Näin pidän itsestäni huolta arjessa

07.06.2019

Multa toivottiin Instagramin puolella postausta siitä, miten pidän huolta itsestäni ja mun kropasta lapsiperhearjen keskellä. Tämä oli itselleni aika iso positiivinen huomio. Kolmannen raskauden jälkeen en nimittäin paljoa tällaisia postaustoiveita ole saanut, sillä meni kauan aikaa niin, etten oikeasti ollut hyvässä kunnossa. Ja se myös näkyi. En mä vieläkään koe olevani mitenkään huippukunnossa, mutta jaksan hyvin arjessa ja kroppa tuntuu omalta. Ja nyt ajattelin kertoa miten se on onnistunut. Spoiler alert! En ole himoliikkuja, en käy salilla enkä noudata minkäänlaisia ruokavalioita tai dieettejä. Jos siis haluat lukea keinoja pitää itsestään arkisesti huolta ilman sen suurempia kommervenkkejä, jatka lukemista.

1. Pienensin annoskokoja ähkystä riittävään.

Raskaus- ja imetysaikana olin tosi nälkäinen. Söin oikeasti paljon ja usein ja se jäi päälle. Oli vaikea lopettaa syömistä, vaikka maha tuntui jo kylläiseltä. Tänä keväänä tein tietoisen päätöksen pienentää annoskokoja, syödä vähän hitaammin ja lopettaa sitten, kun lautanen on tyhjä, eikä vasta sitten kun tuntuu siltä, että maha on ääriään myöten täynnä. Otan siis tietoisesti aavistuksen vähemmän ruokaa kuin ennen, mutta kuitenkin täysin riittävästi. Mitään ruoka-aineita tai aterioita en ole jättänyt pois, enkä mieti hiilareita tai protskuja tai kaloreita. Lakkasin vaan syömästä liikaa. Toimii!

2. Teen töitä seisten.

Mun työasento ei vieläkään ole optimaalinen ja tarvitsisin ihan oikean seisomatyöpisteen. Mutta noin niinkuin muuten kropan kannalta on ainakin tuhat kertaa parempi seisoa koko työpäivä tietokoneen ääressä, kuin istua tai olla puoli-istuvassa asennossa koko työpäivä koneen ääressä. Samalla kun seison, venyttelen välillä, liikuttelen jalkoja ja pyörittelen olkapäitä. Välillä seison esim. yhdellä jalalla ihan huomaamattani vaikka vartin ja Otto naureskelee mun asennoille ja ottaa musta salakuvia. Hän edelleen istuu oman työpisteensä ääressä silloin kun tekee töitä, ja arvatkaa kumpi meistä valittaa edelleen niska- ja hartiasärkyä ja kumpi ei? Niinpä. Ainakin mun kokemuksella seisominen on paljon parempi vaihtoehto kuin istuminen.

3. Käyn 1-2 kertaa viikossa 6-8km lenkillä kaverin kanssa.

Me ei juosta, mutta kävellään niin reipasta tahtia kuin jaloista lähtee. Ihan mieletön fiilis aina lenkin jälkeen, kun on saanut höpötellä kaikesta maan ja taivaan välillä rauhassa ja sitten on tullut vielä liikuntaakin samalla. Aiemmin tuntui, ettei mun arjessa ole aikaa liikunnalle tarpeeksi. Nykyisin sitä on vaan löytynyt, kun aloitti pikkuhiljaa. Ensin käytiin lenkillä vain kerran viikossa, joka viikko. Kun siitä onnistui pitää kiinni, on helppo lisätä arkeen myös toka lenkki. Eikä se reilu tunti ole niin pitkä aika, päivään jää silti 23 muuta tuntia.

Varsinkin näin kesällä lenkille on tosi helppo lähteä vielä myöhäänkin illalla, kun on valoisaa pitkään. Mielellään lisäisin viikkoon vaikka kolmannenkin lenkin, mutta en halua ahnehtia heti liikaa. Lisätään lenkki kerrallaan ja pidetään niistä kiinni. Mulla on ainakin tapana kyllästyä, jos yritän liian kovaa ja usein. Suuri kiitos kaverille, joka alkuun muisti aina pyytää lenkille, vaikka multa meinasi unohtua. Mä todella odotan innolla meidän lenkkejä aina! Kävelyä tulee myös muuten vaan paikasta toiseen liikkuessa, kun hoitaa kävellen esim. kaikki alle 2km etäisyydet.

4. Venyttelen tai joogaan tai teen lihaskuntoa 1-3 kertaa viikossa YouTuben videoiden avulla.

Tämä on täysin viikon aikatauluista kiinni, mutta silloin kun tuntuu olevan sopiva hetki, teen 10-30min jooga-, kehonpaino-treeni- tai venyttelyvideon. Se voi olla aikaisin aamulla, myöhään illalla tai vaikka keskellä päivää. Usein lapset tulevat mukaan ja meillä on hauskaa yhdessä. Videot sopii hyvin mulle, koska mä olen tosi laiska lähtemään mihinkään tunneille kodin ulkopuolelle. Liikunta sopii mulle silloin, kun sen harrastaminen vaatii multa mahdollisimman vähän muuta säätöä. Siksi joogavideot ja siksi lenkit. Aloitin 5-10min lyhyillä videoilla ja huomasin, että usein tuli tehtyä vielä toinenkin video siihen perään, kun se olikin niin kivaa. Sitä 5min pikavenyttelyä oli paljon helpompi lähestyä kuin jotain 30-45min videota ja siksi aloitin niillä. Sitten tuli ihan huomaamatta tehtyä kuitenkin 20-30min treeni, vaikka aloitti sillä ”mä nyt venyttelen nopeesti vaan 5 minuuttia” -asenteella.

 

5. En kiellä itseltäni mitään enkä pakota itseäni mihinkään.

Silloin kun tekee mieli herkkuja, syön herkkuja. Herkut on hyviä! Varsinkin kesällä mä tarvitsen jäätelöä ja se on ihan fine. En pakota itseäni lenkille silloin kun ei huvita, enkä pakota itseäni tekemään treeniä, jos ei huvita. Silloin yleensä huvittaa. Vältän sellaista ”turhaa” napostelua, että kävisi aina vähän väliä hakemassa kaapista keksin tms. Jos syön herkkuja, niin sitten syön niitä kunnolla, hetkestä nauttien. En myöskään juo mitään limuja tms. kokoajan, vaan jos haluan juoda limua, niin sitten nautiskelen siitä. Muuten janojuomana toimii vesi.

+ Lähden mukaan lasten juttuihin ja leikkeihin.

Puistossa en seisoskele paikallaan puhelinta selaten vaan kiipeilen ja hypin trampoliinilla. Pihalla en makaa (pelkästään) aurinkotuolissa, vaan pelaan lasten kanssa jalkapalloa tai hypin hyppynarua. Kun lähdetään lasten kanssa puistoon, he usein pyöräilevät ja me kävellään Oton kanssa reipasta tahtia. Näin tulee huomaamattakin liikuttua ja se on paljon hauskempaa kuin seisoskelu, lapsetkin tykkäävät. Sitten kun pääsee rannalle, aion mennä sinne veteen uimaan ja leikkimään, enkä vaan makoile pyyhkeen päällä.

Siinäpä ne, mun keinot pysyä (omasta mielestäni) riittävän hyvässä kunnossa. Mä olen kaukana atleettisesta, eikä näillä neuvoilla mitään huippukuntoa saavutakaan. Mutta näin mä jaksan arjessa, saan liikuntaa, saan nautiskella, saan olla just sellainen kuin olen. Voi hyvin olla, että jossain vaiheessa liikun enemmän ja nautin siitä. Voi olla, että joskus alan nauttimaan salilla käynnistä ja ryhmäliikunnasta tai aloitan vaikka uinnin. Mutta just nyt on hyvä näin.

Ihanaa viikonloppua kaikille <3

Miten te pidätte itsestänne huolta arjessa? Mikä liikunta tuo teille eniten iloa tai hyvää fiilistä? Mikä on teidän lemppariruoka just nyt?


Näin olen muuttunut äitinä kahdeksassa vuodessa

04.06.2019

Syksyllä tulee kuluneeksi kahdeksan vuotta ensimmäisestä synnytyksestäni, mutta matkalla äidiksi olin jo ennen sitä. Mä koen, että ne ensimmäiset äitiyden hippuset alkoivat muodostumaan sillä hetkellä kun siitä vatsassa olevasta vauvasta tuli konkreettinen ajatus. Siinä hetkessä kun tajusi, että meille on oikeasti tulossa ihan oikea ihminen. En muista ehkä sellaista tarkkaa hetkeä milloin se mulle konkretisoitui, se saattoi olla jotain niinkin geneeristä kuin neuvolan antaman oppaan selaamista ja siitä sen katselua, minkä kokoinen jalkapohja mahavauvalla oli juuri sillä hetkellä.

Vauva konkretisoitui yhteisissä puheissa Oton kanssa, kodin vauvavalmiiksi laittamisessa ja mahatyypin liikkeissä. Eniten ajastus vauvasta tuntui todelliselta silloin kun pelkäsi. Kun pelkäsi, että äkillinen verenvuoto 3 kuukautta ennen laskettua aikaa tarkoitti jotain hirveää (ei onneksi), tai kun supistukset alkoivat kipeinä ja säännöllisinä aivan liian aikaisin ja meille puhuttiin sairaalassa elämästä keskosen kanssa. Niissä hetkissä tunsin ensimmäistä kertaa sitä valtavaa vanhemman rakkautta ja huolta, joka näiden vuosien aikana on tullut tutuksi. Silloin kun pelkäsin menettäväni vauvan, tunsin ensimmäistä kertaa niin voimakkaita tunteita, joita äidinrakkaus itsessäni synnyttää.

Kun sain vauvan ensimmäistä kertaa käsivarsilleni, mun eka ajatus oli, että ”ottakaa se pois mä pudotan sen!”. Me huutoitkettiin Oton kanssa kovempaa kuin vastasyntynyt vauva, se tilanne oli niin valtava tunteiden ja onnellisuuden räjähdys. Ensimmäinen viikko vauvan kanssa oli ehkä mun äidillisen epävarmuuden huipentuma: koskaan ennen sitä tai sen jälkeen en ole ollut niin epävarma omista taidoistani äitinä. Vauvan paino vaan laski ja laski, eikä mun imetys onnistunut. Oltiin viikko pienessä sairaalan eristyshuoneessa, josta meille tehtiin perhehuone, kun tavallisia perhehuoneita ei ollut vapaana. Ne seinät kaatuivat päälle voimalla. Kun meidän esikoinen kuukauden iässä viimein saavutti syntymäpainonsa uudelleen, epävarmuus alkoi helpottaa.

Siihen mennessä oltiin jo huomattu, että kyllä me pärjätään. Vauva kasvaa, nukkuu ja syö ja on tyytyväinen. ”Opetettiin vauva nukkumaan yksin omassa sängyssä”(eli siis laitettiin hänet omaan sänkyyn nukahtamaan yksin ja hän nukahti sinne.), otin omaa aikaa ja vaunulenkkeilin.  Luettiin kirjoja, syötettiin korviketta ja purkkisoseita ja naurettiin paljon. Meillä meni perheenä hienosti ja alun hitaasta kasvusta huolimatta esikoinen oli älyttömän tyytyväinen ja hyvin nukkuva vauva. Hän päästi meidät helpolla. Alun jälkeen hän alkoi myös kasvaa vauhdilla. Oli helppoa nuoruuden vankkumattomalla itseluottamuksella ryhtyä ajattelemaan, että nyt olen hyvä äiti ja juuri minä teen kaiken äitinä oikein, koska minun vauvani on tyytyväinen. Aika noloa, mutta niin mä oikeasti joskus ajattelin.

Oli siis äitiyteni ja ihmisyyteni kannalta suuri onni, että saatiin meidän keskimmäinen. Maailman ihanin ja rakkain vauva, jolla kuitenkin oli alkuun vatsavaivoja ja joka ensimmäisten viikkojen jälkeen lakkasi nukkumasta öisin hyvin ja alkoi heräilemään jatkuvasti. Moni sanoo, että tokan lapsen kanssa voi sitten ottaa rennommin, kun on käsitellyt kaikki omat epävarmuudet jo ensimmäisen lapsen kanssa. Mulle kävi juuri toisin päin. Samalla kun vauva oli aivan toista maata ensimmäisen kanssa, kyseenalaistin kaikki omat periaatteet ja ajatukset, joita mulla oli äitinä ollut. Aloin pyrkiä kohti yhteiskunnan ja muiden äitien paineita ja ihanteita, juuri niitä, joille aiemmin olin naureskellut. Luin paljon kiintymyssuhteesta ja aloin jopa miettiä, olenko toiminut ensimmäisen lapseni kanssa väärin. Imetyksen onnistumisesta oli tullut mulle oman äitiyteni mittari.

Vasta kolmannen vauvan kanssa uskalsin olla rennosti alusta asti juuri sellainen äiti, kuin oikeasti olen. Olin löytänyt oman äitiyteni. Olin saanut nähdä, että aivan erilaisista vauvavuosista huolimatta, molemmista meidän isommista lapsista oli tullut jo ihan mahtavia tyyppejä. Se oli huojentavaa. Kumpikaan ei ollut mennyt rikki siitä, millainen äiti olin. Sillä ei oikeasti ollutkaan mitään väliä, missä vauva nukkui tai mistä hänen ruokansa tuli, vaan sillä kaikella muulla siinä ympärillä.

Ja siinä kaikessa muussa koen olleeni pohjimmiltaan samanlainen jo alusta asti. Olen ollut läsnä. Olen kannustanut ja kehunut lapsia, pitänyt paljon lähellä ja sylissä, halunnut tehdä ja mennä yhdessä. Olen leikkinyt legoilla, autoilla, palloilla ja barbeilla, niin esikoisen, keskimmäisen kuin kuopuksenkin kanssa. Ollaan luettu kirjoja, tanssittu, laulettu ja loruteltu yhdessä ja oltu rennolla meinigillä. Ollaan viety lapsia harrastuksiin ja kannustettu löytämään omat vahvuudet. Ollaan tavattu paljon ihmisiä, rakennettu ympärille tukiverkkoa ja rakastettu täysillä. Ollaan ajateltu, että lapset eivät ole este eivätkä edes hidaste, vaan ihan samanlainen osa elämää kuin me itsekin ollaan. Osa, joka otetaan kaikessa huomioon, mutta joka ei estä meitä elämästä sellaista elämää kuin halutaan.

Vaikka koen olleeni pohjimmiltaan samanlainen äitinä alusta asti, olen kuitenkin ihmisenä muuttunut ja kasvanut paljon. Se on toki vaikuttanut myös äitiyteeni. Itsevarmuuteni äitinä ja itsevarmuuteni ihmisenä eivät aina ole menneet käsi kädessä. Ehkä yksi merkityksellisimpiä asioita äitinä on ollut se, että olen vuosien aikana tajunnut, kuinka suuri merkitys sillä on lapsiin, miten kohtelen itse itseäni. Miten puhun itsestäni tai itselleni. Se ei riitä, että puhun lapsille kauniisti, jos katson itseäni peilistä ja sanon ääneen olevani ruma tai läski. Se ei riitä, että kehun lapsiani onnistumisesta, jos samaan aikaan valitan ääneen Otolle olevani itse surkea ja epäonnistuvani aina. Se ei riitä, että kannustan lapsia tavoittelemaan unelmiaan, jos itse katkeroidun epäonnistumisen pelossa enkä tavoittele omia unelmiani.

Oman ulkonäön arvostelun lasten kuullen lopetin jo kauan sitten, varmaan silloin kun luin keskimmäisen raskausaikana hillittömän määrän kirjallisuutta ja artikkeleita vanhemmuuteen liittyen. Silloin jo törmäsin ajatukseen siitä, että lasten kuullen ei saisi arvostella omaa vartaloa tai ulkonäköä. Onneksi esikoinen oli vasta 1-vuotias silloin, en ehtinyt istuttaa hänen päähänsä ajatusta siitä, että ulkonäössä voisi olla jotain vikaa. Vaikka olen vielä viime vuosina käynyt läpi itseinhoa ja ahdistusta vartalostani, en ole antanut sen välittyä enää lapsille. Mutta se muu itsevarmuus on tullut vasta ajan myötä, tässä vuosien aikana. Kului pitkä aika niin, että en edes ajatellut koko asiaa. Olen aina ollut pääosin positiivinen, mutta kyllä rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että  nuorempana sellainen turha valittaminen asioista ääneen tai itsensä vähätteleminen ei ollut mullekaan vierasta.

Lasten kasvaessa yhdeksi tärkeimmistä kasvatuksen teemoista on kuitenkin muodostunut se, millainen esimerkki itse haluan olla omille lapsille. Sillä on vähintään yhtä paljon väliä kuin arkisella läsnäololla. Haluan olla esimerkki vahvasta tyypistä, joka ei lannistu, ei katkeroidu, ei vähättele eikä unohda itseään. Haluan muistaa olla armollinen itselleni, jotta hekin oppivat olemaan itselleen armollisia. Haluan omalla esimerkilläni antaa heille avaimet kunnioittaa ja rakastaa itseään, saavuttaa omat unelmansa ja löytää onnen arjesta.

Miten sinä olet muuttunut äitinä? Oletko uskaltanut olla alusta asti sellainen äiti kuin olet halunnut? Oletko kokenut paineita ulkopuolelta toimia tietyllä tavalla?