Luukku 14. Ottopapan joulumuistelmat

14.12.2023

En ole aina pitänyt joulusta. Pidin lapsena, suorastaan rakastin joulua, kuten enemmistöllä lapsista on tapana. Onhan siinä hartaassa yhdessäolossa ja talven ihmemaassa jotain todella erikoista, lahjoista puhumattakaan. Aatosta eteenpäin kolme päivää silkkaa euforiaa, jos lipeäkalaa ei lasketa. En koskaan ymmärtänyt sen olemassaoloa. Kala, joka twerkkaa puolitoista tuntia pienestäkin kosketuksesta, ja jonka suutuntuma muistuttaa valmiiksi pureskeltua hyytelöä. Muuten jouluruoka oli ihan, no, syötävää jokseenkin nirson pienen pojan mielestä. Ainakin tarpeeksi syötävää, ettei mikään riittänyt pilaamaan joulun ihmemaata.

Vanhenemisen myötä elämän karuus kuitenkin läsähti päin kasvoja kuin lipeäkala, ja joulun taika oli mennyttä. Yhdessäolo oli edelleen jees, jouluruoka sitäkin enemmän, mutta muuten joulu meni siinä samassa kuin juhannus ja pääsiäinen. Vasta omien lasten opittua ymmärtämään joulua, ja innostumaan kaikesta sen mukanaan tuomasta hömpötyksestä, huomasin minäkin, että ei se joulun taianomaisuus ollut mihinkään hävinnyt. Olin vain ollut liian angstinen ernu nauttiakseni siitä.

Ikinä en kuitenkaan unohtanut niitä lämpimiä muistoja, joita minulle oli lapsuuteni jouluista kertynyt. Sitä kertaa kun yhdessä kemiläisten serkkujemme kanssa pelasimme Mario Kartia, ja serkku meni viimeisen kierroksen finaalimetreillä minun ja veljeni ohi turnausvoittoon. Sitä kertaa kun lapsuudenystäväni ja hänen siskonsa lauloivat joulupukille joululauluja, enkä minä tuppisuu voinut kuin ihailla heidän rohkeuttaan. Sitä kertaa kun olin kerran itse joulupukkina, 10 vuotta nuoremman siskoni iloksi, joka oli niin ahdistunut tästä ilmestyksestä, että ei tajunnut sen olevan minä.

Yksi ehdottomista lempimuistoistani on kuitenkin Saariselältä, isäni entisen työpaikan mökiltä, jossa vietimme satunnaisesti joulua tuttavien tai suvun kanssa. Mökki oli iso, ja suunniteltu selkeästi useammalle seurueelle. Mökin takaovelta pääsi suoraan sisään pitkälle käytävälle, jonka molemmin puolin sijaitsi useampi hotellimainen majoitustila omilla vessoilla, osasta löytyi jopa suihku. Käytävän toinen pää aukesi isoon korkeakattoiseen yhteistilaan josta löytyi kattava mökkimäinen perusvarustus. Iso kuvaputkitelkkari, takka, vanhoja sohvia, kirjoja ja shakkilauta. Muistan mökissä kerran jopa olleen toisen perheen meidän porukan lisäksi. Yleensä siellä ei kuitenkaan ollut ketään muita sen kaukaisen sijainnin takia. Koko helahoitoon kuului myös erillinen iso saunarakennus, jostain syystä uima-altaalla varustettuna, sekä tarinan kannalta oleellinen talonmies.

Eräänä jouluna, kun jouluruoat oli innostuksen varjostamana saatu nieltyä ja vanhempamme olivat vihdoinkin nousseet pöydästä, kuikuilimme veljeni kanssa kärsimättöminä yön pimeyteen. Juoksimme ikkunalta toiselle kurkkien pihalle, jossa oli niin pilkkopimeää, että yhtä hyvin olisi voinut vetäistä paperipussin päähänsä ja etsiä pukkia vaatekomerosta. Oli miten oli, tuntui, että pukki oli myöhässä, ja pieni paniikki alkoi ehkä hiipimään  päälle.

Eipä aikaakaan, kun ovi kuitenkin kävi, ja sisälle astui tuttu punanuttuinen karvanaama. Karvanaama, jolla oli jostain syystä maiharit ja maastohousut joiden vyöstä roikkui poronsarvesta tehty puukko. Olimme veljeni kanssa tarpeeksi vanhoja ymmärtääksemme että kyseessä ei ollut “perinteinen” vuokrapukki, vaan mökin talonmies. Pukki oli kuitenkin pukki, ja joulu oli taas täydessä vauhdissa.

Vasta näin aikuisiällä sain kuulla, ettei talonmiehen ollut alunperin pitänyt tulla pukiksi ollenkaan. Hän oli vain kaivanut jostain kaapista vanhat pukintaimineet ja tullut pelastamaan päivän, kun porukoittemme tilaama vuokrapukki oli onnistunut sammumaan vähän matkan päässä sijaitsevan hotellin aulabaariin.

Eihän me mitään lapsena mistään tiedetty. Vanhemmat pitivät tämän aaton kriisin visusti omana tietonaan, ja tekivät parhaansa, ettei tämä vastoinkäyminen vaikuttaisi meidän jouluun ja sen taianomaiseen tunnelmaan.

Siksi meidän aikuisten on hyvä välillä muistaa, että joulu ei ole pelkästään samoja vanhoja korvamadoiksi yltyviä joululauluja, juhlastressiä, työkiireitä, siivouspaniikkia ja kokkishowta. Ne eivät ole niitä asioita, mitkä yleensä jäävät joulusta mieleen, varsinkaan lapsilla.

Pysähdytään, nautitaan, hengitetään ja fiilistellään hetki. Autetaan niin omia kuin muidenkin pieniä luomaan niitä hyviä muistoja parhaamme mukaan, sillä koskaan ei voi tietää kuinka pitkälle ne elämässä kantavat.


11 vuotta yhdessä, 8 vuotta naimisissa

10.02.2022

Meillä tuli tällä viikolla tällaiset numerot täyteen ja aika hullulta – ja hullun ihanalta – se tuntuu. Pitäessämme parisuhde Q&A:ta Instagram storyssa viime viikolla  Oton kanssa satuin törmäämään vanhaan postaukseen, jonka olin kirjoittanut tänne blogiin kesällä 2011. Se oli niin ihanan naiivisti ja rakastuneesti kirjoitettu, että oikein nauratti. Eniten kuitenkin nauratti se, että olin ihan oikeassa sitä kirjoittaessani. Sitä ei moni varmaan uskonut silloin. Tässä on katkelma postauksesta:

”Tossa pojassa on kaikki mitä mä oon aina halunnu ja toivonu ja miljoona kertaa enemmän. Nykyään meidän suhde on tällast rauhallista arkielämää ja mä en tiiä kauan sen ns. kuherruskuukauden pitäis kestää mut must tuntuu et meil on se meneillään vielki koska mikään ei oo muuttunu yhtään tylsemmäks siitä ku alettiin seurustelemaan. Nyt vaan yhdessä valmistaudutaan siihen että meidän pikkuneiti tulee maailmaan, kirjotellaan vauvakirjaa ja sisustetaan vauvanurkkausta. Käydään yhdessä neuvolassa ja perhevalmennuksessa ja ollaan onnellisia. Lokakuussa meidän elämä sit rikastuu yhdellä uudella ihanalla ihmisellä. Onhan tää kaikki tapahtunu hullun nopeesti mut mitä sitten? Jos meidän suhde toimii ja kaikki on hyvin niin sillä ei mun mielestä oo mitään väliä kauanko ollaan tunnettu, me ollaan kumminkin niin samalla aaltopituudella siinä et mitä halutaan elämältä.”

Okei, tartutaan ensin mun kirjoitustyyliin. Hyvänen aika sentään miten kiitollinen olen siitä, että vuosien varrella olen oppinut kirjoittamaan aavistuksen vähemmän puhekielellä. Enkä pääse yli siitä, että käytin ilmaisua ”nykyään” meidän parisuhteesta, niinkuin sillä olisi ollut tuossa vaiheessa jo pitkäkin historia, kun oikeasti sitä oli takana viisi kuukautta sinä päivänä kun tuon postauksen julkaisin. Kyllä sille saa hihitellä. Mutta väärässä en ollut. Vaikka kaikki tapahtui hullun nopeasti, me tosiaan oltiin alusta asti samalla aaltopituudella siitä, mitä elämältä haluttiin. Ja 11 vuotta ja neljä lasta myöhemmin ollaan edelleen.

Se jatkuvan kuherruskuukauden muutos pitkäksi parisuhteeksi ja arjeksi on ollut niin saumaton, että en osaa paikantaa milloin se muka olisi tapahtunut. Aina kun ehdin katsoa Ottoa silmiin tai halata, tai nauretaan yhdessä jollekin meidän huonolle vitsille, musta tuntuu edelleen ihan samalta, kuin vuonna 2011 ruusunpunaiset lasit silmillä ja perhoset mahassa. Ei, meillä ei edelleenkään ole koskaan yhdessä tylsää. Eikä meidän mielestä arjen kuulu tai tarvitse olla tylsää, arki ei ole meille synonyymi tylsälle tai kaavoihin kangistuneelle, vaan arki on vaan se, mitä me suurin osa vuodesta eletään. Mutta me ollaan oltu siitä onnekkaita, että ollaan voitu luoda perusarjesta meidän näköistä. Vaikka arki on täynnä palasia joihin ei voi vaikuttaa, ne palat joihin voidaan vaikuttaa, on sellaisia mistä me tykätään.

Ja niiden ilmiselvien kommunikaation ja huumorin lisäksi se varmaan onkin se meidän pitkän ja edelleen onnellisen ja rakkauden täyteisen parisuhteen salaisuus.

Ihan alusta asti ollaan priorisoitu toisemme ja se meidän yhteinen aika todella korkealle. Toisille toimii toisenlainen tapa, toiset kaipaavat enemmän ja säännöllisemmin omaa aikaa ihan yksin tai ainakin ilman puolisoa, ja se on enemmän kuin ok. Mutta meille se kahdenkeskinen aika on perheajan lisäksi ollut se juttu. Me ei kaivata taukoja toisistamme – vaan se meidän yhteinen aika on se, mikä antaa meille voimaa ja iloa. Niinpä me ollaan vuosien varrella rakennettu yhdessä sellainen arki, jossa me voidaan viettää paljon aikaa yhdessä, lasten kanssa tai ilman. Näin vauvavuonna toki pääosin lasten/lapsen kanssa, mutta aina kun mahdollista, myös kahdestaan, edes pieniä hetkiä.

Pidetään kiinni arkipäivien yhteisistä iltapaloista, leffahetkistä ja halimisesta viikonloppuaamuisin. Silitetään toista kun kävellään ohi. Jatketaan vahingossa toistemme lauseita ja nauretaan toisen vitseille. Kerrotaan toisillemme mitä ajatellaan, mitä tunnetaan ja mitä meille kuuluu. Muistetaan kysyä sitä myös toiselta. Hemmotellaan toisiamme pienillä yllätyksillä, käydään kahdestaan lounaalla aina kun mahdollista ja otetaan joskus se staycation.

Uskon, että meidän kummankin kokemat asiat teini-iässä vaikuttavat siihen, että me ollaan jo teiniparina tajuttu miten samperin arvokasta se on, että rinnalla on ihminen, jonka kanssa haluaa olla ja jonka kanssa saadusta ajasta haluaa ottaa kaiken irti. Koskaan kun ei voi tietää milloin on viimeinen päivä, jonka saa viettää toisen kanssa. Synkkä ajatus taustalla, mutta se on se, mikä todella on saanut meidät aina ottamaan yhteisistä päivistä kaiken ilon irti ja olemaan aina pohjattoman kiitollisia siitä, mitä meillä yhdessä on. Oli se sitten vuokrakaksio Meri-Rastilassa ja kahdenkympin kihlasormukset, tai nykyinen arki neljän lapsen kanssa. Kiitollisia siitä, että löysimme toisemme ja kiitollisia jokaisesta päivästä, joka ollaan saatu ja saadaan elää yhdessä. Olosuhteista viis, meillä on toisemme. Ja se on todella paljon.

 

Ja ehkäpä tämän tausta-ajatuksen vuoksi meidän molempien lähtökohta parisuhteeseen on aina ollut se, miten voidaan tehdä se toinen tyyppi mahdollisimman onnelliseksi siinä rinnalla. Ei se, millaisia asioita vaaditaan siltä toiselta, vaan miten voidaan itse tehdä sen toisen elämästä mahdollisimman ihanaa, hemmotella toista mahdollisimman paljon ja rakastaa ja oppia toisesta. Se toimii, jos molemmat ajattelevat näin. Jos vain toinen ajattelee niin, toinen voi hukuttaa itsensä toisen palvelemiseen ja tulla pahasti satutetuksi ja omat tarpeensa jäädä täysin laiminlyödyksi. Mutta jos molemmat ajattelevat ja toimivat niin, se toimii. 

 

Kun meiltä kysyttiin mikä on ollut parasta näissä yhteisissä vuosissa, en osannut sanoa mitään yksittäistä hetkeä. Parasta on se, että me ollaan saatu kokea ne vuodet yhdessä ylipäätään. 11 vuotta on pitkä aika. Kuinka hitsin onnekkaita me ollaan, että me ollaan saatu olla jo niin monta vuotta yhdessä. Ja kuinka hitsin onnekkaita me ollaan, että löydettiin toisemme jo niin nuorena. Jos onni on myötä, meillä on vielä ihan hemmetin pitkä yhteinen elämä edessä, kun tässä vasta kolmikymppisiä ollaan.

Kiitos Otto jokaisesta yhteisestä päivästä. Toivottavasti meillä on ainakin ziljoona yhteistä päivää edessä. Sisälsivät ne sitten fine diningia tai oksennuksen pyyhkimistä, toivottavasti saadaan olla yhdessä.

Päätän tämän postauksen samoihin sanoihin kuin 11 vuotta sitten, tosin numeron vaihdoin.

”Semmonen tarina ja tää tarina vaan jatkuu, part 3 tulee sit kymmenen vuoden päästä eiku.”


Luukku 23: Joulun Tuttu juttu show Oton kanssa

23.12.2021

Tällä tavalla neljän vuoden välein on hauska päivittää vastauksia tässä joulun klassikkokyselyssä ja samalla tsekata, että kuinka hyvin tunnetaan toisemme Oton kanssa. Eli homman nimi on siis se, että vastataan sekä itse että arvataan toisen vastauksia samoihin kysymyksiin Oton kanssa. Ollaan kummatkin vastattu näihin erikseen näkemättä toistemme vastauksia, omilla tietokoneilla. Voitte myös halutessanne lukea meidän vanhat vastaukset vuosilta 2017 ja 2015.

LEMPI JOULURUOKA:

Iinan arvaus Otosta: Savuporoterriini ja kinkku aina! Ja varmaan myös mäti. Viime vuonna Otto innostui syömään myös sienisalaattia ja olin aivan yllättynyt, koska hän ei ole koskaan ennen sitä maistanut.

Oton oikea vastaus: Kyllä se on edelleen se kinkku, savuporoterriini hyvänä kakkosena. Aivan parasta kun näitä kahta syö yhtäaikaa. Moni liha on tässä vuosien varrella vaihtunut johonkin kasvipohjaiseen vaihtoehtoon, kun ne on usein parempia, mutta joulukinkulle ei ole vielä moista löytynyt. Ehkä vielä joskus.

Oton arvaus Iinasta: Aijai tää on ehkä vähän paha. Ollaan niin paljon puhuttu nyt joulupöydän antimista että tässä on ehkä tullut vähän vauhtisokeaksi siinä mielessä. Ehkä vuohenjuusto-bataattilaatikko, tai kalapöytä näin yleisesti ottaen.

Iinan oikea vastaus: Mäti kavereineen, sienisalaatti, bataatti-vuohenjuustolaatikko ja hernetuutinki tai hernerokka miten sitä nyt haluaa kutsua. 

INHOKKI JOULURUOKA:

Iinan arvaus Otosta: Ennen olisin vastannut graavilohi, mutta nykyään kun Otto syö sushiakin niin eihän tässä tiedä enää mitä vastata. Nyt pitänee hakea vastausta jo oman pöydän ulkopuolelta, olisiko se vaikka lipeäkala?

Oton oikea vastaus: Mun on pakko tunnustaa etten ole itsekään enää ihan satavarma, varmaan se mitä Iina sanoi. Makupalettini on kehittynyt tässä vuosien mittaan, ja ennen inhoamani sienisalaattikin on löytänyt tiensä munkin lautaselle. Sanon ehkä kuitenkin lipeäkala ihan lapsuuden traumojen takia. Pitää varmaan sitäkin kokeilla uudestaan, kun en ole vuosiin syönyt.

Oton arvaus Iinasta: En mä tiedä kaipaako tää edes perusteluja, kun kyseessä on sellainen joko tykkää tai ei tykkää -ruoka, mutta maksalaatikko. Minä tykkään, Iina ei. 

Iinan oikea vastaus: Maksalaatikko, jota ennen Otto halusi aina joulupöytään ja hajukin ällötti. Tänä vuonna sitä ei ole ostettu ainakaan, eikä viime vuonnakaan taidettu ostaa. Ehkä me ollaan vihdoin luovuttu siitä? 

MITÄ ODOTTAA ENITEN JUURI TÄSSÄ JOULUSSA 2021:

Iinan arvaus Otosta: Sitä, että saadaan viettää joulua täällä kotona rakkaiden kanssa ja että saa nähdä lasten ilon joulusta. Ja vauvan ensimmäistä joulua. 

Oton oikea vastaus:

Sitä että se tuntuisi edes etäisesti normaalilta, ja että saa viettää sen rauhassa perheen kanssa. Me eletään niin mielenkiintoisia aikoja ettei voi oikein mitään pitää taattuna. Aatto perheen kanssa ja sellainen kolmen päivän ruokaähky ni voiko enempää pyytää.

Oton arvaus Iinasta: Veikkaan että Iinan menee aika samoilla linjoilla kuin minä, eli että saadaan viettää rauhallinen joulu meidän rakkaiden kanssa.

Iinan oikea vastaus: Kyllä se on lasten jouluilo ja etenkin se, että on meidän vauvan eka joulu. Hän ei varmaan ihan hirveästi vielä joulusta ymmärrä, mutta on kovasti touhottamassa mukana menossa. 

JOULULAHJATOIVE JOS SAISI TOIVOA IHAN MITÄ VAAN:

Iinan arvaus Otosta: Että tää hiton korona loppuisi! Mutta sen lisäksi varmaankin joku siisti japanilainen import-auto, ehkä Nissan Skyline.

Oton oikea vastaus: Ai että, maailmassa on miljoona härpäkettä jotka haluaisin. Jos Verkkokauppa toimisi kuin kirjasto niin voisin kuolla onnellisena.

Oton arvaus Iinasta: Mä oon ehkä vähän shook jos Iina on keksinyt tähän jotain materiaa, kyseessä on kuitenkin niin empaattinen ja hyväntahtoinen ihminen. Ehkä tää on kompa ja se on heittänyt villikortin. Se on joko Louis Vuittonin laukku tai maailmanrauha ja korona pois.

Iinan oikea vastaus: Mä ainakin itse toivon korona-ajan loppua, mutta sitä saa varmaan odottaa monta vuotta. Sen lisäksi toivoisin, että me ensi vuonna voitaisi siitä huolimatta lähteä reissuun ja nauttia Oton vanhempainvapaasta silläkin tavalla. Katsotaan miten onnistuu keväällä, tuleeko rauhallisempaa hetkeä jolloin uskaltaa lähteä. 

REALISTINEN JOULULAHJATOIVE:

Iinan arvaus Otosta: Peliohjain ja uusi lautapeli. 

Oton oikea vastaus: Jotain teknologiaa, ja että jengi pysyisi terveenä joulun yli.

Oton arvaus Iinasta: Same as above, mutta korvaa teknologia uusilla leggingseillä.

Iinan oikea vastaus: Lulu Lemon leggarit ja konvehdit! 

PARAS JOULU JONKA ON VIETTÄNYT:

Iinan arvaus Otosta: Viime joulu, josta jäi ainutlaatuisia muistoja, kun saatiin vauvauutisia! 

Oton oikea vastaus: Mahdotonta sanoa, en usko että on olemassa yksittäistä joulua yli muiden, kun kaikista omat lämpimät muistonsa. Vastaan etukäteen että tämä vuosi, kun meitä on taas yksi enemmän. Vaikkei tuo pienin tulekaan mitään tästä muistamaan.

Oton arvaus Iinasta: Vähän veikkaan että aika samoilla linjoilla mennään tässäkin asiassa Iinan kanssa.

Iinan oikea vastaus: No kyllä se oli viime joulu kun saatiin maailman paras joululahja, eli positiivinen raskaustesti. 

JOULUPERINNE JOTA RAKASTAA:

Iinan arvaus Otosta: Yhteinen jouluruokien kokkaaminen, se kun saa tutkia lasten kanssa pakettien sisältöä ja sinappi-kinkku-savuporoterriinileivät kaiken häsellyksen jälkeen rauhassa IPAn kanssa. 

Oton oikea vastaus: Hitto, nyt kun pitäisi sanoiksi pukea niin en kyllä tiedä mitään yksittäistä perinnettä joka olisi yli muiden. Joulu on mulle kokonaisuus joka alkaa jouluruokien valmistamisesta ja loppuu silloin kuin ruoatkin loppuu joitakin päiviä aaton jälkeen.

Oton arvaus Iinasta: Mä vähän luulen, että joko jouluruokien kokkaaminen tai sitten aattona telkkarista tuleva Lumiukko-piirretty.

Iinan oikea vastaus: Joulusauna, jouluruokien kokkaaminen, kunnon jouluateria ja se kun saa lasten kanssa tutkia heidän paketteja. 

JOULUPERINNE JOKA EI OIKEIN UPPOA:

Iinan arvaus Otosta: Luulen, että se on edelleen joulupukki, kun Otto ei perusta tuntemattomista ihmisistä naamioituneena meidän kotona, hah. 

Oton oikea vastaus: Joulupukki. Tärkeä osa joulua, tiedetään, tiedetään. Mutta kun mulla on sellainen pieni “maskottikammo”, paremman termin puutteessa, niin en oikein välitä että sellainen pamahtaa meidän ovesta sisään. Joulupukki on tosi kiva, kunnes mun tarvitsee puhua sille.

Oton arvaus Iinasta: Joulurauhan julistuksen katsominen. Iina ei saa siitä oikein mitään irti, ja se menee kai päällekkäin Lumiukon kanssa. Onneksi on iPadi.

Iinan oikea vastaus: Joulurauhan julistus edelleen. Mulle sillä ei ole mitään henkilökohtaista merkitystä, kun meillä on aina katsottu sen aikana Lumiukko-animaatiota. 

HUVITTAVIN JOULUMUISTO:

Iinan arvaus Otosta: Niin monta hauskaa juttua tulee mieleen! Se on klassikko, kun esikoinen näki ekaa kertaa joulupukin ja oli aivan silmät selällään. Toisaalta viime jouluna meidän 4v (silloin 3v) topakkana bingoemäntänä jouluaattona oli kyllä melko priceless. Se voi olla tuoreempana Oton muistissa. 

Oton oikea vastaus: Näitähän on miljoona. Jostain syystä tuli äkkisiltään mieleen lapsuuden joulu lapissa, kun pukilla oli jostain syystä, mökin talonmiehen maiharit, maastohousut ja puukko. Selvisi vuosia myöhemmin että talkkari pelasti, kun ns. oikea pukki jäi paikallisen hotellin aulabaariin. Tätä en usko että Iina arvasi.

Oton arvaus Iinasta: Mitäköhän se Iina nyt olisi lämmöllä muistellut. Ehkä sitä kun esikoisen ensimmäisenä jouluna se istahti pukin syliin ja otti jämptin otteen parrasta, eikä halunnut päästää irti. Ikää silloin siis sen muutaman kuukauden. Lapsella, ei pukilla.

Iinan oikea vastaus: Mulla on tässä samat joita arvaan Otolle. Esikoisen joulupukki-ilme ja 4v bingoemäntänä. 

PARAS JOULUINEN TEKEMINEN ENNEN JOULUAATTOA:

Iinan arvaus Otosta: Jouluruokien kokkaaminen yhdessä ja eka kinkkuleipä keskellä yötä kun kinkku on vihdon valmis. 

Oton oikea vastaus: Kyllä se on tuo Iinan tekemä perhejoulukalenteri. Vihaan termiä ruuhkavuodet, mut ainakin tänä jouluna se on ollut yllättävän kuvaava. Perhejoulukalenteri on auttanut monta kertaa päästämään irti siitä kiireestä. Sellainen pakkorentoutuminen.

Oton arvaus Iinasta: Iina rakastaa kaikkea joulussa. Koko perheen jouluelokuvat on meidän resident jouluasiantuntijan lempipuuhaa silloin kun aikataulut antaa periksi, mutta tänä vuonna se on ihan yhtä hyvin voinut vastata että piparien leipominen.

Iinan oikea vastaus: Mistä aloitetaan! Perhejoulukalenterin ansiosta meillä on ennen joulua joka päivä kivaa yhteistä joulutekemistä. Mun suosikkeja varmaan Tuomaan markkinat, piparkakkutalon leipominen, kuusen koristelu, joulukorttien lähettäminen ja tonttudisko! 

Huomenna on jouluaatto ja huomenna ilmestyy vielä viimeinen luukku joulukalenterista klo 05.00 aamulla! Itse jään samalla joululomalle, mutta päivittelen kuulumisia Instagramin puolella myös loman aikana silloin kun siltä tuntuu!


Tasa-arvoa vanhemmuuteen työelämässä ja kotona – Perhevapaiden jakaminen

03.05.2021

Yhteiskunnallinen kampanja: Väestöliitto

Sain viime viikolla kouraani raskaustodistuksen neuvolasta ja jälleen on aika suunnitella, miten me jaamme perhevapaat Oton kanssa vauva-aikana. Tämä on jo neljäs kerta kun niitä jaetaan ja sävelet ovat selvät. Yhtä selvää kuin Suomessa edelleen on suurimmalle osalle perheistä, että äiti pitää perhevapaat pääosin, on meille se, että Otto jää kotiin ensin isyysvapaalle ja heti mun pakollisen osuuden loputtua vanhempainvapaalle, jonka hän pitää kokonaisuudessaan.

Miksi näin? No, siihen on monta syytä. Tärkeimpänä syynä se, että tehtiin näin jo kerran ja se oli hienoin ajanjakso meidän elämässä tähän asti, yhtään liioittelematta. Hienoa siitä teki se, että me saimme molemmat vanhemmat olla kotona vauvan kanssa, kokea ne ensimmäiset hetket, elää kiireetöntä arkea ja saada paussin oravanpyörästä. Vaikka tein töitä jo pian synnytyksen jälkeen, läpi vauvavuoden, se vuosi tuntui pitkältä yhteiseltä lomalta, koska saatiin olla yhdessä. Tein töitä pääosin vauvan nukkuessa tai ulkoillessa Oton kanssa ja muu aika me vietettiin yhdessä koko perhe. 

Koko perheen yhteisen hyvinvoinnin lisäksi toinen ihan yhtä tärkeä syy on se, että Otolla on yhtäläinen oikeus jäädä perhevapaalle kuin mullakin ja muodostaa tasa-arvoisena vanhempana suhde omaan lapseensa alusta asti. 

Meille molemmille on ihan valtavan tärkeää se, että kumpikaan vanhemmista ei ole toisen apulainen tai satunnainen lastenhoitaja toisen kantaessa päävastuun. Halutaan olla molemmat yhtä paljon mukana ja olla kumpikin niitä, joita lapset huutelevat silloin kun tarvitsevat apua jossain tai haluavat kertoa jotain. 

Kun meidän esikoinen syntyi vajaat 10 vuotta sitten, Otto sai juuri samana päivänä vakituisen työpaikan. Itselläni taas ei ollut lainkaan työtä tai koulua, johon palata. Silloin emme edes miettineet muita vaihtoehtoja kuin sen, että minä jään kotiin vauvan kanssa, vaikka toki muitakin vaihtoehtoja olisi ollut. Olisin voinut esimerkiksi hakea kouluun ja opiskella samalla, mutta sitä en silloin tehnyt. Silloinkin Otto piti kuitenkin omat isyysvapaansa täysimääräisinä, ensin ne viikot yhtäaikaa mun kanssa ja myöhemmin vielä ne loput päivät mun vanhempainvapaan loputtua. 

Myös meidän toisen lapsen kanssa minä olin se meidän automaattinen valinta, eikä edes mietitty muita mahdollisuuksia. Olin jo valmiiksi 1,5-vuotiaan kanssa kotona ja jatkoin kotona oloa sitten hänen ja vauvan kanssa. Myös toisen lapsen isyysvapaista Otto piti kuitenkin koko oman osuutensa ennen kuin lapsi täytti kaksi vuotta. Näin jälkikäteen ajateltuna olen toki kiitollinen näistä omista vuosistani kotona, ilman niitä en olisi ehkä perustanut ja kehittänyt blogiani ja muita somekanaviani ja luonut niistä itselleni uraa, joka taas vuosia myöhemmin on mahdollistanut perhevapaiden tasa-arvoisen jakamisen.

Olemme alusta asti pyrkineet tasa-arvoiseen parisuhteeseen ja vanhemmuuteen, mutta on ollut paljon tiedostamattomia asioita, joihin on kiinnittänyt huomiota ja joita on osannut muuttaa vasta kun on saanut enemmän tietoa ja kokemusta. Oton vanhempainvapaalla oli isä-lapsisuhteen kehityksen lisäksi ihan valtavan suuri merkitys koko meidän arkeen myös tänä päivänä. 

Siinä missä monet metatyöt ennen olivat automaattisesti sen kummempia miettimättä mun vastuulla, vanhempainvapaan aikana Otto otti niistä reilusti koppia ja ottaa edelleen. Kumpikin meistä vanhemmista pysyy ihan yhtä hyvin kärryillä lasten koulujutuista, kerhoon ilmoittautumisista, kaverisynttäreistä lahjoineen (no toki ei nyt korona-aikana), hammaslääkäreistä, opettajien joululahjoista ja päiväkodin naamiaisista. 

Vanhempainvapaan aikana Otto innostui myös kokkaamisesta. Ennen hän teki ruokaa ehkä kerran viikossa tai parissa, nykyisin hän tekee ruokaa ehkä viitenä päivänä seitsemästä, koska nauttii siitä niin paljon. Ja niinä kahtena muunakin päivänä hän huvin vuoksi leipoo tai kokeilee tehdä kombuchaa.  Nämä ovat vain pieni murto-osa niitä positiivisista vaikutuksista, joita perhevapaiden tasa-arvoisella jakamisella on arkeen ollut. 

Me päädyttiin jakamaan perhevapaat näin, koska se tuntui meille järkevältä. Mun oli työn luonteen vuoksi mahdotonta olla täysin tekemättä töitä vauva-aikana, mutta erittäin mahdollista yhdistää työntekoa vauva-arkeen ja kotona oloon. Otolle taas oli mahdollista jäädä pitkälle perhevapaalle ja työpaikalla sille näytettiin alusta asti vihreää valoa, kuten tälläkin kertaa. Oton jälkeen hänen tiimistään muutama muukin isä jäi perhevapaalle ja Otto on kannustanut kaikkia ystäviä jäämään, koska kokemus oli hänelle niin mullistava ja hieno. 

Vaikka Otolla perhevapaalle jääminen sujui hienosti työpaikan puolesta, näin ei kuitenkaan kaikissa työpaikoissa vielä ole. Vaikka lainsäädäntö puoltaa molempien vanhempien oikeutta jäädä perhevapaalle, työelämässä on vielä paljon niitä asenteita, että kotiin jääminen on vain äidin tehtävä. Onneksi kulttuuri muuttuu jatkuvasti yksi isä ja yksi työpaikka kerrallaan. Toivon, että joskus tämä mun postaus tuntuu absurdilta tuulahdukselta jostain keskiajalta, “miten on voitu ajatella, että kotiin jääminen olisi vain toisen vanhemman tehtävä?!”. 

Toistaiseksi kuitenkin valloillaan on edelleen se ajatus, että kotiin jääminen vauvan kanssa kuuluu pääosin äidille ja suurin osa isistä käyttää vain itselleen korvamerkityt isyysrahapäivät, tai osan niistä. Moni toimii edelleen kuten me 10 vuotta sitten, eikä edes pysähdy ajattelemaan hetkeksi erilaisia vaihtoehtoja tai niiden vaikutuksia vauvavuotta pidemmälle. 

“Kelan lapsiperhe-etuustilaston mukaan vuonna 2019 kaikista vanhempainpäivärahojen saajista miesten osuus oli 42 prosenttia, mutta vanhempainpäivärahapäivistä miehet pitivät vain 11 prosenttia. Naiset käyttivät 98 prosenttia vanhempien kesken jaettavissa olevista vanhempainrahapäivistä. Vanhempainrahaa maksetaan äitiysvapaan jälkeen alkavalta vanhempainvapaan ajalta.” (lähde: THL)

Viidennes isistä ei käytä perhevapaita lainkaan. (lähde: THL)

Nämä ovat melko hurjia lukuja monella tapaa. Nämä ovat hurjia lukuja tasa-arvoisen työelämän ja tasa-arvoisen vanhemmuuden kannalta. Aitoa tasa-arvoa ei kauniista puheista huolimatta voi saavuttaa silloin kun perhevapaiden jakamisessa on näin valtava epätasapaino. Perhevapaauudistusta tarvitaan kipeästi. 

Yleisin vasta-argumentti sille, miksi mies ei voi jäädä kotiin on raha. Se mainitaan heti ensimmäisenä, automaattisena vastauksena usein ilman, että sen pohjalta on kuitenkaan tehty oman talouden vaikutusten osalta minkäänlaisia laskelmia. Väestöliitto teki yhteistyössä Oxford Researchin kanssa laajat laskelmat, joissa selvitettiin perhevapaiden erilaisten jakomallien vaikutuksia suomalaisten perheiden kokonaisvuosituloihin. Tutkimus on erittäin mielenkiintoista luettavaa. Lyhyesti tiivistettynä: 

“Ainoastaan tilanteissa, joissa vanhempien välinen tuloero on hyvin suuri, voi perheessä olla syytä tarkastella perhevapaiden jakamista taloudelliselta kannalta. Kun tuloerot ovat kohtalaisen pienet, on perheille taloudellisesti kannattavin vaihtoehto jakaa vapaat tasaisesti vanhempien välillä. Suurituloisemman vanhemman kokonaan käyttämättä jättämät perhevapaat laskevat perheen nettotulotasoa kaikissa tuloluokissa.” (Lähde: Väestöliiton & Oxford Researchin laskelma vuodelta 2018

Eli toistetaan nyt vielä yhdessä: Suurituloisemman vanhemman kokonaan käyttämättä jättämät perhevapaat laskevat perheen nettotulotasoa kaikissa tuloluokissa, myös silloin kun isä tienaa merkittävästi äitiä enemmän. 

Luin tuon koko laskelman läpi ja se oli havainnollistava ja alleviivasi hienosti sitä, että esimerkiksi matala- ja keskituloisissa perheissä on edullisinta, että vapaat jaetaan tasaisesti, eivätkä ne kasaudu vain toiselle vanhemmalle. Laskelmassa oli mukana myös esimerkkiperheitä, joissa tuloero oli vanhempien välillä suuri (esimerkiksi isä korkeimmassa tuloluokassa ja äiti matalimmassa). 

Laskelmassa koko perheen suurimmat nettovuositulot saavutettiin vaihtoehdoissa, joissa vapaat on jaettu mahdollisimman tasaisesti, esimerkiksi niin, että, äiti pitää 8,3kk ja isä 4,4kk,  äiti pitää 4,2kk ja isä 8,5kk, tai äiti pitää 6,4kk ja isä 6,3kk perhevapaista. Suosittelen tutustumaan tähän laskelmaan tai tekemään itse suoraan oman perheen tulojen pohjalta tarkat laskelmat erilaisista vaihtoehdoista, mikäli nimenomaan raha mietityttää. 

Rahan lisäksi toinen vasta-argumentti on usein imetyksen onnistuminen, miten imetys onnistuu, jos äidin sijaan isä jää kotiin? 

Ja tähän minä sanoisin, että miten se ei muka onnistuisi? Vaikka äiti haluaisi täysimettää ensimmäiset kuusi kuukautta ja olisi sen aikaa vauvan kanssa kotona, jäisi vielä monta kuukautta vanhempainvapaata toiselle vanhemmalle käytettäväksi. Esimerkiksi 7kk ikäinen vauva syö jo paljon muutakin kuin rintaa ja vaihtoehtoja on monia, miten imetyksen voi toteuttaa vaikka tekisikin töitä. Jos etätyö ei onnistu, maitoa voi pumpata pulloon, imettämässä voi käydä/toinen vanhempi voi tuoda vauvan imetettäväksi esimerkiksi lounasaikaan myös kesken päivän, tai sitten voi imettää tiheästi niinä aikoina kun ei ole töissä. 

Etenkin näin korona-aikana etätyömahdollisuuksien lisäännyttyä aivan valtavasti uskoisin, että on paljon työtehtäviä, joissa myös imetys keskellä työpäivää on täysin mahdollista. Toki on paljon myös ammatteja, joissa imetys kesken työpäivän ei ole vaihtoehto mitenkään päin. Mutta etätyön lisääntyminen on ehdottomasti yksi niistä tekijöistä, jotka tukevat isien jäämistä kotiin ja tasa-arvoisemman ja joustavamman työelämän mahdollistamista meille kaikille. 

Äidin imetystoive ei ole mikään automaattinen este perhevapaiden tasa-arvoiselle jakamiselle. Aina voi käyttää hieman mielikuvitusta ja miettiä asioita käytännössä. On paljon erilaisia tapoja jakaa vapaat, samalla mahdollistaen imetyksen jos se on toiveissa.

Miksi perhevapaiden tasa-arvoinen jakaminen on tärkeää

Moni varmasti miettii, että miksi ne vapaat pitäisi jakaa tasa-arvoisesti, jos itsestä tuntuu parhaalta se ratkaisu, että äiti on kotona ja isä on töissä. Ja pakkohan ei tietenkään ole tehdä mitään, mikä ei itsestä tunnu hyvältä. Mutta jos me halutaan joskus saavuttaa aito tasa-arvo myös työ- ja perhe-elämässä, perhevapaiden tasaisempi jakautuminen on siinä tärkeä askel. Jos me halutaan, että vielä joskus naiset tienaisivat yhtä paljon kuin miehet, tämä on välttämätöntä. Jos me halutaan, että naisilla on vielä joskus yhtä suuret eläkkeet kuin miehillä, tämä on välttämätöntä. 

Ja jos me halutaan, että lapset saavat luotua yhtä syvän yhteyden molempiin vanhempiin jo vauvasta asti, tämä on siinä merkittävä keino. En sano etteikö olisi mahdollista muodostaa yhtä tiivistä suhdetta molempiin vanhempiin silloin, kun vain toinen vanhempi on kotona, mutta kyllä se tasa-arvoinen kotona olo helpottaa sitä todella paljon. 

Mä ainakin toivon, että vielä joskus isiltä lakataan kysymästä automaattisesti missä lapsen äiti on, silloin kun he ovat liikkeellä vauvan kanssa kaksin. Että isä aidosti nähtäisiin tasa-arvoisena vanhempana, eikä kakkosvanhempana tai lastenvahtina omille lapsilleen, eikä kukaan kotiin jäävä isä saisi siitä osakseen kuittailua, tai normaalin arjen pyörityksestä supersankarin viittaa. 

Perhevapaauudistus olisi pitänyt tehdä Suomessakin jo vuosikymmen sitten. Tälläkin kertaa se helpottaisi merkittävästi meidän perhevapaiden jakamista ja mahdollistaisi Otolle pidemmän kotona olon vauvan kanssa. Mutta sitä saamme vielä odotella, eikä se tähän meidän tulevaan vauvavuoteen ehdi valitettavasti vaikuttaa. Vanhoilla keinoilla mennään. Mutta pidän sormet ristissä, että perhevapaauudistus saadaan vietyä viimeinkin käytäntöön ja että se on merkittävä askel kohti tasa-arvoisempaa perhe-elämää ja työelämää Suomessa, kuten se on ollut niissä maissa, joissa se on tehty jo aiemmin. 

Haluan sisällöissäni huomioida perhe-elämän monimuotoisuuden, mutta tässä postauksessa päädyin puhumaan nimenomaan isistä ja äideistä, koska nimenomaan isien asemaan ja isien perhevapaisiin haluttiin kiinnittää tässä kampanjassa huomiota. Ja en tiedä, ainakin oma mututuntumani on se, että esimerkiksi tuntemissani sateenkaariperheissä näissä asioissa tasa-arvo on jo pidemmällä ja vapaitakin jaetaan tasaisemmin molempien vanhempien välillä. Faktatietoa tästä ei kuitenkaan mulla ole. Isien pitämistä (ja pitämättä jättämistä) vapaista sen sijaan on ja siksi rajaus oli nyt tällainen, vaikka ehdottomasti tiedostan ja tunnustan sen, että perheitä on monenlaisia ja äidin ja isän muodostamat perheet ovat vain yksi perhemuoto muiden joukossa. 

On valtavan suuri kunnia saada olla mukana tässä yhteiskunnallisessa kampanjassa puhumassa perhe- ja työelämän tasa-arvon puolesta ja näyttämässä esimerkkiä. Väestöliitto tekee uskomattoman tärkeää työtä. Kanssani tässä kampanjassa ovat mukana myös Tuija Pehkonen, sekä Ville Viholainen, eli Koti-iskä88. Ollaan kaikki kolme (+ Otto) oltu mukana tekemässä myös tämän aiheen tiimoilta Väestöliiton Podcastia ja meidän jaksot pääset kuuntelemaan TÄÄLTÄ

Pidetään Oton kanssa myös 6.5. Instalive tästä aiheesta ja sen aikana meiltä voi kysyä mitä vaan perhevapaiden jakamisesta, meidän kokemuksista perhevapaista tai tasa-arvoisesta vanhemmuudesta. Käy IG Storyissa jättämässä oma kysymyksesi ja vaikuttamassa siihen, mihin kellonaikaan live pidetään! 

Kuten sanottua, toivon, että joskus perhevapaiden tasainen jakaminen on niin tavallista, että siitä ei tarvitse enää puhua lainkaan. Toistaiseksi ollaan kuitenkin kaukana siitä. Mutta toivottavasti askel askeleelta mennään sitä kohti. Jokainen meistä voi edistää tasa-arvoisempaa perhe-elämää pohtimalla omia asenteita ja oletuksia ja aktiivisesti kehittämällä niitä.


Oton fiilikset neljännestä raskaudesta

10.03.2021

Tänään äänessä on pitkästä aikaa Otto, joka kertoo omia tuntemuksiaan siitä, että meille on tulossa vauva. 

Iina pyysi mua pitkästä aikaa kirjoittamaan postauksen, koska “ihmiset kuulemma innolla odottavat mitä mieltä mä oon asioista”. Eikä siinä, puhun mielelläni asiasta. Musta on kuitenkin tässä vuosien mittaan kehkeytynyt niin perheenisä perheenisä, että se on yhtä vahva osa mun identiteettiä kuin ilmaiset ämpärit suomalaisuutta. Ennen kuin alan sen enempää avaamaan sanaista arkkuani ja käymään tunteitani asiasta läpi, haluan sanoa yhden asian.

Ei, en edelleenkään toivo poikaa. Ei sillä että toivoisin tyttöäkään. Kantani on sama, kuin se on viimeiset kymmenen vuotta ollut. Toivon että lapsi on terve.

Asiaan.

Mun tunteet meidän raskaudesta (kuten asia on korrektia ilmaista) on tällä hetkellä vähän ristiriitaiset. Ja sanon näin vain koska haluan pitää teidät, rakkaat vaimoni blogin lukijat, jännityksen äärellä siitä, että “mitä mieltä se Otto nyt oikein on”. Olen tottakai ehdottoman innoissani, ja tiedän jo esimerkiksi mitkä vaunut haluan. Pari nimiehdotustakin on tullut mietittyä jo valmiiksi.

Meidän viime raskaudesta on vaan kulunut jo sen verran aikaa, ettei oikein muista niitä omia tunteitaan viime kerrasta. Ja koska mun keho ei tälläkään kertaa ole käynyt läpi minkäänlaisia muutoksia, tuntuu musta vähän siltä, ettei mun primitiiviset aivot ole vielä oikein sisäistäneet asiaa. Iinan jatkuvasti kasvava mahakin on vasta juuri ja juuri ylittänyt sen rajan, ettei mahaa oikein voi enää laittaa belugabologneseturvotuksen piikkiin. Vielä vähän aikaa sitten minun pienpanimo-oluista koostuva mahani oli kuitenkin kokoluokkaa Iinan mahaa isompi.

Yksi syy miksi en vain ehkä vielä oikein huoku (huo’u? mitä helvettiä?) intoa, on se, että olen ollut viimeaikoina vähän väsynyt, ja vetänyt sellaisella päivä kerrallaan -asenteella. Joo, tiesin että raskauspahoinvointi on juttu, ja ei, ei tullut mitenkään yllätyksenä että saa vähän ottaa koppia asioista kun toinen kasvattaa uutta elämää. Itsehän päätin että nyt olisi sopiva hetki yrittää neljättä. Joka muuten on ehkä ainoa korrekti tapa ilmaista, että me nyt vähän vaimon kanssa tässä paneskellaan normaalia enemmän.

Iinan pahin vointi vain sattui näppärästi siihen samaan ajankohtaan jolloin itse palasin kahden vuoden opintovapaalta töihin, mikä on ollut aika sopeutuminen. Siihen päälle vielä se alkuraskauden verenvuoto ja siitä aiheutunut ylimääräinen stressi, niin johan on hapansilakkapyttipannu. Aloin esimerkiksi taas pelaamaan wowia pitkän tauon jälkeen, että siitä vähän osviittaa. Alusta alkaen oli kuitenkin tiedossa että tällaisia juttuja tulee, ja että ne ovat yleensä väliaikaisia. Nyt on jo helpottanut, ja osaa nauttia taas asioista. Arki on tällä hetkellä aika normaalia, mitä lie tarkoittakaan näin herran vuonna 2021.

Mutta joo, se tämänkertainen yrittäminen oli kuin olikin ihan mun oma keksimä juttu. Kukaan ei aseella uhaten pakottanut, eikä mua millään tavalla painostettu. Sanon tämän ehkä hieman suoraan, mutta kun tää juttu menee vähän samaan kategoriaan sen “toivot varmaan poikaa” vihjailun kanssa. Sanoin joskus kolmannen muksun kohdalla kun multa kysyttiin, että montako lasta haluan, että “näin on ihan hyvä”. Ja niinhän se oli. Silloin. Nyt taas neljän on ihan hyvä. Jos joskus päätän että nyt riitti niin siinä vaiheessa napsaisen piuhat poikki.

Mulla ei vaan koskaan ole ollut sellaista suunnitelmaa omalle elämän pelille. En ollut koskaan haaveillut prinsessahäistä, kuudesta lapsesta ja kultaisesta noutajasta, joten en osannut myöskään sen enempää sanoa montako lasta haluan. Autoon mahtuu nykyään vielä kaksi, joten kyllä sinne vielä yhden hyvällä omallatunnolla tunkee. Eikä ole kellään sitten omaa huonetta nykyisessä kämpässä. Kristillinen tasajako. Huomaatteko kuinka asiat mukavasti loksahtelevat paikoilleen? Ja Iina taas on krooninen vauvakuumeilija, joten jos se ois Iinasta kiinni niin meillä ois varmaan noin biljardi lasta. Per huone.

Eikä me muutenkaan lähdetä tähän touhuun mun mielestä mitenkään sillä asenteella että kyseessä olisi uusi seikkailu, vaan enemmänkin sillä ajatuksella, että lisää samaa ja hyväksi todettua. Jos kaikki menee hyvin, niin mä jään uudestaan vanhempainvapaalle, oon omasta mielestäni erinomainen koti-isä. Varsinkin kun korona-aikana tuli innostuttua ruoanlaitosta, ja olen opetellut mm. käsittelemään kalaa, ja sietämään erikokoisia kurkkusiivuja.

Että sillä lailla. Kuten varmaan huomaatte, on mun ajatuksenjuoksu ehkä vähän rönsyilevää, mutta pohjimmiltaan positiivista. Mun mielestä se kiteyttää aika hyvin mun ja meidän fiilikset tästä. Me ollaan kaikki todella innoissaan, myös allekirjoittanut. Vauva on tervetullut lisä meidän entuudestaan suureen perheeseen, eikä malteta odottaa kesää ja alkusyksyä, kun meidän kuopuksestakin tulee isosisko. Sen kyllä kuitenkin sanon, että raskauden kanssa me ollaan molemmat ihan sata pros varmasti done. Joo, Iinan satunnaiset sanasekoilut on ihan hauskoja, mutta muuten kaikki raskauteen liittyvä on jo aikalailla nähty. Toisaalta ihan hyvä että vielä kestää, niin ehtii hankkia kaiken tarvittavan.

Joten sen pidemmittä puheitta:

TL;DR: Kivaa kun tulee vauva, neljä lasta on hyvä alku, toivottavasti on terve vs. sukupuoli, ja innolla odotetaan että päästään kaikki nuuskuttelemaan “vauvan hajua”, kuten Iina sen mulle tänään aikaisemmin sen niin kauniisti ilmaisi.