AKKAVALTA: Isä kotona – vanhempainvapaan loppumetreillä

19.10.2017
AKKAVALTA – eli tänään äänessä Otto

Niin se aika vaan menee menojaan. Lämpimät kesäillat ja grillissä paistuvat herkut ovat pikkuhiljaa vaihtuneet lisääntyneisiin vaatekerroksiin ja uunissa muhiviin patoihin. Duunikin on alkanut vaivihkaa muistuttamaan olemassaolostaan, vaikkakin toistaiseksi vain tiimi-illan merkeissä. Itse töihin paluuseen on onneksi aikaa vielä venyneen kesäloman verran.

Siihen asti ehdin nauttimaan vielä arjesta koti-isänä, ja valitettavasti myös kipeästä ranteesta ja jännetulehduksesta. Jatkuvasti joka paikkaan konttaava teletappi ja siihen kaveriksi lätkäisty lattiaremontin toinen osa ovat tehneet tehtävänsä. Ja koska lääkärin määräämät lepo ja mestareiden liiga eivät nyt ihan ole minun kuppi teetä, olen tyytynyt vaihtamaan vaipat toisella kädellä.

Mutta mitä muuta tästä ajasta on jäänyt käteen (höhö), kuin kipua? Aikalailla juuri sitä mitä odotinkin, hyvällä tavalla. Kesälomien päätyttyä ja lasten palattua varhaiskasvatuksen pariin, on meillä arki palautunut juuri sellaiseksi kuin kuvittelinkin. Sillä aikaa kun Iina tekee töitä, leikitään me Novan kanssa, luetaan kirjoja, laitetaan ruokaa, siivotaan ja käydään vaunulenkeillä. Välillä hypätään jopa autoon ja käydään kaupassa, tai miksei vaikka Ikeassa. Ihan sitä normaalia vauva-arkea jota monet muutkin elävät.

Siksi en ajatellut sen tarkemmin alkaa käymään läpi, että mitä meidän päiviimme kuuluu. Minä kun en tehnyt mitään maailmaa mullistavaa. Katson vain että lapsi saa ruokaa, lepoa ja virikkeitä. Voisin vaikka vannoa, että Iinalla on huomattavasti kattavammat kokoelmat tekstejä mitä lapsenhoitoon tulee, ja vaikka kertaus on opintojen äiti, on turha toisto turhaa toistoa.

Parasta vanhempainvapaalla

Parasta on kuitenkin ollut saada olla tuollaiselle alle vuoden ikäiselle metrimakelle se tuki ja turva, joka Iina on kahden aikaisemman lapsen kohdalla enemmän ollut. Tissiä lukuunottamatta minä olen, yllättäen, ollut se jonka kanssa kuopus on viettänyt eniten aikaa, ja sen kyllä huomaa. Hän osoittaa ihan eri tavalla hellyyttä minua kohtaan, kuin kaksi aikaisempaa mukulaamme samassa iässä. Ellei se nälkä-väsy pääse yllättämään, on isin syli vähintäänkin maailman paras paikka.

Puhumattakaan siitä että olen, kuten vähän toivoinkin, päässyt olemaan läsnä jokaikinen kerta kun kuopuksemme on oppinut jotain uutta. Vaikka ensimmäinen sana oli lähempänä “äitiä” kuin “pappaa” (ja jos ihan totta puhutaan niin vielä lähempänä “tätiä”), on minulle merkinnyt niin paljon enemmän se, että olin täällä kun lapsi oppi taputtamaan, konttaamaan ja seisomaan tukea vasten. Kehtaan ehkä jopa vähän ottaa krediittiä siitä, että tuo ipana lähti konttaamaan niin nuorena kuin lähti. Usein naamalleen päättyneet yritykset lähteä eteenpäin vähän helpottuivat, kun isi auttoi vähän kannattelemalla. Ihan vain, että päästäisiin sinne isin täysin vahingossa olohuoneen matolle unohtuneen lompakon luokse.

Vauhdilla kyllä mennyt tämäkin vuosi. Marraskuussa pitäisi jo palata toimistolle, vaikka tuntuu että vastahan tuo lapsi syntyi. Vaikka päivät ovat vauvan kanssa kiireisiä ja ohjelmaa täynnä, tuntuu minusta, että olen kaikesta huolimatta saanut aikaiseksi enemmän kuin koskaan ennen. Oikeasti kyse on varmaan vain siitä että suurin osa tekemisistä sijoittuu kotiin, ja käden jäljen näkee koko ajan.

Viimeisen reilun kuukauden ajan ajattelin keskittyä vielä täysin rinnoin nauttimaan tästä kokemuksesta. Vanhempainvapaa on meinaan ollut mulle ihan mieletön juttu, jotain täysin erilaista kuin mihin olen tarmokkaana toimistorottana itse tottunut. Vaikka olenkin ihan hyvillä mielin palaamassa töihin, en voi väittää etteikö olo olisi vähän haikea. Meidän uusin tulokas kun on täysin isin tyttö, siinä missä kaksi aikaisempaakin.

Terveisin,

Otto

PS: Muut Oton postaukset löydät AKKAVALTA -tägin alta.


Oton asukuvat x10

29.08.2017

Aina kun me kuvataan mun asuja, mä testaan kameran asetuksia ottamalla Otosta ”asukuvan”. Niistä tulee yleensä aika… mielenkiintoisia kuvia, joille nauretaan jälkeenpäin. Otto lupasi että saan jakaa tätä naurunpyrskähdyksiä aiheuttavaa kuvamateriaalia myös teille, joten sen pidemmittä puheitta: Nauttikaa!

1.”Onks mun pakko oikeesti herätä jo, en jaksa vielä. Missä mun energiajuoma?”

2. ”Emoboy -90”

3. ”Tietäisitpä vaan mitä mä ajattelen tästä touhusta.”

4. ”Tälleen esitellään rasvoja”

5. ”Katon tälleen huolestuneesti alaspäin niin näytän dramaattiselta.”

6. ”Nautin kovasti tästä metsässä seisomisesta ja tämän kasvin esittelystä.”

7. ”Puristan tätä takkia niin ehkä se menee kiinni.”

8. ”Coolness.”

9. ”Ja vielä piti lähteä kuvaamaan, vaikka olin jo ihan valmis katsomaan Netflixiä ja syömään sipsejä.”

10. ”Mikäs perkele mua kutittaa täällä niskassa. Oulu ja hyttyset.”

Kiitos Otolle että sain jakaa nämä kuvat teille. Ja ihan vakavasti ottaen, saan olla kyllä aika hemmetin kiitollinen Otolle siitä missä blogi tänä päivänä seisoo. Ilman Oton tukea, apua ja ymmärrystä, mä en olisi ollut tänään tasan vuoden ajan yrittäjä. Vuosien aikana Otto on joustanut omista jutuistaan, tehnyt niska limassa töitä, valokuvannut ja auttanut mua kaikessa missä ikinä olen vaan apua tarvinnut blogin kanssa. Hän on antanut mulle aikaa, luottanut mun taitoihin ja unelmiin, ja seisonut mun rinnalla.

Ilman Ottoa ei olisi tätä blogia, enkä mä olisi se ihminen joka nyt olen. Ja yhdessä me ollaan tämä matka kuljettu. Se että kirjoitan ja kuvaan on vain pieni osa tästä blogista, toinen puoli tulee siitä elämästä jota me tässä yhdessä eletään. Ja niistä arvoista ja ajatuksista jotka yhdessä jaetaan. Otto mahdollisti aikanaan sen, että mä sain toteuttaa omaa unelmaani samalla kun olin lasten kanssa kotona. Ja nyt on mun vuoro, mä saan elää mun unelmaa, ja samalla Otto on saanut olla kotona ja miettiä omia unelmiaan ja mitä haluaa tehdä niiden eteen. Me tuetaan ja ymmärretään toisiamme kaikessa, ja pusketaan toisiamme eteenpäin niin kauan kun meissä henki pihisee.

Kiitos Otto, sä oot paras <3


AKKAVALTA: Otto vanhempainvapaalla

30.07.2017

Koin tuossa viime viikonloppuna eräänlaisen ahaa-elämyksen, ja heti perään itseasiassa toiseen. Istuimme tusinan muun miehen kanssa iltayhdeksän maissa sunnuntaina laivan baarissa matkalla Tallinnasta Helsinkiin, toinen toistaan väsyneempinä odottamassa kotiin pääsyä kahden päivän Latvian polttarireissun jäljiltä.

Jostain hetken mielijohteesta päädyin esittelemään kuvaa meidän Novasta vieressäni istuvalle sulhasen veljelle, täysin tämän sitä pyytämättä. Nuoren sinkkumiehen kohteliaasta, mutta erittäin epäkiinnostuneesta ilmeestä, tajusin kuinka kotiutunut ja faijautunut minusta on tullut. Omasta välinpitämättömyydestäni tätä tosiasiaa kohtaan tajusin, että minua ei haittaa se ollenkaan. Kuvien esittelyn kuitenkin lopetin siihen paikkaan, ja tyydyin selaamaan niitä itsekseni.

Olen ollut poissa töistä nyt pääsiäisestä asti, enkä pysty oikein sanoiksi pukemaan kuinka paljon olen nauttinut siitä että olen saanut olla koti-isä. Tottakai kokemukseni on tähän mennessä ollut siinä mielessä aavistuksen epärealistinen, että olemme koko perhe kotona kesälomalla. Enkä voi kyllä vakavalla naamalla väittää, etteikö sama homma jatkuisi jossain määrin silloinkin kun lapset palaavat päiväkotiin ja eskariin, sillä Iina tekee kuitenkin töitä kotoa käsin.

Kyllä, vauvan hoito ja kodin siisteys sun muu ovat suurimmilta osin arkena minun vastuullani, mutta koska Nova kuitenkin edelleen vetää tissimaitoa eikä minun hieman isävartalosta kärsivä rintani sitä ainakaan viime tarkistuksessa erittänyt, saan minä pieniä breikkejä pitkin päivää Novan syödessä, ja välillä myös sammuessa tissille.

Tätä kevyttä luksusta lukuunottamatta olen kuitenkin pyrkinyt ottamaan, ja mielestäni aika hyvin ottanutkin, vetovastuun vauva-arjesta. Rintaruokinta kun tosiaan on ainoa asia, mihin minä en sattuneesta syystä pysty. Vaunulenkit, sormiruokailu, vaipanvaihto, puistoreissut sun muu vauva-arki sujuu minulta siinä missä tuolta paremmalta puoliskoltanikin. Vaatteiden valinnoissa ja muissa esteettisissä seikoissa Iina tosin ottaa täysin pyytämättä ohjat, minä kun en erota persikkaa lohenpunaisesta. Vauvan pukemisen hoidan kuitenkin minä.

Iso muutoshan tämä on kuitenkin ollut. Reilun puoli vuosikymmentä istumaduunia painaneena toimistorottana, on siirtyminen täysaikaiseen isyyteen ollut pientä hakemista. Ei haastavaa, mutta hakemista. Kaikki sellaiset pienet jutut kuten omien ruoka-aikojen siirtyminen, ja normaalin päivärytmin muuttuminen, ovat vaatineet pienoista sopeutumista. Esimerkiksi nyt kun en enää istu kolmasosaa vuorokaudesta tietokoneen ääressä, vaan kuljen usein sellainen kahdeksankiloinen möhkäle sylissäni, onnistuin minä saamaan niskani kuukaudessa niin jumiin ettei pää enää kääntynyt. Itse lastenhoito on onneksi sujunut sillä samalla varmuudella ja kokemuksella, jota olen ehtinyt keräämään jo kahden aikaisemman lapsen verran, tällä kertaa isi on vain enemmän kotona. Ja siitähän tässä vanhempainvapaassa loppupeleissä on kyse, ajasta ja läsnäolosta.

Ehdottomasti suurin muutos on nimenomaan se, että olen saanut olla kaikessa läsnä. Kertaakaan en ole Novan vauva-aikana joutunut siihen tilanteeseen että tyttö oppii, tekee tai kokee jotain uutta ilman että minä olen ollut paikalla.

Se vauvakupla joka Suomen perhanan lyhyiden isyysvapaiden takia kestää yleensä vain pari viikkoa, on tällä kertaa kestänyt jo pian puoli vuotta. Voin meinaan vannoa että Tiaran ja Zeldan monet ekat hetket ovat paremmin tallessa puhelimeni kuvagalleriassa kuin minun päässäni. Täysin toisinpäin kuin tällä kertaa.

Tällä hetkellä me herätään usein rauhassa koko perhe, tytöt omasta takaa katsomaan aamu-lastenohjelmia, ja me Iinan kanssa sitten kun välissämme nukkuva möykky iloisesti hymyillen mäiskii, ja rapsuttaa meidät unesta. Tänäänkin heräsin aamulla siihen, kun Nova ensin naama säteillen rapsutti mua silmäkuopasta, ja käännettyäni kylkeä vielä takaraivosta.

Eikä tällä hetkellä tarvitse olla kokoaikaa tekemässä jotain. Normaalisti töissä ollessani tuntui usein siltä, että oli pakko kokoajan mennä ja tehdä ja olla, ettei työn ulkopuolinen aika tuntunut hukkaan heitetyltä. Välillä niin jopa oman jaksamisen rajoilla. On ihanaa, kun pystyy hyvällä omallatunnolla istua rauhassa tunnin sohvalla vauva sylissä, siskojen touhuja ihmetellen ja kirjoja tutkien. Niin ihanaa, että minä, aikuinen mies, täysin epäironisesti, käytin juuri sanaa ”ihana”.

Ja vaikka vauvanhoito tällä hetkellä kaappaakin suuren osan päivästä, jää minulla huomattavasti enemmän aikaa viettää isompien tyttöjen kanssa kuin mitä ”normaalissa” arjessa jäi duunin, kodinhoidon sun muun pakollisen jäljiltä. Ja vaikka suhteeni Novaan onkin ehkä läheisempi nyt näin vauva-aika kuin mitä kahteen vanhempaan oli heidän ollessa vielä vaippaikäisiä, en välttämättä usko että niin tulee aina olemaan.

Tiara ja Zelda kun nyt sattuvat jo olemaan aika itsenäisessä iässä verrattuna vauvaan joka vaatii jatkuvaa läsnäoloa ja on vaikea suhtautua heihin täysin samalla tavalla. Uskon että vaikka en olekaan ollut läsnä isompien tyttöjen vauva-arjessa yhtä paljoa ajallisesti kuin Novan, olen onnistunut paikkaamaan sitä aidolla läsnäololla myöhemmässä iässä. Kertaakaan ei ole ilmennyt  isommilta tytöiltä vastahakoisuutta tai mustasukkaisuutta kun Nova tarvitsee isiä ja/tai äitiä. Ja hyvä niin.

En nyt tietenkään osaa tässä vaiheessa sanoa olisiko minusta tähän pitkällä tähtäimellä, vaikka tällä hetkellä siltä ehdottomasti tuntuukin. Tilanne on kuitenkin  minulle uusi, ja olemme tosiaan toistaiseksi kaikki kotona, toisin kuin sitten syksyllä, kun toinen tytöistä palaa päiväkotiin ja toinen aloittaa eskarin. Päivärytmi muuttuu taas aikaisemmaksi ja arki taas, noh, erilaiseksi.

Sen näkee vasta sitten kuinka meillä päivät oikeasti luonnistuu, Iinan työkiireiden syksyn myötä eskaloituessa, ja minun ja Novan ollessa tätä kesää enemmän kahdestaan. Tähänastisen kokemukseni perusteella tahdon kuitenkin suositella, jos tilaisuus vaan tarjoutuu, muitakin isejä edes kokeilemaan vanhempainvapaata. Itse olen nauttinut tästä ajasta tähän asti täysin rinnoin, vaikka jokseenkin eri tavalla kuin rinnoista suorastaan pursuava vaimoni.

-Otto


Miten nauttia onnellisesta parisuhteesta kolmen lapsen vanhempina

03.07.2017

Olen saanut paljon viestejä ja kysymyksiä siitä, miten me onnistutaan ylläpitämään onnellista parisuhdetta samalla kun eletään touhuisaa arkea kolmen lapsen (joista yksi vauva) kanssa. Mielestäni aihe on tosi mielenkiintoinen, niinpä päätin nyt tarttua siihen. Parisuhde on lasten lisäksi tärkein asia mun elämässä, ja pyrin pitämään siitä hyvää huolta, tapahtui elämässä mitä hyvänsä. Onneksi olen löytänyt itselleni kumppanin joka on samoilla linjoilla, ja jolle mun onnellisuus on yhtä tärkeää kuin hänen onnellisuutensa minulle.

Me ollaan oltu kuusi ja puoli vuotta yhdessä, josta kuusi vuotta ja viisi kuukautta ollaan valmistauduttu vanhemmuuteen tai oltu vanhempia. Siksi ollaan ehkä alusta asti suhtauduttu yhdessäolemiseen ja yhteiseen aikaan eri tavalla kuin monet perinteisemmällä tavalla parisuhteensa aloittavat. Ollaan etsitty ne yhteiset seikkailut arjesta, eikä olla aloitettu suhdetta totuttelemalla toisiimme pienissä määrin viikonloppuisin tai matkustelemalla yhdessä. Me muutettiin melkein heti yhteen ja alettiin elää sitä arkea missä toinen pesee hampaita samalla kun toinen istuu pöntöllä.

Alusta asti meidän onni on rakentuntut siitä arjesta: siitä kun tehdään yhdessä ruokaa, tai jutellaan samalla kun ollaan matkalla kauppaan. Meidän onnea ei ole luotu viikonloppureissulla Lontooseen tai treffeillä Fine Dining -ravintolassa, vaikka niistäkin ollaan suhteen aikana päästy nauttimaan. Ne ovat olleet sitä ekstraa, eivät syy miksi ollaan yhdessä. Toimivan parisuhteen perusedellytys on meillä se että toisen kanssa on kivaa ja toisen kanssa haluaa olla yhdessä, oli kyseessä sitten vessan pesu tai lento Berliiniin.

Meidän parisuhdeaikaa on alusta asti ollut ne illan viimeiset tunnit kun lapset ovat jo menneet nukkumaan, ja niin on tälläkin hetkellä. Viime viikkoina Nova on alkanut nukahtamaan iltaisin aikaisemmin, ja lisääntyneet yhteiset iltatunnit ovat suorastaan luksusta – me voidaan taas istua sohvalla vaikka sylikkäin ja pitää muutaman tunnin sarjamaratoneja ilman keskeytyksiä. Kummatkin tehdään kyllä omiakin juttuja välillä, Otto pelaa kavereiden kanssa ja mä katson omia hömppäsarjoja. Pääosassa iltaisin on kuitenkin se yhteinen aika, sillä me molemmat ollaan enemmän yhdessä olijoita kuin vierekkäin yksin olijoita tai oman ajan fiilistelijöitä.

Meidän suhteen liima on aina ollut, niin yhden, kahden kuin kolmenkin lapsen kanssa, se että kummatkin ajatellaan aina ensimmäisenä yhteistä hyvää ja perheen etua. Ihan sama mistä asiasta on kyse, oma etu ei ole ekana mielessä, vaan se oma puoliso ja lapset. Ja kaikki ne asiat mitkä tehdään vain itseämme varten, punnitaan koko perheen tai puolison kannalta ensin. Se ei tarkoita että me ei voitaisi tehdä koskaan omia asioita, tai että oltaisiin Oton kanssa ihmisenä ihan samanlaisia, tai että meillä olisi vain yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Oikeastaan me ollaan monessakin asiassa tosi erilaisia: mä olen aamuvirkku, Otto iltakukkuja, mä olen spontaani ja Otto suunnitelmallinen. Me jaetaan kuitenkin täysin samat arvot perheessä ja parisuhteessa, ja siksi me toimitaan yhteen.

Mua joskus mietityttää se, miksi nykymaailma on niin minäkeskeinen. Joka paikka tulvii vinkkejä kuinka tehdä itsestään onnellisempi ja kuinka parantaa omaa elämänlaatua ja jopa ”omaa viihtyvyyttä parisuhteessa”. Mulle sellainen lähestymistapa elämään ei toimi. Tulen onnelliseksi kun teen Oton ja lapset onnelliseksi. Ja Otto tulee onnelliseksi kun tekee minut ja lapset onnelliseksi. Lähtökohta parisuhteen tilan parantamiseen ei voi olla mielestäni se, kuinka itse tulisi onnellisemmaksi, vaan se mikä tekisi molemmat osapuolet onnelliseksi. Se ei tietenkään toimi silloin jos vain toinen ajattelee yhteistä hyvää ja toinen vain itseään – tällöin on vaarana että toisen osapuolen toiveet ja tarpeet unohtuvat ja hän ei voi olla onnellinen.

Joskus mekin ollaan väsyneitä tai kiukutellaan toisillemme, ja aina ihan turhasta. Se on mielestäni aivan ymmärrettävää, kuka tahansa väsyy joskus ja helpoin kohde purkaa kiukku ja väsymys on se toinen aikuinen siinä vierellä. Parempi se on puolisolle kiukutella kuin lapsille. Mutta oikeita riitoja meillä ei ole koskaan, koska me keskustellaan. Me puhutaan toisillemme kaikesta, ja aina, meillä ei ole salaisuuksia eikä peiteltyjä tunteita. Jos joku ei toimi, siitä puhutaan, jos joku mietityttää, siitä puhutaan heti eikä huomenna. Me ei mennä harmistuneena nukkumaan tai stressata yksin.

Kolmannen lapsen kanssa sen tiesi hyvin etukäteen että yhteinen parisuhdeaika vähenee aluksi hieman, ja siihen osasi hyvin siis varautua. Me puhuttiin siitäkin paljon etukäteen, ja ihan jo synnäriltä asti ollaan kuitenkin otettu sitä aikaa toisillemme aina kun vain mahdollista. Jutella voi ihan hyvin vaikka vaippaa vaihtaessa, kunhan juttelee. Mulle ei ole niin väliä missä mä olen Oton kanssa, kunhan saan olla hänen kanssaan.

Jos joskus tämä keskusteluyhteys meiltä katoaisi, sitten mä huolestuisin. En kuitenkaan näe mikä voisi sellaiseen johtaa – koska ei ole asiaa mitä ei voitaisi käydä yhdessä läpi tai mitä haluaisin Otolta peitellä. Sama toisin päin. Meillä on ollut samat periaatteet läpi kaikkien vuosien, ja uskon että näitä periaatteita noudattamalla me voidaan juhlia yhdessä 60-vuotiasta avioliittoa ihan niinkuin mun mummu ja pappa pian voivat.

Kuvat on ottanut meidän maailman ihanin esikoinen<3

Ihanaa iltaa kaikille <3