Eilen illalla Nova pyöri meidän kanssa hereillä vielä kymmenen jälkeen illalla vaikka isommat tytöt olivat nukkuneet jo pari tuntia. Hän nukahti päiväunille vielä kaksi tuntia tavallista myöhemmin puolen tunnin automatkan takia, ja siksi ei nukahtanut yöunille tavalliseen tapaansa kahdeksalta. Tämä nyt ei ollut mikään ongelma, hän sai nukkua kyllä aamulla sitten niin pitkään kuin unta riitti. Mutta se syy miksi kerron tästä, on se että hänen touhottamista illalla katsellessani mut valtasi jälleen kerran sellainen pakahduttava onnentunne, ja samalla suuri haikeus.

Kysyin Otolta muistaako hän millaisia meidän hetket olivat silloin kun esikoinen ja keskimmäinen olivat vauvoja. Muistaako miltä heidän hassu vauvan naurunsa kuulosti, tai miten he liikkuivat eteenpäin silloin kun eivät vielä kävelleet itsekseen. Ei meistä kumpikaan muistanut enää täysin. Joitain muistoja toki herää elävästi mieleen, yksittäisiä hetkiä, ja toki paljon on muistoja videolla. Mutta se tunnelma, ne arkiset pienet jutut, ne vaan unohtuvat, kun tilaa valtaavat niin monet uudet ihanat jutut. Se on tottakai ymmärrettävää, mutta samalla niin hirveän haikeaa.

Tämä vuosi on ollut aivan uskomaton, ehkä voisin sanoa että meidän elämän parhaita vuosia, ellei jopa se paras. Vaikka ollaan vuoden aikana kohdattu myös haikeita juttuja ja menetyksiä, päällimmäisenä on silti vaan kiitollisuus siitä kaikesta onnesta jota ollaan saatu osaksemme. On ollut niin uskomattoman hienoa seurata kuopuksen kasvua pienestä vastasyntyneestä tuoksi ihanaksi touhottavaksi ja liikkuvaksi vauvaksi, ja samalla isompien tyttöjen kasvua itsenäisemmiksi ja aivan ihanasti vauvaa huomioiviksi isosiskoiksi.

Koko vuoden mua on vaivannut tietynlainen haikeuden tunne. Olisin halunnut muistaa ja purkittaa jokaisen ohikiitävän sekunnin, imeä itseeni jokaisen hymyn ja uuden asian joita vauvavuosi on tuonut mukanaan. Ja mua itkettää, kun mietin miten paljon on jo unohtunut, miten suuri osa tästä vuodesta on jo kulunut. Mutta ei ihmistä ole luotu muistamaan jokaista tapahtuvaa asiaa, ei meidän aivokapasiteetti kykene sellaiseen. Pitää vapauttaa aina tilaa uusille asioille.

Mä rakastan olla äiti, ja rakastan meidän arkea näiden kolmen tyypin kanssa niin paljon että mun sydän pakahtuu. Siksi mulla on  niin valtavan suuri tarve nauttia ja kokea ja tuntea kaikki. Samalla tunnen kuitenkin haikeutta kaikesta mitä ollaan saatu jo kokea, kaikesta joka on jo mennyt ohi. Mietin usein iltaisin olenko nauttinut tarpeeksi, olenko ollut tarpeeksi läsnä. Otan siitä paineita, joskus vähän liikaakin. Yritän jokaisella solullani olla läsnä mun lapsille, huomata jokaisen hymyn ja tärkeän asian joita heillä on sanottavanaan, reagoida, kannustaa ja rakastaa. Vaikka tiedän että teen parhaani, mietin silti usein teenkö ja olenko tarpeeksi.

Se riittämättömyys on tunne ja asia johon mulla ei ole mitään ratkaisua tai vastausta. Tulen varmasti tuntemaan näitä haikeuden ja riittämättömyyden tunteita äitinä niin kauan kuin mussa henki pihisee. Äitiys on tärkein tehtävä joka mulla on elämässä, ja äitiyteen varmasti myös kuuluu  haikeuden lisäksi itsensä tutkiskelu ja oman äitiytensä kyseenalaistaminen aina aika ajoin. Niihin ei kuitenkaan kannata hukata liikaa aikaa,  vaan pitää olla täysillä tässä ja nyt.

Onneksi haikeuden lisäksi saa kokea iloa kaikesta uudesta, ja odottavia tunteita kaikesta huikeasta ja mahtavasta mitä on edessä lasten kanssa. Sen lisäksi että suree jo ohi kiitäneitä hetkiä, saa iloita niistä asioista joita on vasta tulossa. Se on upeaa. Tärkeintä on kuitenkin että haikeutta ja odotusta enemmän on läsnä tässä hetkessä, siinä mitä on juuri nyt. Sillä nykyisyys on tärkeämpää kuin menneisyys ja tulevaisuus yhteensä. Onni on tässä hetkessä.

Ihanaa maanantaita kaikille <3

Moikka! Takana on ihanan rento viikonloppu ja mieli on hyvä. Ollaan oltu ihan vaan perheen kesken pitkästä aikaa ja touhuiltu viidestään kaikkea tavallista ja kivaa – vaihteeksi näinkin päin. Ei aina tarvitse olla juhlahumua ja megapaljoa ohjelmaa, parasta kai on se rento yhdessäolo, tai näin ainakin mun mielestä. Juhlat ja spesiaalihetket ovat spesiaaleja juuri siksi, että välissä on sitä ihan tavallista arkea, ja niitä tavallisia viikonloppuja. Siivousta, pyöräretkiä, leffanvuokrausta ja kortin pelaamista, harrastuksia ja ruuanlaittoa.

Tein perjantaina meille syksyn ensimmäisen kanttarelliruuan, kanttarelli-carbonaraa. Se oli niin hyvää, olisin voinut syödä koko kattilallisen yksin. Meidän lapset eivät välitä herkkusienistä ollenkaan, mutta metsäsienet on ihan heidän herkkujaan. Kanttarelli-carbonara upposi tytöille ja pyysivät vielä lisääkin, en siis tosiaan saanut syödä koko kattilallista yksin, hah. Mutta pitää tehdä pian toinen satsi. Ja pitää jakaa resepti täällä blogissa, vaikka jotain kokkausvideoita mä jaoinkin jo perjantaina instan mystoryssa.

Tänään me herkuteltiin grilliruualla, näillä näkymin ehkä viimeistä kertaa tälle kesää. Alkavat ilmat olla sen verran viileämpiä että ruuanlaitto ulkona ei ole välttämättä niin kivaa enää, ainakaan mikään kunnon pihvien paisto. Joku makkaran grillailu laavulla nyt on mukavaa vaikka pakkasella. Mistä tulikin mieleen että pitää ehdottomasti tänä syksynä tehdä retki johonkin sellaiseen paikkaan missä on mahdollisuus paistaa makkaraa laavulla. Se oli ainakin musta lapsena tosi kivaa, ja on varmasti vieläkin. Voisi olla hauska juttu lasten mielestä.

Zelda kävi Oton kanssa taitoliikuntakeskuksen Peuhu-päivässä, ja oli kovasti tykännyt temppuradasta jolla sai liikkua vapaasti yksin tai yhdessä vanhemman kanssa. Ottokin oli kuulemma intoutunut riehumaan voimistelurenkailla. Mutta selkeästi tuollainen voimistelu-temppurata-tramppa-meininki oli ollut mieleistä, ja varmasti saa mennä isänsä kanssa toistekin. Tai voidaan mennä vaikka koko perhekin joskus, mutta toisaalta on kivaa että tämä on Zeldan ja Oton ihan oma yhteinen juttu.

Nova oppi tosiaan tällä viikolla nousemaan tukea vasten seisomaan, ja on muutenkin alkanut liikkumaan tosi ketterästi ja nopeasti. Meillä on baby proofaus täällä käynnissä ja on tullut siivottua kaikki sellaisetkin nurkat joille on muuten antanut armoa, puolivuotias kun saattaa kontata ihan mihin tahansa. Hänen lempileikkinsä on tällä hetkellä heitellä tavaroita eteenpäin ja kontata niiden perässä. Toinen suosikki on mun yksisarvis-glitter-meikkipussi, joka oikeastaan opetti hänet sekä konttaamaan, että nousemaan seisomaan. Sitä metsästäessä hän on unohtanut olevansa puolivuotias ja vaan liikkunut kohti meikkipussia. Kaukosäätimet on myös lemppareita.

En tajua että nyt Nova yhtäkkiä nousee seisomaan. Hän myös päästää toisen käden surutta irti, ja seisoo vain yhden käden varassa, ja uusimpana on alkanut hivuttautumaan kummallekin sivulle varovaisia askeleita ottaen. Ihan uskomatonta meininkiä kyllä, en tiedä uskallanko tähän laittakaan että mitähän ensi viikko tuo tullessaan. No, laitoin nyt. Hän oppi tällä viikolla myös ”taputtamaan” kun sanoo ”jeeeeee” tai puhuu taputtamisesta. Vielä ei kuulu ääntä neidin taputuksesta mutta kädet menee ihan oikein yhteen ja hän innostuu aina aivan tosissaan kun taputetaan yhdessä. Tästäkin on vilissyt videoita instan mystoryssa.

Ajattelin kun aloin kirjoittamaan tätä, että ”eihän tällä viikolla tapahtunut mitään kovin ihmeellistä”, mutta nyt kun luen tätä kirjoitusta niin olihan meillä vallan mullistava viikko. Ihana, huikea viikko. Toivotaan että ensi viikostakin tulee ihana ja onnen ja naurun täyteinen, niin meillä kuin teillä kaikilla siellä ruutujen takana <3

Hyvää yötä ja mahtavaa uutta viikkoa kaikille <3

Meillä oli tänään Novan 4kk-neuvola, ja oli kyllä taas mukava käynti. Nova kasvaa tosi hienosti edelleen täysimetyksellä, ja painoa oli 7685g ja pituutta 65,7cm eli hienosti tullut alle kuukaudessa senttejä ja grammoja. Ei ole mikään ihan minivauva tosiaankaan enää. Neljän kuukauden iässä on sekä normaali hoitajakäynti että lääkärineuvola, ja molemmat olivat meillä aika pikaisia käyntejä kun ei ollut mitään sen ihmeempää mielen päällä.

Sen jälkeen kun Nova pari viikkoa sitten oppi kääntymään selältä mahalleen, hän on harjoitellut liikkumista ihan hurjan paljon. Akselinsa ympäri hän on pyörinyt leikkimatolla jo pitkään, mutta nyt hän on ihan viittä vaille lähdössä ryömimäänkin. Ajattelin ensin että onko tämä vaan mun jotain omaa ylpeän äidin haihattelua että katson että hän työntää jaloilla vauhtia ja etenee lattialla, mutta tänään lääkäri sanoi lääkärineuvolassa että ”tämä muuten ihan kohta ryömii”. Yhyy ei vielä!

Jotenkin sitä voisi tätä kolmatta vauvaa pitää sylissä ja pikkuvauvana niin pitkään kuin mahdollista eikä tosiaankaan ole mikään kiire sille että oppisi liikkumaan, mutta ilmeisesti hän on itse lähdössä jo siskojen perään. Hän vetää jo jalat koukkuun masun alle ja pyllyn  pystyyn, ja samoiten myös potkii ihan lattiasta jaloilla vauhtia suoristaen ja koukistaen ja eteenpäin mennen. Ainoastaan kädet ei vielä ole ihan messissä, joten toistaiseksi eteneminen tyssää siihen että ne jäävät siihen tielle aina kun jaloilla pääsee eteenpäin. Mutta tuosta se kai lähtee. Pitänee alkaa baby proofaamaan asuntoa tässä lähiviikkoina.

Välillä hän turhautuu kun ei pääse eteenpäin ja suuttuu, mutta onneksi leppyy aika nopeasti kun tajuaa kääntyä selälleen tai kiinnostuu jostain lelusta.

Eilen Nova löysi varpaansa pötkötellessään sitterissä päiväunien jälkeen, ja nyt varpaat menevät jo suuhunkin. Se on hassua miten uuden taidon myötä vauva tuntuu kasvavan aina ihan hirmuisesti ja joka kerta mielen valtaa sellainen ”apuamissämunvauva” -fiilis. Ja kun meillä ei kumpikaan vanhemmista tytöistä ole ollut hurjan ripeä liikkeelle lähtijä niin en osannut varautua tällaiseen Novan kanssa. Pitäisi vaan muistaa se että vauvat on aina yksilöitä ja saattavat yllättää täysin, niinkuin Novakin on tehnyt jo monessa asiassa. Ei voi saman perheen sisälläkään tosiaankaan niputtaa lapsia yhteen, kaikki he ovat erilaisia ihan mahasta saakka.

Vaikka vauvan kasvu onkin haikeaa niin onhan se valtavan ihanaakin, ja iloitaan ehdottomasti uusista taidoista täysillä. Mahtavaa kun pikkutyyppi on kokoajan enemmän ja enemmän mukana kaikessa. Hän on tärkeä osa meidän perhettä ja on ihan parasta kun hän pääsee mukaan perheen yhteisiin juttuihin, kikattaa aamuisin kun pötkötellään koko perhe yhdessä meidän isossa sängyssä ja hengailee isosiskojen kanssa lattialla lukemassa kirjoja ihan niinkuin ainakin.

Ja vaikka hän on välillä muka niin isoa tyttöä ja liikkuvaista vauvaa niin onhan hän kuitenkin oikeasti ihan pikkuruisen pieni möllykkä joka nukkuu tuhisten poski äidin tissiä vasten ja rapsuttelee samalla mua unissaan mahasta. Ihana tyyppi <3

Olen löytänyt itseni tässä viime viikkoina myhäilemästä tyytyväisenä, kuinka Novalle on alkanut muodostua oma päivärytminsä. Mitään tarkkaa rytmiä meillä ei kellonaikojen osalta ole, mutta kuitenkin hänen nukahtamisensa, nälkänsä, ja vaipan täyttymiset alkavat olla jossain määrin ennustettavissa sen perusteella milloin aamulla heräillään. Alusta asti hänellä on onneksi ollut selkeä rytmi yön osalta, hän on aina nukahtanut suunnilleen siinä 21-22 aikaan ja herännyt 8-10 maissa aamulla (välissä ne 2-5 syöttöä aamuviiden jälkeen).

Päivät olivat vielä muutama viikko sitten vähän rytmittömiä, ja hänellä oli paljon pieniä unipätkiä yksien pidempien unien lisäksi, ja vastaavasti myös paljon lyhyitä hereilläolojaksoja ja rinnalla oloa useammin, mutta lyhyemmän aikaa. Nyt viime aikoina tähän on tullut muutos, ja päivällä hän nukkuu yleensä kolmet tai neljät päiväunet, ja muuten on hereillä. Tissillä hän käy yösyöntien lisäksi aamulla heti herättyä, ennen jokaisia päiväunia, ja tietenkin illalla ennen yöunille nukahtamista. Yleensä myös kerran-pari ihan muuten vain. Yhteensä n. 9-11 kertaa vuorokaudessa, eli varmaan aika keskivertomäärän kun suositus on 8-12 kertaa vuorokaudessa.

Me ollaan perheenä sellaisia aika spontaaneja, ja meidän arkeen kuuluu paljon touhua ja erilaisia päiviä. Joskus ollaan koko päivä kotona, toisinaan kuljetaan paikasta toiseen koko toimistoaika, ja välillä me lähdetään vaikka kavereille yökylään toiseen kaupunkiin. Siksi me ei koskaan olla noudatettu mitään ihan kellontarkkoja rytmejä, vaan enemmänkin sellaista tiettyä järjestystä missä asiat tapahtuvat. Joustava ja suurpiirteinen päivärytmi rutiineineen mahdollistaa kaiken hauskan tekemisen, kun ei tarvitse olla aina tiettyyn aikaan esimerkiksi kotona päiväunilla, vaan ne voi nukkua vaunuissa, kaverin luona tai kaukalossa.

Vastaavasti lapset ovat vauvasta asti tottuneet olemaan mukana joka paikassa, ja elämään juuri meidän perheelle sopivassa rytmissä. Silloin kun he ovat nukkuneet päiväunia, niitä on nukuttu sujuvasti niin kotona kuin kaupungillakin, ja myös yökyläily ja matkustus on onnistunut kun sitä on harrastettu pienestä asti. Ehkä meillä on tarpeeksi samanhenkisiä kavereita/sukulaisia, kun yökylässä ja matkoilla nukkuminen on aina onnistunut kivuttomasti ja melko samaan tyyliin kuin kotosallakin, siis heräämättä ja itsekseen nukahtaen (isommilla lapsilla). Toki näillä isommilla nyt yleensä nukahtamisvaiheessa kuuluu enemmän tai vähemmän kikattelua ja höpöttelyä kavereiden luona, mutta se heille suotakoon. Yökyläilyyn kuuluu pienet kikattelut ja höpöttelyt, sehän on yökylässä parasta kun voi vähän valvoa ja nauraa höpsöille jutuille.

Vauvan kanssa kyllä helpottaa kun nyt pystyy jo vähän arvioimaan että miten vaikkapa seuraavat pari tuntia sujuvat ja milloin vauvalla luultavasti on nälkä. Näin pystyy välttämään melko helposti yllärinälän joka iskee kesken kauppareissun, ja muut vastaavat tapahtumat, joita helposti saattaa pikkuvauvavaiheessa käydä kun joskus pikkuvauvat ovat niin ennalta-arvaamattomia. Sen lisäksi että kyse on varmasti myös vauvan kasvusta ja oman rytminsä löytämisestä, musta tuntuu että alan uudelleen löytää itsevarmuuteni pikkuvauvan äitinä.

Uskokaa mua, vielä kolmannenkin lapsen kanssa voi olla tosi epävarma omista taidoistaan, ainakin minä olin. Vaikka esimerkiksi vaipanvaihdot menivät melkeinpä ulkomuistista vastasyntyneenkin kanssa, ja imetyskin sujui helposti, mä jännitin silti kaikkea kauheasti. Kirjoittelinkin siitä täällä jo aiemmin, kuinka mua pelotti lähteä vaikkapa yksin vauvan kanssa julkisiin liikennevälineisiin tai yksin kaupungille. Nyt ei pelota enää yhtään, tai jännitä, ja tiedän kyllä että meillä menee ihan hyvin vaikka mentäisiin mihin kahdestaan. Ihanan helpottavaa kun ollaan molemmat kasvettu, Nova isommaksi vauveliksi ja minä hänen äidiksi.

Nyt kun Novalla alkaa olla jo enemmän päivärytmiä, mäkin uskallan olla jo hetken pois hänen luotaan. Tähän mennessä olen ollut Novan luota pois yhden kerran, kun menin mun tädin kanssa käymään mun mummolassa silloin kun oltiin Oulussa koko perhe. Siellä oli silloin muistisairauden vuoksi tilanne päällä ja piti lähteä käymään nopeasti, niin en ehtinyt alkaa pakkaamaan vauvaa ja kaikkia tarvikkeita, vaan hän jäi Oton huomaan. Reissu kesti vajaan tunnin ja Novalla sujui hienosti. Seuraava kerta koittaa ehkä jo parin viikon päästä, kun ilmoitin itseni kuvankäsittelyworkshopiin joka kestää kaksi tuntia. Jos pääsen mukaan, Nova saa olla sen aikaa Oton ja tyttöjen kanssa, ja sekin varmasti sujuu hyvin.

Jotenkin tuntuu ihan hurjalta että kohta meidän pikkuinen kuopuskin on jo neljä kuukautta, vaikka ihanaa hänen kasvuaan onkin seurata. Ja on ilo huomata että vauva on kehittänyt oman muun perheen rytmiin sopivan rytminsä itse, kun hänelle on antanut aikaa ja mahdollisuuksia siihen. Rutiineja ollaan toistettu alusta alkaen samalla tavalla, jotta vauvalle on muodostunut käsitystä siitä mitä milloinkin tehdään. Iltatoimet tehdään aina samalla tavalla, ja aamutoimet myös.

Mä ymmärrän kyllä hyvin heitäkin jotka suosivat kelloon sidottuja rytmejä. Kyllähän päivät on helpompi toteuttaa esimerkiksi isomman lapsikatraan kanssa, kun on tarkka rytmi jota kaikki noudattavat, ja tämä sopii varmasti parhaiten silloin kun meininki ei muutenkaan ole niin spontaania vaan on enemmän samoja, säännöllisiä juttuja. Ja esimerkiksi päiväkodissa tarkka päivärytmi on ihan ehdoton että asiat saadaan sujumaan. Mun oma luonne ja meidän perheen meininki vaan on vähän rennompi, eikä tehdä joka päivä samoja juttuja samoihin kellonaikoihin. Siksi koen helpompana ratkaisuna meille sen että kellonajat vaihtelevat mutta järjestys pysyy samana ja aikavälit suunnilleen samanlaisina esimerkiksi ruokailuissa. Se mahdollistaa sen, että voidaan lähteä toisena päivänä parin tunnin ajomatkan päähän reissuun klo 8 aamulla, ja toisena päivänä nukkua kymmeneen asti koko perhe, ja nauttia kummastakin ihan yhtä paljon.

Millaisia päivärytmejä teiltä löytyy? Tykkäättekö päivä kerrallaan -meiningistä vai onko kellontarkka päivärytmi enemmän teidän juttu? 

Minille tuli eilen kuusi viikkoa ikää mittariin, wau! Viimeisen parin viikon aikana hän on karistanut viimeisetkin vastasyntyneen piirteet itsestään ja alkaa olla jo ihan ehta vauva isolla veellä. Kokoa on tullut lisää, veikkaisin että useampi sentti ja varmasti on viiden kilon rajakin menty jo rikki. Vaatteissa hänelle menee bodyista vielä 56-kokoiset helposti, mutta housuista on pakko olla käytössä koko 62 kun neiti pitkäsäärellä vilkkuu muuten nilkat.

Nyt meillä alkaa olla sellainen selkeä päivärytmi, joka n. kerran tai kaksi viikossa keskeytyy siihen että hän pitää yhden tankkauspäivän jolloin mitkään rutiinit yöunia lukuunottamatta eivät toteudu ollenkaan siinä järjestyksessä kuin yleensä. Mutta noin pääpiirteittäin arki alkaa olla jo aika sujuvaa ja jopa ennustettavaa hänen kanssaan, siinä määrin kuin pikkuvauvojen meininkejä nyt voi ennustaa.

Vauva heräilee yleensä siinä seitsemän ja kahdeksan välillä, minkä jälkeen hän syö ja hengailee reilun tunnin. Ensimmäiset aamupäikkärit alkavat yleensä 8.30-9.30 välillä ja kestävät tunnista kahteen.  Ne hän nukkuu yleensä sitterissä tai sohvalla. Sitten taas syödään ja hengaillaan pari tuntia, ja tokat päikkärit alkavat siinä 11-12 välillä ja kestävät 2-3 tuntia. Tokat päikkärit vauva nukkuu vaunuissa joko lenkillä tai muuten jos olen liikkeellä,  tai sitten ulkona omalla pihalla. 14-15 välillä hän herää ja syö ja leikkii ja ihmettelee maailmaa taas pari tuntia, ja nukkuu n. tunnin päikkärit siinä neljän ja viiden välillä. Nämä päikkärit riippuu ihan siitä mitä ollaan tekemässä, saattaa nukkua kaukalossa makuuasennossa  jos ollaan vaikka kaupassa tai sitten vaunuissa jos olen yksin liikkeellä, tai sitterissä.

Illalla hän saattaa vielä torkahtaa hetkeksi syliin tai sitteriin ennen kuin alkaa yöunille siinä 20-21 aikaan. Ensimmäinen yösyöttö on 23-01 aikaan kun itse menen nukkumaan (riippuen siitä onko arki vai viikonloppu), ja tokan kerran hän havahtuu yleensä 4-5 aikaan aamulla syömään. Loppuyö sujuu vaihtelevasti, joskus hän ei havahdu ollenkaan tokan syötön jälkeen ennen kuin vasta silloin seiskan kasin maissa, ja joskus hän syö melkein kokoajan siitä viidestä sinne seitsemään tai kahdeksaan. Saadaan kuitenkin molemmat nukuttua ihan hyvin tankkauksesta huolimatta, koska hän nukkuu vieressä.

Moni on kysynyt miten muuten ehdin tekemään kaiken kolmen lapsen kanssa, esimerkiksi ruuan ja työt. Pääpiirteittäin oikein hyvin, varsinkin tietysti silloin kun Otto on kotona (ja työt silloin kun isommat lapset ovat päiväkodissa). Joskus on päiviä että tuntuu että tekemistä on joka sormelle ja kaikkea ei saa tehtyä, ja silloin sitten joustetaan jostain.

Yleensä voin tehdä työhommia seuraavana päivänä jos edellisenä ei onnistu, koska pyrin tekemään kaiken aina reilusti ennen deadlinea valmiiksi. Keittiön siivousta ei ole pakko tehdä juuri silloin kun vauva on nälkäinen ja isommat lapset kaipaavat pelikaveria, vaan sen voi tehdä joskus toiste. Otto osaa myös tehdä ruokaa ihan samalla tavalla kuin minäkin ja välillä hän kokkailee meille yksin, vaikka yleensä tehdäänkin ruuat yhdessä.

Ja jos ei kumpikaan jaksaisi tehdä ruokaa tai vauva on vaikka tissillä kokoajan niin sitten haetaan noutoruokaa. Ei se ole niin vakavaa. Viitenä tai kuutena päivänä viikossa vähintään tehdään kyllä yhdessä illallinen alusta asti. Parhaiten kaiken saa hoidettua kun pitää rutiineista kiinni ja ennakoi niin paljon kuin mahdollista, silloin voi tehdä kaikkea sillä aikaa kun vauva nukkuu.

Vaikka vauva tarvitsee hereillä ollessaan paljon huomiota niin olen koittanut pitää myös kiinni siitä että vietän kummankin isomman lapsen kanssa aikaa joka päivä. Vaikka meille onkin syntynyt vauva niin ei se isompien läheisyydenkaipuu tai heidän tarve aikuisen huomiolle ole yhtään vähentynyt, ja siksi mun prioriteettilistalla kaiken muun edelle heti vauvan tarpeiden jälkeen menee heidän kanssaan vietetty aika. Jos mun pitää siis valita pyykinpesun tai lasten kanssa leikkimisen väliltä, mä valitsen leikit anytime.

Meidän kuusiviikkoinen höpöttää jo kovasti hereillä ollessaan, ja välillä kiljaisee iloisesti kovallakin äänellä. Hymyjä tulee kokoajan, ja hän vispaa villisti aina innostuessaan. Vauvan lempipuuhaa on seurata isompien leikkejä, tai se kun isosiskot sanovat ”peekaboo” ja laittavat kädet kasvojensa eteen ja sitten taas kurkistavat. Hänellä on tarkkaavainen katse ja hän tuijottaa suoraan syvälle silmiin.

Vauva tykkää musiikista ja laulamisesta, ja hän rakastaa oman pinnasänkynsä yläpuolella olevaa mobilea, jota hän joskus katselee sillä aikaa kun mä pesen hampaita tai laitan pyykkejä.  Vauva kannattelee jo tosi hienosti päätään sylissä ja jonkin aikaa myös lattialla vatsallaan ollessaan. Kun hän haluaa jotain, hän osaa jo melkein kääntyä mahalta selälleen sen saavuttaakseen. Kyljelleen kääntyminen ainakin onnistuu, ja kyljeltään selälleen tai mahalleen. Vauva on todella päättäväinen tapaus, voin kuvitella että isompana kun hän päättää jotain, hän on valmis tekemään ihan mitä tahansa saavuttaakseen päämääränsä, ainakin juuri nyt hänestä tulee ihan sellainen kuva.

Yksinkertaisesti, meidän vauva on ihan huippu tyyppi <3