Muistatteko, kun viime vuoden puolella tein postauksen asioista, joita te toivoitte, ettei teidän vanhempi olisi koskaan sanonut teille? Se oli mulle tosi vaikuttava ja surullinen kokemus. Haluan uskoa, että ikävien asioiden lisäksi meille on sanottu myös paljon ihania asioita lapsuudessa ja moni seuraajakin toivoi ”vastapostausta”, jossa jakaisin niitä ihania ja tärkeitä asioita, joita olen saanut äidiltäni kuulla. Tässä postauksessa siis kerron ne asiat, joista olen äidilleni kiitollinen, että hän sanoi ne. Lisäksi haluaisin palavasti kuulla teiltä, mistä asioista te olette kiitollisia vanhemmillenne, että he sanoivat ne.

Mä rakastan sua.

Joka päivä, joka ilta äiti sanoi mulle vähintään kerran, että hän rakastaa mua. Myös silloin, kun äiti oli teho-osastolla aivoinfarktissa, heti kun hän pystyi taas puhumaan, hän löysi voimaa jostain sen verran, että sai sanottua nuo sanat mulle. Ihailen sitä valtavasti ja uskon, että nämä kolme sanaa on kaikkein eniten määrittäneet sitä, millainen ihminen musta on kasvanut. Mun on ollut hyvä kasvaa, koska ikinä missään tilanteessa en ole joutunut kyseenalaistamaan sitä, rakastaako äiti mua.

Kotiin saa aina tulla.

Teini-iässä sillä oli valtava merkitys, että tiesin, että mitä tahansa ikinä koskaan mokaisin tai tekisin, olisin aina tervetullut kotiin. Vaikka joskus nolotti tai ärsytti niin paljon, aina tiesin, että sain mennä kotiin tai soittaa äidin hakemaan. Teininä mokasin pari kertaa isostikin, mutta äiti osasi käsitellä ne asiat mun kanssa. Ne käsiteltiin heti ja sitten ne unohdettiin. Äiti ei koskaan syyllistänyt mua jostain mun virheestä tarpeettomasti ja pitkään, vaan se riitti, että tiesin mokanneeni ja pyysin anteeksi.

Älä anna kenenkään kävellä sun yli.

Olin lapsena tosi kiltti, oikein sellainen överikiltti, joka ei koskaan sanonut kenellekään ”ei” tai muutenkaan uskaltanut sanoa mihinkään vastaan. Kirkkaimpana mielessä oli aina se, etten koskaan halua aiheuttaa pahaa mieltä tai häiritä ketään sillä, mitä itse teen tai en tee. Äiti opetti mulle, että en voi aina olla se kaikkein kiltein ja mukautuvaisin, tai muuten jään toisten jalkoihin. Toisia pitää kunnioittaa ja olla mahdollisimman mukava kaikille, mutta kynnysmattona ei tarvitse olla.

Ole kärsivällinen (älä hötkyile).

Vaikka mun äiti ei ehkä ole itse se kaikkein kärsivällisin ihminen (haha sori äiti!), hän halusi opettaa mulle sitä taitoa. Ja siitä olen kiitollinen. Kärsivällisyys helpottaa elämää niin lasten kanssa kuin haaveita tavoitellessakin.

 

Aina saa kysyä.

Tiesin, että sain kysyä äidiltäni mitä vaan, milloin vaan, ja äiti aina vastasi mulle parhaan tietonsa mukaan. Silloin kun mä olin lapsi, ei meillä ollut jatkuvasti pääsyä googleen, mutta käytiin kirjastossa usein. Jos äiti ei jotain tiennyt, hän auttoi mua selvittämään. Arvostan sitä ihan älyttömän paljon, ettei äiti koskaan jättänyt mua yksin mun mietteiden kanssa. Uskalsin kysyä äidiltä mitä vaan, myös seksistä, menkoista, pojista ja mistä milloinkin. Vaikka nolostelin itse välillä, äiti ei nolostellut.

Olen ylpeä sinusta.

Äiti ei koskaan ole säästellyt kehuja, vaan hän on aina kehunut kun on vähänkin ollut aihetta. Se on tehnyt hyvää mun itsetunnolle ja luottamukselle omiin kykyihini. Äiti ei ole ikinä kyseenalaistanut myöskään mun ammatinvalintaa, vaikka se ei mikään perinteisin olekaan.

Ole avoin oma itsesi.

Äiti on aina kannustanut mua puhumaan rehellisesti ja avoimesti. Äitikin on avoin ja rehellinen. Siksi kai olenkin tällainen lörpöttelijä, joka ei aina tajua pitää kaikkea sitä omana tietonaan, mistä joidenkin mielestä ei tarvitsisi puhua ollenkaan. Olemalla avoin ja rehellinen oma itseni, olen saavuttanut mun suurimmat haaveet.

Lue kunnolla kokeisiin, mä autan.

Niin kauan kun asuin äidin kanssa, äiti auttoi mua lukemaan kokeisiin. Mä luin itse koealueen läpi kerran tai kaksi ja äiti sitten kuulusteli sen alueen multa suullisesti. Se oli mulle hyvä oppimistekniikka, joka toimi. Se koealueiden kyseleminen ei varmasti ole aina ollut äidille helppoa tai mielenkiintoista, mutta se oli mulle ihan älyttömän hyödyllistä. Aion toimia itse samoin, mikäli se oppimistekniikka on sellainen, josta meidän lapset tykkäävät tai jonka avulla oppivat, jokainenhan on oppijana erilainen.

Kyllä kaikki järjestyy.

Me ollaan kohdattu äidin kanssa isoja suruja ja kriisejä elämän aikana, mutta niiden aikana olen aina yrittänyt luottaa siihen, että kyllä kaikki järjestyy. Mun lapsuudessa äiti oli se, joka tätä sanoi mulle kun murehdin jotain asiaa. Teini-iässä se kääntyi jossain vaiheessa toisinpäin: äidin pahimpina masennus- ja sairauskausina se olin minä, joka valoi äitiin uskoa: kyllä kaikki järjestyy. Aikuisiällä ollaan tuettu toisiamme puolin ja toisin. Silloin kun meillä oli rahan kanssa tosi tiukkaa tai silloin kun mä olin vuodelevossa ja pelkäsin, että meidän keskimmäinen syntyy pikkukeskosena, äiti muistutti mua, että kaikki järjestyy. Silloin kun mun mummu kuoli ja äiti putosi syvemmälle masennukseen kuin koskaan mun aikuisiällä, mä kannattelin äitiä ja muistutin, että kyllä kaikki järjestyy. Ja aina kaikki on lopulta järjestynyt.

Muista soittaa mummulle/papalle!

Äiti on jo lapsesta asti kannustanut ja muistuttanut pitämään yhteyttä mun isovanhempiin (ja toki muihinkin läheisiin) ja mulla on aina ollut heihin hyvä ja läheinen suhde, vaikka asuttiin kaukana suurin osa lapsuudesta. En ikinä haluaisi joutua miettimään, että olisi pitänyt pitää enemmän yhteyttä silloin kun xxxx oli vielä elossa. Edelleen äiti muistuttaa soittamaan papalle ja soitankin aina säännöllisesti ja kyselen kuulumisia. Uskon ja toivon, että se on yhtä tärkeää niin mulle kuin papallekin.

Siinäpä ne äidin tärkeimmät opit, joista olen äidille kiitollinen. Nämä lauseet ovat antaneet mulle hyvän pohjan kasvaa ja nämä lauseet ovat kantaneet niinäkin hetkinä, kun elämä on ollut kaukana helposta. Elämän hirveimmissä kriiseissä olen aina voinut luottaa äidin rakkauteen ja siihen, että lopulta kaikki järjestyy jotenkin, tavalla tai toisella. Nämä lauseet toimivat myös pohjana omalle vanhemmuudelleni. Nämä ovat niitä asioita, joita pidän tärkeänä sanoa myös omille lapsilleni. Kiitos äiti kun olet juuri mulle maailman paras äiti <3

Mistä sanoista te olette kiitollisia omille vanhemmille? 

Todella usein erilaisissa tilanteissa mä mietin, miltä joku asia tuntui musta itsestä lapsena. Mun on tosi paljon helpompi aina ymmärtää meidän lapsia ja toimia erilaisissa tilanteissa, kun muistelen niitä omia fiiliksiä eri tilanteissa. Yritän aina muistella, milloin aikuiset esim. toimivat itsestäni mukavasti, ja milloin olisin toivonut, että joku olisi tehnyt jotain eri tavalla. Lisäksi toki mietin, milloin aikuisen toiminta oli perusteltua ja milloin olisi voinut toimia toisellakin tavalla.

Mä muistan omasta lapsuudestani tosi paljon ja mulla on vaikka kuinka paljon muistoja jo ennen kouluikää. Muistan tosi elävästi monet tilanteet ja muistan tosi selkeästi ne tunteet ja ajatukset, joita lapsena koin. Se tekee mulle itselleni paljon iisimpää siitä lapsen tasolle asettumisesta. On paljon helpompi ymmärtää, miksi lapsi toimii jossain tilanteessa miten toimii, koska muistan, miksi itse tein lapsena ihan samalla tavalla.

Muistan millaiset asiat tuntuivat pelottavalta ja milloin mulla oli erityisen turvallinen olo. Muistan, missä tilanteissa mä kaipasin aikuisen apua, ja milloin taas koin, että olisin jo pärjännyt itse, vaikka aikuinen tuputti apua. Muistan, miten tylsää oli, kun joskus mulla ei ollut ketään leikkikaveria ja äitikään ei jaksanut leikkiä. Muistan, miten kivaa oli, kun äiti joskus yllätti ja tuli hakemaan koulusta tosi aikaisin ja vei jätskille. Muistan, miten inhottavaa se oli, kun aikuinen huusi mulle.

Muistan, miten jännittävää oli, kun sai valvoa pidempään perjantaisin ja syödä vähän herkkuja. Muistan miten paljon mulla oli asiaa aina illalla, kun olisi jo pitänyt mennä nukkumaan. Ja miten äiti aina kärsivällisesti kuunteli mua, vaikka mulla oli ”vielä yksi juttu ja sitten mä alan nukkumaan mä lupaan!”. Muistan, miten älyttömän jännää oli, kun me eskarissa karattiin samassa pihassa asuneen tarhakaverin kotiin kesken ulkoilun, kun hänellä oli omat avaimet. Saatiin siitä kyllä aikamoiset puhuttelut, mutta olihan se nyt hauska kokemus. Eikä me mitään pahaa haluttu kenellekään tai aiheuttaa huolta, vaikka se päiväkodin aikuisille varmasti pelottavaa olikin, kun lapset olivat yhtäkkiä hukassa.

Muistan, miten tärkeää mulle oli kuulla perustelut, miksi äiti kielsi mua tekemästä jotain, tai miksi me ei voitu tehdä jotain. Silloin oli paljon helpompi ymmärtää. Vihasin sitä, jos ainoa saamani perustelu oli ”SIKSI.”. Siksi mä en koskaan vastaa siksi, kun lapset kysyvät miksi.

Usein juuri silloin, kun eka reaktio näin vanhempana olisi ärsyyntyminen, mä otan pienen hetken pysähtyäkseni ja mietin, mitä itse olisin tuntenut lapsena samanlaisessa tilanteessa. Se ei vie kuin 5 sekuntia, mutta kun irtaannun siitä käsillä olevasta tilanteesta ja mietin sitä oman näkökulmani lisäksi myös lapsen näkökulmasta, mä pystyn suhtautumaan siihen paljon fiksummin. Se on mun tapa ”laskea kymmeneen”. Pystyn olemaan sekä jämpti että ymmärtävä. Pystyn näkemään mikä on ollut ajatus jonkun hölmönkin jutun taustalla ja löydän ne oikeat sanat mitä sanoa. Tästä mä olen luvannut ihan omankin postauksen, että miten meillä suhtaudutaan lasten riitoihin ja muihin hankaliin tilanteisiin, mutta tämä on siis yksi keino, jota käytän.

Se täytyy tietenkin ottaa kaikessa huomioon, että me ihmiset ollaan erilaisia. Monet asiat jotka itse koin lapsena tietyllä tavalla, meidän lapset kokevat aivan eri tavalla. Joissakin asioissa he ovat miljoona kertaa rohkeampia kuin itse olin pienenä. Jotkut toiset asiat taas olisivat heille vielä ihan liikaa, mitä itse taas tein jo huomattavasti nuorempana. Aikakin on ihan toinen, 2010-luvun loppupuolella moni asia on muuttunut omasta lapsuudestani 90-luvulla.

Mutta ne perusasiat eivät muutu. Meidän lapsille on ihan yhtä tärkeää kuin mulle aikanaan, että silloin kun kertoo aikuiselle jotain juttua, aikuinen kuuntelee ihan oikeasti. Sen kyllä huomaa, jos aikuisen ajatukset on jossain muualla.

Meidän lapsiakin harmittaisi siivota yksin huonetta, jossa on ollut ihan hirveän kivat ja isot barbieleikit monta päivää, niinkuin mua harmitti lapsena. Se leikki oli tosi tärkeä  ja hauska ja kiva, mutta ai hitto että ärsytti se, kun kaikki ne pikkutavarat ja vaatteet ja kalusteet ja nuket ja kengät piti ihan yksin lajitella jokaiseen eri laatikkoon. Siinä kesti sata vuotta kun siivosi ja se urakka tuntui ihan toivottomalta. Eikä sen jälkeenkään ollut mikään voittajafiilis, se oli vaan kertakaikkiaan kokonaisuudessaan ärsyttävää. Siksi mä menen auttamaan, jos meidän lapset pyytävät apua siivouksessa, enkä kilju, että ”Nyt ne tavarat paikoilleen niinkuin olis jo, tai seuraavaksi tulen jätesäkin kanssa!”.

Silti meillä lapset siivoavat yleensä huoneet itsekseen ja ihan mukisematta. Se, että auttaa pyydettäessä ei ole lepsuilua kasvatuksessa. Se on inhimillistä.

Meidän lapsillekin on tärkeää se, että silloin kun on paha mieli, saa mennä aikuisen syliin, vaikka olisikin jo muka iso.

Meidän lapsillekin tulee fyysisesti paha olo, jos on pakko maistaa jotain, mitä ihan oikeasti inhoaa, niin kuin mulle tuli lapsena. Siksi mä en koskaan pakota maistamaan, niin kuin mun ikäluokkaa esim. koulussa pakotettiin. Silti meidän lapset ovat suunnilleen kaikkiruokaisia, eivätkä yhtään nirsoja. Me kannustetaan rohkeasti maistamaan, mutta ei ikinä pakoteta. Ja kehutaan etenkin silloin kun lapsi oma-aloitteisesti maistaa jotain, joka on ensin tuntunut sellaiselta, mitä ei halua maistaa.

Munkaan äiti ei pakottanut maistamaan ja siitä olen niin kiitollinen. Äitikin tosin muisti omasta lapsuudestaan hirveitä tarinoita syömään pakottamisesta päiväkodissa ja ehkä siksi hänkin osasi suhtautua tähän asiaan omaan kokemukseensa pohjautuen.

Koskaan me ei myöskään pakoteta syömään lautasta tyhjäksi, koska muistan tasan miten hirveä se tunne oli kun maha oli jo täysi, mutta joku hengitti niskaan, että ”Syö nyt se lautanen tyhjäksi! Itse otit ruuan, ei kannata ottaa enempää kuin jaksaa syödä. Ruokaa ei heitetä roskiin!”.  Se oli pelottavaa ja inhottavaa, enkä ikinä halua aiheuttaa sellaista tunnetta omille lapsille. Joo, ruokahävikkiä pitää välttää, eikä lautaselle kannata ottaa enempää kuin tietää jaksavansa syödä. Mutta se oikea keino opettaa sitä ei ole syömään pakottaminen. Oikea keino meillä on neuvominen ja keskustelu yhdessä lapsen kanssa.

Meidän lapsillekin on tärkeää kuulla, että vanhemmat rakastavat, senkin jälkeen kun lapsi on tehnyt jotain pönttöä tai pahoittanut vanhemman mielen ja pyytänyt sitä anteeksi. Munkin äiti muisti aina sanoa, että rakastaa mua, vaikka joskus riideltiin tulisestikin. Muistan, miten huojentava fiilis siitä tuli. ”Ei haittaa vaikka tein tyhmästi, koska äiti silti rakastaa mua, ja kaikki on ihan hyvin nyt.” Mun ei ole koskaan tarvinnut epäillä sekuntiakaan äidin rakkautta mua kohtaan.

Mulle on hirveän tärkeää se, että lapset kokevat meidän olevan vanhempina oikeudenmukaisia ja reiluja. Meillä on rajat ja säännöt, mutta meillä on myös ymmärrystä lasta kohtaan. Meillä ei koskaan kielletä tai pakoteta vain siksi, että se on ”vanhemman oikeus” ja vanhemmalla on valta päättää. Vaikka joskus tekisi mieli sanoa vaan ”siksi”, mä en sano. En ikinä haluaisi olla tekopyhä lapsiani kohtaan, tai nostaa itseäni heidän yläpuolelleen. Kaikki me ollaan samaa tiimiä, joka yhdessä opettelee. Joka ikinen päivä me opetellaan Oton kanssa vanhemmuutta ja joka ikinen päivä lapset opettelevat elämää, niin kuin mekin.

Toivon, että pystyn säilyttämään tämän tavan toimia ja ajatella myös tulevaisuudessa, koska se tekee vanhemmuudesta paljon helpompaa mulle itselleni.

Heti alkuun huikea disclaimer, että tämä teksti perustuu vain minun omiin henkilökohtaisiin kokemuksiini, eikä minulla ole kokemusta kenenkään toisen ainoasta lapsuudesta, joten en voi puhua toisten puolesta, vain itseni. Mikäli olet itse kokenut asiat eri tavalla, kerro ihmeessä oma näkökulmasi kommenttiboksiin, niin saadaan mahdollisimman laaja katsaus siihen, miten me ainoat lapset ainoana lapsena olemisen koemme.

Mä olen ollut ainoa lapsi pian 27 vuotta, ja tulen aina olemaan. Mulla ei koskaan ole ollut sisaruksia tai puolisisaruksia, eikä musta koskaan tule tätiä. Mun lapsilla ei koskaan tule olemaan mun puolelta serkkuja, ainoastaan isänsä puolelta. Mä en ole koskaan tapellut pikkusisarusten kanssa, eikä mulla ole ollut isosisarusta turvana koulussa. Mun lapsuudenkodissa on aina asunut vain minä ja äiti, kahdestaan.

Siihen asti kun mun äiti sairastui, mä en koskaan kokenut mitään negatiivista siinä, että olin ainoa lapsi. Rakastin sitä, että sain olla ainoa lapsi. Rakastin sitä, että meillä oli kotona niin rauhallista. Silloin kun meillä ei ollut ketään kylässä, oli vain minä ja äiti, ja me tehtiin asioita joko yksin tai yhdessä. Mä olen aika rauhallinen tyyppi, ja rakastin uppoutua omiin tekemisiini tuntikausiksi, olivat ne sitten leikkejä, piirtämistä tai lukemista.

Toisaalta, oli ihanaa lähteä äidin kanssa kahdestaan museoon, kahvilaan tai ravintolaan. Silloin kun oli vapaata, me tehtiin paljon asioita yhdessä. Mut oli helppo ottaa mukaan, kun mua oli vain yksi, ja olin sellainen vähän pikkuvanha ja överikiltti lapsi, joka ei koskaan aiheuttanut konflikteja. Pääsin moniin paikkoihin, ravintoloihin ja tilaisuuksiin, joihin ei välttämättä moni olisi lapsia ottanut mukaan, ainakaan 90-luvulla. Vietin jo lapsena paljon aikaa aikuisten seurassa. Mä nautin siitä, ja mulla oli aina hauskaa. Joskus mietin, että olinko sellainen, koska mun luonne oli sellainen, vai kasvoiko musta sellainen olosuhteiden vuoksi?

Mulla oli tosi paljon kavereita, ja yksinäisyyttä en koskaan kokenut. Olin myös läheinen mun serkkujen ja mun tädin kanssa, ja heidän kanssaan vietettiin paljon aikaa Oulussa ja mummolassa lomilla. Huomaan näin jälkikäteen, että olen kuitenkin aina etsinyt sellaista ”sisko”-hahmoa, ja koen että mun täti, joka on mua vain 11 vuotta vanhempi, on aina ollut vähän kuin mun sisko. Nykyäänkin vietetään aikaa yhdessä paljon aina kun mahdollista, jopa enemmän kuin monet jotka ovat oikeasti siskoksia keskenään. Toisaalta meidän väliltä on aina puuttuneet kokonaan ne sisarelliset nahistelut, varmasti osittain ikäeron vuoksi, ja myös siksi, että ei oikeasti olla siskoja, vaan täti ja siskon tyttö.

Mä uskon että yksi syy siihen, miksi mulla ei koskaan ole ollut ongelmia tasapuolisuudessa tai asioiden jakamisessa toisten kanssa, on se, että mä en joutunut koskaan jakamaan mun tavaroita tai huonetta kenenkään kanssa. Ne oli vaan mun. Se on musta yksi tyhmimpiä oletuksia mitä olen kuullut, että ainoat lapset eivät osaisi jakaa omastaan muille, koska heidän ei ole ollut pakko tehdä niin. Päin vastoin! Mä jaan mielelläni, koska mun ei ole koskaan tarvinnut tapella omastani. Päiväkodissa ja koulussa tietysti tehtiin asioita yhdessä, ja opeteltiin sitä jakamisen jaloa taitoa, eikä mulla ollut siinä koskaan mitään ongelmia.  En missään nimessä sano, että sisaruksilla olisi vaikeampaa jakaa omastaan kuin muilla, sanon vaan, että mun mielestä stereotypia jakamisen vaikeudesta ainoille lapsille on täysin tuulesta temmattu.

Olen myös ehkä alusta asti oppinut sen, että kukaan ei ole itsestäänselvyys. Tiedättekö, sisaruksia kun voi kohdella ihan miten tahansa, ja he ovat aina siinä silti. Kavereita ei voi, koska jos kavereille on inhottava, he eivät luultavasti enää halua olla kavereitasi. Kaveruudesta on huomattavasti helpompaa irtisanoutua, kuin sisaruudesta, ja siksi kavereita täytyy kunnioittaa ja kohdella aina reilusti ja mukavasti.

Toinen stereotypia, johon usein törmää vielä aikuisenakin on, että ainoat lapset olisivat itsekkäitä ja huomionhakuisia, koska ovat saaneet olla vanhempiensa silmäteriä koko elämänsä. Mä sanon, että bullshit. En tunne yhtäkään ainutta lasta, joka olisi sen itsekkäämpi tai huomionhakuisempi, kuin he keskimäärin ovat, joilla on sisaruksia. Tietysti oma mututuntumani on vain oma mututuntumani, ja varmasti itsekkäitä ja huomionhakuisia ihmisiä löytyy molemmista ryhmistä. Mä ajattelen sen kuitenkin niin, että vanhempien tavalla kasvattaa, on huomattavasti enemmän merkitystä, kuin sillä, onko ainoa lapsi vai ei. Kyllä suurperheessäkin voi saada tarpeeksi vanhempien jakamatonta huomiota, ja hyvän pohjan itsetunnolle. Ja ihan samalla tavalla myös ainoa lapsi voi kärsiä siitä, että vanhemmat eivät koskaan huomioi ja ole läsnä tarpeeksi. Se riippuu ihan vanhemmista ja elämäntilanteesta, ja toki lapsesta itsestään.

Milloin olen sitten kokenut sen olevan haitaksi, että olen ainoa lapsi? Silloin, kun mun äiti sairastui vakavasti, eikä mulla ollut ketään jakamassa sitä järkyttävää surua, huolta, pelkoa ja vastuuta. Olin ihan yksin pelottavassa tilanteessa 14-vuotiaana, eikä kukaan kokenut samaa kuin mä juuri silloin. Kohtasin äidin sairastumisen yksin, ilman sisarusta, jonka kanssa olisin voinut puhua, ja joka olisi jakanut kaikkea sitä vastuuta mikä mulle jäi, kun äiti sairastui. Toisaalta, ainakaan mulla ei ollut pienempiä sisaruksia, joista olisin joutunut vielä kaiken muun lisäksi huolehtimaan. Kaikessa on siis puolensa.

Äidin sairastumisen läpikäyminen yksin teini-iässä, on kuitenkin väistämättä saanut pohtimaan vanhuutta. Sitten kun mun äiti on vanha, hän jää yksin minun vastuulleni. Mun äiti on sisarustensa kanssa huolehtinut yhdessä vanhemmistaan, ja heitä on neljä. Silti se on ollut heille kaikille rankkaa ja kuormittavaa silloin, kun sairaudet ovat olleet pahimmillaan. Sitten kun äiti on oikeasti vanha, kaikki se on yksin mulla.

Ei ole sisaruksia, joiden kanssa käydä vuoropäivin katsomassa. Ei ole sisaruksia, joiden kanssa voisi vuorotellen hoitaa lääkärikuljetuksia, kauppareissuja ja arkipäiväisiä asioita. Se on kaikki mun vastuulla. Sitten kun mun äiti joskus kuolee, mikä on ihan hirveä ajatus, mä kohtaan surun ainoana lapsena yksin. Tottakai sisarukset, lapsenlapset, Otto ja kaikki läheiset surevat myös, mutta mä olen ainoa lapsi, enkä voi jakaa sitä tunnetta kenenkään kanssa. Kukaan muu ei voi täysin tietää miltä musta juuri siinä tilanteessa tuntuu, kukaan ei voi muistella mun kanssa yhdessä niitä mun lapsuusmuistoja, joissa on vain minä ja äiti. Se on musta lohduton ajatus. Mutta se on asia, jonka joudun vielä elämässäni joskus kohtaamaan. Etukäteen on turha murehtia, mutta nämä on asioita, jotka on jossain vaiheessa pakko nostaa pöydälle.

Oman kokemukseni perusteella sanon, että jos kaikki menee ihan tavallisesti, sillä ei ole juurikaan väliä onko lapsella sisaruksia vai ei, ainakaan siihen asti että vanhemmat ovat vanhuksia. Elämä voi olla ihan yhtä onnellista tai onnetonta arjessa kaikenlaisissa perheissä, se ei ole sisaruksista kiinni. Mutta elämän suurissa kriiseissä, se sisarus voi olla elintärkeä voimavara. Se on yksi niistä syistä, miksi itse toivoin ja halusin meille useamman lapsen. Kaikilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta saada enempää lapsia kuin yksi, ja joillain ei ole edes mahdollisuutta saada sitä yhtä lasta. Kaikki eivät halua yhtä lasta enempää, ja sehän  on ihan jokaisen perheen oma asia, eikä mun mielestä ole olemassa yhtä oikeaa lapsilukua. Yksi, kolme tai kolmetoista, ei mikään niistä ole toista parempi.

Tämä on vain mun oma näkökulma tähän asiaan, ja nyt mua kiinnostaisi ihan hurjasti kuulla teidän kokemuksia! Millaista sinun mielestäsi on olla ainoa lapsi? Oletko kokenut siitä jotain haittaa tai hyötyä? Millaisia stereotypioita sinä olet kuullut ainoista lapsista?

Sain toiveen, että esittelisin itseni ja jakaisin elämäntarinani, kun lukijani kertoi että ei tiennyt edes mun syntyneen Helsingissä, vaan ajatteli että olen syntyperäinen oululainen. Olen aina välillä vastaanottanut näitä toiveita ennenkin, ja ajatellut että vastahan mä esittelin itseni silloin kun muutin blogini kanssa Indiedaysille. Koin kuitenkin sellaisen realisaation tässä, että hitsi vieköön, siitä on nyt k o l m e vuotta, kun mun blogi muutti tänne. Kolme vuotta. Se ei taidakaan olla ihan vasta, kun se on melkein puolet koko mun blogin olemassaolosta. Samalla tajusin myös, että pian olen tehnyt blogia työkseni kauemmin, kuin kerkesin sitä tehdä harrastuspohjalta. Niin nopeasti aika kuluu.

Tarinan alku

Mutta eipä hypätä asioiden edelle, vaan aloitetaan ihan alusta. Moikka, olen Iina, 26 vuotta. Olen kolmen lapsen äiti, intohimoinen yrittäjä ja Oton vaimo, jonka mielestä arki on ihmisen parasta aikaa.

Synnyin 26 vuotta ja neljä kuukautta sitten Kätilöopiston sairaalassa Helsingissä, äitini ainoaksi lapseksi. Lapsuuteni vietin äidin kanssa kahdestaan Helsingissä, Ruoholahdessa ja Lauttasaaressa asustellen, ja Ruoholahdessa ja Kalliossa koulua käyden. Kaikki loma-ajat tosin vietin Oulussa, äidin puolen suvun luona. Välillä asuin mummolassa pari kuukauttakin putkeen, kun kesälomat koulusta olivat niin pitkiä.

Kahden kodin tuska

Olen aina kokenut jonkinlaista kahden kodin tuskaa, kun sydän on aina ollut puoliksi Oulussa ja puoliksi täällä Helsingissä. Olen sydämeltäni niin stadilaistyttö kun vain mahdollista, rakastan mukulakiviä, Esplanadin puistoa, Kiseleffintaloa ja sporassa istumista kuulokkeet korvilla. Olen opetellut uimaan Kallion Urheilutalolla, laulanut suvivirttä joka kevät Tuomiokirkossa ja pyöräillyt pitkin Ruoholahden katuja kavereiden kanssa. Olen kuitenkin ihan pienestä asti ollut todella perhekeskeinen, ehkä juuri siksi että me oltiin äidin kanssa kahdestaan. Olen aina kaivannut mun rakasta sukua ympärille. Ja vaikka stadia puhunkin pääosin, niin kyllä multa vääntyy Oulun murre heti kun puhun jonkun oululaisen kanssa.

Muutto Ouluun ja äidin sairastuminen

Mun äiti sai töitä Oulusta mun ollessa kasiluokalla, ja musta tuntui että mun elämäni suurin toive toteutui, kun alettiin valmistelemaan muuttoa Ouluun jouluna 2005. Saatiin asunto Oulun keskustasta, ostettiin auto ja kävin tutustumassa uuteen kouluuni. Kaikki oli hetken aikaa ihan täydellistä, kunnes kolme kuukautta meidän muuton jälkeen eräänä tiistaiaamuna mun äiti sai aivoinfarktin ja molemminpuolisen keuhkoveritulpan. Se tarina on pitkä, ja surullinen, eikä se oikeastaan ole vieläkään ohi. mutta koen että ollaan silti äidin kanssa selvitty siitä voittajina, ainakin niin voittajina kuin noin hirveistä asioista on mahdollista selvitä. Aivoinfarkti vaikuttaa edelleen meidän elämään, mutta sen läpikäyminen äidin kanssa on tehnyt musta kuitenkin sen ihmisen kuka tänä päivänä olen. Välillä äidillä tulee vieläkin vaikeampia kausia, ja silloin on mun tehtävä olla tukena niin hyvin kuin pystyn.

Teinivuodet ja muutto takaisin Helsinkiin

Äidin sairastelun jälkeen mä elin muutaman vuoden Oulussa aivan tavallista teinielämää bileineen, draamoineen ja ystävineen, ja kävin lukion, sekä valmistuin ylioppilaaksi. Matkustin ystävien kanssa Hki-Oulu -välin lisäksi Ruotsissa ja Englannissa, muutin ensimmäiseen omaan vuokrakämppään ja seurustelin. Samalla veri veti kuitenkin takaisin Helsinkiin. Mun oli vaan pakko myöntää itselleni, että vaikka kaipasin kuinka Ouluun sukulaisten luokse, se oli mulle vaan liian pieni kaupunki. Koin että en voinut tavoitella siellä omia unelmiani, kaipasin tilaa ja mahdollisuuksia. Kaipasin ehkä myös uutta alkua, Oulu muistutti joka päivä äidin sairastumisesta, ja elämäni vaikeimmista vuosista. Niinpä hain Helsinkiin parturi-kampaajakouluun, ja pääsin kuin pääsinkin juuri sinne minne halusin: ruotsinkieliselle pa-ka-linjalle Arabianrantaan.

Heinäkuussa 2010 sain asunnon Ullanlinnasta, jonne muutin tarmoa täynnä. Edessä oli oma elämä rakkaassa kotikaupungissa, elämä joka oli vain mun itseni käsissä. Musta tuntui että kaikki ovet oli avoinna ja mä pystyin ihan mihin vaan. Todellisuus iski kuitenkin aika nopeasti vasten kasvoja, ei se elämä opintotuella kaukana perheestä ollutkaan niin kovin hohdokasta. Vaikka mulla oli paljon kavereita ja tekemistä, olin oikeastaan välillä tosi yksinäinen ja surullinen, ja hukassa. Parturi-kampaajan ura ei tuntunutkaan yhtään omalta, vaikka tykkäsin leikata hiuksia. Luulin että se oli juuri sitä mitä halusin, mutta sitten kun se ei ollutkaan, en oikein tiennyt että mitä ihmettä mä lähtisin elämälläni tavoittelemaan.

Oton tapaaminen

Juuri silloin, uutenvuotena 2010 mun elämään asteli Otto. Otto, joka oli ihan yhtä hukassa kuin minäkin. Me ihastuttiin, rakastuttiin, ja reilu kuukausi meidän ensitapaamisesta huomasin olevani raskaana. Yhdessä me ei oltukaan niin hukassa, vaan kaikki palaset tuntuivat loksahtelevan kohdilleen, ainakin meidän mielestä. Moni muu oli vähän toista mieltä, ja onhan se totta että eihän se hirveän loistavaa tulevaisuutta yleensä lupaa, jos on 19-vuotiaana raskaana kuukauden tuntemisen jälkeen. Me kuitenkin oltiin alusta asti tässä yhdessä, ja mulla oli syvä luottamus siihen että Otto haluaa rakentaa mun kanssa yhteisen elämän.

Unohdin koko Ullanlinnan kodin, ja vietin kaiken aikani Oton huoneessa neljän äijän solukämpässä raskauden ensimmäisinä viikkoina. Alettiin etsimään yhteistä kotia, ja rakentamaan yhteistä elämää. Kolmen kuukauden seurustelun jälkeen muutettiin ensimmäiseen yhteiseen kotiin, kauas Kantakaupungista ja mukulakivistä. Koulu jäi kesken, se ei vaan tuntunut omalta jutulta muutenkaan, ja halusin keskittyä vauvaan valmistautumiseen. Toukokuussa 2011 perustin tämän blogin, ja siitä se sitten lähti.

Esikoisen syntymä

Syyskuussa 2011, yhdeksän kuukautta meidän tapaamisen jälkeen, Otto kosi mua mun syntymäpäivänä, ja mentiin kihloihin. Kaksi päivää sen jälkeen syntyi meidän esikoinen. Hän tuli maailmaan pylly edellä ja kuukautta liian aikaisin, 46 sentin mittaisena kirppuna. Olin aina haaveillut olevani nuori äiti, ja kun sain vauvan rinnalleni ensimmäistä kertaa, mä tiesin että äitiys on juuri se mitä olen elämältä halunnut. Me oltiin haljeta onnesta ja rakkaudesta.

Ensimmäinen vauvavuosi oli helppo, ja pari kuukautta ennen esikoisen 1v-synttäreitä me annettiin toiselle vauvalle lupa tulla. Ja vauvahan päätti tulla heti kun sai luvan. Blogini oli kasvanut tasaisesti, ja joulukuussa 2012 sain paikan uudesta perheblogiportaalista. Olin onneni kukkuloilla, säännöllinen bloggaaminen ja kirjoittamiseen laitetut tunnit alkoivat tuottaa tulosta, ja sain joukon samanhenkisiä mahtavia äitibloggaajia ympärilleni.

Kahden lapsen äitiys & häät

Huhtikuussa 2013 meidän toinen vauva syntyi. Hän tuli ihan oikein päin, synnytys kesti kaksi ja puoli tuntia, ja vauva kerkesi kolmella ja puolella tunnilla täysiaikaiseksi. Toinen vauvavuosi ei ollut ihan niin seesteinen kuin ensimmäinen, ja puolentoista vuoden ikäero ei ollut ehkä se kaikkein helpoin. Oikeastaan toinen vauvavuosi oli varmasti perhe-elämäni rankin, järjestettiin nimittäin samaan aikaan meidän häitä, ja Otto teki melkein koko ajan seitsenpäiväistä työviikkoa siinä samalla. Blogikin alkoi viedä enemmän aikaa,  ja pätkittäiset yöunet veivät voimia.

Helmikuussa 2014 saatiin kuin saatiinkin häät järjestetyksi ja musta tuli Oton vaimo. Keskimmäisen täytettyä yksi vuotta, alkoi arkikin helpottaa. Saatiin taas nukkua. Käytiin Oton kanssa häämatkalla Berliinissä, ja nautittiin tasaisesta arjesta. Esikoinen aloitti metsäkerhossa, jota hän rakasti.

Lapsiperhearkea ja paljon töitä

Tammikuussa 2015 mun blogi muutti tänne Indiedaysille, ja olin innoissani siitä että blogista oli tullut mulle ensimmäistä kertaa ihan varteenotettava työ. Se jäi kuitenkin sivutyöksi, kun mulle tarjottiin korufirmasta paikkaa sisällöntuottajana. Yhtäkkiä oltiin keskellä ruuhkavuosia, minä kahden työn välissä ja lapset päiväkodissa. Se oli mahtavaa, intensiivistä, inspiroivaa ja välillä rankkaa. Nautin kuitenkin hurjasti molemmista töistäni, ja lapset olivat päiväkodissa vain kolme päivää viikossa. Saatiin sopivasti sekä yhteistä aikaa, että aikuisten aikaa. Matkustettiin Oton kanssa kahdelleen Tukolmassa ja Lontoossa. Pikkuhiljaa alettiin haaveilemaan vielä yhdestä pikkuisesta, jolle tuntui olevan tilaa meidän perheessä.

Haaveita kolmannesta vauvasta

Häntä ei kuitenkaan alkanut kuulua ihan heti. Vuonna 2016 tein kovasti töitä vuoden ensimmäisen puolikkaan, ja kesäkuussa 2016 tein sitten positiivisen raskaustestin. Me oltiin niin onnellisia että se tuntui ihan epätodelliselta. Heinäkuussa mut irtisanottiin mun sisällöntuottajan työstä, ja hetken olin ihan pihalla, että mitäs nyt tapahtuu. Onneksi mulla oli mun blogi, enkä pudonnut tyhjän päälle. Päädyin perustamaan oman yrityksen, ja samalla kun kasvatin yritykseni liikevaihtoa, kasvatin myös mahaa.

Muutettiin isompaan kotiin, ja mä tein töitä läpi raskauden. Viime helmikuussa meidän rakas kuopus syntyi, ja loput vaiherikkaasta vuodesta voi lukea tuoreesta vuosikoosteesta. Nyt on tammikuu 2018, ja takana on pian seitsemän vuotta sekä äitiyttä, että bloggaamista. Tällä hetkellä olen juuri siinä missä haluankin olla, meidän kodikkaassa just meidän perheelle sopivassa kodissa, miehen kanssa johon olen korviani myöten rakastunut, kolmen ihanan tytön äitinä, unelmieni työssä oman itseni pomona ja sata rautaa tulessa.

Kuka olen vuonna 2018? Olen edelleen se sama Iina. Haaveilen suurista, mutta en niin suurista, etten pystyisi toteuttamaan.  Mun unelmat on tavoitteita. Nautin edelleen arjesta. Viikon paras hetki voi hyvin olla automatka eskarista kotiin, kun saa oivaltaa yhdessä oman lapsen kanssa jotain mahtavaa. Tai se voi olla maanantai-ilta, kun saa katsoa vauvan makaavan X-asennossa pienessä pallomeressä keskellä sotkuista olkkarin lattiaa, nauramassa sydämensä kyllyydestä. Uskon siihen, että lasten kanssa voi elää ihan täysillä, oman perheensä näköistä elämää. Haluan välittää arjen ilosanomaa, ja se on kautta vuosien ollut blogini kantava teema.

Ymmärrän erilaisuutta ja tiedostan, että on uskomattoman monta tapaa elää onnellista ja mahtavaa elämää. Ei ole olemassa vain yhtä versiota hyvästä arjesta, vanhemmuudesta, aikuisuudesta, parisuhteesta tai urasta. Jokaisella on omansa. Saan voimaa muiden auttamisesta, ja hyväntekeväisyys on tärkeä osa mun elämää. Yritän olla tiedostavampi ja fiksumpi kuluttaja ihan joka päivä, mutta samalla rakastan muotia, tyyliä, sisustusta ja kauniita asioita. Kuinka tehdä hyviä valintoja, mutta silti itsensä näköisesti? Siinä yksi suurimpia tavoitteitani tällä hetkellä. Tärkeintä elämässä mulle on perhe, ja perheestä ja läheisistä huolehtiminen. Juon ennemmin kahvia kuin teetä, olen höpsähtänyt lastenvaatteisiin, olen koukussa Ahaa-pikkupaloihin ja osaan ulkoa Fröbelin palikoiden tuotannosta ainakin puolet.

Siinäpä minä ja mun elämä pähkinänkuoressa. Hauska tutustua teihin, jotka luette näistä jutuista ensimmäistä kertaa, ja tervetuloa mukaan lukemaan!

Tässä vähän aikaa sitten etsin mummustani kuvia, ja samalla tulin käyneeksi läpi omiakin lapsuuden kuvia. Sain idean postata omasta lapsuudestani kymmenen kuvaa. Kymmenen eri hetkeä ja tarinaa niiden takana. Tehtävä oli hauska, ja haastavakin: lapsuuden kuvia kun on ainakin mulla kymmeniä albumeita. Tai ainakin yli kymmenen, en ole tarkkaa määrää laskenut. Iso osa kuvista on äidin luona ja mun papan luona, mutta on mulla itsellänikin paljon ihania muistoja albumeissa täällä kotona. Kävin niitä läpi, ja valitsin kymmenen kuvaa joiden takaa löytyy tarina, ja joista tilanteet suunnilleen muistan (vauvakuvia lukuunottamatta).

1. Pikkuvauvana äidin olkapäällä nukkumassa. Mä rakastan tätä kuvaa, ja sitä miten onnelliselta äiti näyttää. Mä vaan hengailen ihan tööttinä siinä olkapäällä, niin autuaan tietämättömänä kaikesta. Ja sohvan selkänojalla majaileva Karvinen oikein kruunaa kuvan, se oli meillä esillä monen monta vuotta.

2. Legoilla rakentelemassa. Tämä oli muistaakseni laivalta otettu, ja mä tykkäsin jo ihan pikkuisena rakennella legoilla. Muumitkin näyttivät olevan kova juttu mekosta ja henkseleistä päätellen. Tuo mun superkeskittynyt ilme on niin hauska, melkein voi kuulla kuvaa katsoessa kuinka aivot raksuttaa ”mihin tää palikka kuuluu??”.

3. ”Ja näääin minä syön ihan itse.”Taisi olla kova nälkä, aika reippaan näköisesti mä laitan ruokaa suuhun. Taisin olla hyvä syömään. Ja pöydällä kirjastosta lainattu dekkari, niin kuin äidillä aina oli kun olin lapsi. Äiti luki aina dekkareita, ja meillä sai lukea aamupalapöydässäkin jos halusi. Mä luin aina aamupalalla ja iltapalalla, sitten kun opin lukemaan itse.

4. Lihapulla eteisessä. Silloin kultaisella 90-luvullakin taisi olla tapana jättää ”vähän”kasvunvaraa talvihaalareihin. Tuloksena siis lihapulla, kun haalari kerääntyi mun lyhyiden raajojen ja keskivartalon ympärille.

5. Pallomeressä ihan yksin! Oikea onnenpäivä, missähän kaikki muut lapset on? Kyllä taisin olla ihan yhtä onnellinen pallomerestä kuin meidänkin muksut on, onhan se nyt kiva hengailla tuolla pallojen keskellä. Tämä on laivareissulta myös, me käytiin usein laivalla mun lapsuudessa, ja siksi se on varmaan mulle niin mieluisaa nykyäänkin. Mun lapsuudessa laivareissuilla mentiin aina lasten ehdoilla, ja niihin liittyy paljon rakkaita muistoja.

6. Paras kaveri ja lempivaatteet. Tuo dino-collegepuku oli mun itse valitsema suosikki, joka muistaakseni silloisesta Ahonlaidasta ostettiin. Muistan kun oltiin valitsemassa sitä, ja äiti ehdotti jotain Titi-nalle -pukua, mutta mä halusin tuon vihreän dinopuvun. Kuvassa näkyy myös mun silloinen paras ystävä, mummun ja papan koira Benji, joka oli melkein saman ikäinen kuin minä. Me kasvettiin yhdessä siihen asti että täytin kuusi vuotta, ja Benji sairastui. Jäin kovasti kaipaamaan rakasta koirakaveria jonka kanssa vietin aina kaikki kesät ja lomat pihalla juosten. Benji tykkäsi varastaa perunoita mummun perunamaalta, ja se ei koskaan suuttunut mulle vaikka puin sille kaulakoruja ja mun vaatteita, hah.

7. Hiihtämässä mummulan pihalla. Mä rakastin hiihtää pienenä niin kauan kun sain hiihtää omilla suksilla mummulan pihalla. Sitten kun piti hiihtää koulussa, se ei yllättäen kuulunutkaan enää lempipuuhiin. Mutta mummulassa hiihdin talvella joka päivä aivan into piukassa taloa ympäri uudestaan ja uudestaan. Rakastan tämän kuvan talvista tunnelmaa.

 

8. Itse valitussa lempparicollegessa. Tuo lehmäpaita oli ihan mun suosikki, mä oisin voinut nukkua ja olla se päällä vaikka joka päivä. Ihan paras ysärityyli kyllä.

9. Pyörällä ilman apurattaita. 90-luvulla en ollut ikinä kuullutkaan mistään potkupyöristä, eikä kenelläkään mun kaverilla ainakaan ollut sellaista. Silloin pyöräily opeteltiin apurattailla, ja sitten ne otettiin jossain vaiheessa vaan pois pyörästä, ja sitten piti yrittää vaan pysyä pystyssä. Mulla kesti pari viikkoa, kun kuusivuotiaana opettelin ajamaan ilman apurattaita. Sitten kun vihdoin opin, olin niin ylpeä ja tyytyväinen! Meidän potkupyöräillyt esikoinen oppi pyöräilemään ihan ilman apurattaita neljävuotiaana, ja hänellä kesti harjoitellessa muistaakseni yksi tai kaksi iltaa.

10. Tämä kuva on otettu 1.1.2000, kun vuosituhat on juuri vaihtunut. Me kilisteltiin lasten skumpalla mummulassa, vaikka mun ilme on kyllä sellainen että olisi voinut olla aitoakin tavaraa, hah! Mutta lasten skumppaa se oli. Mulla oli kunnon bilevaatteet, vaikka oltiin ihan vaan mummulassa uusi vuosi. Tästä illasta on muitakin kuvia, joissa kaikki muut on verkkareissa, ja mulla on nämä paljettivaatteet päällä, niissä on hauska kontrasti.

Hahaa, olipa hauskaa uppoutua hetkeksi rakkaisiin muistoihin. Toivottavasti teillä oli hauskaa myös, kun katsoitte miten höpsö tyyppi mä olin pienenä. No okei, oon kyllä vieläkin! Olisi hauskaa nähdä muidenkin lapsuusmuistoja, joten jos koet idean omaksesi bloggaaja: tee ihmeessä säkin tällainen postaus. Ja eihän ole pakko jakaa kymmentä kuvaa, voi jakaa vaikka viisi.

Ihanaa lauantaita kaikille <3