#Olisinpatiennyt

01.06.2018

Maaret Kallio haastatteli viittä tunnettua suomalaista HS:n jutussa, ja kysyi heiltä, mitä he haluaisivat sanoa nuorelle itselleen, mitä he toivovat, että olisivat tienneet silloin. Siitä syntyi ilmiö #olisinpatiennyt, johon itsekin nyt otan osaa. Aihe on lähellä sydäntä, koska teinivuosiin liittyvät mun elämän kaikkein suurimmat vastoinkäymiset ja opettavaisimmat kokemukset.

Olisinpa tiennyt nuorena, että mäkin saan sanoa ei, eikä se tee musta yhtään huonompaa tai vähemmän kilttiä. Olisinpa tiennyt, että mun ei tarvitse jaksaa yksin kantaa aikuisen vastuuta, vaan se on aikuisten tehtävä. Olisinpa tiennyt 14-vuotiaana, että mun ei tarvitse yhdessä yössä muuttua tyttärestä äidiksi omalle äidilleni. Tietäisinpä sen nytkin. Se on jotain, mitä en osaa enkä tiedä vieläkään. Kun on vaihtanut rooleja äitinsä kanssa vasten tahtoaan puoli elämää sitten, ja huolehtinut ja ollut huolissaan vuosikaudet, on vaikeaa päästää irti ja luottaa, että kyllä se äiti pärjää.

Olisinpa tiennyt silloin, että äiti selviää aivoinfarktista, keuhkoveritulpista ja kaikista niistä seuranneista vastoinkäymisistä. Jos olisin tiennyt, olisin voinut hengähtää, ja päästää irti pelosta edes joskus, edes hetkeksi. Olisin voinut olla rippileirillä tekstaamatta äidille joka välissä vain tarkistaakseni, että äiti ei ole kuollut. Olisin ehkä säästynyt niiltä helpotuksen kyyneleiltä, joita itkin autossa, kun äiti tuli rippileirille vanhempien vierailuiltana, ja sain varmistuksen sille, että hän on ihan voimissaan. Olisinpa tiennyt että hän vielä joskus nousee masennuksesta, ja alkaa taas nauttia elämästä ja hymyillä.

Olisinpa tiennyt, että mä olen arvokas omana itsenäni, ja mun ei tarvitse suostua asioihin mitä en halua tehdä. Olisinpa tiennyt, että kenelläkään ei ole oikeutta satuttaa mua, tai tehdä mulle asioita, joita en halua mulle tehtävän. Olisinpa tiennyt, että mulla on oikeus päättää itse mun omasta kehosta, aina.

Olisinpa tiennyt, että kaikki kyllä järjestyy. Se olisi antanut toivoa. Toisaalta, olisinko tässä ilman sitä sisua, jota kaivoin jostain, kun tuntui, että mikään ei järjesty ikinä, ja asioille on pakko tehdä jotain. En ehkä olisi. En siis toivo, että olisin ollut vähemmän jääräpäinen, enkä toivo, että olisin tiennyt miten upean miehen ja perheen ja uran joskus voin saada. Jos olisin tiennyt, en olisi tehnyt niin kovasti töitä kaiken eteen. En ehkä olisi oppinut arvostamaan kaikkea sitä, mitä nyt osaan arvostaa. En olisi ehkä oppinut nauttimaan niistä pienistä ilon aiheista ja onnistumisista, joita elämä tarjoaa joka päivä.

Ne kaikki asiat, joita toivon, että olisin tiennyt, on niitä asioita, joita opetan mun omille lapsille. Tiedän myös kokemuksesta, että he eivät ehkä tule oppimaan ainakaan niitä kaikkia siitä huolimatta, että yritän opettaa. Kaiken sairauden keskellä mun äiti opetti mulle, että mä olen hyvä ja arvokas juuri omana itsenäni, ja mulla on oikeus sanoa ei. En silti oppinut sitä, koska teini-ikä. ja epävarmuus. Voiko joku oikeasti sanoa, että olisi tajunnut sen jo teini-iässä? Jos voi, niin hullut propsit hänelle. Lohdutuksen sanana kuitenkin, että suurin osa meistä oppii sen joskus, vaikka siihen menisikin aikaa. Toivon silti, että omat lapseni oppivat sen aiemmin kuin minä.

Mä toivon, että meidän lapset eivät koskaan tule kohtaamaan niin surullisia asioita teini-iässä, kuin oman vanhemman sairastuminen tai menettäminen. Yhä edelleen, mun pahin pelko on, että he joutuisivat samaan tilanteeseen, jossa me ollaan Oton kanssa molemmat oltu. Toinen on menettänyt vanhempansa nuorena, ja toinen on ollut hyvin lähellä menettää. Näitä pelkoja ja hetkiä mä toivon, että he eivät koskaan joudu kokemaan, niin kuin me ollaan jouduttu.

Kun mä katson tätä aikaa taaksepäin 15 vuoden kuluttua, mä toivon, että voisin sanoa itselleni: Olisinpa tiennyt, että saadaan elää terveenä ja onnellisena, ja selvitään kaikista vastoinkäymisistä yhdessä, mitä eteen tulee. Koska en voi vielä, ei auta kuin toivoa parasta, ja rakastaa täysillä joka päivä.

PS: Olisinpa tiennyt, että ei kannata tehdä seitsemää markettivärinpoistoa kuudessa päivässä, se polttaa tukan kahden sentin mittaiseksi.


Mun elämäntarina – kuka teille kirjoittaa vuodesta toiseen

16.01.2018

Sain toiveen, että esittelisin itseni ja jakaisin elämäntarinani, kun lukijani kertoi että ei tiennyt edes mun syntyneen Helsingissä, vaan ajatteli että olen syntyperäinen oululainen. Olen aina välillä vastaanottanut näitä toiveita ennenkin, ja ajatellut että vastahan mä esittelin itseni silloin kun muutin blogini kanssa Indiedaysille. Koin kuitenkin sellaisen realisaation tässä, että hitsi vieköön, siitä on nyt k o l m e vuotta, kun mun blogi muutti tänne. Kolme vuotta. Se ei taidakaan olla ihan vasta, kun se on melkein puolet koko mun blogin olemassaolosta. Samalla tajusin myös, että pian olen tehnyt blogia työkseni kauemmin, kuin kerkesin sitä tehdä harrastuspohjalta. Niin nopeasti aika kuluu.

Tarinan alku

Mutta eipä hypätä asioiden edelle, vaan aloitetaan ihan alusta. Moikka, olen Iina, 26 vuotta. Olen kolmen lapsen äiti, intohimoinen yrittäjä ja Oton vaimo, jonka mielestä arki on ihmisen parasta aikaa.

Synnyin 26 vuotta ja neljä kuukautta sitten Kätilöopiston sairaalassa Helsingissä, äitini ainoaksi lapseksi. Lapsuuteni vietin äidin kanssa kahdestaan Helsingissä, Ruoholahdessa ja Lauttasaaressa asustellen, ja Ruoholahdessa ja Kalliossa koulua käyden. Kaikki loma-ajat tosin vietin Oulussa, äidin puolen suvun luona. Välillä asuin mummolassa pari kuukauttakin putkeen, kun kesälomat koulusta olivat niin pitkiä.

Kahden kodin tuska

Olen aina kokenut jonkinlaista kahden kodin tuskaa, kun sydän on aina ollut puoliksi Oulussa ja puoliksi täällä Helsingissä. Olen sydämeltäni niin stadilaistyttö kun vain mahdollista, rakastan mukulakiviä, Esplanadin puistoa, Kiseleffintaloa ja sporassa istumista kuulokkeet korvilla. Olen opetellut uimaan Kallion Urheilutalolla, laulanut suvivirttä joka kevät Tuomiokirkossa ja pyöräillyt pitkin Ruoholahden katuja kavereiden kanssa. Olen kuitenkin ihan pienestä asti ollut todella perhekeskeinen, ehkä juuri siksi että me oltiin äidin kanssa kahdestaan. Olen aina kaivannut mun rakasta sukua ympärille. Ja vaikka stadia puhunkin pääosin, niin kyllä multa vääntyy Oulun murre heti kun puhun jonkun oululaisen kanssa.

Muutto Ouluun ja äidin sairastuminen

Mun äiti sai töitä Oulusta mun ollessa kasiluokalla, ja musta tuntui että mun elämäni suurin toive toteutui, kun alettiin valmistelemaan muuttoa Ouluun jouluna 2005. Saatiin asunto Oulun keskustasta, ostettiin auto ja kävin tutustumassa uuteen kouluuni. Kaikki oli hetken aikaa ihan täydellistä, kunnes kolme kuukautta meidän muuton jälkeen eräänä tiistaiaamuna mun äiti sai aivoinfarktin ja molemminpuolisen keuhkoveritulpan. Se tarina on pitkä, ja surullinen, eikä se oikeastaan ole vieläkään ohi. mutta koen että ollaan silti äidin kanssa selvitty siitä voittajina, ainakin niin voittajina kuin noin hirveistä asioista on mahdollista selvitä. Aivoinfarkti vaikuttaa edelleen meidän elämään, mutta sen läpikäyminen äidin kanssa on tehnyt musta kuitenkin sen ihmisen kuka tänä päivänä olen. Välillä äidillä tulee vieläkin vaikeampia kausia, ja silloin on mun tehtävä olla tukena niin hyvin kuin pystyn.

Teinivuodet ja muutto takaisin Helsinkiin

Äidin sairastelun jälkeen mä elin muutaman vuoden Oulussa aivan tavallista teinielämää bileineen, draamoineen ja ystävineen, ja kävin lukion, sekä valmistuin ylioppilaaksi. Matkustin ystävien kanssa Hki-Oulu -välin lisäksi Ruotsissa ja Englannissa, muutin ensimmäiseen omaan vuokrakämppään ja seurustelin. Samalla veri veti kuitenkin takaisin Helsinkiin. Mun oli vaan pakko myöntää itselleni, että vaikka kaipasin kuinka Ouluun sukulaisten luokse, se oli mulle vaan liian pieni kaupunki. Koin että en voinut tavoitella siellä omia unelmiani, kaipasin tilaa ja mahdollisuuksia. Kaipasin ehkä myös uutta alkua, Oulu muistutti joka päivä äidin sairastumisesta, ja elämäni vaikeimmista vuosista. Niinpä hain Helsinkiin parturi-kampaajakouluun, ja pääsin kuin pääsinkin juuri sinne minne halusin: ruotsinkieliselle pa-ka-linjalle Arabianrantaan.

Heinäkuussa 2010 sain asunnon Ullanlinnasta, jonne muutin tarmoa täynnä. Edessä oli oma elämä rakkaassa kotikaupungissa, elämä joka oli vain mun itseni käsissä. Musta tuntui että kaikki ovet oli avoinna ja mä pystyin ihan mihin vaan. Todellisuus iski kuitenkin aika nopeasti vasten kasvoja, ei se elämä opintotuella kaukana perheestä ollutkaan niin kovin hohdokasta. Vaikka mulla oli paljon kavereita ja tekemistä, olin oikeastaan välillä tosi yksinäinen ja surullinen, ja hukassa. Parturi-kampaajan ura ei tuntunutkaan yhtään omalta, vaikka tykkäsin leikata hiuksia. Luulin että se oli juuri sitä mitä halusin, mutta sitten kun se ei ollutkaan, en oikein tiennyt että mitä ihmettä mä lähtisin elämälläni tavoittelemaan.

Oton tapaaminen

Juuri silloin, uutenvuotena 2010 mun elämään asteli Otto. Otto, joka oli ihan yhtä hukassa kuin minäkin. Me ihastuttiin, rakastuttiin, ja reilu kuukausi meidän ensitapaamisesta huomasin olevani raskaana. Yhdessä me ei oltukaan niin hukassa, vaan kaikki palaset tuntuivat loksahtelevan kohdilleen, ainakin meidän mielestä. Moni muu oli vähän toista mieltä, ja onhan se totta että eihän se hirveän loistavaa tulevaisuutta yleensä lupaa, jos on 19-vuotiaana raskaana kuukauden tuntemisen jälkeen. Me kuitenkin oltiin alusta asti tässä yhdessä, ja mulla oli syvä luottamus siihen että Otto haluaa rakentaa mun kanssa yhteisen elämän.

Unohdin koko Ullanlinnan kodin, ja vietin kaiken aikani Oton huoneessa neljän äijän solukämpässä raskauden ensimmäisinä viikkoina. Alettiin etsimään yhteistä kotia, ja rakentamaan yhteistä elämää. Kolmen kuukauden seurustelun jälkeen muutettiin ensimmäiseen yhteiseen kotiin, kauas Kantakaupungista ja mukulakivistä. Koulu jäi kesken, se ei vaan tuntunut omalta jutulta muutenkaan, ja halusin keskittyä vauvaan valmistautumiseen. Toukokuussa 2011 perustin tämän blogin, ja siitä se sitten lähti.

Esikoisen syntymä

Syyskuussa 2011, yhdeksän kuukautta meidän tapaamisen jälkeen, Otto kosi mua mun syntymäpäivänä, ja mentiin kihloihin. Kaksi päivää sen jälkeen syntyi meidän esikoinen. Hän tuli maailmaan pylly edellä ja kuukautta liian aikaisin, 46 sentin mittaisena kirppuna. Olin aina haaveillut olevani nuori äiti, ja kun sain vauvan rinnalleni ensimmäistä kertaa, mä tiesin että äitiys on juuri se mitä olen elämältä halunnut. Me oltiin haljeta onnesta ja rakkaudesta.

Ensimmäinen vauvavuosi oli helppo, ja pari kuukautta ennen esikoisen 1v-synttäreitä me annettiin toiselle vauvalle lupa tulla. Ja vauvahan päätti tulla heti kun sai luvan. Blogini oli kasvanut tasaisesti, ja joulukuussa 2012 sain paikan uudesta perheblogiportaalista. Olin onneni kukkuloilla, säännöllinen bloggaaminen ja kirjoittamiseen laitetut tunnit alkoivat tuottaa tulosta, ja sain joukon samanhenkisiä mahtavia äitibloggaajia ympärilleni.

Kahden lapsen äitiys & häät

Huhtikuussa 2013 meidän toinen vauva syntyi. Hän tuli ihan oikein päin, synnytys kesti kaksi ja puoli tuntia, ja vauva kerkesi kolmella ja puolella tunnilla täysiaikaiseksi. Toinen vauvavuosi ei ollut ihan niin seesteinen kuin ensimmäinen, ja puolentoista vuoden ikäero ei ollut ehkä se kaikkein helpoin. Oikeastaan toinen vauvavuosi oli varmasti perhe-elämäni rankin, järjestettiin nimittäin samaan aikaan meidän häitä, ja Otto teki melkein koko ajan seitsenpäiväistä työviikkoa siinä samalla. Blogikin alkoi viedä enemmän aikaa,  ja pätkittäiset yöunet veivät voimia.

Helmikuussa 2014 saatiin kuin saatiinkin häät järjestetyksi ja musta tuli Oton vaimo. Keskimmäisen täytettyä yksi vuotta, alkoi arkikin helpottaa. Saatiin taas nukkua. Käytiin Oton kanssa häämatkalla Berliinissä, ja nautittiin tasaisesta arjesta. Esikoinen aloitti metsäkerhossa, jota hän rakasti.

Lapsiperhearkea ja paljon töitä

Tammikuussa 2015 mun blogi muutti tänne Indiedaysille, ja olin innoissani siitä että blogista oli tullut mulle ensimmäistä kertaa ihan varteenotettava työ. Se jäi kuitenkin sivutyöksi, kun mulle tarjottiin korufirmasta paikkaa sisällöntuottajana. Yhtäkkiä oltiin keskellä ruuhkavuosia, minä kahden työn välissä ja lapset päiväkodissa. Se oli mahtavaa, intensiivistä, inspiroivaa ja välillä rankkaa. Nautin kuitenkin hurjasti molemmista töistäni, ja lapset olivat päiväkodissa vain kolme päivää viikossa. Saatiin sopivasti sekä yhteistä aikaa, että aikuisten aikaa. Matkustettiin Oton kanssa kahdelleen Tukolmassa ja Lontoossa. Pikkuhiljaa alettiin haaveilemaan vielä yhdestä pikkuisesta, jolle tuntui olevan tilaa meidän perheessä.

Haaveita kolmannesta vauvasta

Häntä ei kuitenkaan alkanut kuulua ihan heti. Vuonna 2016 tein kovasti töitä vuoden ensimmäisen puolikkaan, ja kesäkuussa 2016 tein sitten positiivisen raskaustestin. Me oltiin niin onnellisia että se tuntui ihan epätodelliselta. Heinäkuussa mut irtisanottiin mun sisällöntuottajan työstä, ja hetken olin ihan pihalla, että mitäs nyt tapahtuu. Onneksi mulla oli mun blogi, enkä pudonnut tyhjän päälle. Päädyin perustamaan oman yrityksen, ja samalla kun kasvatin yritykseni liikevaihtoa, kasvatin myös mahaa.

Muutettiin isompaan kotiin, ja mä tein töitä läpi raskauden. Viime helmikuussa meidän rakas kuopus syntyi, ja loput vaiherikkaasta vuodesta voi lukea tuoreesta vuosikoosteesta. Nyt on tammikuu 2018, ja takana on pian seitsemän vuotta sekä äitiyttä, että bloggaamista. Tällä hetkellä olen juuri siinä missä haluankin olla, meidän kodikkaassa just meidän perheelle sopivassa kodissa, miehen kanssa johon olen korviani myöten rakastunut, kolmen ihanan tytön äitinä, unelmieni työssä oman itseni pomona ja sata rautaa tulessa.

Kuka olen vuonna 2018? Olen edelleen se sama Iina. Haaveilen suurista, mutta en niin suurista, etten pystyisi toteuttamaan.  Mun unelmat on tavoitteita. Nautin edelleen arjesta. Viikon paras hetki voi hyvin olla automatka eskarista kotiin, kun saa oivaltaa yhdessä oman lapsen kanssa jotain mahtavaa. Tai se voi olla maanantai-ilta, kun saa katsoa vauvan makaavan X-asennossa pienessä pallomeressä keskellä sotkuista olkkarin lattiaa, nauramassa sydämensä kyllyydestä. Uskon siihen, että lasten kanssa voi elää ihan täysillä, oman perheensä näköistä elämää. Haluan välittää arjen ilosanomaa, ja se on kautta vuosien ollut blogini kantava teema.

Ymmärrän erilaisuutta ja tiedostan, että on uskomattoman monta tapaa elää onnellista ja mahtavaa elämää. Ei ole olemassa vain yhtä versiota hyvästä arjesta, vanhemmuudesta, aikuisuudesta, parisuhteesta tai urasta. Jokaisella on omansa. Saan voimaa muiden auttamisesta, ja hyväntekeväisyys on tärkeä osa mun elämää. Yritän olla tiedostavampi ja fiksumpi kuluttaja ihan joka päivä, mutta samalla rakastan muotia, tyyliä, sisustusta ja kauniita asioita. Kuinka tehdä hyviä valintoja, mutta silti itsensä näköisesti? Siinä yksi suurimpia tavoitteitani tällä hetkellä. Tärkeintä elämässä mulle on perhe, ja perheestä ja läheisistä huolehtiminen. Juon ennemmin kahvia kuin teetä, olen höpsähtänyt lastenvaatteisiin, olen koukussa Ahaa-pikkupaloihin ja osaan ulkoa Fröbelin palikoiden tuotannosta ainakin puolet.

Siinäpä minä ja mun elämä pähkinänkuoressa. Hauska tutustua teihin, jotka luette näistä jutuista ensimmäistä kertaa, ja tervetuloa mukaan lukemaan!