AKKAVALTA: Isä kotona – vanhempainvapaan loppumetreillä

19.10.2017
AKKAVALTA – eli tänään äänessä Otto

Niin se aika vaan menee menojaan. Lämpimät kesäillat ja grillissä paistuvat herkut ovat pikkuhiljaa vaihtuneet lisääntyneisiin vaatekerroksiin ja uunissa muhiviin patoihin. Duunikin on alkanut vaivihkaa muistuttamaan olemassaolostaan, vaikkakin toistaiseksi vain tiimi-illan merkeissä. Itse töihin paluuseen on onneksi aikaa vielä venyneen kesäloman verran.

Siihen asti ehdin nauttimaan vielä arjesta koti-isänä, ja valitettavasti myös kipeästä ranteesta ja jännetulehduksesta. Jatkuvasti joka paikkaan konttaava teletappi ja siihen kaveriksi lätkäisty lattiaremontin toinen osa ovat tehneet tehtävänsä. Ja koska lääkärin määräämät lepo ja mestareiden liiga eivät nyt ihan ole minun kuppi teetä, olen tyytynyt vaihtamaan vaipat toisella kädellä.

Mutta mitä muuta tästä ajasta on jäänyt käteen (höhö), kuin kipua? Aikalailla juuri sitä mitä odotinkin, hyvällä tavalla. Kesälomien päätyttyä ja lasten palattua varhaiskasvatuksen pariin, on meillä arki palautunut juuri sellaiseksi kuin kuvittelinkin. Sillä aikaa kun Iina tekee töitä, leikitään me Novan kanssa, luetaan kirjoja, laitetaan ruokaa, siivotaan ja käydään vaunulenkeillä. Välillä hypätään jopa autoon ja käydään kaupassa, tai miksei vaikka Ikeassa. Ihan sitä normaalia vauva-arkea jota monet muutkin elävät.

Siksi en ajatellut sen tarkemmin alkaa käymään läpi, että mitä meidän päiviimme kuuluu. Minä kun en tehnyt mitään maailmaa mullistavaa. Katson vain että lapsi saa ruokaa, lepoa ja virikkeitä. Voisin vaikka vannoa, että Iinalla on huomattavasti kattavammat kokoelmat tekstejä mitä lapsenhoitoon tulee, ja vaikka kertaus on opintojen äiti, on turha toisto turhaa toistoa.

Parasta vanhempainvapaalla

Parasta on kuitenkin ollut saada olla tuollaiselle alle vuoden ikäiselle metrimakelle se tuki ja turva, joka Iina on kahden aikaisemman lapsen kohdalla enemmän ollut. Tissiä lukuunottamatta minä olen, yllättäen, ollut se jonka kanssa kuopus on viettänyt eniten aikaa, ja sen kyllä huomaa. Hän osoittaa ihan eri tavalla hellyyttä minua kohtaan, kuin kaksi aikaisempaa mukulaamme samassa iässä. Ellei se nälkä-väsy pääse yllättämään, on isin syli vähintäänkin maailman paras paikka.

Puhumattakaan siitä että olen, kuten vähän toivoinkin, päässyt olemaan läsnä jokaikinen kerta kun kuopuksemme on oppinut jotain uutta. Vaikka ensimmäinen sana oli lähempänä “äitiä” kuin “pappaa” (ja jos ihan totta puhutaan niin vielä lähempänä “tätiä”), on minulle merkinnyt niin paljon enemmän se, että olin täällä kun lapsi oppi taputtamaan, konttaamaan ja seisomaan tukea vasten. Kehtaan ehkä jopa vähän ottaa krediittiä siitä, että tuo ipana lähti konttaamaan niin nuorena kuin lähti. Usein naamalleen päättyneet yritykset lähteä eteenpäin vähän helpottuivat, kun isi auttoi vähän kannattelemalla. Ihan vain, että päästäisiin sinne isin täysin vahingossa olohuoneen matolle unohtuneen lompakon luokse.

Vauhdilla kyllä mennyt tämäkin vuosi. Marraskuussa pitäisi jo palata toimistolle, vaikka tuntuu että vastahan tuo lapsi syntyi. Vaikka päivät ovat vauvan kanssa kiireisiä ja ohjelmaa täynnä, tuntuu minusta, että olen kaikesta huolimatta saanut aikaiseksi enemmän kuin koskaan ennen. Oikeasti kyse on varmaan vain siitä että suurin osa tekemisistä sijoittuu kotiin, ja käden jäljen näkee koko ajan.

Viimeisen reilun kuukauden ajan ajattelin keskittyä vielä täysin rinnoin nauttimaan tästä kokemuksesta. Vanhempainvapaa on meinaan ollut mulle ihan mieletön juttu, jotain täysin erilaista kuin mihin olen tarmokkaana toimistorottana itse tottunut. Vaikka olenkin ihan hyvillä mielin palaamassa töihin, en voi väittää etteikö olo olisi vähän haikea. Meidän uusin tulokas kun on täysin isin tyttö, siinä missä kaksi aikaisempaakin.

Terveisin,

Otto

PS: Muut Oton postaukset löydät AKKAVALTA -tägin alta.


Kun Otto vanhempainvapaalle jäi

19.04.2017

Tänään on Oton vanhempainvapaan ensimmäinen päivä. Sen kunniaksi Otto kirjoitti eilen ilallla ajatuksiaan tulevasta vanhempainvapaasta. <3

Isä vanhempainvapaalla

Suljin tuossa hetki sitten työkannettavani kannen viimeistä kertaa puoleen vuoteen. Toki joudun sen varmaan vielä avaamaan koska onnistuin kuitenkin omaan tuttuun tapaani aivan varmasti unohtamaan jotain todella fiksua, kuten sähköpostini automaattivastauksen, mutta you know, ajatus on tärkein.

Sinänsä varsin antikliimaksinen hetki ottaen huomioon kuinka valtava asia tämä on meidän perheellemme. Ei mitään fanfaareja, ei tyydyttäviä naksahduksia tai mitään muutakaan indikaattoria siitä että tämä oli nyt tässä. Ainoastaan hetkellinen vaimea hurina koneen vielä miettiessä että mitä ne tuulettimet tekivätkään laitteen sammuessa. Sitten syvä hiljaisuus, ja hupsistakeikkaa, isillä onkin yhtäkkiä ylimääräiset kahdeksan tuntia (plus työmatkat) aikaa käyttää ihan muihin asioihin kuin töihin. En päässyt edes poistumaan teatraalisesti toimistolta tuuletusten saattelemana, sillä olemme parhaillaan Oulussa vaimoni tädin luona, ja tein viimeisen päivänä etätyönä. Sähköposti kollegoille sai riittää siitä että Hyttinen kiittää ja kuittaa vähäksi aikaa.

Olen ollut ja viihtynyt nykyisessä työssäni nyt reilut viisi vuotta. Edennyt, ollut, mennyt ja tehnyt duunia niin paljon ettei minua voi ainakaan yrityksen puutteesta syyttää. Pahimmillaan olen jopa painanut seitsenpäiväistä työviikkoa siinä häidemme tietämillä, mikä asetti Iinan inhottavaan asemaan kahden pienen lapsen kanssa, puhumattakaan siitä miten vähille isin ja lasten välinen aika siinä rytäkässä jäi.

Vaikka olin aina kotona ollessani 100% läsnä, ei se aina tuntunut riittävältä. Tuskin olikaan, mutta mitä sitä nyt enää tässä vaiheessa ihmettelemään kun maito on jo imeytynyt laminaattiin. Voitte kuitenkin varmaan uskoa miten lämmin tuulahdus tämä oli meille, kun tajusimme että Iinan työn takia minulla on mahdollisuus kerrankin olla täyspäiväinen faija muutenkin kuin kesäloman yli. Kesäloman, joka lapsilla kestää tämän ansiosta sen reippaat yhdeksän viikkoa. Osittain sen takia että mitä niitä sinne turhaan viemään kun me muut ollaan kotona, osittain sen takia etten todellakaan ala hetkeen heräämään sianpieremän aikaan ellei ole pakko. Puhelimessani vakituisesti 6:30 piipittävä herätys joutaa helvettiin vähäksi aikaa.

Tarkoitukseni oli kirjoittaa talteen hieman ajatuksiani siitä miltä minusta nyt tuntuu nimenomaan minun miehenä jäädessä vanhempainvapaalle, mutta jos totta puhutaan en oikein osaa itsekään vielä sanoa. Kun perheemme rytmi on aina määräytynyt sen perusteella miten olen töissä, tuntuu minusta jokseenkin absurdilta etten palaakaan töihin huomenna, ylihuomenna enkä ensi viikolla, vaan joskus marraskuun lopussa, sitten kun tekninen asiantuntijuuteni on lähinnä teknistä aavistusta. Lapsemme onneksi tietävät mitä mieltä he asiasta ovat. He odottavat malttamattomina kaikkia vaunu- ja pyörälenkkejä, puistoreissuja, mahdollisia ulkomaanmatkoja ja isin kanssa pelaamista. Kaikkea mitä me ikinä keksimme tehdä ja saamme päiviimme mahdutettua.

Pääsyy miksi jään vanhempainvapaalle on kuitenkin totta kai tuo meidän perheen pienin ja uusin lisäys. Pienet vauvat tarvitsevat jatkuvaa huolenpitoa, ja kun ainoa asia mitä en pysty miehenä tekemään on ruokkia täysimetettävää vauvaa, ei ole mitään syytä minulle olla jäämättä kotiin Iinan kuitenkin tehdessä tosiaan kotoa käsin töitä. Me olemme kuitenkin vanhempina tasavertaisia, eikä isän rooli ole meidän perheessä mikään ”lastenhoitaja”, vaan toinen huoltajista.

Sitä ilmiselvää tissiasiaa lukuun ottamatta on minun ja vauvan side aivan yhtä vahva kuin äidin ja vauvan, ellei vahvempi. Olen kuitenkin tässä pääsiäislomalla ehtinyt ottamaan varaslähdön vapaan viettoon, ja viettänyt isot osat päivästä sohvalla vauvan kanssa, vanhempien lasten touhuja ihmetellen. Odotan innolla sitä kuinka kerrankin saan olla oikeasti mukana ihmettelemässä vauvan kasvamista ja oppimista. Liian monta kertaa jouduin kokemaan kahden aikaisemman mukulamme saavutukset kännykän kautta, kun Iina lähetti viestejä ja kuvia siitä mitä tytöt tekivät ensimmäistä kertaa minun ollessa töissä.

Viime vuoden muutenkin mentyä hirveällä tohinalla, kuten myös tämän alkuvuoden, on mahtavaa saada rauhoittua hetki. Ottaa pienen sapattivapaan ja nukkua, rempata kämppää, laittaa piha kuntoon ja korvata vanha sähkögrilli ihan oikealla vehkeellä. Piirtää lasten kanssa ja lakata stressaamasta työasioita.

Voi olla että palaan aiheeseen tarkemmin kun koko homma lähtee käyntiin, kun osaan hieman sanoa miltä nyt oikeasti tuntuu olla kotifaija. Koneella istuminen ei enää tällä hetkellä oikein sattuneesta syystä houkuttele, kun enää ei ole mikään pakko. Ajattelin että voisin viettää hieman aikaa tässä tuon meidän mahtavan jälkikasvumme kanssa, ja kun lapset lopulta joskus sammuvat, ehkä laittaa sen pleikan päälle. Pitkästä aikaa.

-Otto

Sellaisia ajatuksia Otolla <3 Ihanaa päivää kaikille!


Oton synnytyskertomus

22.02.2017

Tänään on aika päästää Otto ääneen, sillä vuorossa on Oton synnytyskertomus <3 

Muistatteko mikä on refleksitesti? Puhun siis siitä pelistä jossa piti niitä neljää eriväristä nappulaa mäiskiä sitä tahtia kun niissä syntyi valo, en siitä kun kaveri huutaa että ”aivot mukaan” jonka jälkeen yritetään paniikissa ottaa kiinni suunnasta X lentävää esinettä Y. Se peli kuvastaa aika hyvin miltä tuntuu olla synnytyksessä mukana näin miehenä, paitsi että nappeja on vähintään viisikymmentä eikä hutipainalluksesta saa aloittaa alusta. Siltä minusta ainakin tuntui kun yritin parhaani mukaan auttaa vaimoani, kun tämä suoritti kolmatta kertaa elämässään pientä ihmettä.

Tottakai minulla oli tässä tapauksessa pieni etu, olihan kyseessä jo kolmas lapsemme. En ehkä neuvonut puudutuslääkäriä kuten ensimmäisellä kertaa, tai you know, ottanut tirsoja kuten toisella kerralla. Kohelsin kuitenkin oman osuuteni. Tälläkin kertaa.

Moro taas, pitkästä aikaa t. harvinaisen osuvasti itse kruunattu Akkavalta-Otto. Iina viettää vapaailtaa kun meillä on anoppi kylässä, ja ajattelin että nyt jos joskus olisi hyvä hetki tulla vähän avautumaan synnytyksestä. Vaimoni ehkä hieman toivoi että kertoisin oman synnytystarinani, ja osittain sen teenkin. Keissi nyt valitettavasti on vähän niin että kaiken sähläämiseni ohella en todellakaan pysty muistamaan koko päivästä niin paljoa kuin Iina.

Ellen olisi aloittanut koko tapahtumaa telomalla varvastani ja palauttamalla itseäni maan pinnalle, en varmaan muistaisi tätäkään pientä. Sattuipa meinaan niin että heti kun Iinalla meni lapsivedet, aloin minä paniikissa juoksemaan ylös ja alas portaita katsomassa että meillä on kaikki kasassa. Siinä samalla onnistuin lipeämään ja irroittaman oikean jalkapöytäni ja pottuvarpaani välistä noin 90% siellä olleesta ihosta.

Meillä oli kuitenkin vauva tulossa, niin ei muuta kuin desinfiointiainetta, talouspaperia, teippiä ja sukka jalkaan. Päivän tähti oli kuitenkin vaimoni, ei varpaani. Yllätys, eikö.

Ensimmäisen varsinaisen virheen tein siinä etten ollut muistanut tankata. Ei iso moka, mutta moka kuitenkin ottaen huomioon että olimme jo viikkoja olleet ”valmiita” synnytystä varten ja olen normaalisti todella ennakoiva ihminen. Polttoainetta oli tarpeeksi parinkiin rundaan edestakaisin, ei siinä, merkkivalo vaan sattui juuri syttymään. Auto on kuitenkin dieseli, ja olen turhan usein kuullut tarinan siitä kuinka dieselautoa ei saa päästää liian tyhjäksi että olisin voinut hyvällä omallatunnolla olemaan tankkaamatta siinä lapsivesien menon ja lapsen syntymän välillä. Hyvää työtä.

Ja koska autolla koheltaminen ei riittänyt, tuli seuraava pulma vastaan heti parkkiin laittamisen jälkeen. Minulla, kuten monella muullakin suomalaisella, on käytössä kätevääkin kätevämpi EasyPark joka oli kätevyyttään hälyttänyt minulle useita viikkoja siitä kuinka pankkikorttini tiedot sovelluksessa olivat menossa vanhaksi. ”Ahaa hyvä tietää”, olin sovellukselle kuitannut, kerta toisensa jälkeen. Kunnes en enää voinut. Kesken synnytyksen.

Minulla on tapana saada sakot aina ja heti kun on mahdollista sakot saada, ja koska lapsen pitäminen Suomessa on muutenkin hintavaa, en todellakaan aikonut heti ensimmäiseksi heittää parkkisakkoja uuden perheenjäsenemme syyksi, puhumattakaan siitä että olisin muka antanut tämän vaikuttaa Iinaan.

Jollain ihmeen konstilla onnistuin todennäköisesti taikomaan jostain kolmannen käden, koska autosta poistumisen ja synnärille ilmoittautumisen välillä olin onnistunut kaikkien kassien kantamisen ja vaimon taluttamisen ohella syöttämään sovellukseen uudetkorttitiedot ja läppäisemään parkkiajan jonnekin kolmen viikon päähän.

Itse synnärillä tilanne kuitenkin hieman rauhottui. Kävi miten kävi, olimme jo perillä avun luona, eikä lapsi voinut enää syntyä jätesäkillä ja pyyhkeellä vuoratulle etupenkille. Ehdimme hiukan hengähtää. Sain jopa jossain vaiheessa oikeat tarvikkeet varpaani hoitoon joka oli siinä vaiheessa mennyt niin karun näköiseksi että kaiken muun keskellä kesti puolitoista päivää ennenkuin uskalsin taas katsoa miten pikkukaveri voi.

Vastuun kuitenkin lopulta siirryttyä minulta Iinalle ja kätilöille, lopetin minäkin koheltamiseni. Pidin vain huolen etten ollut kenenkään tiellä, autoin aina pyydettäessä ja annoin Iinalle vuorotellen kättä puristettavaksi ja ilokaasunaamaria. Iina ei ole kuitenkaan koskaan kuunnellut minua ponnistuvaiheessa, aina vain kätilöä, eikä minulla ollut enää muuta tehtävää kuin jännittää ikuisuudelta tuntuneen ajan. Voin vain kuvitella miltä Iinasta tuntui.

Ja hyvinhän se meni taas tälläkin kertaa, onneksi. Niin oudolta kuin se tuntuukin, oli ikuisuudelta tuntunut tilanne silmänräpäyksessä ohi. Mikä alkoi valuvana vaimona vessan edessä oli hetkessä muuttunut pieneksi ihmiseksi, ainoaksi asiaksi millä enää siinä vaiheessa oli merkitystä. Samalla tavalla kuin kahden aikaisemmankin synnytyksemme yhteydessä en tälläkään kertaa onnistunut poraamaan sisäisesti, kuitenkin ilmeisesti vaimoni mukaan edes ”coolisti” vaikka omasta mielestä porasinkin kuin kulkusensa pyöräntankoon lyönyt pikkupoika.

En pääse yli siitä kuinka tunteisiin synnytys aina menee. Kolmas kerta tai ei, tuntui meidän uusimman alastoman pikkupötkön ensimmäinen vihainen huuto siltä kuin joku olisi ajanut rekallisen tunteita päin seinää. Tuima, pieni ja suurisilmäinen nahkapötkö joka tuli tähän maailmaan isänsä lailla vastatuuleen kusten, napanuora kahdesti kaulan ympärillä. Vanhinta isosiskoaan muistuttava pieni sankari joka muuten ottaa maailman rennoimmin mutta tarpeen tullen komentaa ja tarkoittaa sitä. Ihan täysin isin tyttö, kuten meidän kaksi aikaisempaakin.

Tässähän vaiheessa olemme koko perhe olleet kotona jo pari viikkoa, ja vielä on noin viikko aikaa ennen kuin palaan taas hetkeksi töihin. Vauva on antanut meidän nukkua, ja niin perhettä kuin kaveria on rampannut ihastelemassa tuota pientä ihmettä. Me olemme tätä nykyä viisihenkinen perhe, ja vaikka kaikki onkin hieman vielä pelottavaa ja uutta, tuntuu kaikki erittäin luonnolliselta. Innolla odotan millainen tästä kasvaa.

Otto <3


Oton ja Iinan Q&A

02.12.2016

Kiitos hei hurjasti kaikille jotka lähettivät kysymyksiä! Tässä on mun ja Oton ensimmäinen osa vastauksia teidän kysymyksiin. Ne joihin toivottiin vastaukset videolla, on vastattu videolla, ja ne jotka haluttiin kirjallisena löytyvät tuosta videon alapuolelta kirjoitettuna. Kysymyksiä tuli niin paljon että tulee ainakin vielä 1 tai 2 osaa vastauksia lisää myöhemmin, mutta tässä tosiaan siis nämä ensimmäiset. Vitsit meillä oli hauskaa kun Oton kanssa kuvattiin videota ja höpöteltiin ja räkätettiin. Pitää tehdä Oton kanssa lisää videoita kun se on niin kivaa.

Koetteko olevanne tasa-arvoisia ja tasavertaisia vanhempia?

Otto: Kyllä.

Iina: Koen ehdottomasti.

Pyrittekö vähentämään esim lihansyöntiä ekologisista/eettisistä syistä ja kannatatteko yleisesti ”vihreitä” arvoja?

Otto: Jossain määrin kyllä. Olen itse vain mielestäni niin käsi keittiössä että väkisinkin tarttuu paketti jauhelihaa mukaan jos minä olen vastuussa ruoanlaitosta. Kasvisruoka on kuitenkin aina ollut jees ja härkis on äijää.

Iina: Kyllä pyritään, parhaamme mukaan. Kokonaan ei olla lihasta luovuttu mutta yritetään senkin suhteen tehdä parempia valintoja, ja viikossa on aina vähintään yksi ja usein useampi kasvisruokapäivä.

Molempien joululahjatoiveet?

Otto: Mulla on sukat taas lopussa, Iina on vielä kysymysmerkki.

Iina: Mä toivon sellaista ihanaa kiristämätöntä raskauspyjamaa, ja jotain hyvää kirjaa mihin uppoutua kinkkuleipien kanssa.

Oletteko enää suunnitelleet Ruotsiin muuttoa?

Otto: Ei oikeastaan. Ollaan niin kotiuduttu että tuntuisi vähän liian alusta aloittamiselta tässä vaiheessa.

Iina: Ei me olla sitä aktiivisesti enää suunniteltu, mutta on se mulla edelleen haaveena, ehkä kaukaisena sellaisena. Koskaan en sano ei koskaan.

Minkä nimen antaisitte koiralle?

Otto: Pumbaa ollaan tässä tovi makusteltu.

Iina: Pumba olisi ihan ykkönen <3

Onko teillä jotain tapoja tehdä asioita arjessa ja/tai periaatteita joista olette täysin eri mieltä keskenänne?

Otto: No se iänikuinen kiista siitä että kumpi kuuluu leivässä päällimmäiseksi, juusto vai kinkku, jatkuu edelleen. Jatkuu todennäköisesti hamaan loppuun saakka.

Iina: Juustokinkkukiista, Otto laittaa nimittäin aina juuston päällimmäiseksi mikä on väärin. Muita ei tule mieleen.

Mitä/millaisia vlogeja seuraatte jos seuraatte?

Otto: Olen enemmän Let’s Play kuin vlog-ihminen. Iinasta en osaa sanoa.

Iina: Mä en oikeastaan hirveän aktiivisesti seuraa vlogeja, mutta kavereiden videot katson yleensä ja sitten joskus jotain meikkivideoita kun tarvitsen inspiraatiota.

Kuka on paras ystäväsi?

Otto: Minulla on kourallinen erittäin hyviä ystäviä, finalisteja en ala sen kummemmin erottelemaan.

Iina: Mulla on monta parasta rakasta ystävää joita en osaa laittaa sen kummemmin järjestykseen. Olen vaan kiitollinen siitä miten ihania ihmisiä meidän ympärille on kerääntynyt.

Ammatit?

Otto: Olen tekninen asiantuntija.

Iina: Sisällöntuottaja

Onko teillä Oton kanssa toisillenne lempinimiä?

Otto: Löytyyhän noita, ällösöpöimmät ehkä Otsukkaliini ja Iinatsuikkeli. Möhömaha on kanssa kova sana. Pätee molempiin.

Iina: Joo, Oton sanomat ja sitten perus muru ja rakas. Möhömaha on paras <3

Mikä on lemppari matkakohteenne?

Otto: Berliini so far ylivoimainen ykkönen. Ei tässä vielä ole tullut hirveästi matkusteltua, mutta se on sellainen mesta että sinne on pakko mennä toistamiseen.

Iina: Otto huijaa, kyllä se on matkustellut tosi paljon ja varsinkin jo ennen kuin me tavattiin. Mutta mä sanon että meidän yhteisistä kans Berliini, se oli vaan ihan meidän paikka. Toinen on Tukholma, se on mun ikilemppari.

Itse muistan lapsuudestani ja etenkin teini-iästäni sen, kun äiti ei antanut lupaa johonkin mitä kovasti halusi niin rynnättiin kysymään isältä. Kumpi teistä todennäköisemmin olisi tämä jolta saisi niin sanotusti helpommin luvan, vaikka toinen vanhemmista olisi asian kieltänyt?

Otto: Kyllä mä tunnustan että Iina on meistä se jolta kannattaa kysyä, oli se sitten hyvä tai huono asia.

Iina: Mä olen ehkä vähän lepsumpi ja helpommin annan luvan.

Millaisia lapsia olitte?

Otto: Aika pikkunörtti olin.

Iina: Mä olin sellainen pieni totuudentorvi joka kertoi aina äidille ihan kaikesta ja leikki aina kiltisti ja luki kirjoja ja piirsi. Ja vähän sellainen pikkuvanha, ja tosi kiinnostunut opiskelusta ja ahkera koululainen.

Entä millaisia teinejä?

Otto: Nörtti edelleen, mutta ilman pottatukkaa.

Iina: Lasken teini-ikäni alkaneeksi vasta 16-vuotiaana, silloin musta tuli teini ja siihen asti olin mallikäytöksinen lapsi. Mutta siis no 16-19-vuotiaana olin kyllä aika kova menemään ja varmasti äitiä joskus huoletti. Onneksi Otto kesytti mut, hah.

Tuleeko neljättä lasta?

Otto: Ei kyllä ainakaan näillä näkymin. Kolme on sellainen kiva luku. Itsekin olen kolmesta lapsesta vanhin.

Iina: En sano ei koskaan mutta just nyt kolme tuntuu siltä että se on meille hyvä luku.

Entä koiraa parin vuoden sisällä?

Otto: Ei mitenkään täysin poissuljettua, vaikka ei vielä mitenkään suunnitelmissa olekaan.

Iina: En ehkä usko että parin vuoden sisällä vielä, sitten kun elämässä on tarpeeksi aikaa ja annettavaa koiralle, on oikea aika ottaa uusi karvainen perheenjäsen.

Jos Tipa ei ois ilmoitellut tulostaan, milloin olisitte luultavasti hankkineet lapsia?

Otto: Joskus toiste, veikkaisin.

Iina: En osaa sanoa. Me oltiin tunnettu niin vähän aikaa silloin kun Tipa ilmoitti tulostaan että en tiedä millaiseksi ja miten nopeasti meidän suhde olisi kehittynyt ilman sitä.

Mietittekö koskaan miten olisi elämä mennyt ilman lapsia?

Otto: Ihminen on luonteeltaan kovin jossitteleva. En kuitenkaan koskaan ole ns. katumuksen kautta miettinyt. Meidän pikkunaperot on siinä Iinan rinnalla parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut, mikään ei saa minua haluamaan mitään muuta kuin juuri tätä.

Iina: En oikeastaan, tai ainakaan en keksi mitään parempaa mitä mulle olisi voinut tapahtua kuin Otto ja lapset, ainoastaan paljon paljon  huonompia vaihtoehtoja. Mieluummin olen miettimättä ja keskityn tähän hetkeen.

Sellaisia vastauksia! Kysymykset oli tosi hauskoja ja niihin oli kivaa vastata, odotan jo innolla seuraavan osan tekemistä! Ihanaa viikonloppua kaikille!