Peilaan omaa vanhemmuuttani siihen mitä itse tunsin lapsena

26.02.2019

Todella usein erilaisissa tilanteissa mä mietin, miltä joku asia tuntui musta itsestä lapsena. Mun on tosi paljon helpompi aina ymmärtää meidän lapsia ja toimia erilaisissa tilanteissa, kun muistelen niitä omia fiiliksiä eri tilanteissa. Yritän aina muistella, milloin aikuiset esim. toimivat itsestäni mukavasti, ja milloin olisin toivonut, että joku olisi tehnyt jotain eri tavalla. Lisäksi toki mietin, milloin aikuisen toiminta oli perusteltua ja milloin olisi voinut toimia toisellakin tavalla.

Mä muistan omasta lapsuudestani tosi paljon ja mulla on vaikka kuinka paljon muistoja jo ennen kouluikää. Muistan tosi elävästi monet tilanteet ja muistan tosi selkeästi ne tunteet ja ajatukset, joita lapsena koin. Se tekee mulle itselleni paljon iisimpää siitä lapsen tasolle asettumisesta. On paljon helpompi ymmärtää, miksi lapsi toimii jossain tilanteessa miten toimii, koska muistan, miksi itse tein lapsena ihan samalla tavalla.

Muistan millaiset asiat tuntuivat pelottavalta ja milloin mulla oli erityisen turvallinen olo. Muistan, missä tilanteissa mä kaipasin aikuisen apua, ja milloin taas koin, että olisin jo pärjännyt itse, vaikka aikuinen tuputti apua. Muistan, miten tylsää oli, kun joskus mulla ei ollut ketään leikkikaveria ja äitikään ei jaksanut leikkiä. Muistan, miten kivaa oli, kun äiti joskus yllätti ja tuli hakemaan koulusta tosi aikaisin ja vei jätskille. Muistan, miten inhottavaa se oli, kun aikuinen huusi mulle.

Muistan, miten jännittävää oli, kun sai valvoa pidempään perjantaisin ja syödä vähän herkkuja. Muistan miten paljon mulla oli asiaa aina illalla, kun olisi jo pitänyt mennä nukkumaan. Ja miten äiti aina kärsivällisesti kuunteli mua, vaikka mulla oli ”vielä yksi juttu ja sitten mä alan nukkumaan mä lupaan!”. Muistan, miten älyttömän jännää oli, kun me eskarissa karattiin samassa pihassa asuneen tarhakaverin kotiin kesken ulkoilun, kun hänellä oli omat avaimet. Saatiin siitä kyllä aikamoiset puhuttelut, mutta olihan se nyt hauska kokemus. Eikä me mitään pahaa haluttu kenellekään tai aiheuttaa huolta, vaikka se päiväkodin aikuisille varmasti pelottavaa olikin, kun lapset olivat yhtäkkiä hukassa.

Muistan, miten tärkeää mulle oli kuulla perustelut, miksi äiti kielsi mua tekemästä jotain, tai miksi me ei voitu tehdä jotain. Silloin oli paljon helpompi ymmärtää. Vihasin sitä, jos ainoa saamani perustelu oli ”SIKSI.”. Siksi mä en koskaan vastaa siksi, kun lapset kysyvät miksi.

Usein juuri silloin, kun eka reaktio näin vanhempana olisi ärsyyntyminen, mä otan pienen hetken pysähtyäkseni ja mietin, mitä itse olisin tuntenut lapsena samanlaisessa tilanteessa. Se ei vie kuin 5 sekuntia, mutta kun irtaannun siitä käsillä olevasta tilanteesta ja mietin sitä oman näkökulmani lisäksi myös lapsen näkökulmasta, mä pystyn suhtautumaan siihen paljon fiksummin. Se on mun tapa ”laskea kymmeneen”. Pystyn olemaan sekä jämpti että ymmärtävä. Pystyn näkemään mikä on ollut ajatus jonkun hölmönkin jutun taustalla ja löydän ne oikeat sanat mitä sanoa. Tästä mä olen luvannut ihan omankin postauksen, että miten meillä suhtaudutaan lasten riitoihin ja muihin hankaliin tilanteisiin, mutta tämä on siis yksi keino, jota käytän.

Se täytyy tietenkin ottaa kaikessa huomioon, että me ihmiset ollaan erilaisia. Monet asiat jotka itse koin lapsena tietyllä tavalla, meidän lapset kokevat aivan eri tavalla. Joissakin asioissa he ovat miljoona kertaa rohkeampia kuin itse olin pienenä. Jotkut toiset asiat taas olisivat heille vielä ihan liikaa, mitä itse taas tein jo huomattavasti nuorempana. Aikakin on ihan toinen, 2010-luvun loppupuolella moni asia on muuttunut omasta lapsuudestani 90-luvulla.

Mutta ne perusasiat eivät muutu. Meidän lapsille on ihan yhtä tärkeää kuin mulle aikanaan, että silloin kun kertoo aikuiselle jotain juttua, aikuinen kuuntelee ihan oikeasti. Sen kyllä huomaa, jos aikuisen ajatukset on jossain muualla.

Meidän lapsiakin harmittaisi siivota yksin huonetta, jossa on ollut ihan hirveän kivat ja isot barbieleikit monta päivää, niinkuin mua harmitti lapsena. Se leikki oli tosi tärkeä  ja hauska ja kiva, mutta ai hitto että ärsytti se, kun kaikki ne pikkutavarat ja vaatteet ja kalusteet ja nuket ja kengät piti ihan yksin lajitella jokaiseen eri laatikkoon. Siinä kesti sata vuotta kun siivosi ja se urakka tuntui ihan toivottomalta. Eikä sen jälkeenkään ollut mikään voittajafiilis, se oli vaan kertakaikkiaan kokonaisuudessaan ärsyttävää. Siksi mä menen auttamaan, jos meidän lapset pyytävät apua siivouksessa, enkä kilju, että ”Nyt ne tavarat paikoilleen niinkuin olis jo, tai seuraavaksi tulen jätesäkin kanssa!”.

Silti meillä lapset siivoavat yleensä huoneet itsekseen ja ihan mukisematta. Se, että auttaa pyydettäessä ei ole lepsuilua kasvatuksessa. Se on inhimillistä.

Meidän lapsillekin on tärkeää se, että silloin kun on paha mieli, saa mennä aikuisen syliin, vaikka olisikin jo muka iso.

Meidän lapsillekin tulee fyysisesti paha olo, jos on pakko maistaa jotain, mitä ihan oikeasti inhoaa, niin kuin mulle tuli lapsena. Siksi mä en koskaan pakota maistamaan, niin kuin mun ikäluokkaa esim. koulussa pakotettiin. Silti meidän lapset ovat suunnilleen kaikkiruokaisia, eivätkä yhtään nirsoja. Me kannustetaan rohkeasti maistamaan, mutta ei ikinä pakoteta. Ja kehutaan etenkin silloin kun lapsi oma-aloitteisesti maistaa jotain, joka on ensin tuntunut sellaiselta, mitä ei halua maistaa.

Munkaan äiti ei pakottanut maistamaan ja siitä olen niin kiitollinen. Äitikin tosin muisti omasta lapsuudestaan hirveitä tarinoita syömään pakottamisesta päiväkodissa ja ehkä siksi hänkin osasi suhtautua tähän asiaan omaan kokemukseensa pohjautuen.

Koskaan me ei myöskään pakoteta syömään lautasta tyhjäksi, koska muistan tasan miten hirveä se tunne oli kun maha oli jo täysi, mutta joku hengitti niskaan, että ”Syö nyt se lautanen tyhjäksi! Itse otit ruuan, ei kannata ottaa enempää kuin jaksaa syödä. Ruokaa ei heitetä roskiin!”.  Se oli pelottavaa ja inhottavaa, enkä ikinä halua aiheuttaa sellaista tunnetta omille lapsille. Joo, ruokahävikkiä pitää välttää, eikä lautaselle kannata ottaa enempää kuin tietää jaksavansa syödä. Mutta se oikea keino opettaa sitä ei ole syömään pakottaminen. Oikea keino meillä on neuvominen ja keskustelu yhdessä lapsen kanssa.

Meidän lapsillekin on tärkeää kuulla, että vanhemmat rakastavat, senkin jälkeen kun lapsi on tehnyt jotain pönttöä tai pahoittanut vanhemman mielen ja pyytänyt sitä anteeksi. Munkin äiti muisti aina sanoa, että rakastaa mua, vaikka joskus riideltiin tulisestikin. Muistan, miten huojentava fiilis siitä tuli. ”Ei haittaa vaikka tein tyhmästi, koska äiti silti rakastaa mua, ja kaikki on ihan hyvin nyt.” Mun ei ole koskaan tarvinnut epäillä sekuntiakaan äidin rakkautta mua kohtaan.

Mulle on hirveän tärkeää se, että lapset kokevat meidän olevan vanhempina oikeudenmukaisia ja reiluja. Meillä on rajat ja säännöt, mutta meillä on myös ymmärrystä lasta kohtaan. Meillä ei koskaan kielletä tai pakoteta vain siksi, että se on ”vanhemman oikeus” ja vanhemmalla on valta päättää. Vaikka joskus tekisi mieli sanoa vaan ”siksi”, mä en sano. En ikinä haluaisi olla tekopyhä lapsiani kohtaan, tai nostaa itseäni heidän yläpuolelleen. Kaikki me ollaan samaa tiimiä, joka yhdessä opettelee. Joka ikinen päivä me opetellaan Oton kanssa vanhemmuutta ja joka ikinen päivä lapset opettelevat elämää, niin kuin mekin.

Toivon, että pystyn säilyttämään tämän tavan toimia ja ajatella myös tulevaisuudessa, koska se tekee vanhemmuudesta paljon helpompaa mulle itselleni.


Minä rakastan sinua

22.12.2018

”Minä rakastan sinua.” Nuo kolme pientä sanaa mä kuulin meidän vuoden ja kymmenen kuukauden ikäisen taaperon suusta ensimmäistä kertaa eilen samalla kun hän painoi pienen päänsä mun kaulakuoppaan ja rutisti mua. Alkoi itkettää samantien. Miten voi olla niin onnekas, että on kolme pientä ihmistä, jotka sanovat näitä sanoja mulle joka päivä? Miten olen voinut saada näin paljon hyvää mun elämään?

Meidän perheessä ei mene päivääkään, etteikö kaikille perheenjäsenille sanottaisi ainakin kerran (yleensä montakin kertaa), että rakastetaan. Mun äiti sanoi mulle lapsena ihan joka päivä, että rakastaa mua, ja sama tapa on jäänyt mullekin. Mun on tosi helppo sanoa ne sanat, ja sanon niitä usein ja paljon. Mun mielestä ne eivät sanomalla kulu, joka ikinen kerta kun kuulen ne sanat, kenen suusta vaan, mun sydämessä läikähtää lämmin tunne. Jokaisen ihmisen pitäisi saada kuulla olevansa rakastettu. Ja mielellään joka päivä.

Rakkaus on suurin voima, jota meidän perheessä on, ja jota meissä ihmisissä on. Sitä mieltä minä olen. Kaikki asiat on helpompi kestää kun ympärillä on rakkautta. Suurista iloista on helpompi nauttia, kun tietää, että ihmiset jotka rakastavat iloitsevat mun kanssa. Suurista suruista on helpompi selvitä, kun ympärillä on rakkauden tuki. Kun tietää, että ympärillä on rakkautta, saa näyttää kaikki tunteet. Saa kiukutella joskus turhasta ilman, että tarvitsee pelätä menettämistä. Saa olla heikko, mörökölli tai kipeä. Saa kertoa suurimmista peloistaan. Saa itkeä, saa nauraa. Saa tehdä virheitä. Saa onnistua ja saa tukea onnistumiseen. Koskaan ei tarvitse tuntea olevansa yksin, eikä koskaan tarvitse tuntea kaikkia tunteita yksin. Ja se, että saa näyttää rakkautta itse, on mulle suurin lahja mitä voi olla.

Rakkaus on meidän lasten koti, ja mun koti. Mulle on ihan sama missä me ollaan tai mitä me tehdään, mutta rakkaiden kanssa mä olen kotona ja turvassa. Se ajatus, että lapsi tuntee samoin, ja tunnistaa tämän mielettömän tunteen ja haluaa kertoa siitä, on varmaan hienoin tunne mitä mä voin äitinä tuntea.

Mun mielestä rakkauden ilmaiseminen ei ole kiusallista, koska olen niin onnekas, että olen aina saanut tukea ja mallia siihen. En ole koskaan tuntenut, että olisin sanonut niitä sanoja ”väärällä hetkellä”, ja mulla on vahva usko, että niitä ei voi sanoa liikaa tai ”väärällä hetkellä”. Jos jokin menee pilalle noista kolmesta sanasta, ei sitä ollut tarkoitettukaan. Aito rakkaus kestää kyllä sen, että se sanotaan ääneen.

Mutta mä ymmärrän hyvin sen, että joillekin se voi olla tosi kiusallista tai vaikeaa, jos niitä sanoja ei ole koskaan saanut kuulla esim. omilta vanhemmiltaan. Vaikka rakkautta voi osoittaa myös teoilla, ei mikään voi korvata niiden sanojen selkeää suoraa viestiä. Musta se on ajatuksena lohduton, että moni lapsi ei tiedä olevansa rakastettu, koska sitä ei koskaan sanota ääneen. Näin kertoi esimerkiksi Lapsistrategia2040 -vaikuttajaillassa Äidin Puheenvuoro -tubekanavan Inari, joka oli kysynyt nuorilta seuraajiltaan, mitä nämä toivoisivat omalta perheeltään. Moni oli vastannut, että toivoisi, että vanhemmat kertoisivat useammin rakastavansa, ja moni oli myös sanonut, ettei kukaan ole koskaan sanonut ääneen, että rakastaa.  Mä haluan toitottaa sitä niin usein ja niin paljon kuin vain meidän lapset jaksavat kuunnella, että he varmasti tietävät olevansa rakastettuja elämänsä jokaisena hetkenä. Ainakin toistaiseksi he onneksi ilmaisevat rakkautta usein oma-aloitteisesti ääneen myös itse, eli liikaa en taida sitä silti hokea.

Palatakseni taaperoon ja tämän tekstin alkuun: mä meinasin haljeta rakkaudesta sillä hetkellä, kun hän ilmaisi tunteensa niin hienosti ja voimakkaasti. Ja nytkin kun mä muistelen sitä, mulla tulee kyyneleet silmiin. Miten hienoa on saada olla kolmen näin ihanan pienen rakkaan äiti, ja saada takaisin rakkautta heiltä! Miten hienoa, että taaperosta tuntui siltä, että hän halusi kertoa näistä tunteista ääneen minulle. Miten hienoa, että hän tunnisti nämä tunteet ja osasi sanoittaa ne. Rakastan niin paljon <3

Sanotaanko teillä lapsille että rakastetaan, tai saatteko itse kuulla sitä omilta vanhemmiltanne? Onko teille helppoa sanoa MINÄ RAKASTAN SINUA?