhe-elämä ei toimi ja surullisiakin tarinoita kuulee joskus. Meidän oma perhe ja arki on juuri sellaiset jotka me vanhemmat ollaan rakennettu ja toivottu. Meidän elämä lasten kanssa on meidän näköistä. Ei varmasti toimisi kaikilla, mutta toimii meillä loistavasti.

Eihän kukaan jätä vaikkapa polkupyörää ostamatta sen takia, että naapurin Pekalle sattui huono pyörä jossa on koko ajan jotain rikki,  tai koska Pertillä on maastopyörä vaikka itse tarvitsisi city-pyörän, tai koska Sirpan pyörä on pinkki, vaikka itse ei pidä pinkistä. Jokainen ymmärtää että on olemassa erilaisia pyöriä, ja erilaiset polkupyörät sopivat erilaisille ihmisille. Jos haluaa polkupyörän, kannattaa valita itselle sopiva pyörä, pyöräillä sinne minne itse haluaa, ja jättää pyörä kotiin silloin kun siltä tuntuu. Kaikkia pyöriä joutuu huoltamaan, renkaita täyttämään ja joskus paikkaamaan, sellaista se pyöräily joskus on. Se ei silti tee pyöräilystä huonoa asiaa, tai tarkoita että edellä mainittujen seikkojen takia ei kannattaisi pyöräillä ollenkaan.

Lasten kanssa voi tehdä juuri niitä asioita mitä itse haluaa

Ei pitäisi yleistää tässäkään asiassa, vaan luottaa itseensä ja omaan kykyyn vaikuttaa asioihin. Sillä omasta elämästä, lasten kanssa tai ilman, voi muokata itsensä näköistä. Jos rakastaa matkustaa, voi matkustaa lasten kanssa. Jos inhoaa sisäleikkipuistoja mutta rakastaa museoita, voi lasten kanssa käydä museoissa. Jos tykkää käydä kahvilla pienissä söpöissä kuppiloissa, kannattaa käydä niissä, yksin ja lasten kanssa. Jos rakastaa tehdä ruokaostokset kauppahallissa, niin voi edelleen tehdä, ei missään lue että lapsiperheen on pakko käydä Prismassa ja ottaa auto-ostoskärryt (niinkuin me usein tehdään, hah). Jos tykkää ottaa äkkilähtöjä, kannattaa pitää lapsen passi ajan tasalla. Jos pitää reppureissaamisesta, kannattaa lapsen kanssa hommata kantoreppu. Jos rakastaa käydä yökerhossa tanssimassa aamuneljään, voi niissä käydä edelleen. Jos rakastaa hitaita ja rauhallisia aamuja, voi niitä viettää lasten kanssa.  Jos tykkää luistella, voi edelleen sitä harrastaa, ja joskus ottaa lapsenkin mukaan luistelemaan.

On ihmisiä jotka eivät halua tehdä mitään asioita ikinä lasten kanssa, tai jolle riittää vaikka kummilapsen tai veljen tytön seura joskus ja jouluna. Silloin ei kannata edes yrittää lasta. Mutta jos olet ihminen joka rakastaa yleisesti ”aikuisten juttuina” pidettyjä asioita, ja pelkäät että lapsen takia niitä ei voisi enää tehdä, ei kannata pelätä. Koska se ei ole totta.

Haastan jokaisen mun blogia lukevan vanhemman kommentoimaan jotain positiivista omasta arjesta tähän, koska haluan kumota vahvassa istuvia ennakkoluuloja! Mikä on parasta mitä lasten kanssa voi tehdä? Mitä sellaista teet edelleen, minkä pelkäsit menettäväsi lapsen saatuasi? Mistä asiasta lapsi on tehnyt elämässä parempaa kuin ennen? Jaa se täällä! Haluan näyttää, että jokainen perhe on erilainen, ja elää omanlaistaan elämää. Haastan myös toiset bloggaajat tarttumaan tähän aiheeseen, koska mitä useampi puhuu positiivisesti lapsiperheiden puolesta, sitä useampi väärä ennakkoluulo kumoutuu!