Eilen illalla Nova pyöri meidän kanssa hereillä vielä kymmenen jälkeen illalla vaikka isommat tytöt olivat nukkuneet jo pari tuntia. Hän nukahti päiväunille vielä kaksi tuntia tavallista myöhemmin puolen tunnin automatkan takia, ja siksi ei nukahtanut yöunille tavalliseen tapaansa kahdeksalta. Tämä nyt ei ollut mikään ongelma, hän sai nukkua kyllä aamulla sitten niin pitkään kuin unta riitti. Mutta se syy miksi kerron tästä, on se että hänen touhottamista illalla katsellessani mut valtasi jälleen kerran sellainen pakahduttava onnentunne, ja samalla suuri haikeus.
Kysyin Otolta muistaako hän millaisia meidän hetket olivat silloin kun esikoinen ja keskimmäinen olivat vauvoja. Muistaako miltä heidän hassu vauvan naurunsa kuulosti, tai miten he liikkuivat eteenpäin silloin kun eivät vielä kävelleet itsekseen. Ei meistä kumpikaan muistanut enää täysin. Joitain muistoja toki herää elävästi mieleen, yksittäisiä hetkiä, ja toki paljon on muistoja videolla. Mutta se tunnelma, ne arkiset pienet jutut, ne vaan unohtuvat, kun tilaa valtaavat niin monet uudet ihanat jutut. Se on tottakai ymmärrettävää, mutta samalla niin hirveän haikeaa.
Tämä vuosi on ollut aivan uskomaton, ehkä voisin sanoa että meidän elämän parhaita vuosia, ellei jopa se paras. Vaikka ollaan vuoden aikana kohdattu myös haikeita juttuja ja menetyksiä, päällimmäisenä on silti vaan kiitollisuus siitä kaikesta onnesta jota ollaan saatu osaksemme. On ollut niin uskomattoman hienoa seurata kuopuksen kasvua pienestä vastasyntyneestä tuoksi ihanaksi touhottavaksi ja liikkuvaksi vauvaksi, ja samalla isompien tyttöjen kasvua itsenäisemmiksi ja aivan ihanasti vauvaa huomioiviksi isosiskoiksi.
Koko vuoden mua on vaivannut tietynlainen haikeuden tunne. Olisin halunnut muistaa ja purkittaa jokaisen ohikiitävän sekunnin, imeä itseeni jokaisen hymyn ja uuden asian joita vauvavuosi on tuonut mukanaan. Ja mua itkettää, kun mietin miten paljon on jo unohtunut, miten suuri osa tästä vuodesta on jo kulunut. Mutta ei ihmistä ole luotu muistamaan jokaista tapahtuvaa asiaa, ei meidän aivokapasiteetti kykene sellaiseen. Pitää vapauttaa aina tilaa uusille asioille.
Mä rakastan olla äiti, ja rakastan meidän arkea näiden kolmen tyypin kanssa niin paljon että mun sydän pakahtuu. Siksi mulla on niin valtavan suuri tarve nauttia ja kokea ja tuntea kaikki. Samalla tunnen kuitenkin haikeutta kaikesta mitä ollaan saatu jo kokea, kaikesta joka on jo mennyt ohi. Mietin usein iltaisin olenko nauttinut tarpeeksi, olenko ollut tarpeeksi läsnä. Otan siitä paineita, joskus vähän liikaakin. Yritän jokaisella solullani olla läsnä mun lapsille, huomata jokaisen hymyn ja tärkeän asian joita heillä on sanottavanaan, reagoida, kannustaa ja rakastaa. Vaikka tiedän että teen parhaani, mietin silti usein teenkö ja olenko tarpeeksi.
Se riittämättömyys on tunne ja asia johon mulla ei ole mitään ratkaisua tai vastausta. Tulen varmasti tuntemaan näitä haikeuden ja riittämättömyyden tunteita äitinä niin kauan kuin mussa henki pihisee. Äitiys on tärkein tehtävä joka mulla on elämässä, ja äitiyteen varmasti myös kuuluu haikeuden lisäksi itsensä tutkiskelu ja oman äitiytensä kyseenalaistaminen aina aika ajoin. Niihin ei kuitenkaan kannata hukata liikaa aikaa, vaan pitää olla täysillä tässä ja nyt.
Onneksi haikeuden lisäksi saa kokea iloa kaikesta uudesta, ja odottavia tunteita kaikesta huikeasta ja mahtavasta mitä on edessä lasten kanssa. Sen lisäksi että suree jo ohi kiitäneitä hetkiä, saa iloita niistä asioista joita on vasta tulossa. Se on upeaa. Tärkeintä on kuitenkin että haikeutta ja odotusta enemmän on läsnä tässä hetkessä, siinä mitä on juuri nyt. Sillä nykyisyys on tärkeämpää kuin menneisyys ja tulevaisuus yhteensä. Onni on tässä hetkessä.
Ihanaa maanantaita kaikille <3