Millaista on olla kroonisesti masentuneen läheinen

10.10.2018

Maailman mielenterveyspäivää vietetään tänään 10.10. ja aihe koskettaa myös itseäni syvästi. Ei niinkään itseni puolesta, vaan siksi, koska olen seurannut vierestä oman äitini masennusta jo yli 12 vuoden ajan. Mun äitini masentui vakavan sairastumisen seurauksena v. 2006, ja on siitä lähtien elänyt masennuksen kanssa. Mulla on äidin lupa tämän tekstin kirjoittamiseen, koska halutaan yhdessä kertoa tästä tärkeästä aiheesta, ja mä haluan myös antaa vertaistukea kaikille masentuneiden läheisille omasta puolestani.

Silloin kun mun äiti sairastui, mä olin vasta teini. Olin silloin 14-vuotias, ja mun oli hyvin vaikeaa tajuta sitä, miksi äiti ei jaksanut nousta sängystä ylös ollenkaan. Ensimmäiset vuodet äidin masennuksesta mä en oikein ymmärtänyt koko sairautta. Silloin näistä asioista ei ollut yhtä paljon tietoa kuin nykyään, tai ainakaan sitä ei ollut yhtä helposti saatavilla, tai en jaksanut olla tarpeeksi kiinnostunut siitä. Luultavasti näiden kaikkien yhdistelmä. Eniten ajattelin vaan, että miksi äiti ”ei ota itseään niskasta kiinni” ja nouse ylös sieltä sängystä. Miksi se ei tee ruokaa, miksi se ei maksa laskuja, miksi se ei tee mun kanssa jotain hauskaa. Miksi se ei nauti siitä, että se on edes hengissä, kun se olisi ihan hyvin voinut kuolla. Miksi se käyttää kaikki päivät vaan nukkumiseen, kun se voisi elää ja tehdä kaikkea kivaa mun kanssa.

Mä olin vihainen ja turhautunut. En pystynyt asettumaan äidin asemaan, ja ymmärtämään sitä, miltä se tuntuu kun koko oma persoonallisuus, kyky käsitellä tunteita ja oma liikuntakyky muuttuu täysin itsestä riippumatta vakavan sairauden seurauksena. Teinille tyypillisesti ajattelin kaikkea omasta näkövinkkelistäni, miten vaikeaa ja hankalaa kaikki on minulle. Samalla surin sitä, että äiti ei voinut enää tehdä kaikkea samaa mitä ennen.

Meidän lasten syntymän myötä äiti on viettänyt jonkin verran aikaa täällä meillä Helsingissä. Ensimmäisinä vuosina enemmän. Moni ajatteli silloin, että äiti oli meillä vaan tukena, kun ei luotettu itseemme nuorina vanhempina, tai kaivattiin hoitoapua. Todellisuudessa äiti kuitenkin vietti aikaa meillä, koska se teki hänelle hyvää. Hän sai olla rakkaiden läheisten luona, eikä yksin kotona masentuneena. Toki hän oli suuri apu myös mun toisen raskauden aikana mun joutuessa vuodelepoon, ja saatiin me joskus sitä hoitoapuakin häneltä, ja saadaan satunnaisesti edelleen. Pääosin äiti kuitenkin tulee tänne meille viettämään aikaa meidän kanssa ja lomailemaan siitä omasta arjestaan (ja nukkumaan, hän kuulemma nukkuu parhaiten meillä, vaikka meidän vierassänky on n. 17366494 huonompi kuin hänen oma sänkynsä).

Lapset saavat äidin liikkeelle, ja hymyn kasvoille. Silloin kun meidän esikoinen syntyi, mä näin ekaa kertaa, että äidin masennus alkoi helpottamaan. Se oli ollut yhtä syvää kuilua vuodesta toiseen vuoden 2006 jälkeen mutta vuonna 2011 äiti ensimmäistä kertaa alkoi piristymään. Hän jaksoi paremmin kuin vuosiin, ja mä en voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, kuinka ihanaa oli nähdä hänen voivan paremmin ja olevan aidosti iloinen ja onnellinen. Silloin me tehtiin yhdessä kaikkea ja äiti jaksoi. Silloin tuntui, että aloin saada sitä ”mun vanhaa äitiä” takaisin. Olihan hänellä silloinkin hankalampia päiviä ja hän nukkui paljon, mutta siitä huolimatta hän oli enemmän se äiti, jonka tunsin ennen sairautta.

Vuonna 2014 äidin koira Mörkö kuoli sydänvikaan, ja äiti masentui taas pahemmin. Mä osasin odottaa sitä, mutta silti se turhautti ja suututtikin. Oli vaikeaa hyväksyä sitä, että menetin uudelleen ison osan äidistä masennukselle ja tunsin katkeruuden tunteita. Satunnaiset huonot päivät vaihtuivat jälleen satunnaisiin hyviin päiviin, ja huonoista päivistä tuli arkea. Sen jälkeen masennus on ollut taas näkyvämmin läsnä, vaikka äiti piristyikin huomattavasti uuden koiransa Armaksen myötä. Notkahduksia tulee ja menee, välillä hänellä on pidempiä masennuskausia ja välillä hän jaksaa paremmin.

Mä olen käynyt pitkän tien ajatuksissani, että olen pystynyt hyväksymään masennuksen pysyväksi osaksi äitiä. Olen lukenut masennuksesta satoja artikkeleita ja kirjoja, ja käyttänyt varmasti tuhansia tunteja siihen, että olen pyrkinyt ymmärtämään sairautta. Mistä se johtuu, miksi se ei parane, mitä voisin itse tehdä. Luulen, että olen tehnyt kaiken mitä vaan on mahdollista yrittää tehdä. Ja olen huomannut, että masentuneelle tärkeintä on vaan se, että vaikka ei aina ymmärtäisi, ei ainakaan hylkää ja muistaa kuunnella. Ja mä en ikinä ole hylännyt äitiä, eivätkä ole muutkaan läheiset. Äiti sanoo, että meidän perheen, ystävien, vanhempien ja sisarusten tuki on ollut korvaamatonta ja antanut voimaa jaksaa masennuksen ja muiden sairauksien kanssa.

Mun mielestä tärkeää on se, että pitää yhteyttä, kuuntelee ja muistaa pyytää mukaan, vaikka usein saisikin masentuneelta vastaukseksi ”en jaksa”. Ja se, että ymmärtää, että masentunut ei ole hankala tai jaksamaton tahallaan. Vaikka olen katsonut masennusta 12 vuotta vierestä, sitä on edelleen joskus hankalaa hyväksyä. Joskus äidin masennus tuntuu henkilökohtaiselta loukkaukselta, vaikka jokainen järjen ääni sanoo päässä, että ei äiti voi sille mitään. Masentuneen ihmisen läheisten on tärkeää huolehtia myös omasta jaksamisestaan, ja purkaa niitä omia tunteitaan jollekin. Onneksi mulla on Otto, jolle voin puhua. Kun puhun itse omista tunteistani, pystyn ymmärtämään masennusta paremmin, ja olemaan purkamatta omaa turhautumistani äitiin.

Mä olen äidistä hurjan ylpeä. Tällä hetkellä hän voi paremmin kuin pitkään aikaan, vaikka viimeisen vuoden sisällä hän on kohdannut suuren menetyksen, ja käynyt läpi rankimman masennusjakson hetkeen. Kerta toisensa jälkeen äiti kipuaa niin ylös kun vain jaksaa, vaikka tippuisi korkealta ja kovaa. Mä en voi läheisenä muuta kuin tukea, kannustaa pienistäkin onnistumisista ja olla läsnä niin paljon kuin pystyn, ja niin aion jatkossakin tehdä. Joka päivä mä soitan äidille, ja kysyn miten hän voi. Äiti on meille kaikille rakas, ja mä toivon koko sydämeni pohjasta, että vielä joskus hän saisi elää ilman masennuksen varjoa.