Me etsitään omaa kotia

08.10.2018

Mulla on jännittäviä uutisia: me ollaan alettu pikkuhiljaa etsimään ihan omaa kotia, sitä kotia, joka ostetaan omaksi. Omistusasunto on ollut meillä aina tavoitteena, ja nyt on tullut se aika, kun me voidaan ihan oikeasti alkaa etsimään sitä ihan omaa kotia. Me käytiin tänään katsomassa ensimmäistä asuntoa, ja voin helposti sanoa, että se ei ollut meidän tuleva koti. Siellä oli liian monta juttua, jotka ei yhtään natsanneet, vaikka paperilla se vaikutti täydelliseltä. Mutta nyt me ollaan aloitettu tämä projekti, josta ollaan pitkään puhuttu. Nyt me ollaan otettu ensimmäinen askel, käyty ekassa näytössä, laitettu hakuvahdit päälle asuntosivuilta ja sanottu sukulaisillekin ääneen, että tässä ollaan haku päällä.

Mä uskon, että tästä tulee pitkä projekti. En pidä ollenkaan mahdottomana, että meillä kestäisi vuosikin löytää se oikea koti – ehkä jopa pidempään. Kiire meillä ei onneksi ole, sillä mahdutaan edelleen tähänkin ihan mukavasti. Ei aiota ottaa mitään stressiä, eikä tarkoituksena ole paineessa etsiä nopeasti vaan jotain. Nyt me etsitään sitä kotia, jossa me asutaan ehkä siihen asti, että muutetaan vanhainkotiin. Tai sitten ei, tilanteethan voi aina muuttua, nopeastikin. Mistäs sitä nyt tietää missä me ollaan vaikka viiden vuoden päästä. Mutta näillä näkymin etsinnässä on pitkäaikainen koti.

Tilan puolesta mahdutaan edelleen tähän, mutta toiveena on, että lähitulevaisuudessa me kerrytettäisiin asumiskustannuksilla omaa omaisuuttamme, eikä jonkun toisen. Toki tässä asumisoikeusasunnossakin osa menee omaan pussiin ja hyvä niin, mutta ei tietenkään niin suuri osa kuin omistusasunnossa. Tämä on kuitenkin tähän asti ollut meille se kaikkein paras vaihtoehto.

Meidän ongelma tässä asunnon ostamisessa on se, että ei olla ihan varmoja, mitä halutaan. Siksi ajateltiin lähteä liikkeelle sillä, että käydään katsomassa vähän kaikkea mahdollista laidasta laitaan. Tutustutaan eri paikkoihin, tsekataan erilaisia asuntoja. Me ei tiedetä vielä mistään mitään, muuta kuin meidän budjetti ja se, että me tarvitaan ainakin viisi makkaria – kolme lapsille, yksi meille ja yksi vierashuone. Sitten kun me tehdään se suuri päätös, että ostetaan koti, halutaan olla varmoja, että se on juuri se oikea. Se on niin iso asia, että ei missään nimessä haluta tehdä mitään hätiköityä. Aiotaan miettiä tätä kaikilta mahdollisilta kanteilta.

Tuntuu jännittävältä sanoa tämä ääneen, vaikka eihän tässä periaatteessa mikään muutu vielä nykytilanteeseen verrattuna. Edelleen asutaan tässä, mutta nyt vaan seuraillaan markkinoita, ja käydään katsomassa, jos joku tuntuu erityisen kiinnostavalta. Asunnon ostaminen tuntuu musta ajatuksena edelleen vähän pelottavalta – se on niin suuri vastuu. Miten voi olla varma, että ostaa juuri sen oikean? Miten voi olla varma, että kaikki on kunnossa asunnossa, eikä tule mitään ongelmia? Miten sen oikean asunnon voi löytää, ja entä jos mikään asunto ei tunnukaan oikealta? Suuria kysymyksiä, joihin mulla ei ole vastauksia. Onko teillä?

Nyt saa jakaa kaikki mahdolliset vinkit asunnon ostamiseen ja etsimiseen liittyen. Mitä meidän pitäisi kysyä välittäjältä, kun ollaan katsomassa asuntoa? Kuinka paljon asunnon hinnasta voi tai kannattaa tinkiä? Mitä kannattaa itse tsekata kun on katsomassa asuntoa? Mikä on pahin virhe mitä voi tehdä? Mitkä on hyviä puolia erillistalossa, entä huonoja? Mitkä on hyvät puolet asunto-osakeyhtiössä, entä huonot? Uusi vai vanha talo? Oma tontti vai vuokratontti? Kertokaa kaikki! Mä uskon, että teidän joukossa on monta asunto-asiantuntijaa, joten nyt kaikki vinkit kehiin, kiitos! Ehkä joku muukin löytää täältä hyviä vinkkejä siihen, mitä pitäisi ottaa huomioon kun ostaa ensimmäistä asuntoa.


Yhteisöllisyys on ihanaa

09.09.2018

Ollaan asuttu tässä nykyisessä kodissa nyt pian kaksi vuotta. Edellisessä talossa (kerrostalo) asuttiin neljä vuotta, ja sinä aikana tutustuttiin moikkailun verran pariin naapuriin, ja yhden kanssa lähemmin. Täällä sen sijaan tunnetaan nimeltä koko meidän rivitalo, ja melkein jokaisessa naapuri-asunnossa on lapsille saman ikäisiä kavereita. Aina kun lapset lähtevät ulos, heillä on seuraa. Lapset pyöräilevät, hyppivät narua, potkulautailevat, skeittaavat, leikkivät hippaa, opettavat toisiaan piirtämään uusia juttuja katuliiduilla, ovat piilosta ja tekevät hiekkakakkuja. Isommat ottavat pienet mukaan, ja kaikki leikkivät yhdessä. Mä tunnen sekä lapset että vanhemmat, ja kaikki vanhemmat katsovat kaikkien lasten perään.

Tänäkin viikonloppuna ollaan ulkoiltu tuntikausia. Täällä asuessa ei todella ole tarvinnut olla huolissaan siitä, tuleeko kolmen tunnin päivittäinen liikuntasuositus lapsilla täyteen. Tulee todellakin ja menee kirkkaasti yli.

Kerrostalossa asuessa mä luulin että sellainen mun lapsuudesta tuttu yhteisöllisyys oli kokonaan kadonnut. Jotenkin ajattelin, että se jäi sinne jonnekin 90-luvulle, ja nykyään ollaan paljon enemmän omissa oloissaan. Olin väärässä. Ehkä me ei vaan kohdattu oikeita tyyppejä vanhassa talossa, tai ehkä ei silloin oltu itse tarpeeksi rohkeita tutustumaan, mutta kyllä sitä yhteisöllisyyttä todellakin on edelleen olemassa. Nykyään ongelmana ei ole yhteisöllisyyden puute, vaan se että jään aina suustani kiinni naapureiden kanssa, olin sitten menossa tai tulossa. Mutta onneksi se on lähinnä positiivinen juttu, musta on ihan mieletöntä, miten mukavien ihmisten kanssa saadaan asua samassa taloyhtiössä. Meitä vanhempia on tässä paljon eri ikäisiä, osa reilusti meitä vanhempia ja osa samaa ikäluokkaa. Kaikki tullaan tosi hyvin toimeen keskenään.

Kesällä meidän terassilla oli iso kahluuallas, jossa naapureidenkin lapset kävivät päivittäin uimassa. Lapset leikkivät vuorotellen kaikkien pihoilla ja lainailevat toistensa leluja. Yhdelle naapurille lainasin vasta meidän tekstiilipesuria, ja toinen lainasi meille jo muuttopäivänä saksia, kun meillä oli omat hukassa. Tänään meidän toinen naapuri toi ensin meille itsetehtyä pizzaa, ja parin tunnin päästä toinen naapuri vielä mokkapaloja. Samaan aikaan kun meille tuotiin mokkapaloja, mä olin vielä leipomassa korvapuustivohveleita, ja vein niitä sitten naapuriin samalla kun palautin heidän lautasen.

Tämä on jotenkin niin ihanaa, turvallista ja lämmintä. Juuri sellaista, mitä munkin lapsuudessa oli. Meidän kerrostalokorttelin pihalla Ruoholahdessa me lapset leikittiin aina yhdessä. Tasaisin väliajoin oli yhteisiä pihajuhlia ja talkoita, ja kaikki huolehtivat toisistaan.  Monet mun lapsuuden hauskimmista muistoista ovat juuri sieltä kerrostalon pihalta, naapurin lasten kanssa. Edelleenkin olen tekemisissä vanhojen lapsuuden naapureideni kanssa, vaikka ei enää niin usein tavatakaan. Mä toivon, että myös meidän lapset saavat näistä vuosista itselleen elinikäisiä ystävyyssuhteita.

Tällainen yhteisöllisyys on juuri sitä mitä toivoo: leipoessa voi oikeasti mennä lainaamaan sen yhden puuttuvan kananmunan naapurista, ja jos joskus oikeasti tulisi joku hätä, naapurista voisi aina kysyä apua, niin lapset kuin aikuisetkin. Jos pyytäisin, niin varmasti lomamatkan aikana naapurit kävisivät kastelemassa kukat pihalla tai sisällä. Kun miettii sitä, että jossain vaiheessa elämää meidänkin perheessä on yksin koulusta kotiin tulevia koululaisia, on ihana tietää, että kodin lähellä on luultavasti aina ainakin joku tuttu aikuinen kotona, ja paljon tuttuja lapsia. Sellainen tuo mielenrauhaa, vaikka tämä nyt ei vielä ajankohtaista olekaan. Täällä on hyvä olla.

Onko teidän naapurustossa yhteisöllisyyttä,? Viihdyttekö enemmän omassa rauhassa, vai toivotteko yhteisöllistä meininkiä naapureiden kesken?