27 vuotta tänään

18.09.2018

Täytin tänään 27 vuotta. Wau. Toivoin viime vuonna synttäreillä, että tulevasta vuodesta tulisi edes puoliksi niin ihana kuin edellinen oli ollut, ja ihana vuosi me ollaan tosiaan saatu. Ollaan saatu kokea suuria onnen hetkiä, ja arki on toiminut. Toisaalta kulunut vuosi näiden synttäreiden välissä on ollut ehkä yksi rankimpia ikinä meidän perheelle. Kahden syntymäpäivän välissä ollaan menetetty Oton kanssa kaksi rakasta isovanhempaa, ja se on luonut oman varjonsa moneen asiaan. Vaikka syksy on synttäreiden vuoksi meille suuren ilon aikaa, se on myös suuren surun aikaa, sillä kaikki muutkin meidän perheen suuret menetykset ovat tapahtuneet juuri syksyllä. Tunteet ovat herkässä kaikilla, mutta yhdessä ollaan tästäkin vuodesta selvitty, ja selvitään myös tästä syksystä, vaikka toisina päivinä tekee kipeämpää kuin toisina.

Tämä vuosi on ollut tosi opettava mulle kokonaisuudessaan. Olen oppinut paljon työnteosta, ja oppinut organisoimaan paremmin. Ollaan puhallettu perheenä täysillä yhteen hiileen, ja saatu paljon aikaan. Ollaan myös osattu ottaa iisisti ja irtautua kiireestä ja kiireen tunteesta. Vaikka olisi paljon tekemistä, ei tarvitse tuntua kiireiseltä, kun keskittyy täysillä just siihen mitä on milloinkin tekemässä, eikä aina mieti seuraavaa asiaa.  Läsnäolo on kaikkein tärkeintä. Olen pitänyt lomaa eka kertaa vuosiin, ja se aika on ollut arvokasta.

Viime vuonna sanoin, että ajankulun huomaa vain lapsista, enkä huomaa itsestäni uusia ikävuosia. Tämän vuoden aikana kuitenkin tuntuu, että olen vanhentunut – ehkä ne kaikki aiemmat vuodet kerralla, joita en ennen huomannut. Aiemmin olin aina ajatuksissani parikymppinen, jotenkin olin jämähtänyt siihen ikään jolloin mun elämä muuttui täysin. Nyt musta ei tunnu enää siltä, että mä olen 20, mutta lapset vaan kasvaa. Nyt mä ehkä uskallan sanoa ääneen olevani aikuinen. Nuori aikuinen, mutta aikuinen.

Joskus aiemmin kun olen pohtinut ikää ja aikuisuutta, olen saanut sellaisiakin kommentteja, että eihän mun ikäiset tiedä aikuisuudesta vielä mitään, varsinkaan minä. Mutta kyllä tässä 27-vuotiaana kolmen lapsen, joista yksi koululainen, äitinä ja pari vuotta yrittäjänä oltuani uskallan sanoa olevani jo aikuinen. Me ollaan aina vanhempina hoidettu omat asiamme itse ja opeteltu kaikki Oton kanssa yhdessä. Ja jos jonkun mielestä olen vieläkin ihan lapsi, niin sekin on ihan fine. Varmasti itsekin ajattelen joskus nelikymppisenä, että kylläpä silloin 27-vuotiaana tiesin vähän. Mutta nyt just mulla on oikeus ajatella, että tiedän ihan tarpeeksi ikääni nähden, enkä ole enää teini.

Itsevarmuus on jotain mitä itse olen saanut vasta iän myötä. Varsinkin viime vuonna, puoli vuotta aiemmin synnyttäneenä, olin vielä tosi epävarma omasta kropastani ja etsin itseäni. Nyt olen saanut sen varmuuden. Tiedän kuka olen, rakastan itseäni ja kroppaani juuri sellaisena kuin olen, ja hyväksyn kaikki ne piirteet mitä itsessäni on. Huvittavinta on se, että mun kroppa on melko saman näköinen edelleen kuin vuosi sitten. Muutos on tapahtunut korvien välissä. Enää en uhraa juurikaan ajatuksiani mun kropan ulkonäölle. Käsittelen ennemmin kroppaa hyvinvoinnin kautta: kun pidän itsestäni huolen, voin hyvin ja kaikki toimii, ei ole tarvetta ajatella sen enempää.

Mä uskallan myös sanoa ääneen mitä haluan ja mitä en halua. Uskallan kieltäytyä silloin kun tarve sitä vaatii, tai en halua tehdä jotain. En purista itseäni liian ahtaalle. Uskallan tavoitella mun unelmia, ja uskallan olla miettimättä, että mitä ne muut ajattelevat. Elämä on liian lyhyt siihen, että uhraisin sekuntiakaan voimavarojani sen ajattelemiselle, että entä jos joku ei tykkää mun henkilökohtaisista valinnoista. Ihan sama.

Nämä kuvat on otettu viime viikolla, ennen koko tätä silmä-episodia. Ulkoilutin ekaa kertaa mun syntymäpäivälahjaa. Mutta se onkin jo ihan toinen tarina, siitä lisää myöhemmin. *neule on saatu Kappahlilta. 

Tänä syntymäpäivänä mulla on vain yksi toive: että ennen seuraavaa synttäripäivää ei tarvitsisi menettää yhtään ketään, vaan me ja kaikki läheiset saataisiin olla terveitä ja elinvoimaisia koko seuraava vuosi. Tiedän että se on aika hemmetin suuri toive, mutta toivon sen silti. Eikä taika mene siitä pilalle, että sanon sen ääneen. Kiitos hurjasti onnitteluista, myötäelämisestä, rakkaudesta ja tuesta, joita olen teiltä saanut. Mä rakastan tehdä sisältöä teille, koska te vaan ootte niin mahtavia. <3


Kun musta tuli merirosvo

18.09.2018

Huh, en voi sanoin kuvailla miten kiitollinen olen kun pystyn nyt kirjoittamaan tätä tekstiä. Sunnuntai-aamuna leikittiin meidän taaperon kanssa, ja hän jotenkin leikin tuoksinassa onnistui tökkäämään mua niin pahasti silmään, että mun sarveiskalvoon tuli haava. Se sattui aivan törkeän paljon, siis tuntui niin kuin se sormi olisi edelleen ollut silmässä ja painanut sarveiskalvoa kynnellä. Tunne oli ihan hirveä. Säikähdin tietty sitä, koska yleensä kun joku tökkää silmään, niin se tuntuu kyllä ikävältä, mutta tunne menee melko nopeasti ohi. Nyt kipu tuntui kuitenkin vain yltyvän, enkä voinut haaveillakaan silmän avaamisesta. Silmä vaan tulvi vettä ihan lakkaamatta, ja puristin sitä kiinni minkä pystyin.

Me lähdettiin siitä heti sitten käymään Terveystalolla, ja sain onneksi ajan osaavalle lääkärille. Lääkäri laittoi silmään puudutustippoja, jotka tuntuivat kuin maailman suurimmalta lahjalta, kivulta lähti pahin terä edes hetkeksi. Hän sitten tutki silmän, ja kävi ilmi, että suoraan mun pupillin päällä oli naarmu. Siksi siis näkö on ollut sumea siitä asti. Sain kosteuttavat silmätipat, antibioottivoiteen ja särkylääkkeet kipuun, ja pääsin onneksi heti kotiin.

Puudutustippojen teho lakkasi tunnissa, ja hirvittävä kipu tuli takaisin. Sunnuntain vietin pimeässä silmälapun kanssa silmä jatkuvasti kyynelehtien, ja Antti Tuiskun Antti Tapani -kirjaa kuunnellen. Onneksi oli äänikirja, sillä olisin varmaan tullut hulluksi jos ei olisi ollut edes jotain muuta ajateltavaa. Sunnuntaina en pystynyt pitämään silmää auki ollenkaan, sillä kipu oli niin kova. Ihan koko päivän tuntui siltä, kuin se sormi olisi edelleen ollut siellä silmässä.

Mulla on hieman huonompi näkö oikeassa silmässä, kuin vasemmassa, ja olen siis tottunut siihen, että vasen silmä hieman kompensoi oikeaa. Sain silmälasit vitosluokalla, mutta en ole käyttänyt niitä juuri ollenkaan. Eilen pystyin pitämään sentään toista silmää jo auki, ja alkuillasta kipu alkoi helpottaa vasemmassakin silmässä sen verran, että arskat päässä pystyin pitämään molempia silmiä auki. Näin kuitenkin melkein kaiken tekstin kahtena, ja kauas näin tosi sumeasti.

Tänään silmä on ollut jo sen verran hyvä, että näen tosi lähelle melkein tarkasti. Kauemmas nään kuitenkin tosi sumeasti edelleen. Täytyy toivoa, että sarveiskalvo uusiutuu nopeasti, kuten yleensä pitäisi, ja pian näkö olisi taas entisensä.

Kaksi asiaa ainakin opin tästä kokemuksesta. 1) Saan olla ihan hemmetin kiitollinen yleensä normaalisti toimivasta näöstä. Mitään ei todellakaan saa pitää itsestäänselvyytenä, ja näkö on kyllä mulle töiden kannalta se kaikkein tärkein aisti. Olen ollut aivan hukassa kun en ole nähnyt, ja kokemus on muistuttanut siitä, miten onnekas olen kun ylipäätään näen yhtään mitään. 2) Sinne optikolle voisin mennä, kunhan silmä paranee, ja hommata ne silmälasit. Tämä kokemus olisi ollut huomattavasti vähemmän hankala, jos pystyisin laseilla korjaamaan huonommin toimivan oikean silmän näköä, ja olisin nähnyt tämän ajan edes yhdellä silmällä normaalisti. Eli joo, heti kun silmä on terve, mä menen optikolle ja hommaan itselleni ne silmälasit. Olipahan kunnon potku pyllylle tämä.

Sellaista, insta storyssa tästä kerroinkin jo eilen. Tämä kulunut viikko on ollut töiden kannalta äärimmäisen hankala, kun ensin podin pahinta migreeniä muutamaan vuoteen, ja sitten pari päivää siitä tapahtui tämä. Olen julkaissut Oton avustuksella vain sovittuja yhteistöitä, jotka olin aiemmin tehnyt valmiiksi. Nyt kuitenkin uskon, että silmä tässä paranee, ja pystyn tuottamaan sisältöä normaaliin tapaan taas. Kiitos hurjasti kaikista tsemppiviesteistä, joita olette instassa laittaneet, sekä kärsivällisyydestä. Niistä on tullut voimaa <3 Ootte best!