Päätettiin lasten kanssa leipoa yhdessä lauantain kunniaksi ysärikakku, sellainen kakku joita mun lapsuudessa oli kaikilla lastenkutsuilla. Mulle tuli jotenkin ihan jäätävä täytekakkuhimo ja oli pakko sitten pyöräyttää sellainen. Täytteeksi laitettiin juuri niitä samoja juttuja joita mun lähipiirin kakkujen sisältä löytyi kultaisella 90-luvulla: säilykepersikoita, banaania ja rahkaa. Koristeeksi kermavaahtoa, suklaata ja nomparelleja. Ja voi vitsi, kun mä otin ekan haukun mun kakkupalasta niin silmät kiinni olisin voinut kuvitella olevani 90-luvun Ruoholahdessa kerrostalon kerhohuoneella, syömässä synttärikakkua ja juomassa smurffilimua, ja kohta heittelemässä ilmapalloja kavereiden kanssa Spice Girls -vaatteet päällä.

Nostalginen hetki tosiaan, pakko vielä syödä illallakin vähän kakkua ja muistella noita mahtavia hetkiä! Meillä oli tyttöjen kanssa niin hauskaa kun tehtiin kakkua. Tytöt saivat kostuttaa ja täyttää kakun aivan itse ja vielä koristellakin. Välillä eksyi muutamat täytteet omaankin suuhun pikkuleipureilla kesken kakun valmistelun mutta ei se ole niin justiinsa kun tämä tuli vain oman perheen tuhottavaksi.

Meillä oli muutenkin kiva päivä yhdessä, Tiaran sirkuskoulun jälkeen käytiin ostamassa neidille oma hulavanne kun sirkuskoulussa käskettiin harjoitella myös kotona vanteen pyörittelyä. Hyvin se näytti sujuvan, pitänee itsekin lainata neidin hulavannetta kunhan vyötärö löytyy taas jossain vaiheessa, sen pyörittäminen on nimittäin hauskaa. Saattaa tosin olla että monen vuoden tauon jälkeen esikoinen joutuu näyttämään äidilleen ensin hieman mallia, mutta en usko että se häntä hirveästi haittaa.

Ollaan myös siivottu ja pesty pyykkiä ja käyty kaupassa ja leikkipuistossa, ihan sitä perus viikonloppuarkea. Nyt tytöt katsovat kahdestaan leffaa ja Otto istahti hetkeksi pelaamaan, ajateltiin ottaa vielä erä Kimbleä koko perhe ennen kun tytöt menevät yöunille. Me taidetaan jatkaa Oton kanssa tänään Vikings-maratonia, enää muutama jakso jäljellä nimittäin ja jännäksi käy! Toinen sarja mitä olen itsekseni katsellut viime aikoina on SKAM josta varmaan kaikki on kuulleet. Eli tämä norjalainen nuortensarja, joka löytyy Yle Areenasta. Se on kyllä ajankohtainen ja koukuttava myös, tällä hetkellä olen kakkoskauden puolivälissä ja katson varmaan yöllä taas lisää jos ei uni tule heti.

On nämä raskaushormonit vaan kummallisia, kun sitä kuitenkin jaksaa touhuilla päivät vaikka yöt ovat pissahädän, närästyksen, supistusten ja hankalien asentojen vuoksi ”vähän” katkonaisia. Mutta ei se mikään huono juttu ole, musta on ihanaa että olen jaksanut hyvin puuhata tyttöjenkin kanssa kaikenlaista kun siinä välissä oli muutama viikko joina en juuri uskaltanut liikkua.

Ihanaa lauantai-iltaa kaikille <3

Oulun reissulla me käytiin mun äidin luona kylässä, ja nappasin itselleni vähän omia lapsuuskuvia mukaan. Mulla on tähän asti ollut vaan muutama itselläni ja ajattelin että olisi kiva jos niitä olisi vähän enemmänkin! Olen joskus aiemmin näyttänyt omia lapsuuskuviani täällä ihan muutaman, mutta se taisi olla silloin kun Tiara oli alle 1-vuotias ja Zeldaa ei vielä ollut olemassakaan. Moni teistä myös aina kommentoi, että jompikumpi tai molemmat tytöistä näyttävät ihan multa, ja ajattelin itsekin että olisi hauskaa vähän vertailla että onko meissä samaa näköä vaiko eikö ole.

Kun mun työkaveri näki tuon ylemmän kuvan, hän meinasi tukehtua kahviinsa kun kerroin että se olen minä. Hän luuli pojaksi. Suurimmassa osassa mun lapsuuskuvista mulla on päällä just jotkut tuon pikkumyyasun tyyliset vaatteet, college ja collegehousut, usein siniset tai vihreät. Ja tuo korvasta korvaan -otsatukka, ai että! Meillä oli joskus trampoliinikin kotona, vitsi mä muistan vieläkin kuinka hauskaa siinä oli pomppia!

Ylempi kuva on otettu musta ja äidistä johonkin lehteen mihin äitiä haastateltiin, en kyllä yhtään muista enää että mihin tai miksi, varmaan liittyi jotenkin äidin töihin. Alemmassa kuvassa iloinen Iina ja ihanat muumilakanat sekä muumikalenteri suoraan ysäriltä, pinkkeine niiskuneiteineen. Näissä kuvissa mä olen 3-vuotias.

Lapsena mä vielä tykkäsin kovasti hiihtää, ja hiihtelin aina mummolan pihalla edestakaisin. Mihinköhän mun hiihtoinnostus hävisi siinä tarhaiän ja ala-asteen ensimmäisen hiihtotunnin välissä? Varmaan oli liian pitkä tauko välissä. Meidän tytöt eivät ole vielä kokeilleetkaan hiihtämistä, ehkä ensi talvena kun nyt nuo lumet jo sulivat pois.

Tämä kuva on mun 7-vuotissynttäreiltä otettu, huutakaa hep jos teilläkin oli Spice Girls -vaatteet!! Mä olin super fanittaja, ja olen vieläkin vähän. Löytyi barbit ja valokuva-albumit ja kaikki maailman vaatteet ja asusteet. Piirsinkin pelkkiä spaissareita ja se leffa piti katsoa VHS:ltä vähintään kerran viikossa. Jalassa oli tietysti Tukholmasta ostetut läskipohjalenkkarit, samantyyliset kuin Spice Girlseillä. Aww!

Minä syöttötuolissa pienenä vs. Zelda syöttötuolissa pienenä. Mä kuulemma luin aina hyvin tarkasti äidin hesarit läpi syöttötuolissa. Zelda vaan hoopoili muuten vaan. Eikää, ehkä ihan pieni vauvakuume tuli kun katson tuota kuopuksen veikeää hymyä.

Minä keinuhepan selässä 1-vuotiaana vs. Zelda keinuhepan selässä yksivuotiaana. Miten musta tuntuu että mä olin tosi vakavana kaikissa mun vauvakuvissa! Tai ehkä se johtuu siitä että 90-luvulla ei voinut ottaa niin monta otosta joka kerta että olisi saanut aina hymykuvan. Toista se on nykyään kun voi räpsiä vaikka 1000 kuvaa kerralla jos kärsivällisyys riittää, filmiä se ei kuluta yhtään.

Iloinen 2-vuotias Iina vs. iloinen 2-vuotias Tiara. En nyt tiedä onko samaa näköä, mutta yhtä iloiselta me ainakin näytetään molemmat! Pakko sanoa että en kestä noita ysärivaatteita, on ne aika hulvattomia!

Mä taisin olla pienenä yhtä innostunut tanssista kuin meidän tytötkin ovat! En tosin kestä noita tossuja, ai kauhea mun jalat näyttää ihan ankan räpylöiltä!

Mun silmiin ei näissä kuvissa meissä ole juuri mitään samaa näköä tyttöjen kanssa! Mutta sitten taas kun katson muuten vaan heitä niin kyllä mä löydän omiakin piirteitä. Suurin ero meillä on varmaan silmät, tytöillä kun on isot silmät ja mulla tämmöiset semipienet. Se tekee paljon. Lapsuuskuvia on kyllä hauskaa aina katsella, eikö!

Mitä mieltä olette? Löytyykö samaa näköä? Ja keneltä kaikilta löytyi Spice Girls vaatteita? 😀 Ihanaa maanantaita tyypit!

Kolmannessa luukussa pääsette kurkkaamaan mun lapsuuden jouluihin! Mä kaivelin omaa 12-vuotiaana tekemääni albumia, josta löysin muutaman joulukuvankin, tosin valitettavasti olen 12-vuotiaana ollut sen verran ”fiksu” että olen leikellyt kuvia ”hienon” muotoisiksi jotta albumi näyttäisi jännittävämmältä. Olisinpa 12-vuotiaana ajatellut että haluan siirtää nämä paperikuvat joskus vielä digimuotoon siitä albumista!

Kuten jotkut ehkä muistavatkin, mä oon viettänyt mun jokaikisen jouluni ennen vuotta 2012 Oulussa tai sen lähellä, vaikka me asuttiinkin Helsingissä äidin kanssa. Oulussa on kaikki sukulaiset ja ennen omaa perhettä joulua ei kyllä olisi mitenkään ollut ilman heitä, ja kyllä heitä toki edelleenkin kaipaa vaikka oman perheen kanssa joulua viettääkin.

Tässä on mun toka joulu Oulussa, hahaa vitsi mikä tonttu olen ollut, lakkikin ihan silmillä! Mua naurattaa tää kuva, samanlainen pönttö olin pienenä kuin nykyäänkin!

Me aina vaihdeltiin joulunviettopaikkoja, välillä oltiin mummolassa ja välillä serkkujen luona. Mun mummo ja pappa olivat kuitenkin aina paikalla joulunvietossa, vaikka joskus oltiinkin muualla. Parhaita olivat joulut jotka sai viettää serkkujen kanssa, heistä riitti seuraa ja ei käynyt aika pitkäksi kun odotti joulupukkia. Jouluruoka oli ihan parasta, ja tädeiltä ja mummolta mä olen kaikki jouluruokareseptinikin saanut! Edelleen kokkaan samoja herkkuja joita pienenä söin!

Tässä kuvassa taidan olla jo kolmevuotias? Ihanasti serkkupoika pitää huolen että katson melkein oikeaan suuntaan, hahaaa! Mä en kestä tota mun muumimekkoa, niin ysäri ja niin söpö, harmi kun ei ole tallessa, toi olis päheä meidän tytöille!

Mä aloin vihaamaan hiihtoa silloin kun se tuli koulussa pakolliseksi enkä osannut ollenkaan enää, vaan kaaduin aina pyllylleni. Lapsuuden joululomilla olin kuitenkin kova hiihtämään ja hiihtelin mummon pihaa ympäri kerta toisensa jälkeen joka talvi siitä asti kun sain sukset. Uskookohan Otto silmiään kun näkee allaolevan kuvan, se tietää että oon maailman pahin hiihto-hater!

Iina 4v hiihtämässä mummolan pihaa ympäri. Aika makea myös toi pottamallinen lakki eiks vaan!

Mun mummo ja pappa muuttivat Oulusta vähän kauemmas, Rantsilaan joskus kun olin ekaluokalla, ja siellä maaseudun rauhassa oli myös ihanaa viettää jouluja. Sieltä mulla on tosin mun yksi kamalimmista joulumuistoista, kun me oltiin kaikki mummoa, pappaa ja äitiä myöden influenssassa jouluna yhtäaikaa. Pappa-raukka teki kaikki jouluruuat ja me vaan makoiltiin äidin ja mummon kanssa ihan raatona sängynpohjalla. Oli meillä ihan mukava joulu muuten mutta 40 asteen kuume vähän söi voimia ja jouluruoka ei maistunut eikä lahjojen jaostakaan meinannut tulla mitään kun ei meinattu jaksaa kykkiä paketteja kuusen alta. Nyt jo naurattaa, silloin vähän harmitti olla kipeänä.

Tämä kuva on otettu siellä Rantsilassa kun olin ehkä 9v, mutta ei siis sinä jouluna kun olin kipeä. Mulla on toi tonttulakki vieläkin tallessa, hahha! Bongatkaa myös mummon päheä nokialainen sivupöydältä, mulla oli samanlainen keltaisena!

Ihania joulumuistoja kyllä, tuli niin ikävä Ouluun! Tänä jouluna me ei mennä sinne, mutta joku joulu on kyllä pakko viettää taas siellä yhdessä sukulaisten kanssa.

Millaisia muistoja teillä on lapsuuden jouluista?

 

Keväällä meidän suunnitelmissa siintää tyttöjen päivähoidon aloitus. Tarkoituksena on että he käyvät hoidossa parina päivänä viikossa, jotta mä ehdin niinä päivinä keskittyä työntekoon, ja jotta mulla jäisi joskus tunti tai kaksi iltaisin omaa aikaakin, eikä vain äitiaikaa tai työaikaa. Hoidon aloitukseen on vielä muutama kuukausi aikaa, ja kirjoitan sen aiheuttamista mietteistä, kysymyksistä ja valmisteluista sitten enemmän, kun se on ajankohtaista. Tänään ajattelin keskittyä nimittäin siihen, millaista mulla itselläni oli päivähoidossa!

Mä aloitin päivähoidon reilu 1-vuotiaana. Ihan vauva olin vielä, vaikkakin kova puhumaan. Ensimmäisestä päiväkodistani en muista mitään, mutta äiti on kertonut paljon. Mulla oli kaveripoika, joka oli mua vähän vanhempi, ja joka hoiti mua kokoajan päiväkodissa. Harmittaa kun en muista tätä poikaa ollenkaan, hän oli varmaan ihana! Seuraavasta hoitopaikasta jonne siirryin kun muutettiin, mulla on jo muistoja, paljonkin.

Muistan kuinka mulla oli vuotta vanhempi paras ystävä nimeltä Iina, ja mun mielestä oli maailman hienointa että meillä oli sama nimi, koska en pienenä tuntenut ketään muuta Iinaa. Muistan myös kun yhdellä pojalla oli synttärit, olin itse ehkä kolmen tai neljän vanha, ja hän sai päättää mitä koko ryhmä syö jälkkäriksi. Synttärit taisivat olla pääsiäisen korvalla, sillä poika päätti että mämmiähän sitä, ja mämmiä sitten minäkin jouduin lapioimaan naamariin. Ikuiset traumat, en ole mämmiä syönyt sitten kevään 1995!

Meidän päiväkodissa oli iso piha, tai ainakin kolmevuotiaana se tuntui isolta. Ehkä jos nyt kävisin sitä katsomassa, se olisi paljon pienempi. Niinhän siinä aina käy, että lapsuuden isot jutut ovat aikuisena niin paljon pienempiä. Mä viihdyin tosi hyvin hoidossa ainakin omien muistikuvieni mukaan ja mulla oli kavereitakin. Yksi hoitaja tarhassa oli josta en niin kovin tykännyt, hän oli sellainen aika tiukka ja vähän iäkkäämpi täti jo, pelkäsin häntä vähän. Pelko on sellainen tunne jota en halua omien lasteni joutuvan ikinä kokemaan hoitoon mennessä, toivon että he voivat luottaa jokaiseen aikuiseen. Toisaalta sitten taas näin aikuisena en osaa enää suhteuttaa, että kuinka realistista mun pelkoni on silloin ollut. Olenko pelännyt huutamista vai jotain muuta pelottavaa?

Viimeinen päiväkoti jossa olin, oli Ruoholahdessa, missä me asuttiin kuusi vuotta. Siellä päiväkodissa kävin sitten myös eskarin. Vikasta päiväkodista mulla on parhaat muistot, koska tietenkin muistan sieltä eniten kun olen ollut vanhempi. Vikasta päiväkodista mulla on edelleen kolme ystävää joiden kanssa pidetään yhtä, ja joiden äitien kanssa mun äitini ystävystyi mun tarha-aikoina, ja he ovat myös edelleen ystäviä.

Vikassa päiväkodissa meillä oli aina smurffidiscoja isossa salissa. Valot sammutettiin ja smurffit pauhasivat, se oli ihan parasta! Joskus myös sulkeuduttiin neljästään kavereideni kanssa johonkin pikkuhuoneeseen, hoitajien luvalla, kuuntelemaan Smurffeja ja tanssimaan. Päiväkodissa oli sellaista vihreää muovailuvahaa, josta rakennettiin aina Mato Matalan kaupunki, ja paljon matoja. Ei jaksettu muovailla mielikuvituksellisia hahmoja, madot olivat paljon kivempia. Mutta kaupungit, ne olivat näyttäviä!

Oli tarhassa muitakin hauskoja leluja, ja joskus sai ottaa omiakin leluja mukaan. Kotileikkiä leikittiin paljon, ja barbieleikkejä, ja parasta oli kiipeillä puolapuilla ja riehua isossa salissa. Meidän tarhassa oli myös mörrikoulu, lähdettiin aina joskus metsäretkille Lauttasaareen koko päiväkodin kanssa, ja niillä retkillä oli aina huisin hauskaa! Kerran meillä taisi olla myös yötarhaa, silloinkin mentiin metsään, ja paistettiin makkaraa ja ”mörri” tuli jakamaan meille herkkuja, eli rusinoita ja pähkinöitä. Tarhassa oli hauskaa olla yötä, nukuttiin makuupusseissa ja kikateltiin.

Muistan kuinka eskarihuoneen kaapissa oli hoitajien sokeripalakuppi kahvia varten. Käytiin aina sieltä syömässä sokeripaloja sellaisenaan, kun hoitajien silmä vältti. Kauheita ipanoita kyllä oltiin! Mulla on jäänyt niin hassuja juttuja mieleen päiväkodista, muistan aina kuinka yhdellä, mun lempparihoitajalla, oli teetä, ja se oli aina joko viisasten teetä tai keisarin morsianta, ja me aina kysyttiin että kumpaa teetä hän sillä kertaa joi. Miten hupsuihin juttuihin sitä onkaan silloin kiinnittänyt huomiota!

Mulla on aina ollut päällimmäisenä hyvät muistot päiväkodista. Viihdyin siellä todella hyvin, eikä mulla ole mielessä mitään sen suurempia ikäviä fiiliksiä sieltä. Monesti ollaan käyty päiväkotikavereiden kanssa isompanakin siellä moikkaamassa hoitajia, ja vaihtamassa kuulumisia. Nyt ei varmaan enää kovin montaa samaa hoitajaa olisi töissä jos menisi käymään, mutta tosiaan ihanaa että silloin päiväkodissa oli turvallinen ja hyvä olo, ja sinne halusi mennä takaisin verestämään muistoja. Mulla olisi tarhasta vaikka ja mitä  kerrottavaa mielessä, mutta nyt mä ajattelin antaa puheenvuoron teille! Millaisia muistoja teille on jäänyt mieleen päiväkodista, kerhosta tai eskarista? Viihdyittekö? Missä kaupungissa olitte päiväkodissa? Minkä ikäisenä aloititte päivähoidon?

Kiitos ihan mielettömän paljon jo nyt kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille! Se mikä mut yllätti erittäin positiivisesti oli, että moni sellainen joka ei voinut / halunnut osallistua arvontaan, halusi silti kertoa oman mielipiteensä blogin tilasta tällä hetkellä. Teidän palaute on mulle kultaakin kalliimpaa, ja arvonta on edelleen käynnissä jos haluatte käydä osallistumassa. Moni teistä kehotti ottamaan rennosti postaustahdin kanssa, ja siksi mä olenkin ollut kokonaiset 24 tuntia ihan rauhassa. Tänään saan vielä nauttia vapaaillasta, sillä mun äiti toteutti tänään yhden teidän pitkäaikaisimmista postaustoiveista, ja kirjoitti oman postauksen mun blogiin!

Elämäni ihanin, kaunein ja järisyttävin päivä oli 18.9.1991, jolloin rakas Iina-tyttäreni syntyi. Jo odotusaikana tiesin eläväni tyttäreni kanssa kahdestaan, joten olin valmistautunut rankkaan vauvavuoteen. Mutta mitä turhia! Kolmen viikon koliikkia lukuun ottamatta Iina on aina ollut rauhallinen, iloinen ja positiivinen lapsi. Oletan mielelläni, että siinä hän on tullut äitiinsä, tosin minua ei nykyisin voi rauhalliseksi sanoa, mutta ennen olin sitä.

Vauvavuosi Iinan kanssa oli ihana, täynnä rakkautta, uusia taitoja ja ylpeyttä omasta ihanasta lapsesta. Olin (ja olen edelleen) niin onnellinen siitä, että minulle suotiin lapsi, joka tuo rakkautta ja iloa elämääni.

Vauvavuoden jälkeen minun oli palattava töihin, kun Iina oli vuoden ja viisi kuukautta, sillä Iina syntyi lamavuonna, ja Suomen hallitus leikkasi lapsiperheiden etuuksia rankalla kädellä, ja pahiten leikkaukset iskivät tietenkin yksinhuoltajiin.

Työni oli vaativaa, siihen kuului paljon matkustusta ja kursseja, iltakokouksia ja viikonloppu-tapahtumia. Päätin, että en laita Iinaa aina hoitoon, vaan ilmoitin työnantajalleni, että tyttö kulkee näillä reissuilla mukanani. Ja hyvin meni !
Joinakin iltoina, kun Iinaa väsytti, hän meni kokouspöydän alle ulkopuvun päälle ottamaan torkut, muuten hän istui hiljaa paikoillaan ja piirteli tai katseli kuvakirjoja.

Sitten seuraavana päivänä päiväkodissa hän saattoi pitää tarhakavereilleen kokouksen, jossa hän oli puheenjohtajana, aiheena mm. mitä uusia leluja tarhaan pitäisi hankkia, tai mitä muutoksia pitäisi tehdä ruokalistaan… Kun olin kursseilla, jotka kestivät useamman päivän, Iinalla oli kurssiaikana hoitaja tai hoitopaikka lähellä, ja iltaisin olimme yhdessä. Hänestä tuli työkavereideni maskotti, ja hän oli aina tervetullut mukaan, juuri sen takia että hän osasi käyttäytyä siten, ettei häirinnyt ketään.

Ulkomaanmatkojeni aikana äitini, joka oli jo eläkkeellä, tuli meille hoitamaan Iinaa, ja Iina nautti kun sai olla mummun kanssa kotona kahdestaan, ja odotti innoissaan tuliaisia, joita aina ostin, kun minulla oli huono omatunto reissuista.

Iina osasi jo pienestä pitäen piirtää hyvin, hän käytti värejä jo hyvin pienenä ja yritti aina tehdä hahmoja, eläimiä ja ihmisiä, sekä taloja. Päiväkodista sain aina kehuja Iinan sosiaalisista taidoista, taiteellisuudesta, ja kielellisestä lahjakkuudesta. Iina oppi puhumaan jo ennen kuin kävelemään. Iina on myös aina ollut hyvin empaattinen, ja joskus oli vaikeaa katsoa kun hän kärsi melkein fyysisiä tuskia jostakin epäoikeudenmukaisuudesta.

Hän on myös saanut koulussa neniinsä siitä, että hän sanoi erään tytön äitiä valehtelijaksi, tytön äiti kun oli kertonut tälle, että haikara tuo lapset. Minä taas olin Iinan kanssa käynyt kirjastossa lainaamassa kirjan, jossa kerrottiin lapsentajuisesti siitä, miten lapsi saa alkunsa ja miten hän syntyy. Rehellisyys on ollut aina Iinalle todella tärkeää, kuten minullekin.

Kouluaikoina Iina oli todella ahkera ja sitoutunut koululainen, välillä myös turhautunut, sillä hän osasi jo lukea ja laskea ennen ekaluokkaa, ja koulussa oli välillä tylsää kun muut eivät osanneet. Onneksi fiksu opettaja huomasi sen ja Iina sai toimia ”apuopettajana” luokassa, joten hän alkoi viihtyä paremmin. En muista koskaan joutuneeni moittimaan Iinaa siitä, että läksyjä ei olisi tehty, ja kokeisiin luimme yhdessä niin, että hän ensin opetteli asian ja minä sitten kyselin häneltä.

Vapaa-aikana yritin aina antaa Iinalle niin paljon aikaa kuin mahdollista, sillä koin, että työn vastapainoksi aika Iinan kanssa oli todella antoisaa ja piristävää. Teimme yhdessä pitkiä kävelyretkiä ja juttelimme kaikesta mahdollisesta, ja yhteinen ilomme olivat sadekävelyt. Aina kun satoi, menimme aika myöhään illalla sadevarusteissa ulos ja nautimme sateesta ja raikkaasta ilmasta.

Reissuja teimme kotimaassa sekä työni merkeissä että vapaa-ajalla, vapaalla matkamme suuntautuivat aina Ouluun, jossa kaikki sukulaisemme asuvat. Oulussa Iina oli onnellinen mummusta ja papasta, serkuistaan ja tädeistään sekä enostaan ja kuljimme myös muilla sukulaisilla paljon. Olenkin todella onnellinen siitä, että vaikka asuimme täällä Helsingissä, Iinalla on läheiset välit kaikkiin sukulaisiimme.

Ulkomaille emme kovin usein päässeet, raha kun oli tiukalla. Mutta joka vuosi kävimme laivalla Tukholmassa, joka on meidän molempien lempikaupunki. Irlanti oli myös ihana, ja tietysti ainoa yhteinen rantalomamme, Rhodos. Siellä nautimme auringosta, vedestä, lomasta ja paikallisesta ruoasta todella paljon.

Ouluun muuttomme ja minun sairastumiseni ovat olleet Iinan elämän suurimpia vastoinkäymisiä, ja hän joutui silloin todella rankkaan kouluun. Näin myöhemmin ajatellen Iina oppi silloin vastuuta, rahankäyttöä sekä kodinhoitoa, mutta silloin se tuntui aivan kohtuuttoman kovalta vastuulta teini-ikäisen nuoren kannettavaksi. Lisäksi huoli terveydestäni söi paljon Iinan voimavaroja. Onneksi olimme Oulussa, joten sairaalakeikkojeni aikana tiesin Iinan kuitenkin olevan turvassa sukulaisteni luona, ja pystyin sen suhteen olemaan rauhassa ja keskittymään paranemiseen. Koville se otti, mutta tässä sitä ollaan!

Nyt, kun Iinalla on mies ja kaksi ihanaa lasta, olen onnellinen siitä, että saan olla täällä seuraamassa hänen ja hänen perheensä elämää ja osallistua siihen aina kun voin. Myös hänen lapsensa ovat minulle aarteita, joita rakastan todella paljon.

Olen niin onnellinen siitä, että minulla on Iina, joka on tuonut elämääni vain pelkkää iloa ja onnea ja toivon, että voin olla mukana hänen ja hänen perheensä elämässä niin pitkään kuin mahdollista.

– Iinan äiti Anne

Mä oon tosi iloinen että äiti halusi kirjoittaa postauksen mun blogiin, vaikka samalla vähän hävettää mun lapsuuden höperöinnit täällä kaikkien nähtävillä :D. Mutta toivottavasti te tykkäätte! Ihanaa torstai-iltaa ja alkavaa viikonloppua kaikille. Huomenna tulossa treenikuulumisia, ja lasten juttuja. Viikonloppuna myös kaikkea hauskaa!