Ensimmäinen aamu kahdestaan, vauvakupla on puhjennut

23.11.2017

Me ollaan pesitty viimeiset puoli vuotta Oton kanssa tosi paljon vaan täällä kotona, ellei sitten olla oltu Oulussa. Ollaan tehty kaikki koko ajan joka päivä yhdessä, ja oltu ihan kiinni toisissamme. Vaikka olen tehnyt päivisin paljon töitä, Otto on kuitenkin ollut koko ajan siinä vierellä, ja läsnä. Harvassa on ne päivät, kun jompikumpi on käynyt jossain ilman toista. Meillä on ollut ihan todellinen vauvakupla, ja tänään se sitten puhkesi.

Otto palasi tänään vanhempainvapaalta töihin. En voi väittää etteikö tämä suuri arjen muutos olisi jännittänyt etukäteen, ehkä vähän kauhistuttanutkin. Meillä on ollut niin ihanaa, sellaista elämän parasta aikaa & lottovoittajafiilis aamusta iltaan, kun on vaan saanut olla toisen kanssa niin paljon. Vielä näin jälkeenpäinkin se tuntuu uskomattomalta, että meillä oli tämä hieno mahdollisuus viettää puoli vuotta yhdessä 24/7, ja olen siitä ihan äärettömän kiitollinen. Nyt se aika on kuitenkin ohi, ja on aika kääntää katse eteenpäin. Uusi arki on alkanut.

Tänä aamuna heräsin seitsemältä, kävin suihkussa ja keitin pannullisen kahvia. Isommat lapset & Otto heräsivät puoli tuntia myöhemmin, kuopuksen vetäessä sikeitä melkein kahdeksaan asti. Kun Otto ja tytöt olivat lähteneet, me keiteltiin aamupuurot ihan rauhassa, ja laitoin pellillisen appelsiinin siivuja uuniin kuivumaan. Sen jälkeen pesin pyykkiä. Ripustin niitä kuivumaan pienen apulaisen kanssa, joka ojenteli mulle pudonneita ja pyykkikorista kaivamiaan sukkia, ja ojentaessaan sukkaa hän aina nyökytteli kovasti ja sanoi ”tiitti!”. Eli kiitti, se on the juttu tällä hetkellä: antaa kaikille tavaroita, ja sanoa kiitti. Aivan ihana neiti.

Sitten tultiin meidän sänkyyn hengailemaan kirjakasan kanssa, ja luettiin yhdessä. Vauveli rakastaa kaikkia kirjoja joista kuuluu musiikkia, ja hän kääntää jo niin reippaasti itse sivua. Tänään hän myös eka kertaa osoitteli kirjasta juttuja, se oli niin söpöä! Hän aina osoitti, ja sitten päästi sellaisen kysyvän äännähdyksen, ja piti kertoa mikä eläin tai asia on kyseessä.

Yleensä päivisin lyhytuninen kuopuksemme nukahti tänään kerrankin omaan sänkyynsä aamupäikkäreille, ja veteli melkein kolme tuntia sikeitä. Sain siis melko pehmeän laskun tähän uuteen arkeen, sillä kerkesin tehdä päikkyjen aikaan ihan hyvin hommia. Mulla on aika hyvä fiilis, tästä tämä taas lähtee.

Vauvakuplassa kotona on ollut aivan ihanaa, mutta ihanaa on myös tehdä ja mennä ja kokea vauvan kanssa, ja olla aktiivisempi päivisin. On ollut ihan parasta olla Oton kanssa, käydä kävelyillä ja lounailla, ja tietty keskittyä töihin, mutta nyt on kiva taas käydä enemmän tapahtumissa, nähdä ystäviä kahvin tai lounaan merkeissä, tai mennä vaikka vauvakerhoon tai -muskariin. Työt teen päikkäriaikaan tai illalla, ja uskon että se onnistuu hyvin, ainakin tänään on onnistunut.

*poroleggingssit saatu blogin kautta. 

Takana on kiva päivä, ja edessä varmasti monta muuta kivaa päivää. Mä lähden loistavalla fiiliksellä tähän normi-arkeen ja katsotaan mitä se tuo tullessaan, varmasti paljon kaikkea mahtavaa! Otsikkoon viitaten: vaikka sanonkin että vauvakupla on puhjennut, niin kyllä mä taidan vieläkin olla vauvakuplassa. Nyt se kupla on vaan erilainen.

Ja onneksi meillä on aina se takaportti, että jos tuntuu että arki on liian kuormittavaa, Otto voi jäädä vaikka osittaiselle hoitovapaalle tai ihan kokonaan kotiin, tässähän on vielä yli kaksi vuotta aikaa siihen että kuopus on kolme vuotta ja oikeus tähän päättyy. Katsotaan mitä seuraavat viikot, kuukaudet & vuodet tuovat tullessaan. Juuri nyt ainakin tuntuu hyvältä just näin, ja näillä mennään.

Ihanaa torstai-iltaa kaikille <3


Kuopus 9 kuukautta

08.11.2017

Kerkesin kirjoittaa ja kuvata tämän postauksen valmiiksi ennen kun sain maanantaina surullisia uutisia. Haluan kiittää ihan mielettömän paljon teitä kaikkia tuesta ja voimista ja rakkaudesta jota ootte jakaneet, kiitos ihan uskomattoman paljon. Onneksi on myös nämä kolme pientä neitiä täällä jotka pitävät kiinni arjessa. KIITOS <3 Ja tässä teille siis meidän ysikuisen kuulumisia <3

Meidän touhupylly täytti jo yhdeksän kuukautta, voi apua! Tämä viimeisen kuukausi on varmaankin kaikista nopeimmin humpsahtanut kuukausi koko tänä vauvavuonna, ja siksi tuntuukin niin hassulta kirjoittaa tageihin ”vauva 9kk”. Ollaan oltu niin paljon menossa ja paljon mielessä, että se on vaan kulunut siinä samalla. Yhtäkkiä huomaan vaan että päivä päivältä se pieni pyöreäpäinen vauveli on yhä enemmän tekevä ja osallistuva tyyppi, joka kommunikoi ja naurattaa ja kujeilee.

Se on ehkä suurin muutos tässä kahdeksan ja yhdeksän kuukauden välissä: ennen vauva oli tahattomasti hauska, ja nykyään hän taas itse tietoisesti pyrkii naurattamaan kaikkia. Jos hän huomaa että joku hänen tekemänsä asia – vaikkapa äidin mahan pöristely suulla – saa perheen nauramaan, hän tekee sitä vaikka sata kertaa uudelleen. Hän kujeilee ja keksii koko ajan hassuja juttuja joita tekee, ja sitten katsoo vuoron perään jokaisen paikalla olijan kasvoja, että näkyyhän niillä varmasti nauru tai hymy. Ja voin kertoa että naurattaa kyllä joka kerta, vaikka hän tekisi saman jutun uudelleen ja uudelleen. Parasta on että hän säestää touhujaan omalla ihanalla naurullaan, joka tarttuu.

Naurattamisen lisäksi hän on alkanut matkimaan, ja oppii matkimalla tosi nopeasti. Kaiken helpon mitä hänelle näyttää, hän toistaa saman tien. Halit ja pusut, kielen naksauttelut ja taputtelut, kaikki hän toistaa. Musta tuntuu että uusia yhteisiä leikkejä syntyy hänen kanssaan joka päivä, hän innostuu herkästi uusista jutuista ja niin kyllä mekin.

Kaikkein lemppareimmat jutut tällä hetkellä naurattamisen lisäksi on kävelykärryllä kävely, tanssiminen sekä pallon kopittelu. Kävelykärry oli pitkään pelottava, kun se ei tuntunut tukevalta. Mutta yhtenä iltana hän vaan hiffasi sen, ja nyt viilettää sillä ympäri kämppää koko ajan. On ollut myös ihanaa miten isommat tytöt on kannustaneet, ja auttaneet oppimaan näitä uusia juttuja. Sinä iltana kun hän oppi kävelemään kävelykärryllä, me kaikki muut seistiin rivissä hurramaassa ja taputtamassa. Meitä ylpeitä vanhempiakin enemmän innoissaan olivat juuri isosiskot.

Usein hän kävelee kärryn kanssa jonnekin, ja sitten kun kärry pysähtyy eikä mene enää eteenpäin, hän jää siihen tanssimaan. Ja aina kun sanotaan ”Tanssii” niin hän alkaa vimmatusti hytkymään, se on ihan mahtavan näköistä.

Hän rakastaa palloja ja kaiken heittelyä, oli kyseessä sitten lelu tai vaikka isin puhelin. Hän heittää ihan täydellä voimalla, ja on oppinut hyvin myös kopittelemaan. Hän heittää reippaasti aina uudelleen, ja yrittää ottaa palloa kiinni kun hänelle heitetään, ja usein saakin. Hauskaa on myös se, että yksi hänen ensimmäisiä sanojaan on ”heittää”. Ollaan varmaan toisteltu sitä niin paljon, kun ollaan kehuttu että hän heittää hienosti, niin se on tarttunut hänellekin.

Tämä ikä on kyllä yksi mun lemppareita: yhdeksän kuukauden ikäiset pikku kujeilijat ovat niin ihanan hyväntuulisia ja ihania höpsöjä. Pahin eroahdistus oli meillä jo silloin 6-7kk iässä, jolloin hän juuri vasta opetteli liikkumista, ja tajusi olevansa äidistä erillinen oma yksilönsä. Silloin äiti ei saanut kadota näköpiiristä, ja uudet tyypit olivat vähän kuumottavia. Nyt hän on jo tottunut tutkimusmatkailija, ja nauttii kovasti siitä että voi vapaasti mennä ja liikkua miten itse haluaa. Hän suhaa yleensä olkkarin ja ruokailutilan leikkinurkkauksen väliä, joko kontaten tai kävelykärryllä. Eikä hänen menoaan häiritse, jos äiti tai isi poistuu näköpiiristä vaikka keittämään kulman taakse keittiöön kahvit.

Höpötystä tulee paljon, ja viime postauksessa mainittujen ”äitän”, ”isin”, ”hein”, ”aaaain” ja ”jeen” lisäksi nyt on tosiaan se ”heittää”. Sen lisäksi tulee paljon tavuja ja pärinää ja ärinää. Hän on äänessä melkeinpä koko ajan, paitsi silloin kun keskittyy täysillä, silloin hän on ihan hipihiljaa. Eilen hän sanoi ekaa kertaa myös puhelimessa ”mummu” kun puhuttiin videopuhelua mun äidin kanssa, ja sen jälkeen hän on myös tänään tuonut aina vähän väliä puhelinta ja sanonut ”mmummu” (tai no välillä kuulostaa enemmän kun hän sanoisi ”mmömmööö”, hahha!

Imetys on meillä edelleen tärkeä osa päivää ja yötä, mutta nyt hän ei enää viihdy rinnalla päivisin kovin pitkään, vaan ottaa yleensä sellaiset minuutin pikahuikat, ja jatkaa sitten touhuja. Päivällä hän myös samalla seisoskelee tai leikkii tai läpsyttää mun naamaa kun hän syö, ei yleensä jaksa hirveästi rauhoittua siihen rinnalle. Illalla ja yöllä hän kyllä viihtyy rinnalla pidempäänkin, ja syö ihan rauhassa. Hän syö yöllä yleensä sen 3-5 kertaa, mutta hampaiden puhkeamisen aikaan tuntui että niitä kertoja saattoi olla 35 yössä. Silloin tosin hän haki enemmänkin sitä lohtua rinnasta, eikä niinkään syönyt. Hän nukkuu puolet yöstä omassa sängyssä ja aamuyöstä eteenpäin sitten meidän vieressä, pinnasänky on sivuvaununa kätevästi.

Hampaita on tosiaan kaksi maailman suloisinta pikkuista, jotka pilkottavat siellä alaleuassa. Saa nähdä milloin seuraavat hampaat puhkeavat. Hän rakastaa hampaiden pesua ja hampaita saisi pestä vaikka kymmenen kertaa päivässä jos häneltä kysytään. Pehmeä vauvan oma harja taitaa tuntua kivalta kutittavissa ikenissä.

Kyllä nämä yhdeksän kuukautta on olleet niin ainutlaatuista ja ihanan upeaa aikaa että ei voi kuin myhäillä kun miettii taaksepäin. Ja aivan ihania kuukausia ja vuosia meillä vielä edessä <3 Upeaa seurata meidän tyttöjen kasvua. Onnea meidän 9kk ikäiselle pikkutyypille!

Mitkä teillä on olleet lempparijuttuja 9kk iässä? Mitkä taas ei niin suosikkeja?


Mikä on mennyt tällä kertaa vauvan kanssa toisin, kuin etukäteen ajattelin

16.10.2017

Noin vuosi sitten kirjoitin raskausaikana postauksen siitä, mitä aion tehdä kolmannen vauvavuoden aikana toisin, verrattuna kahteen aiempaan vauva-aikaan. Nyt kun vauva-aikaa on takana jo aimo annos, on hyvä ottaa pientä tsekkiä siihen ovatko suunnitelmat pitäneet. Mitä olen tehnyt eri tavalla, ja missä olen toiminut niin kuin suunnittelin?

Mulla ei ollut pilkun tarkkoja suunnitelmia, mutta joitain ajatuksia kuitenkin mitä toivoin vauva-ajalta silloin, kun olin vielä raskaana. Halusin ottaa vauva-arjen rennommin, ja pitää kiinni omista jutuistani. Halusin nauttia vauva-ajasta syyllistymättä, ja olla armollinen. Halusin nukkua mahdollisimman hyvin, niin hyvin kuin pienen vauvan kanssa on mahdollista. Halusin elää hetkessä ja nauttia. Tiesin kahden aiemman vauvavuoden kokemuksella jo vähän mitä odottaa, ja tiesin mitä en halunnut tehdä.

Keskimmäisen vauva-aikana olin vähän turhan perfektionisti. Ajattelin, että joidenkin asioiden nyt vain kuuluu mennä oppikirjan mukaan, niin kuin ne olivat esikoisen kanssa menneet. En silloin tajunnut ihan täysin että vauvat ovat kaikki yksilöitä. Otin kovasti stressiä päivärytmin luomisesta, yöunista ja ruokailuista. Vaikka imetys sujui keskimmäisen kanssa tosi hienosti, se tuntui 21-vuotiaana sitovalta, ja kaipasin omaa aikaa silloin enemmän.

Kirjoitin aiemmassa postauksessani, että kolmantena vauva-aikana aion myös ottaa rennosti oman ajan suhteen, ja mennä ja tehdä aina välillä kun siltä tuntuu, koska isänsä kanssa vauva ei ole hoidossa. Mielessä kummitteli vielä se, kuinka neljä vuotta sitten oli välillä ahdistavaakin olla niin kiinni vauvassa, ja ajattelin etukäteen että nyt teen kaikkeni jotta saan itselleni tarvittaessa omaa aikaa. Tämä on varmaan se suurin eroavaisuus suunnitelmien ja todellisuuden välillä: olen nimittäin ollut paljon enemmän kiinni meidän kuopuksessa, kuin etukäteen suunnittelin, ja vieläpä ihan omasta halustani.

Vaikka Otto on ollut vanhempainvapaalla, ja muodostanut kuopukseen vahvan siteen alusta asti, en ole juurikaan tehnyt mitään yksin. Kaikkiin työmenoihin mihin on ollut mahdollista, olen ottanut Oton ja kuopuksen mukaan. Yksin olen käynyt ulkona kerran pari tuntia, ja työmenoja joissa olen käynyt yksin, on ollut alle yhden käden sormilla laskettava määrä. Kaksi kertaa ollaan käyty Oton kanssa kahdestaan ulkona: Oton synttäreillä syömässä tunnin verran, ja meidän kaverin kolmikymppisillä Megazonessa pari tuntia, ennen lasten nukkumaanmenoaikaa molemmat. Ja tämä on riittänyt, en ole kaivannut sekuntiakaan enempää, ja oikeastaan näitäkin poissaoloja olen etukäteen vähän jännittänyt.

Vaikka Oton kanssa kuopus on pärjännyt tosi hienosti ja tottunut olemaan hänen kanssaan usein päivisin, kun teen töitä, en vaan ole kokenut tarvetta, tai halua lähteä minnekään. Olen nauttinut nimenomaan eniten siitä, että ollaan voitu tehdä kaikkea yhdessä, käydä presseissä yhdessä, mennä lounaalle yhdessä.

Neljä vuotta sitten imetys tuntui sitovalta, ja kaipasin välillä omaa aikaa. Nyt se sama sitovuus on ollut ihanaa, ja koen haikeutta, kun imetyskerrat vähenevät. Välillä kaipaan tosi paljon niitä vastasyntyneen imetysmaratoneja, oli niin ihanaa pesiä pienen tuhisijan kanssa sohvan nurkassa.

Tämä vähän yllätti mut, koska ajattelin, että varsinkin kun Otto on ollut niin paljon vauvan kanssa alusta asti, mun olisi helpompi lähteä. Mutta se ei ole ollut ollenkaan niin, vaan ihan päin vastoin. En ole kertaakaan kokenut tarvetta ”saada omaa aikaa”, vaan en ole vaan kehdannut aina kieltäytyä lähtemästä, vaikka olisinkin ennemmin jäänyt heittämään vauvan kanssa yläfemmoja. Toisaalta, niinä parina kertana kun olen lähtenyt imetysvälin ajaksi  jonnekin, niin on kyllä ollut kivaa, ja ihana nähdä kollegoita, tuttuja ja ystäviä.

Ehkä juju on siinä, että me ollaan saatu nukuttua tällä kertaa paljon paremmin, kuin neljä vuotta sitten. Väsymys tekee paljon, ja väsyneenä ei jaksa niin hyvin. Väsyneenä kaipaa enemmän omaa aikaa. Nyt kun ollaan alusta asti nukuttu kuitenkin tuntien pätkissä minuuttien sijaan, on virtaa riittänyt paljon paremmin, enkä ole juurikaan kokenut itseäni väsyneeksi. Hyvät yöunet ovat siunaus, josta saadaan olla äärettömän kiitollisia.

”Varmasti tämä vähän pidempi tauko, mahdollisuus elää muutakin elämää kuin vaipparalliarkea, on tuonut sitä perspektiiviä siihen miten lyhyt se vauva-aika loppujen lopuksi kuitenkin on. Ja vaikka se silloin saattaa tuntua koko elämältä, se ei ole sitä. Se on lyhyt, ohikiitävä vuosi, josta saa ottaa parhaansa mukaan kaiken irti.”

Kirjoitin tuon pätkän vuosi sitten marraskuussa, ja se on niin totta. Olen ehkä suhtautunut tähän jopa liikaakin sillä meiningillä, että aika menee liian nopeasti. Se on ehkä ainoa asia mistä olen ottanut stressiä, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin. Mutta onneksi, onneksi tätä vauvavuotta on vielä melkein neljäsosa jäljellä. Sinä aikana aio kertaakaan ajatella, että se loppuu ”kohta”, vaan nauttia siitä mitä on juuri nyt. Ja vaikka vauvavuosi sitten joskus loppuukin, niin siitähän se elämä vasta alkaa kun vauvavuosi päättyy, ja saa tutustua vielä nykyistäkin enemmän ihanaan kasvavaan tyyppiin, jolla alkaa olla sanottavaa, ajatuksia ja yhteistä puuhaa.

Tällä kertaa aion siis syyllistyä vähemmän ja luottaa itseeni enemmän. Hyvä siitä vauvasta tulee.”. Ja niin olen myös tehnyt. Nimittäin hyvä tuosta vauvasta on tullut, aivan mahtava tyyppi <3


Kuopus 8 kuukautta

06.10.2017

Kaksi kolmasosaa vauvavuodesta on kulunut – tänään meidän kuopus täyttää jo kahdeksan kuukautta. Siitä on oikeasti jo kahdeksan kuukautta, kun pidin rinnallani ensimmäistä kertaa tuota ihanaa pikku rakasta. Vaikka hän on jo kova menemään joka suuntaan ja liikkuu koko ajan, on hän vielä ihan vauva kuitenkin.

Viimeisen parin viikon aikana tukea vasten kävelyyn on tullut tosi paljon varmuutta, tai siis nyt hän ei enää juurikaan tarvitse tukea fyysisesti, vaan se on sellainen henkinen varmistus – tuntuu turvallisemmalta kävellä, kun pitää pikkuisen kädestä vielä kiinni siihen kuitenkaan nojaamatta. Sohvia ja pöytiä vasten hän kävelee jo tosi reippaasti, eikä ole pahemmin kaatuillutkaan onneksi. Kävely sujuu hyvin myös kengät jalassa ulkona, tai vaikka Ikeassa, niinkuin tällä viikolla.

Hän seisoo edelleen huomaamattaan ilman tukea pitkiäkin aikoja, mutta jos hän huomaa sen itse, hän tarttuu heti kiinni jostain, tai pyllähtää istumaan. Eli kuten myös kävelyssä, hän kaipaa seisomisessakin enemmän sitä henkistä tukea, ettei tarvitse jännittää. Taidot riittäisi, mutta uskallus ei ihan vielä, eikä tarvitsekaan. Hän on jo nyt niin liikkuvainen touhutyyppi, että voin vaan hikikarpalot otsalla kuvitella millaista meininki on sitten kun hän uskaltaa liikkua täysin ilman tukea. Sitä odotellessa.

Pari viikkoa sitten opittu ”äitä” on jäänyt pysyvästi sanavarastoon, ja sitä toistellaan aina kun halutaan äidin luo. Lisäksi hänellä on selkeä matkimisvaihe päällä, eli hän yrittää matkia melkein kaikkia helppoja sanoja mitä hänelle toistellaan. Suusta on kuulunut moneen kertaan ainakin ”pappa”, ”isi” ja ”vauva”. Aamuisin kun Otto lähtee viemään tyttöjä, sanotaan ”heippa isi” ja tyyppi jää eteisen ovelle seisomaan ja hokemaan ”ishiii, ishiii, ishiiii”. Päristely, kielen naksauttelu ja erilaisten tavujen toistelut ovat kovassa huudossa. Nännännää, tättättäää, pappappaa, mammammaa, mummummuu ja nonnonnoo ovat ainakin sellaisia joita hän jokeltelee koko ajan.

Öisin hän syö edelleen ihan yhtä usein kuin ennenkin eli sen 3-5 kertaa, mutta nukkuu nykyään puolet yöstä omassa sängyssä, ja unet kestävät 20-08. Hän on hyvä nukkumaan eikä herää mihinkään ääniin tai siihen kun nostan hänet imetyksen jälkeen omaan sänkyyn, vaan kääntää tyytyväisenä kylkeä ja jatkaa unia siellä. Siitä ollaan oltu tosi iloisia, ja tuntuu hassulta kun iltaisin on nykyään niin ”paljon” omaa aikaa, kun kaikki lapset menevät aina kahdeksalta arkena nukkumaan.

 Eniten hän tykkää tällä hetkellä seistä ikkunassa katselemassa ulos, tai sitten leikkiä isompien tyttöjen kanssa duploilla portaiden alla. Siellä hyvä leikki voi kestää vaikka kuinka pitkään. Näitäkin suurempi lemppari on kuitenkin kukkuu-leikki verhoilla, tai harsolla tai ihan millä vaan. Hän menee piiloon, ja tempaisee verhon/harson pois edestään, ja äidin tai isin pitää kiljaista ”kukkuu”. Se saa aina kaikkein suurimmat kikatukset aikaiseksi, ihan koko perheeltä.

Pukemisesta hän ei tykkää ollenkaan, mutta muuten meillä tuntuu olevan melko seesteinen vaihe ja sellainen ”kaikki on kivaa meininki” minityypillä. Aika kiva vaihe tämä, nautitaan tästä niin kauan kuin tätä kestää!

Ihanaa viikonloppua kaikille <3