Iltapala on parasta parisuhdeaikaa

18.02.2019


Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Fazer Leipomot Oy:n kanssa ja minulla on suuri kunnia toimia Fazer Puikuloiden brändilähettiläänä tänä vuonna.

Kuten pari viikkoa sitten hääpäivänäkin kirjoitin, arjessa ei aina ole niin paljoa sitä parisuhdeaikaa kuin toivoisi. Niistä pienistä hetkistä kannattaa kuitenkin pitää kiinni. Silloinkin kun meidän päivän ainoa parisuhdeaika oli iltaisin vauvan nukkuessa rinnalla, me syötiin yhdessä iltapalaa, joka ilta. Nykyisin illat ovat taas vain sitä aikuisten aikaa, mutta pitkään meidän päivien ainoa yhteinen hetki oli kuitenkin se iltapala, silloin kun Otto vielä teki töitä ja opiskeli yhtäaikaa. Meidän iltapalahetket eivät yleensä ole mitään kovin gourmeeta, mutta toki joskus tykätään hifistelläkin. Yleensä meidän iltapalaleipien päällä on margariinia, juustoa ja kurkkua, tai sitten Otolla pikkelssiä, juustoa ja kurkkua. Otto ei koskaan ole oppinut käyttämään perinteisiä levitteitä leivän päällä.

Iltapala on alusta asti ollut se meidän yhteinen juttu. Vaikka tehtäisiin muuten koko ilta omia juttujamme, me syödään aina iltapala yhdessä. Iltapalan verran on aina aikaa, vaikka sen sitten ottaisi yöunista. Mä uskallan väittää, että yhteiset iltapalahetket ovat pelastaneet meidät monelta turhautumiselta ja riidalta parisuhteessa. Ihan niinkuin lapsi tarvitsee tutkimusten mukaan vanhemmaltaan sen vartin täysin jakamatonta huomiota päivässä tunteakseen itsensä rakastetuksi ja huomioiduksi, myös puolisot tarvitsevat toisiltaan pienen hetken.  Tai näin ainakin mun logiikka sanoo. Kun ehtii keskittyä toisiinsa edes sen pienen vartin iltapalahetken verran joka päivä, saa vaihdettua kuulumiset, saa kerrottua toiselle, että toinen on tärkeä ja mikä parasta: saa mahan täyteen herkullista iltapalaa. Se vartti riittää aivan hyvin silloin, kun enempää ei ole.

Me aina tehdään yhdessä iltapalaa, välillä jo ihan väsyneenä ja silmät unihiekkaisina. Sitten otetaan iltapalat mukaan olkkariin, ja höpötellään, tai katsotaan jotain sarjaa josta tulee hyvä mieli, jos ollaan ehditty jo höpötellä muutenkin. Leipä on sopivan iisi iltapala, ja sen saa tehtyä nopeasti, kun ei illalla useinkaan enää jaksa alkaa väkertämään mitään sen vaivalloisempaa. Ja leipä on myös hyvää! Me tykätään molemmat tosi paljon syödä leipää.

Leipä on meille nautinto siitä huolimatta, että syödään ihan tavallisia juusto-kurkkuleipiä. Kun leipä on tarpeeksi hyvää, on yksinkertainenkin usein herkullista. Fazerin uudet Puikula Pehmeämpi 100Kaura -leivät ovat nimensä mukaisesti kaurasta valmistettuja, ja aivan älyttömän pehmeitä leipiä. Nyt aiheena on meidän aikuisten iltapalat, enkä edes vielä lähde siihen, mitä meidän lapset sanoivat tästä uudesta leivästä maistettuaan sitä. Mutta sanonpahan vaan, että he kuulostivat aivan Puikula-mainokselta.

Puikulat ovat tuttuja jo omasta lapsuudestani, ja voisin sanoa, että olen varmaan maistanut jokaista erilaista Fazerin Puikulaa elämäni aikana. Se on ainakin meille sellainen arjen perusleipä, jota aina tulee ostettua kaupasta. Nyt Puikula-perheeseen on tullut aivan uusi suosikki, ja se on tämä Puikula Pehmeämpi 100Kaura. Se on oikeasti varmaan pehmein leipä, mitä olen ikinä syönyt, ja se on pehmeää vielä parasta ennen -päivän lähestyessäkin.

Pehmeyden salaisuus on siinä, että leipä on leivottu haudutettuun kaurapuuroon. Se pitää leivän tuoreen makuisena ja tuntuisena useammankin päivän. Nimensä mukaisesti 100Kaura on valmistettu kaurasta ja 100Kaura sisältää 6,6% kuitua ja 15g proteiinia 100 grammassa. Leivän jauhoista, jyvistä ja hiutaleista 100% on kotimaista kauraa.  Leipä ei kuitenkaan ole gluteeniton, sillä siinä on käytetty puuron lisäksi myös vehnägluteenia tuomassa pehmeyttä rakenteeseen.

Me ollaan aivan ihastuneita tähän leipään koko perhe, eikä sen ilmestymisen jälkeen ole taidettu edes ostaa muuta leipää kuin tätä. Ainoa miinus mikä leivässä on, on sen pieni pakkauskoko: meidän perheellä pussi loppuu heti aamupalan aikana. Voitteko siis pliis muutkin maistaa 100Kauraa ja toivoa tähän isompaa pakkauskokoa, niin jospa sellainen saataisiin. Puikuloitahan on vaikka kuinka paljon erilaisia, mutta tämän herkun tunnistaa söpöstä kelta-valkoraidallisesta pussista kaupoissa!

Mä uskon, että me tullaan syömään yhdessä iltapalaa vielä sittenkin kun ollaan vanhoja ja ryppyisiä, ja meillä on kaikki päivät aikaa toisillemme. Me tykätään yhteisistä tavoista, ja tämä on yksi ihanimmista yhteisistä tavoista, joita meillä on. Siksi haluan pitää siitä kiinni nyt ja aina!

Joko olette ehtineet maistamaan tätä herkkua? Syöttekö te iltapalaa yhdessä puolison kanssa? 


Tänään oli Oton viimeinen työpäivä ennen opintovapaata

01.02.2019

Mun on pakko nipistää itseäni, että uskon sen todeksi: tänään alkoi Oton opintovapaa. Ainakin seuraavat 1,5 vuotta me saadaan olla yhdessä arkipäivisin ja tehdä kumpikin omia hommiamme kotoa käsin. Toki Otolla on välillä myös päiviä, kun on läsnäoloa koululla (monimuotona ei onneksi kovinkaan usein), ja toki mullakin on mun omia tapaamisia, tilaisuuksia ja pressejä, mutta yleisesti ottaen me voidaan olla joka päivä yhdessä! Ja se on parasta ikinä.

Me saadaan arkeen niin paljon lisää joustoa, yhteistä aikaa ja kaivattua aikaa myös sille rentoutumiselle, että tämä vaan tuntuu niin uskomattomalta. Mutta eihän se uskomatonta ole, vaan asia, jonka eteen ollaan nähty vaivaa. Välillä yhdistelmä mun yrittäjyyden, Oton kokopäivätyön ja Oton korkeakouluopintojen sekä kolmen lapsen, joista yksi kotihoidossa, kanssa on tuntunut kuormittavalta. Mutta tämä puolen vuoden spurtti on mahdollistanut sen, että nyt Otto voi jäädä opintovapaalle. Ja jos kaikki menee kuten on suunniteltu, hän saa koulunsa valmiiksi etuajassa. Sitten hän pääsee mahdollisimman nopeasti hyödyntämään opintojaan myös työelämässä.

Kuukauden kuluttua myös kuopus aloittaa osa-aikaisen dagiksen, jolloin meillä molemmilla on oikeasti sitä rauhallista työ- ja opiskeluaikaa päivisin yhtäaikaa kolmena päivänä viikossa. Se on suuri muutos nykyiseen, jolloin työaikaa on mulla ollut vain iltaisin tai vuorotellen Oton koulutehtävien kanssa viikonloppuisin. Ollaan siitä hurjan kiitollisia, että kuopus on voinut olla kotona 2-vuotiaaksi asti, eikä häntä ole ollut pakko laittaa hoitoon esim. taloudellisista syistä aiemmin. Tiedän, että kaikille ei ole mahdollista mennä varhaiskasvatuksen aloitus-ajankohdan suhteen sen mukaan mikä itsestä tuntuu hyvältä. Tämä on ollut suuri etuoikeus, että me ollaan oltu näin onnekkaita.

Nyt meistä tuntuu, että hän on ihan valmis lähtemään dagikseen, ainakin hänen päivittäisistä pyynnöistään päätellen. Sitä ennen nautitaan kuitenkin näistä yhteisistä viikoista, ja pian alkavasta isompien lasten hiihtolomasta yhdessä koko perhe. Siksi siis aloitus vasta kuukauden kuluttua, koska ajateltiin, että ei olisi mitään järkeä mennä esim. viikoksi päiväkotiin ja olla heti viikkoa pois.

Vapaus tehdä töitä ja opiskella omassa tahdissa on jotain, mistä ollaan haaveiltu pitkään. Me osataan molemmat pitää kiinni deadlineista ja saadaan tarvittavat hommat ja enemmänkin tehtyä, mutta nautitaan kovasti siitä, että ei olla sidottuja joka arkipäivä samaan rytmiin. Seuraavan puolentoista vuoden aikana me saadaan muovata itse miltä meidän töiden ja opiskelutehtävien päivä-aikataulut näyttävät ja missä me niitä töitä tehdään. Se jos mikä on luksusta, jota pitää osata arvostaa. Toki lasten päiväkoti- ja koulu pitävät meidät kiinni niissä yhteiskunnan normi-aikataluissa, mutta kuitenkin.

Rauhallisen työajan lisäksi kaikkein eniten mä olen odottanut tässä oikeasti sitä, että saadaan vaan olla yhdessä. Me viihdytään yhdessä ja toimitaan hyvin yhdessä. Saadaan paljon aikaan kun pystytään tsemppaamaan toinen toistamme, ja meillä on tiedossa myös ainakin yksi yhteinen projekti tälle keväälle. En voisi olla enemmän innoissani!

Tähän loppuun haluan vielä hieman kehaista tuota ihanaa aviomiestäni. Koska siis eihän tämä olisi ollenkaan mahdollista, ellei hän olisi päässyt kouluun ja hoitanut sekä töitä että koulua näin hienosti, kuin hän on tehnyt. Otto mahdollisti aikanaan mulle mun unelmien tavoittelun, ja nyt on mun vuoro tehdä se hänelle. Siitä ei ole mitään haittaa, jos siinä samalla meillä on ihan pirun hauskaa yhdessä, vai mitä?

Otto, mä olen susta niin ylpeä. Tästä se alkaa!

Ihanaa viikonloppua kaikille, terveisin pää pilvissä liihotteleva Iina!