En voi vieläkään uskoa, että kirjoitan tätä, mutta niin tässä vaan kävi. Tänään me allekirjoitettiin kauppakirjat pankissa ja nyt meillä on ikioma uusi koti. Kannatti luovuttaa. Meidän 2. kauden ekassa podcast-jaksossa, jossa me puhuttiin kodin etsinnästä, mä julkisesti ilmoitin, että nyt mä luovutan kodin etsinnän suhteen 1,5 vuoden jälkeen. Rentoudun, en etsi enää, en päivitä joka päivä etuovea. Annan vaan olla. Alettiin jopa miettiä taas tämän nykyisen kodin sisustusta ja laittamista kivemmaksi. Ajateltiin, että tullaan ehkä olemaan tässä vielä pitkään. Mietittiin, että ehkä ensi joulunakin me ollaan vielä täällä, vaikka jo viime jouluna piti olla jossain muualla. Ja kuin ihmeen kaupalla, meni vain pari viikkoa ja me törmättiin THE asuntoon.

Vaikka en päivittänyt enää Etuovea jatkuvasti, kävin kuitenkin perjantaisin tsekkaamassa hakuvahdin asunnot mun tarkoilla kriteereillä. Niitä tuli todella hitaalla tahdilla, ehkä 1-2 viikossa tämän vuoden puolella ja yleensä nekään eivät vastanneet ihan kaikkia meidän toiveita, aina oli jotain pielessä. Paitsi nyt. Nyt ei ollut mitään pielessä. Kaikki oli kuin liian hyvää ollakseen totta.

Kun olin tsekannut kaiken muun, ryntäsin ekana katsomaan, onko asunto sittenkin vuokratontilla, kun se oli niin hieno ja silti juuri sopiva meidän budjettiin. Ei ollut, vaan omalla tontilla! Sitten menin katsomaan remontit, siellä on varmaan ollut vesivahinko tai jotain kun se on noin hieno ja täydellinen meille ja silti hyvän hintainen, mutta ei ollut sitäkään. Selasin ja selasin, että pakkohan tässä on jotain piilevää olla pielessä, kun tämä on vaan niin täydellinen! Mutta mitään ei löytynyt. Näytin kämpän Otolle ja me laitettiin samantien välittäjälle viestiä, että voitaisiin sopia yksityisnäyttö mahdollisimman pian. Saatiin buukattua näyttö kahden päivän päähän, vaikka samalle päivälle oli kuulemma jo viisi muutakin yksityisnäyttöä. Asunnosta oli selvästi paljon kiinnostuneita.

Tuli sunnuntaipäivä ja mentiin näyttöön. Talo näytti vielä ihanammalta kuin kuvissa. Astuttiin sisään ja se tunne tuli! En kestä, että se tunne mistä kaikki puhuivat oli oikeasti totta. Meille oikeasti tuli se tunne, kun me astuttiin sinne kotiin, että tämä. Tämä tuntuu kodilta, tämä tuntuu meiltä, tämä me halutaan. Me kierreltiin siellä asunnossa  _vartti_ , jonka jälkeen pyydettiin vielä välittäjää lähettämään meille tarvittavat paperit ja kysyttiin, että onko asunnosta tullut vielä tarjouksia. Toki välittäjät nyt aina voivat liioitella kiinnostusta halutessaan, mutta meille kävi heti selväksi, että tästä asunnosta on oikeasti todella moni kiinnostunut. Ja olihan se aika ilmiselvää, että miksi. Jos meillekin tuli 1,5 vuoden etsinnän jälkeen näin voimakkaana vihdoinkin se tunne, että tässä on oikea koti, niin varmasti se tuli aika monelle muullekin, joihin on tässä 1,5 vuoden aikana näytöissä törmännyt. Aika monella muulla varmasti oli suht samat hakukriteerit kuin meillä.

Kun painettiin asunnon ovi kiinni meidän takana ja seistiin meidän auton vieressä Oton kanssa, mä kysyin, että mitä me tehdään? Otto vastasi, että ”se oli kyllä oikeesti tosi kiva”. Lapset kiljuivat vieressä, että ”me halutaan muuttaa tänne!” kaikki kolme. Kukaan meistä ei ollut vielä koskaan tuntenut niin voimakkaasti sitä tunnetta, vaikka lapset olivat joistain asunnoista aiemminkin olleet innoissaan. Ajettiin kotiin ja vilkuiltiin toisiamme vähän väliä. Kotona ilmoitin, että soitan nyt kaikille niille ihmisille, ketkä ovat neuvoneet meitä kämppäasioissa ja kysyn mitä tehdään. Näytettiin kaikki paperit meidän asuntoguruille ystäville ja sukulaisille ja saatiin vihreää valoa. Mun hyvä ystävä ja kokenut asuntosijoittaja neuvoi meille kaiken ostotarjouksen tekemisestä ja niin me tehtiin heti samana päivänä, vain pari tuntia näytön jälkeen ostotarjous ja annettiin aikaa seuraavaan aamuun klo kahteentoista.

Sinä iltana oltiin kyllä niin tulisilla hiilillä, että mitä tässä tapahtuu. Päällimmäisenä mielessä oli, että entä jos me ei saadakaan sitä asuntoa. Entä, jos joku ehtii ensin. Seuraavana päivänä saatiin sähköpostia ja puhelu jo ennen meidän asettamaa aikarajaa. Meidän ostotarjous oli hyväksytty. Voin kertoa, että sinä päivänä tuuletettiin ja samalla kyllä tuntui jännittävältä ja vähän pelottavaltakin! ”Nyt meidän on pakko ostaa se asunto!” Se tuntui niin hiton isolta asialta ja sitähän se onkin. Ei tunnu yhtään pienemmältä asialta sekään, kuinka iso asuntolaina meillä nyt on meidän nimissä. Mutta toisaalta, asuntolaina on aivan täysin meidän budjetissa, osattiin neuvotella tosi hyvät ehdot, eikä edes olla budjetin ylärajoilla. Meidän asumiskulut tulevat pysymään suunnilleen samana kuin ne ovat nytkin, tai saattavat olla jopa muutaman euron pienemmät. Asunto on upea, järkevä ostos hyvältä paikalta. Ja se on nyt meidän.

Meidän uusi koti. Tämä tuntuu niin epätodelliselta oikeasti, mutta kai mun pitäisi jo uskoa, että me oltiin näin onnekkaita. Nuorena äidiksi tulleelle pienituloisen yksinhuoltajan lapselle, joka ei koskaan lapsuudessakaan asunut muuten kuin vuokralla, tuntuu erityisen käsittämättömältä, että omistaa nyt Helsingistä ikioman hienon ja modernin paritalon puolikkaan, jossa on oma iso terassi ja piha, paljon avointa tilaa, kodinhoitohuone, ne tuplasuihkut ja  SE KORKEA HUONEKORKEUS. Mä sain senkin. En voi uskoa, että sain senkin. En voi oikeasti sanoin kuvailla miten älyttömän iso juttu se mulle on, että me ollaan päästy tähän asti. Se ei aina ole ollut helppoa ja kun mä mietin mistä olosuhteista me ponnistettiin perhe-elämään ja aikuisuuteen, tuntuu yhä älyttömämmältä, että tässä nyt ollaan.

Olen vaan ihan valtavan kiitollinen siitä, että me löydettiin meille koti, enkä malta odottaa, että päästään muuttamaan sinne tänä keväänä. Kiitos ihan hirveästi kaikille teille, jotka olette tsempanneet ja neuvoneet ja auttaneet meitä tässä pitkässä etsinnässä. Te olette auttaneet näkemään uusia näkökulmia,  joista tarkastella asioita ja neuvoneet kiinnittämään huomion niihin oikeisiin juttuihin. Tunnen oloni ihan älyttömän onnekkaaksi <3

Mä olen niin helpottunut, että vihdoinkin tästä uskaltaa kertoa, kun viime viikkoina en ole halunnut mitään enempää kuin huutaa koko maailmalle, että me löydettiin kämppä, mutta en ole voinut vielä kertoa ennen kuin kaikki nimet oli paperissa. Mutta hei, tulevina viikkoina ja kuukausina on luvassa paljon kotijuttuja! Meillä ei vielä ole uuden kodin avaimia, mutta heti kun saamme ne, niin päästän teidätkin näkemään miltä meidän tulevassa kodissa näyttää. Me tullaan tekemään jonkin verran remonttia ainakin keittiössä ja seinäpinnoilla ja sisustusjuttuja tulee myös paljon. Kertokaa ihmeessä millaista sisältöä haluaisitte uuteen asuntoon/sen ostamiseen liittyen niin minä toteutan!

Siis oikeesti. Miksi kukaan ei koskaan puhunut tästä etukäteen, miten hankalaa ja turhauttavaa voi olla löytää asunto, tai siis ei löytää sitä vaan etsiä sitä tuloksetta? Mulla oli tästä paljon ruusuisemmat kuvitelmat kuin lasten saannista. Mä kuvittelin, että me katsellaan vähän netistä asuntoja tai ympyröidään jopa lehdistä kiinnostavan kuuloisia asuntoja, käydään muutamassa näytössä ja sitten kuin taikaiskusta tulee ”se oikea” vastaan. Sitten muutetaan sinne ja eletään onnellisina elämämme loppuun asti. Mehän etsitään asuntoa Helsingistä, kaupungista joka on täynnä asuntoja, kuinka vaikeaa se muka voisi olla? Asunnon etsimisen piti olla ihana ja jännittävä seikkailu.

Kuukausi kerrallaan ne ruusuiset kuvitelmat on kyllä romuttuneet yksi toisensa jälkeen ja olen todennut, että jos joku on mulle hankalaa niin kyllä se on tämä omistusasunnon löytäminen. Pikkuhiljaa ollaan karsittu toivelistaa ja jätetty sinne vaan ne muutamat pakolliset asiat, sellaiset, jotka oikeasti vaikuttavat merkittävästi meidän asumismukavuuteen: kodinhoitohuone, keittiö jossa on paljon laskutilaa (tai mahdollisuus lisätä sitä), hyvä kunto ettei tarvitse remontoida paljoa ja oikea määrä makuuhuoneita, sekä työtila. Kaikki muut me ollaan unohdettu ja luovuttu niistä. Toki sijainti on edelleen tärkeä, mutta senkin suhteen meillä on kuitenkin aika paljon joustoa, ollaan keskitytty katsomaan kuudelta eri alueelta. Kuusi eri aluetta on kuitenkin enemmän kuin monessa kunnassa edes löytyy asuinalueita.

Meillä on lainalupaus ja budjetti kohdallaan, tällä budjetilla löytyy kivoja asuntoja juuri näiltä alueilta, mutta niissä on aina joku perustavanlaatuinen vika. Kuka esimerkiksi rakentaa neljän makuuhuoneen paritalon yhdellä suihkulla ja ilman kodinhoitohuonetta,  sekä ilman edes mahdollisuutta rakentaa sitä sinne tilanpuutteen vuoksi? No joku rakensi, montakin sellaista. Sitten on yksi toinen asunto, jossa olisi täydellinen pohja, korkea huonekorkeus, täydellinen piha, upea keittiö, sopivasti työtilaa, jopa ylimääräinen makuuhuone ja se kodinhoitohuonekin, mutta sinne on pakko kulkea sellaista tietä pitkin, jota pitkin en missään nimessä halua, että meidän lapset joutuvat menemään itsenäisesti kouluun. Sitten on upea talo, jossa on kodinhoitohuone, kiva keittiö, fiksu pohja, hyvä hinta, loistava sijainti, mutta yksi makuuhuone liian vähän. Jouduttaisiin siis muuttamaan sieltä pois jossain vaiheessa ihan varmasti ja etsitään kotia, jolla ei olisi deadlinea jo valmiiksi.

Ja sitten näiden lisäksi on sellaisia överi-upeita kämppiä joissa on ”audio-lounge”, ”kuntosali” tai ”oma uima-ranta ja venepaikka”, jotka tietty kohtaavat kaikkien meidän kriteerien kanssa, mutta hinta on sitten 300 000 enemmän kuin muilla taloilla. Missä on ne  ihan tavalliset kivat talot, joissa kaikki meidän toiveet kohtaisivat tai olisi mahdollista toteuttaa?

Ärsyttää se, että kyse on niin ”pienistä jutuista” mutta niillä on kuitenkin niin olennainen merkitys, ei vaan yksinkertaisesti voida joustaa niistä. Kodinhoitohuone on pakollinen, tässä kodissa ollaan huomattu se. Voin kuvitella, että pyykin määrä vain kasvaa kun kolme neitiä varttuvat vanhemmiksi. Työtilaa on pakko olla (vaikka sitten aulassa/olohuoneen yhteydessä tai isossa makuuhuoneessa), kun suunnitteilla on ylläpitää kotitoimistoa hamaan tulevaisuuteen asti. Makuuhuoneita on pakko olla vähintään neljä, jokaiselle lapselle oma plus aikuisten makkari. Mieluiten vielä yksi lisää, jotta siitä saa sen työtilan/vierashuoneen Oulun vieraille, mutta tästä joustetaan. Ja sitten vielä se sijainti: koulureitin on pakko olla turvallinen ja järkevä, siitä en jousta piiruakaan.

Arvatkaa mitä mä olen tehnyt viime aikoina todella paljon? Katsellut talopaketteja, niiden toimitussisältöjä, lukenut ihmisten kokemuksia eri talopakettifirmoista sivukaupalla, verrannut eri lämmitysmuotoja, suunnitellut pari omaa taloakin eri ohjelmilla, googlettanut eri rakennustapojen hyötyjä ja haittoja ja katsellut tontteja. Tässä mahdollisessa talonrakennusprojektissa mietityttää kuitenkin pari asiaa: 1. Me ollaan täysin kokemattomia, ei oikeasti saada edes lattiaremppaa tehtyä itse loppuun niin mites tällainen pikku ”projekti”? 2. Entäs jos ei ole aikaa seisoa vuotta raksalla vastaanottamassa tavaralähetyksiä ja siivoamassa ja viemässä rakennusjätettä pois ja valvomassa? Voisiko se silti jotenkin olla mahdollista, niinkuin jotkut talopakettifirmat lupailevat? 3. Miten voi olla varma, ettei kaikki mene ihan pieleen? No ei mitenkään. 4. Kuinka kauan siihen oikeasti menee? Miten me jaksetaan odottaa vielä ainakin 1,5 vuotta omaa kotia jos tähän lähdetään?

Tämä oli tällainen väliavautuminen, kun asuntoa on etsitty nyt yli vuoden verran tuloksetta. Vaikka tänä syksynä ollaan kiristetty tahtia ja oikein etsimällä etsitty niin ei ole vaan löydetty. Näin jälkikäteen on helppo jossitella, mutta tulee vaan mieleen, että jos me oltaisiin jo vuosi sitten tiedetty mitä haluttiin ja vaikka ostettu tontti, niin tänä jouluna meillä olisi ihan oikeasti voinut olla koti ainakin lähes valmiina. Mutta ehkä sitten vuoden päästä? Tai kesällä 2021?

Nyt mä haluaisinkin kuulla teiltä kokemuksia eri talopakettifirmoista ja niiden muuttovalmiista paketeista! Ja erityisesti jos ootte rakentaneet pk-seudulla niin kiinnostaa hurjasti. Ja myös maanrakennusfirmoista, työnjohtajista ja muista talon rakentamiseen liittyvistä firmoista pk-seudulla kaikki kokemukset on tervetulleita. Ja kaikki mahdolliset vinkit ja ajatukset ja myös kauhutarinat talon rakennuksesta kiinnostaa, me halutaan nyt miettiä tämä läpikotaisin ennen kuin tehdään isoja päätöksiä.

Tämä on nyt mun virallinen ilmoitus, että luovutan asunnon etsinnän suhteen. Ehkä se sopiva asunto vaan tulee vastaan sitten, kun sitä vähiten odottaa? Ihan hyvähän meillä tässä on olla ja pahinta olisi tehdä valtava ostos, joka osoittautuisi kauheaksi virheeksi.

Mua oikeastaan hävettää melkein kirjoittaa tämä postaus, kun oltiin talvella niin varmoja siitä, että ollaan tehty nyt hyvä suunnitelma ja päätöksiä, ja tiedetään tasan mitä halutaan. Tai siis, missä halutaan asua ja miten. Tässä kuluneen puolen vuoden aikana, kun ollaan asuntoja etsitty, katseltu ja tutkittu, meidän mieli on muuttunut jatkuvasti.

Näiden kuukausien aikana me ollaan huomattu se, miten paljon menee aikaa liikkumiseen päivän aikana niinä päivinä, kun mulla on tapaamisia tai tilaisuuksia. Se katkaisee työpäivän ihan täysin, jos lähden käymään lounastapaamisessa keskustassa. Ollessani taaperon kanssa kotona, vähensin tapaamiset ja tilaisuudet ihan minimiin, jolloin se ei juurikaan häirinnyt enkä sitä huomannut. Mutta tällä hetkellä mulla menee aina vähintään 2-4 päivää viikosta tapaamisissa ja tilaisuuksissa, jolloin sillä niihin kuluvalla ajalla on  merkitystä.

Matkoihin menee 45min per suunta julkisilla, jolloin esim. 1h tapaaminen vie lähes kolme tuntia päivästä. Tai jos on kaksi tilaisuutta, joiden välissä on tunti. Silloin niihin meneekin jo yhteensä viisi tuntia. Ja toki, vaikka matkojen aikana voi hoitaa esim. puheluita ja sähköposteja, se vaikuttaa silti tosi paljon siihen, minkä koen kuitenkin olevan pääasia: kirjoittamiseen. Siihen tarvitaan aikaa ja erityisesti rauhaa.

Tietysti tämän voisi ratkaista hankkimalla esim. toimistotilan keskustasta ja tekemällä siitä itselle tukikohdan työpäiviin, silloin se 45min menisi vain aamuisin ja iltaisin matkoihin. Mutta tällä hetkellä koen, että haluan tehdä töitä pääosin juuri kotoa. Se on se mun juttu. Pystyn maksimoimaan ajankäytön niinä päivinä kun muita menoja ei ole, ja mulle sopii parhaiten kirjoittaminen oman kodin rauhassa. En myöskään halua maksaa erikseen toimistotilan vuokraa koko ajalta, jos käyttäisin sitä vain niinä päivinä kun hengaan keskustassa.

Ilmastoraporttikin herätteli ajattelemaan pidemmällä tähtäimellä. Halutaanko me jatkaa asumista kaukana, jolloin omaa autoa tulee väistämättä käytettyä julkisia, pyörää ja kävelyä enemmän? Halutaanko me ostaa iso talo tai paritalon puolikas? Vai haluttaisiinko me asua vähän lähempänä ja tiiviimmin tai edes samoissa neliöissä kuin nyt ja pienentää meidän hiilijalanjälkeä nykyisestä edes vähän? Tarvitaanko me iso ja valtava talo meidän ympärille, vai riittäisikö kompaktimman kodin ympärille inspiroiva ympäristö, harrastusmahdollisuudet ja läheiset, joista suurin osa asuisi siinä samassa ympäristössä?

Nyt asutaan kaukana lasten harrastuksista, jolloin heitä joutuu väistämättä vielä vuosien ajan viemään ja hakemaan useana iltana viikossa, varsinkin kun he kasvavat ja esim. viikottaisten treenikertojen määrä on jo nyt lisääntynyt kahdella ja kolmas vasta aloittelee harrastus-uraansa. Haluttaisiinko asua kaikkien harrastusten lähellä, jolloin he voisivat itsekin käydä niissä helposti? Tällöin ei tarvitsisi ollenkaan miettiä sitä puolta, kuinka monta iltaa viikossa pystyy tulevaisuudessa itse viettämään harrastusrumban parissa, vaan treenimäärän voisi valita puhtaasti lapsen oman kiinnostuksen pohjalta.

Halutaanko asua kaukana läheisistä, jolloin heitä on mahdotonta tavata niin usein kuin haluaisi? Vai haluttaisiinko asua lähempänä, jolloin voisi sopia esim. extempore-treffit samalle illalle milloin vaan. Silloin meillä olisi tukiverkkokin lähellä ja voitaisiin lähteä vaikka Oton kanssa muuten vaan leffaan joku ilta sen jälkeen, kun lapset on menneet nukkumaan, kun joku läheisistä voisi helposti vaikka tulla meille hengailemaan ja valvomaan lasten unta.

Tai entä jos vaikkapa Otto saisi mielettömän mahdollisuuden lähteä ulkomaille vuoden työprojektiin? Jos meillä olisi iso talo kaukana keskustasta, sitä voisi olla vaikea saada vuokrattua vuodeksi tai myytyä pois nopealla aikataululla. Mutta jos meillä olisi fiksun kokoinen perhekoti lähellä keskustaa, sen voisi hyvinkin saada vuokrattua määräaikaisesti. Ulkomailla asuminen on yksi meidän suurista haaveista, joka voisi olla mahdollista toteuttaa, jos tehdään sen eteen kovasti töitä. Lapsillekin voisi olla aivan mieletön kokemus olla joskus vuosi kansainvälisessä koulussa ja tutustua uuteen kulttuuriin ja kieleen. Suuri seikkailu, josta voisi oppia aivan älyttömän paljon. Mutta sekin on vain jos – eihän sitä voi vielä tietää mitä vaikka seuraavan viiden vuoden aikana tapahtuu.

Sitten on vielä se toinen puoli, joka haluaa tarjota lapsille lapsuuden siellä samassa tutussa paikassa, jossa he ovat aina asuneet. Samassa koulussa, samojen kavereiden kanssa, jotka heillä aina on ollut. Toisaalta olen tajunnut sen, että vaikka me itse päätettäisiin asua aina samassa paikassa, muut voivat kuitenkin muuttaa. Vaikka me pysyttäisiin aina paikallaan, kaikki muu ympärillä voi kuitenkin muuttua ihan milloin vaan. Mehän päätetään vain siitä, mitä meidän perhe tekee. Ikinä ei voi elämässä tietää mitä tapahtuu, ei meidän eikä muiden.

En kuitenkaan koskaan haluaisi lapsille sellaista tunnetta, että he eivät juurru mihinkään ja heidät raahataan aina uuteen paikkaan kun he ehtivät tottua edelliseen. Haluan, että heillä on turvallinen olo ja he voivat rakentaa kestäviä ystävyyssuhteita ja muistoja. Haluan, että koti on heille tuttu ja rakas turvapaikka. Siksi mulle on todella tärkeää kuunnella heitä herkällä korvalla tässä asiassa.

Me ollaan Oton kanssa kaksi ääripäätä omien lapsuuksiemme kanssa: Toinen on asunut lapsuutensa rauhallisessa pikkukaupungissa lähellä pääkaupunkia ja toinen asunut keskustassa korttelin päässä metroasemasta. Toinen on asunut kyllä lapsuudessa ulkomailla, mutta sen jälkeen käynyt eskarin, peruskoulun ja lukion samassa paikassa, samojen ihmisten kanssa. Toinen taas on vaihtanut koulua alakoulun jälkeen eri yläkouluun kuvisluokalle, puolivälissä yläkoulua Helsingistä Ouluun ja vielä kesken lukion vaihtanut lukiota. Ja aina tutustunut uusiin ihmisiin ja saanut uusia ystäviä vanhojen lisäksi.

Kummallakin meillä on ollut onnellinen lapsuus ja meillä on molemmilla paljon ystäviä, myös niitä ystäviä, jotka on tuntenut ihan ikuisuuden. Se, että muuttaisi eri paikkaan ei siis ainakaan mun mielestä sulje pois kestävien ystävyyssuhteiden mahdollisuutta, enkä itse osaa nähdä myöskään koulun vaihtamista lähtökohtaisesti huonona asiana. Mulle se oli aina jännittävää ja hauskaa, vaikka oli se tietty myös aina vähän haikeaa. Me juteltiin aina äidin kanssa avoimesti siitä, kun vaihdettiin paikkaa ja äiti antoi aina mun osallistua päätöksentekoon tosi vahvasti.

En itsekään siis ikinä haluaisi, että lapset joutuvat käymään tällaisia isoja muutoksia läpi, elleivät itse missään nimessä sitä halua. Koskaan en pakottaisi lapsia siihen, mikäli he itse olisivat täysin sitä vastaan. Ennemmin pakottaisin itseni silloin asumaan siellä, missä lapsilla on paras olla ja valitsisin tehdä elämästä mahdollisimman hyvää siellä niillä resursseilla mitä on ja keksimään muunlaisia ratkaisuja.

Me ollaan tänä keväänä kyseenalaistettu aivan kaikki asumiseen liittyvät suunnitelmat ja se on tehnyt asunnon etsinnästä vaikeaa. Ei me oikeasti tiedetäkään mitä me halutaan.

Helpointahan olisi siis vaan olla päättämättä mitään ja jatkaa tässä nykyisessä asumista hamaan tulevaisuuteen. Samaan aikaan säntillistä säästäjää kuitenkin ärsyttää laittaa jäätävä summa rahaa jonkun muun taskuun joka kuukausi, kun sen voisi myös käyttää kokonaan omaan asuntoon ja omaisuuden kerryttämiseen. Silmissä vilisevät euron kuvat ja hirvittää se, miten iso summa rahaa niistä asumisoikeus-vastikkeista vuodessa tai kolmessa kertyy.

Tämä oli tosi helppoa silloin kun keskusta (tai asunnon ostaminen) ei edes ollut mikään realistinen vaihtoehto meille taloudellisesti, mutta nyt kun on vaihtoehtoja, on myös vaikeuksia päättää. Tämä on niin pirun iso päätös! En tiedä, halusin vaan kertoa tämän, kun joku varmasti jo ihmettelee, että miksi me ei olla jo ostettu kotia. Niin siksi, kun ei me osata päättää. Siksi me ollaan painettu jarrua. Eikä meillä ole hajuakaan miten tällaisen päätöksen saa tehtyä tai onko olemassa ratkaisua, joka ei ahdistaisi ollenkaan.

Miten voi tehdä tällaisen suuren päätöksen? Pitäisikö meidän tehdä joku + ja – -lista ja vaan rationaalisesti miettiä kumpi on parempi ratkaisu, vaikka se tuntuu mahdottomalta? Pitäisikö vaan tehdä joku päätös ja just go with the flow? Vai pitäisikö vaan rauhassa odotella, että miltä tuntuu vaikka vuoden päästä ja selkenevätkö ajatukset nykyisestä?  

Mulla on jännittäviä uutisia: me ollaan alettu pikkuhiljaa etsimään ihan omaa kotia, sitä kotia, joka ostetaan omaksi. Omistusasunto on ollut meillä aina tavoitteena, ja nyt on tullut se aika, kun me voidaan ihan oikeasti alkaa etsimään sitä ihan omaa kotia. Me käytiin tänään katsomassa ensimmäistä asuntoa, ja voin helposti sanoa, että se ei ollut meidän tuleva koti. Siellä oli liian monta juttua, jotka ei yhtään natsanneet, vaikka paperilla se vaikutti täydelliseltä. Mutta nyt me ollaan aloitettu tämä projekti, josta ollaan pitkään puhuttu. Nyt me ollaan otettu ensimmäinen askel, käyty ekassa näytössä, laitettu hakuvahdit päälle asuntosivuilta ja sanottu sukulaisillekin ääneen, että tässä ollaan haku päällä.

Mä uskon, että tästä tulee pitkä projekti. En pidä ollenkaan mahdottomana, että meillä kestäisi vuosikin löytää se oikea koti – ehkä jopa pidempään. Kiire meillä ei onneksi ole, sillä mahdutaan edelleen tähänkin ihan mukavasti. Ei aiota ottaa mitään stressiä, eikä tarkoituksena ole paineessa etsiä nopeasti vaan jotain. Nyt me etsitään sitä kotia, jossa me asutaan ehkä siihen asti, että muutetaan vanhainkotiin. Tai sitten ei, tilanteethan voi aina muuttua, nopeastikin. Mistäs sitä nyt tietää missä me ollaan vaikka viiden vuoden päästä. Mutta näillä näkymin etsinnässä on pitkäaikainen koti.

Tilan puolesta mahdutaan edelleen tähän, mutta toiveena on, että lähitulevaisuudessa me kerrytettäisiin asumiskustannuksilla omaa omaisuuttamme, eikä jonkun toisen. Toki tässä asumisoikeusasunnossakin osa menee omaan pussiin ja hyvä niin, mutta ei tietenkään niin suuri osa kuin omistusasunnossa. Tämä on kuitenkin tähän asti ollut meille se kaikkein paras vaihtoehto.

Meidän ongelma tässä asunnon ostamisessa on se, että ei olla ihan varmoja, mitä halutaan. Siksi ajateltiin lähteä liikkeelle sillä, että käydään katsomassa vähän kaikkea mahdollista laidasta laitaan. Tutustutaan eri paikkoihin, tsekataan erilaisia asuntoja. Me ei tiedetä vielä mistään mitään, muuta kuin meidän budjetti ja se, että me tarvitaan ainakin viisi makkaria – kolme lapsille, yksi meille ja yksi vierashuone. Sitten kun me tehdään se suuri päätös, että ostetaan koti, halutaan olla varmoja, että se on juuri se oikea. Se on niin iso asia, että ei missään nimessä haluta tehdä mitään hätiköityä. Aiotaan miettiä tätä kaikilta mahdollisilta kanteilta.

Tuntuu jännittävältä sanoa tämä ääneen, vaikka eihän tässä periaatteessa mikään muutu vielä nykytilanteeseen verrattuna. Edelleen asutaan tässä, mutta nyt vaan seuraillaan markkinoita, ja käydään katsomassa, jos joku tuntuu erityisen kiinnostavalta. Asunnon ostaminen tuntuu musta ajatuksena edelleen vähän pelottavalta – se on niin suuri vastuu. Miten voi olla varma, että ostaa juuri sen oikean? Miten voi olla varma, että kaikki on kunnossa asunnossa, eikä tule mitään ongelmia? Miten sen oikean asunnon voi löytää, ja entä jos mikään asunto ei tunnukaan oikealta? Suuria kysymyksiä, joihin mulla ei ole vastauksia. Onko teillä?

Nyt saa jakaa kaikki mahdolliset vinkit asunnon ostamiseen ja etsimiseen liittyen. Mitä meidän pitäisi kysyä välittäjältä, kun ollaan katsomassa asuntoa? Kuinka paljon asunnon hinnasta voi tai kannattaa tinkiä? Mitä kannattaa itse tsekata kun on katsomassa asuntoa? Mikä on pahin virhe mitä voi tehdä? Mitkä on hyviä puolia erillistalossa, entä huonoja? Mitkä on hyvät puolet asunto-osakeyhtiössä, entä huonot? Uusi vai vanha talo? Oma tontti vai vuokratontti? Kertokaa kaikki! Mä uskon, että teidän joukossa on monta asunto-asiantuntijaa, joten nyt kaikki vinkit kehiin, kiitos! Ehkä joku muukin löytää täältä hyviä vinkkejä siihen, mitä pitäisi ottaa huomioon kun ostaa ensimmäistä asuntoa.

Ollaan asuttu tässä nykyisessä kodissa nyt pian kaksi vuotta. Edellisessä talossa (kerrostalo) asuttiin neljä vuotta, ja sinä aikana tutustuttiin moikkailun verran pariin naapuriin, ja yhden kanssa lähemmin. Täällä sen sijaan tunnetaan nimeltä koko meidän rivitalo, ja melkein jokaisessa naapuri-asunnossa on lapsille saman ikäisiä kavereita. Aina kun lapset lähtevät ulos, heillä on seuraa. Lapset pyöräilevät, hyppivät narua, potkulautailevat, skeittaavat, leikkivät hippaa, opettavat toisiaan piirtämään uusia juttuja katuliiduilla, ovat piilosta ja tekevät hiekkakakkuja. Isommat ottavat pienet mukaan, ja kaikki leikkivät yhdessä. Mä tunnen sekä lapset että vanhemmat, ja kaikki vanhemmat katsovat kaikkien lasten perään.

Tänäkin viikonloppuna ollaan ulkoiltu tuntikausia. Täällä asuessa ei todella ole tarvinnut olla huolissaan siitä, tuleeko kolmen tunnin päivittäinen liikuntasuositus lapsilla täyteen. Tulee todellakin ja menee kirkkaasti yli.

Kerrostalossa asuessa mä luulin että sellainen mun lapsuudesta tuttu yhteisöllisyys oli kokonaan kadonnut. Jotenkin ajattelin, että se jäi sinne jonnekin 90-luvulle, ja nykyään ollaan paljon enemmän omissa oloissaan. Olin väärässä. Ehkä me ei vaan kohdattu oikeita tyyppejä vanhassa talossa, tai ehkä ei silloin oltu itse tarpeeksi rohkeita tutustumaan, mutta kyllä sitä yhteisöllisyyttä todellakin on edelleen olemassa. Nykyään ongelmana ei ole yhteisöllisyyden puute, vaan se että jään aina suustani kiinni naapureiden kanssa, olin sitten menossa tai tulossa. Mutta onneksi se on lähinnä positiivinen juttu, musta on ihan mieletöntä, miten mukavien ihmisten kanssa saadaan asua samassa taloyhtiössä. Meitä vanhempia on tässä paljon eri ikäisiä, osa reilusti meitä vanhempia ja osa samaa ikäluokkaa. Kaikki tullaan tosi hyvin toimeen keskenään.

Kesällä meidän terassilla oli iso kahluuallas, jossa naapureidenkin lapset kävivät päivittäin uimassa. Lapset leikkivät vuorotellen kaikkien pihoilla ja lainailevat toistensa leluja. Yhdelle naapurille lainasin vasta meidän tekstiilipesuria, ja toinen lainasi meille jo muuttopäivänä saksia, kun meillä oli omat hukassa. Tänään meidän toinen naapuri toi ensin meille itsetehtyä pizzaa, ja parin tunnin päästä toinen naapuri vielä mokkapaloja. Samaan aikaan kun meille tuotiin mokkapaloja, mä olin vielä leipomassa korvapuustivohveleita, ja vein niitä sitten naapuriin samalla kun palautin heidän lautasen.

Tämä on jotenkin niin ihanaa, turvallista ja lämmintä. Juuri sellaista, mitä munkin lapsuudessa oli. Meidän kerrostalokorttelin pihalla Ruoholahdessa me lapset leikittiin aina yhdessä. Tasaisin väliajoin oli yhteisiä pihajuhlia ja talkoita, ja kaikki huolehtivat toisistaan.  Monet mun lapsuuden hauskimmista muistoista ovat juuri sieltä kerrostalon pihalta, naapurin lasten kanssa. Edelleenkin olen tekemisissä vanhojen lapsuuden naapureideni kanssa, vaikka ei enää niin usein tavatakaan. Mä toivon, että myös meidän lapset saavat näistä vuosista itselleen elinikäisiä ystävyyssuhteita.

Tällainen yhteisöllisyys on juuri sitä mitä toivoo: leipoessa voi oikeasti mennä lainaamaan sen yhden puuttuvan kananmunan naapurista, ja jos joskus oikeasti tulisi joku hätä, naapurista voisi aina kysyä apua, niin lapset kuin aikuisetkin. Jos pyytäisin, niin varmasti lomamatkan aikana naapurit kävisivät kastelemassa kukat pihalla tai sisällä. Kun miettii sitä, että jossain vaiheessa elämää meidänkin perheessä on yksin koulusta kotiin tulevia koululaisia, on ihana tietää, että kodin lähellä on luultavasti aina ainakin joku tuttu aikuinen kotona, ja paljon tuttuja lapsia. Sellainen tuo mielenrauhaa, vaikka tämä nyt ei vielä ajankohtaista olekaan. Täällä on hyvä olla.

Onko teidän naapurustossa yhteisöllisyyttä,? Viihdyttekö enemmän omassa rauhassa, vai toivotteko yhteisöllistä meininkiä naapureiden kesken?