Minun äiti

27.09.2014

Äidillä on tänään synttärit, ja ajattelin kirjoittaa tänään sen kunniaksi mun äidistä, ja siitä mitä äiti mulle merkitsee. Te tiedätte, että me ollaan aina oltu äidin kanssa kahden, ja uskon että sillä(kin) on suuri merkitys siihen, että ollaan ihan superläheisiä. Mä olen kokenut äidin kanssa paljon, ja käynyt läpi hurjan vaikeita asioita. Olen aiemminkin kirjoittanut omista kokemuksistani näiden asioiden parissa, mutta tänään keskityn äitiin.

Mun äiti on vahva nainen, vahvin kenet tunnen. Silloin kun mä synnyin, vuonna 1991, mun äiti asui täällä Helsingissä, vaikeassa tilanteessa vailla tukiverkkoja. Äiti sai mut yksin, ja odotti mua yksin alusta asti, mutta ainoat muistot mitä koskaan olen kuullut äidiltä, niin lapsena kuin nyt aikuisena, vauva-ajastani, ovat positiivisia. Ei koskaan valituksen sanaa siitä, että yksin olisi ollut rankkaa, ei ollenkaan. Se oli kuulemma elämän parasta aikaa.

vastasyntyny äitinvauvaLama-aikana yksinhuoltajalla ei ollut helppoa, mutta mä en koskaan huomannut sitä meidän arjessa. Äiti teki aina parhaansa, että meillä oli kaikki mitä tarvitsimme. Ei ehkä jokavuotisia ulkomaanreissuja, mutta laivaristeilyt ja matkat Ouluun sukulaisten luokse ovat ihania muistoja, joita äiti tarjosi minulle niin usein kuin pystyi. Äiti teki paljon töitä isossa firmassa tärkeässä asemassa mun lapsuusvuosina, enemmän kuin moni tekee tupla-ajassa.

Sen sijaan että olisin ollut aina ensimmäinen joka vietiin päiväkotiin ja viimeinen joka haettiin (olin mä usein sitäkin), äiti otti mua mukaan töihinsä niin paljon kuin mahdollista. Ei tietenkään niin että olisin nakottanut toimistolla piirtämässä Paintilla koko päivän, vaan kaikille kursseille, koulutusmatkoille ja muille. Totuin pienestä asti olemaan paljon aikuisten seurassa, osaamaan hyvät pöytätavat ja järjestämään itselleni hauskat Barbieleikit silloin kun äiti oli kokouksessa.

miesynttäri ykkiveeNoihin reissuihin liittyy paljon hyviä muistoja, niin mulla kuin äidilläkin. Iltaisin kokouksen jälkeen käytiin hotelleissa uimassa, ostettiin suolapähkinöitä ja luettiin kirjoja. Ne olivat kivoja breikkejä arkeen. Äidille tuo on varmasti ollut ainakin jossainmäärin rankkaa, siinä missä muut rentoutuivat hotellin pubissa koulutusten jälkeen, äiti harrasti mun kanssa ja antoi mulle aikaa. Omia valintoja, kyllä, mun mielestä hienoja sellaisia. Sen sijaan että mut olisi tyrkätty hoitoon pitkiksi ajoiksi usein, mä sain olla mukana itse.

Äiti sairastui ensimmäisen kerran masennukseen mun ollessa ala-asteella. En voi edes kuvitella kuinka rankkaa se on ollut äidille, koska itse en koskaan huomannut masennusta silloin. Se mitä mulle on jäänyt siitä ajasta mieleen, on että äiti oli ensimmäistä kertaa kesälomia lukuunottamatta pitkän ajan kotona mun kanssa, ja teki kaikkensa ettei masennus näkyisi mun arjessa.

seiskaSilloin äiti ei jäänyt sänkyyn makaamaan, vaan haki mua koulusta usein, vei mut Stockmannille syömään katkarapuleipiä joka perjantai, ja keksi kaikkea hauskaa. Se, mikä mulle oli hauskaa vaihtelua, oli äidille varmasti ihan hirveää aikaa, niinä hetkinä kun hän oli yksin ajatustensa kanssa eikä keskittynyt muhun. Itsekin masennuksen kokeneena, tiedän että masentuneena ei tee mieli tehdä mitään, ei nähdä ketään, ei edes puhua kenellekään. Miten äiti teki sen, sitä en tiedä.

En muista kuinka pitkästä ajasta oli kysymys, mutta jonkin ajan kuluttua äiti sitten palasi töihin. Mä vaihdoin yläasteelle ja elettiin tasaista, turvallista elämää. Tehtiin elämämme ensimmäiset yhteiset ulkomaanmatkat Kreikkaan ja Irlantiin, ja noihin vuosiin liittyy paljon hyviä muistoja. Yläasteen puolivälissä äiti sai töitä Oulusta, kotikaupungistaan, ja niin me ostettiin auto ja muutettiin Oulun keskustaan, jouluna 2005.

Äidille oli varmasti ihanaa olla ensimmäistä kertaa äidiksitulon jälkeen lähellä kaikkia läheisiä, turvaverkkojen ytimessä. Äiti viihtyi uudessa työssään, ja mä sain heti kavereita koulusta. Nähtiin sukulaisia ja tehtiin kaikkea sitä, mitä ei oltu ennen voitu tehdä. Piipahdettiin serkuille kylään tavallisena tiistai-iltana, ja käytiin isovanhempien luona niin usein kuin mahdollista. Ne kolme kuukautta, jotka tätä uutta elämää kestivät, olivat ihania. Sitten tuli  tiistai, 28.3.2006.

Heräsin aamulla äidin tuskaiseen huutoon. En voi kuvitella tuskaa jota äiti on silloin joutunut kokemaan, mutta tiesin että silloin oli hätä. Soitin ambulanssin, ja lähdin äidin kanssa sairaalaan. Mä muistan nämä hetket vieläkin ihan valokuvan tarkasti, muistan mikä biisi soi ambulanssissa, muistan kuinka äiti kärrättiin tarkkailuosastolle ja mut jätettiin yksin hänen kanssaan pitkäksi ajaksi. Äiti itki ja huusi tuskasta, eikä kukaan auttanut. Muistan pyytäneeni hoitajalta äidille panadolia, koska äidillä on pää kipeä.

Olin yksin sairaalassa äidin kanssa tunteja, me vain odoteltiin. Äiti kävi tutkimuksissa ja istuin yksin odottamassa. Jossain vaiheessa mun sukulainen tuli sairaalaan, ja äiti vietiin johonkin pidempään tutkimukseen. Mut vietiin sukulaisten luokse, ja pääsin näkemään äidin vasta illalla. Hän oli vahvoissa kipulääkkeissä, tavallisella osastolla, ja mä näin että äiti ei ollut oma itsensä. Hän oli edelleen tuskainen, ja aivan sekaisin.

Seuraavana päivänä äiti siirrettiinkin teholle, syy oireisiin oli vihdoin selvinnyt. Aivoinfarkti, ja molemminpuolinen keuhkoveritulppa. Siitä hetkestä alkaen, mikään ei ole koskaan ollut ennallaan. Kaksi vuotta äidin sairauden jälkeen, olin vahtinut äitiä herkeämättä joka hetki. Äiti oli saanut alkuperäisen diagnoosinsa hoitoon kortisonia suuria annoksi, minkä ansiosta hänen molemmat lonkkanivelensä menivät kuolioon. Äiti vietti kaksi vuotta lähestulkoon sängyssä maaten. Hän yritti, aina kyetessään hän kävi töissä, ja eli normaalia arkea. Mutta aina tuli vastoinkäyminen toisensa eteen. Leikkaus, masennus, uusi lonkkakuolio, toinen leikkaus, parantuminen. Vaikka aivoinfarkti jätti jälkensä äidin aivoihin, hän yritti käydä töissä.

39005026Hän kärsi järkyttäviä kipuja usean vuoden ajan, ja ne yhdistettynä työkyvyttömyyteen veivät äidin masennukseen, jälleen kerran. Nainen joka oli aina ollut kova tekemään töitä, joutui pysähtymään, ja etsimään uuden suunnan elämälleen. Me jouduttiin myymään meidän auto, ja muuttamaan pienempään kotiin. Kun äiti alkoi vihdoin voida paremmin fyysisesti, mä päästin tunteeni pintaan. Mun taka-alalle jäänyt teini-ikä yhdistyi siihen, että vihdoin annoin itselleni luvan olla väsynyt siitä että olin yrittänyt olla kaksi vuotta aikuinen, ja hoitanut äitiä minkä koululta kerkesin. Olin suoraansanoen aivan hirveä äitiä kohtaan, mutta äiti ymmärsi mua aina. Tiesin että sain tulla aina kotiin, siitä äiti on aina pitänyt huolen. Me ollaan aina voitu puhua kaikesta, enkä ole salannut äidiltä asioita.

122994314Meidän välit paranivat sillä sekunnilla kun muutin omaan asuntoon piirun verran yli 18-vuotiaana. Sadan metrin päähän äidistä, mutta kuitenkin omilleni. Me löydettiin toisemme uudelleen. Kun kaksi vuotta oltiin tuijotettu toistemme naamoja, ja mä olin yrittänyt olla äidilleni äiti, meidän sukset olivat pahasti ristissä sitten kun äiti alkoi parantua masennuksestaan, ja olla taas äiti mulle. Meidän roolit olivat sekaisin, ja ovat osittain edelleen.

Kun mä sain tietää odottavani Tiaraa, äiti taisi olla onnellisempi kuin viiteen vuoteen. Kaiken masennuksen, sairauden ja ahdistuksen keskelle oli tulossa  valoa. Hän oli meidän tukena, eikä kritisoinut kertaakaan valinnoistamme. Äiti on maailman paras mummu meidän tytöille. Uskon että sekä meidän Mörkö, että meidän tytöt ovat olleet suurimpia tekijöitä, jotka ovat nostaneet äidin pois masennuksesta silloin kun se on ollut pahimmillaan. Vaikka äiti on vihdoin, kahdeksan vuoden taistelun jälkeen voittanut masennuksensa niin hyvin kuin mahdollista, sairaus on jättänyt jälkensä.

IMG_4315Äiti on nykyään hyvin paljon erilainen siitä, mitä hän oli ennen aivoinfarktia. Osa hänen piirteistään on vahvistunut, osa muuttunut, osa jäänyt kokonaan pois. Silti tallella on kuitenkin se mun äiti, äiti jota rakastan. Äiti on tehnyt parhaansa, ja kamppaillut parantumisensa puolesta vuosikaudet. Ei tälläisistä kokemuksista voi selvitä ilman että ne vaikuttaisivat mitenkään. Joku ei ehkä olisi jaksanut taistella, niin syvällä kivussa ja masennuksessa äiti joutui olemaan, niin pitkään. En voi myöskään kuvitella, miten vaikeaa on kun oma persoona ja luonne muuttuu ulkopuolisen tekijän seurauksena, aiheuttaen työkyvyttömyyden, ja itseensä joutuu tutustumaan uudelleen.

Vaikka mulla on välillä ollut ihan tuhottoman rankkaa, vaikeaa ja surullista, sitä ei voi mitenkään verrata siihen mistä mun äiti on selvinnyt. Äiti on ehdottomasti tämän taistelun voittaja. Äiti on taistellut itsensä ylös sängynpohjalta, ja on onnellinen, elämäniloinen eläkeläinen. Äiti ja mummu. Kun sanoin että meidän roolit ovat osittain edelleen hukassa, tarkoitin sitä, että vielä nykyäänkin mä koen uskomatonta suojeluntarvetta äitiä kohtaan. Mun on vaikeaa ymmärtää, että äiti on nyt niin terve kuin kaiken jälkeen on mahdollista, eikä mun tarvitse enää yrittää olla hänelle huoltaja. Äiti on aikuinen, joka itse pärjää, ja helvetin hyvin pärjääkin!

IMG_7310x IMG_7264xMä oon äidistä ylpeä, ja äiti on mun sankari. Se ihminen, ketä mä katson ylöspäin.  Hän on kärsinyt hirveistä asioista, mutta täällä hän on silti edelleen, eikä lähde mihinkään. Mä toivon että hän on nyt kärsinyt tarpeeksi vaikeuksia omalta osaltaan, ja saisi elää lopun elämäänsä terveenä ja onnellisena. Mutta tiedän, että vaikka hän vielä masentuisi tai sairastuisi, hän selviäisi silti. Äiti on vahvin kaikista<3

Hyvää syntymäpäivää äiti, ja kiitos. Kiitos siitä että jaksat<3


Rakas mummola

22.06.2014

Käytiin eilen mun mummolassa porukalla syömässä mummon perinteinen lihamureke ja perunamuusi -lounas ja ai että mä olin kaivannut sitä makua! Pienestä asti aina kun ollaan menty käymään mummolassa, olen toivonut juuri sitä lounaaksi, se vain on niin hyvää, vaikka toki mummo osaa tehdä muutakin hyvää ruokaa. Oli ihana päästä pitkän tauon jälkeen käymään mummolassa, mulla oli omia isovanhempiani kova ikävä.

Mä oon viettänyt lapsuuteni jokaisesta kesästä ainakin puolet mummun ja papan luona Oulussa tai Oulun lähellä, ja niistä kesistä tulee mieleen ne kaikkein mieluisimmat muistot. Äiti toi mut aina Ouluun kun tarha meni kesällä kiinni, ja meni sitten itse takaisin töihin Helsinkiin, ja tuli takaisin kun hänen oma kesälomansa alkoi. Mummola oli mun rakas kesäkoti. Allaolevissa kuvissa on meitä neljä sukupolvea, mun mummu, äiti, minä ja meidän tytsyt.

IMG_7264x IMG_7282x IMG_7292xOlen onnellinen siitä, että onnistuin rakentamaan läheiset ja lämpimät suhteet isovanhempiini, vaikka asuttiinkin kaukana Helsingissä. Toivon että meidänkin tytöt pitävät mummuaan ja isoisäänsä yhtä suuressa arvossa isompana, kuin minä omia isovanhempiani, ja ainakin nyt jo näyttää vahvasti siltä että toiveeni toteutuu. Toivon toki että meidän tytöt tutustuvat kunnolla muihinkin sukulaisiin, mulle itselleni serkut olivat pienenä kuin sisaruksia, ja edelleenkin ollaan läheisiä vaikka harvemmin tavataan.

IMG_7302x IMG_7310x IMG_7313x IMG_7323x IMG_7331xTätini Jonna jonka luona ollaan nyt, on aina ollut mulle kuin isosisko, jota mulla ei koskaan ollut. Meillä ei ole ikäeroa kuin reilut kymmenen vuotta, ja Jonna oli mulle aina lastenvahtina Oulussa ennenkuin mummu ja pappa jäivät eläkkeelle töistä. Hänen kanssaan mä kävin mm. laitattamassa itselleni korvakorut kolmevuotiaana ilman äidin lupaa, hahaaa! 90-luvulla oli vähän vapaampaa, nykyään ei taitaisi kolmevuotias saada korviksia ilman vanhempien läsnäoloa ja lupaa. Mulla on edelleen ne samat korviksen reiät käytössä, ja muistan vieläkin sen päivän kun sain korvikset, ne harjotuskorut on vielä tallessakin. Jonna on ihana, ja mulla on kunnia olla mun nelivuotiaan serkkupoikani kummitäti!

IMG_7394x IMG_7395x IMG_7412xIhanaa kun Tiaralla on täällä leikkikavereita kokoajan, vaikka varmasti kotona neiti tulee olemaan ihan pihalla kun ollaankin vaan perheen kesken kotona. Onneksi on kuitenkin kesä ja paljon kaikkea kivaa tekemistä, eiköhän Tiarakin totu sitten taas kotona olemiseen. Zelda on ottanut kakkospäikkärit takaisin päivärytmiin kun isompien kanssa juostessa väsähtää ihan eri tavalla.

Pian lähdetään käymään mun toisen tädin mökillä, vaikka ilma ei olekaan mitä parhain raekuuroineen. Eiköhän meille tule kuitenkin mukava pikkureissu! Siellä mökillä mä kalastin aina pienenä serkkujen kanssa, muistan kun sain ongittua ensimmäistä kertaa hienon ahvenen. Annoin sille nimeksi Juusto, ja me pidettiin sen perkuujätteille serkkujen kanssa hautajaiset ennenkuin se paistettiin pannulla syötäväksi. Taidettiin me olla vähän pönttöjä!

Ihanaa sunnuntaipäivää kaikille<3


Throwback Oulun vuosiin

21.04.2014

Paras keksintöni ikinä tämän blogin suhteen oli eilinen gallup arvonnan yhteydessä. Tiedän kyllä että vain murto-osa teistä tyypeistä osallistuu arvontaan ja vastaa kysymyksiin, mutta arvonnan kommentit antavat kuitenkin suuremman läpileikkauksen lukijoiden mielipiteistä kuin postausten kommenttiboksit yleensä. Olen inspiroitunut, innostunut, ja ennenkaikkea kiitollinen teidän upeasta palautteestanne. Mulla on jo pitkään muhinut mielessä ajatus kirjoittaa teinivuosistani uudelleen blogin puolelle, ja toiveenne asiapostauksista ja Oulu-aiheisista postauksista saivat mut ottamaan aiheen esille. Edellisen kirjoituksen poistin jo pari vuotta sitten, kun se lukijamäärän kasvaessa tuntui liian henkilökohtaiselta tuhansille ihmisille jaettavaksi.

Mä tosiaan olen syntynyt, ja kasvanut lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni Helsingissä. Vuonna 2005 joulukuussa, mun ollessa kahdeksannella luokalla, me muutettiin kuitenkin äidin työn ja meidän sukulaisten perässä Ouluun asumaan. Muutama kuukausi meidän muuton jälkeen mun äiti sai aivoinfarktin ja molemminpuolisen keuhkoveritulpan, mikä muutti meidän elämän pysyvästi. 14-vuotias epävarma tyttö kasvoi aika nopealla tahdilla tyypiksi joka huolehti kotona ruuanlaitosta, kodinhoidosta ja raha-asioista. Veritulpat toivat mukanaan muitakin komplikaatioita, ja äiti oli sairas useamman vuoden.

Mä aloin elää teini-ikää oikeastaan vasta lukion ensimmäisenä vuonna, siihen asti olin suorituskeskeinen miniaikuinen, joka nappasi koulussa leikiten kymppejä aineesta kuin aineesta, ja kotona leikki pakon edessä aikuista. Ulkopuolista apua meidän perhe ei saanut mistään sukulaisia lukuunottamatta, sillä kaupungin kotiavun silmissä 14-vuotias oli tarpeeksi vanha huolehtimaan vuodepotilaasta ja kodinhoidosta. Mä kävin läpi rankkoja asioita, ja päästin ne pintaan vasta siinä vaiheessa kun äiti alkoi parantua ja käydä töissä.

oulu1Lukiossa mä en enää jaksanutkaan suorittaa, vaan päästin ne kaikki tunteet pintaan joita olin pitänyt piilossa sekä itseltäni, että muilta. Kävin läpi masennuksen, ja sen vastapainoksi meno  oli aika villiä välillä. Lukioaikoina tutustuin niihin ystäviin, jotka tänä päivänä ovat myös meidän lasten kummeja, ja niitä tyyppejä joihin voin luottaa sataprosenttisesti. He seisoivat mun rinnalla kaikkina aikoina, ja uskon että  näin tulee olemaan loppuelämän.

Meidän ystäväporukka oli tiivis, kaikenkirjava joukko tyttöjä ja poikia, jossa kaikki saivat olla omia itsejään. Oltiinhan me vähän sellainen kanalauma, että saatiin aikaan draamaakin, mutta kukapa teini ei? Oulussa meillä oli maine, meistä liikkui paljon juoruja ja osa ystävistäni sai jopa törkeää huutelua ja uhkailua osakseen kun liikuttiin keskustassa. Syynä tälle huutelulle oli niinkin iso asia kuin seksuaalinen suuntautuminen, joka ainakin vielä viitisen vuotta sitten tuntui olevan Oulussa big deal. Moni ehkä ajatteli meidän olevan jotenkin olevinamme, ehkä me joskus vähän oltiinkin, mutta oikeastaan me yritettiin vain olla välittämättä kaikkien muiden puheista.

Juoruja liikkui, rikkinäinen puhelin -efekti oli valloillaan ja juttuihin lisättiin aina puolet ilmaa päälle ennenkuin kerrottiin eteenpäin. Tuttua kauraa, tätähän ne teinit ja valitettavasti monet aikuisetkin harrastavat. Mä en koskaan Oulussa välittänyt itseäni koskevista juoruista, olin ihan rohkeasti oma itseni vaan ja annoin mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Vasta blogia pitäessäni, saadessani alkuaikoina päivittäin, nykyään ehkä viikoittain, kommentteja Oulun vuosia koskien, olen tajunnut miten monet ihmiset kuulivat näitä juttuja, ja uskoivat niitä.

oulu2Tyypillisin kommentti joita Oululaisilta saan, on positiivista kehua ja ihmettelyä siitä, miten olen muuttunut niin kauheasta ihmisperseestä tällaiseksi rakastavaksi ja vastuuntuntoiseksi äidiksi. Mä olin se, jolle kaikkien piti nauraa räkäisesti kun se jää 19-vuotiaana yksinhuoltajaksi, tulee maitojunalla takaisin Ouluun äidin nurkkiin, eikä saa itselleen ammattia. Sitä en kiellä etteikö mulla ja mun ystävillä olisi teinivuosina mennyt lujaa, mutta ei me nyt koskaan ihan idiootteja oltu, ihan normaaleja teinejä jotka kokeilivat rajojaan. Varmasti mun elämä olisi voinut saada huonommankin suunnan, Otolla on iso osa siinä että olen nykyään näin onneni kukkuloilla, mutta ehkä mä toivoisin että ihmiset uskoisivat toisiin enemmän, ja tuomitsisivat vähemmän.

Mä oon kuitenkin kaikesta huolimatta kiitollinen kaikille epäilijöille, sillä koskaan, milloinkaan mulla ei ole ollut niin vahva halu päästä eteenpäin kuin muuttaessani takaisin Helsinkiin vuonna 2010. Näyttämisenhalu oli se mikä sai puskemaan eteenpäin ja haluamaan menestyä elämässä. Nykyään se näyttämisenhalu on saanut tilalleen jotain paljon arvokkaampaa, kaksi lasta ja aviomiehen joille haluan antaa rutkasti syitä olla ylpeä musta, eikä mulla ole tarvetta kenellekään muille todistella mitään.

Oulu on Suomen suurimpiin kaupunkeihin kuuluvuudestaan huolimatta pienten piirien kaupunki, ja siinä on omat hyvät ja huonot puolensa. Kaikesta huolimatta siellä oli hyvä kasvaa, ja oli onni että muutimme sinne ennen äidin sairastumista, niin en jäänyt täysin yksin äidin jouduttua ensimmäistä kertaa sairaalaan. Päällimmäisenä Oulun vuosista on jäänyt hyvä fiilis, sillä vaikeiden asioiden lisäksi sain kokea ihanaa ystävyyttä, ikimuistoisia bileitä, lämpimiä kesäöitä merenrannalla kavereiden kanssa, teiniromantiikkaa, bussipysäkillä kiroilua pakkasaamuina, sydänsuruja ja koulussa puurtamista, kaikkea sitä mitä teininä kuuluukin.

ouluuu3Sellaista oli mun teinielämä, herättikö ajatuksia? Millaista teidän teini-ikänne oli tai on?


Toivepostaus: Vauva-Iina

30.06.2012
Mulla olis nyt ainakin muutama vauvakuva teille musta ja lapsuusajan kuvia muutenkin! Laiskuudesta (ja flunssasta) johtuen mä en jaksanut skannata kuvia äidillä koneelle vaan räpsin niistä vain kameralla kuvat joten muutama kuva on valitettavasti suht huonolaatuinen, mutta ehkäpä noista nyt jotain käsitystä saa. Otin mukaan myös mun äidin vauvakuvan, kun kaikki aina sanoo et ollaan äidin kanssa ihan saman näköisiä ja sitten myös Tiarasta kuvan ihan vertailun vuoksi niin saatte halutessanne itse sanoa keneltä kukakin näyttää vai näyttääkö keneltäkään. Lisäsin myös pari Oton lapsuuskuvaa, mutta Otosta meillä ei ollut vauvakuvia niin en niitä saanut laitettua.

Mun kuva taitaa olla vuodelta 1992 ja Äidin vuodelta 1961, Tiaran kuva 2012 😀
Minä vastasyntyneenä Kätilöopiston sairaalassa
Parin viikon ikäisenä äidin sylissä<3
Nalle puh 😀
Tässäkin oon muutaman viikon vanha!
Ristiäiset 2.11.1991
Minä n. 4kk vanhana
Puolivuotiaana? 😀
Samanikäisenä suunnilleen kuin Tiara nyt eli n. 9kk
Mä söin kuulemma aina tuttia tolleen, ei ole kyllä ihmekään et oon joutunu käymään yhdeksän vuotta oikomishoidossa :DD
1v -synttäreillä!
Ja tää myös 1v-synttäreiltä, hieno mekko vaan vaihdettu päälle 😀
Valokuvaamossa otettu 1v -kuva
Äidin ottama 1v -kuva :DD
Oon itse ”tosi hienosti” pienenä leikannut kuviosaksilla näitä kuvia ja liimannut mun omaan albumiin 😀 Mutta nää on siis 2v- ja 3v-synttäreiltä nää kuvat
tarhakuva vuodelta 1993 😀
Tarhakuva vuodelta 1995
Tarhakuva vuodelta 1997
7-vuotissynttärit
Eka koulukuva!
Tokaluokan koulukuva
Viidennen luokan koulukuva josta löysin vaan minipienen version ja siksi kuvanlaatu on kökkö

Kutosluokka ja sama homma kuvan kanssa
Tää on vissiin ysiluokalta, mä jumaloin mun upeita meikkaustaitoja…NOT 😀
Lukion ekalta kun olin vielä kiltti ja ahkera oppilas 😀
Lukion tokalta 😀 Kiva muutos vuodessa XD Kolmosella en sitten jaksanut enää raahautua kouluun ”jonkin koulukuvauksen” takia 😀
Ja tää on vuodelta 2010 ku opiskelin parturikampaajaksi :DD
Minun ihana muru <3
Kuin söpö voi toinen olla?<3
No mitäs mieltä ootte? Näyttääkö Tiara enemmän isiltä vai äidiltä? Mun mielestä Tiara on ihan täysin Oton näköinen, varsinkin silmistä! Mut sen mäkin oon kyllä huomannu et näytän kyllä paljon mun äidiltä, noista vauvakuvista just huomaa sen tosi hyvin.

Mä alan nyt siivoilemaan lauantain kunniaksi Tiaran kanssa, saapas nähdä mitä meidän siivoamisesta tulee (varmaan menee kuten perinteisesti et Tiara sotkee ja mä siivoan). Mä tuun illalla tai viimeistään huomenna postailemaan vähän tän viikon kuulumisia ja kertomaan ihanasta salainen blogiystävä -paketista jonka vastaanotin tällä viikolla! Ihanaa lauantaita kaikille<3