AKKAVALTA: Otto vanhempainvapaalla

30.07.2017

Koin tuossa viime viikonloppuna eräänlaisen ahaa-elämyksen, ja heti perään itseasiassa toiseen. Istuimme tusinan muun miehen kanssa iltayhdeksän maissa sunnuntaina laivan baarissa matkalla Tallinnasta Helsinkiin, toinen toistaan väsyneempinä odottamassa kotiin pääsyä kahden päivän Latvian polttarireissun jäljiltä.

Jostain hetken mielijohteesta päädyin esittelemään kuvaa meidän Novasta vieressäni istuvalle sulhasen veljelle, täysin tämän sitä pyytämättä. Nuoren sinkkumiehen kohteliaasta, mutta erittäin epäkiinnostuneesta ilmeestä, tajusin kuinka kotiutunut ja faijautunut minusta on tullut. Omasta välinpitämättömyydestäni tätä tosiasiaa kohtaan tajusin, että minua ei haittaa se ollenkaan. Kuvien esittelyn kuitenkin lopetin siihen paikkaan, ja tyydyin selaamaan niitä itsekseni.

Olen ollut poissa töistä nyt pääsiäisestä asti, enkä pysty oikein sanoiksi pukemaan kuinka paljon olen nauttinut siitä että olen saanut olla koti-isä. Tottakai kokemukseni on tähän mennessä ollut siinä mielessä aavistuksen epärealistinen, että olemme koko perhe kotona kesälomalla. Enkä voi kyllä vakavalla naamalla väittää, etteikö sama homma jatkuisi jossain määrin silloinkin kun lapset palaavat päiväkotiin ja eskariin, sillä Iina tekee kuitenkin töitä kotoa käsin.

Kyllä, vauvan hoito ja kodin siisteys sun muu ovat suurimmilta osin arkena minun vastuullani, mutta koska Nova kuitenkin edelleen vetää tissimaitoa eikä minun hieman isävartalosta kärsivä rintani sitä ainakaan viime tarkistuksessa erittänyt, saan minä pieniä breikkejä pitkin päivää Novan syödessä, ja välillä myös sammuessa tissille.

Tätä kevyttä luksusta lukuunottamatta olen kuitenkin pyrkinyt ottamaan, ja mielestäni aika hyvin ottanutkin, vetovastuun vauva-arjesta. Rintaruokinta kun tosiaan on ainoa asia, mihin minä en sattuneesta syystä pysty. Vaunulenkit, sormiruokailu, vaipanvaihto, puistoreissut sun muu vauva-arki sujuu minulta siinä missä tuolta paremmalta puoliskoltanikin. Vaatteiden valinnoissa ja muissa esteettisissä seikoissa Iina tosin ottaa täysin pyytämättä ohjat, minä kun en erota persikkaa lohenpunaisesta. Vauvan pukemisen hoidan kuitenkin minä.

Iso muutoshan tämä on kuitenkin ollut. Reilun puoli vuosikymmentä istumaduunia painaneena toimistorottana, on siirtyminen täysaikaiseen isyyteen ollut pientä hakemista. Ei haastavaa, mutta hakemista. Kaikki sellaiset pienet jutut kuten omien ruoka-aikojen siirtyminen, ja normaalin päivärytmin muuttuminen, ovat vaatineet pienoista sopeutumista. Esimerkiksi nyt kun en enää istu kolmasosaa vuorokaudesta tietokoneen ääressä, vaan kuljen usein sellainen kahdeksankiloinen möhkäle sylissäni, onnistuin minä saamaan niskani kuukaudessa niin jumiin ettei pää enää kääntynyt. Itse lastenhoito on onneksi sujunut sillä samalla varmuudella ja kokemuksella, jota olen ehtinyt keräämään jo kahden aikaisemman lapsen verran, tällä kertaa isi on vain enemmän kotona. Ja siitähän tässä vanhempainvapaassa loppupeleissä on kyse, ajasta ja läsnäolosta.

Ehdottomasti suurin muutos on nimenomaan se, että olen saanut olla kaikessa läsnä. Kertaakaan en ole Novan vauva-aikana joutunut siihen tilanteeseen että tyttö oppii, tekee tai kokee jotain uutta ilman että minä olen ollut paikalla.

Se vauvakupla joka Suomen perhanan lyhyiden isyysvapaiden takia kestää yleensä vain pari viikkoa, on tällä kertaa kestänyt jo pian puoli vuotta. Voin meinaan vannoa että Tiaran ja Zeldan monet ekat hetket ovat paremmin tallessa puhelimeni kuvagalleriassa kuin minun päässäni. Täysin toisinpäin kuin tällä kertaa.

Tällä hetkellä me herätään usein rauhassa koko perhe, tytöt omasta takaa katsomaan aamu-lastenohjelmia, ja me Iinan kanssa sitten kun välissämme nukkuva möykky iloisesti hymyillen mäiskii, ja rapsuttaa meidät unesta. Tänäänkin heräsin aamulla siihen, kun Nova ensin naama säteillen rapsutti mua silmäkuopasta, ja käännettyäni kylkeä vielä takaraivosta.

Eikä tällä hetkellä tarvitse olla kokoaikaa tekemässä jotain. Normaalisti töissä ollessani tuntui usein siltä, että oli pakko kokoajan mennä ja tehdä ja olla, ettei työn ulkopuolinen aika tuntunut hukkaan heitetyltä. Välillä niin jopa oman jaksamisen rajoilla. On ihanaa, kun pystyy hyvällä omallatunnolla istua rauhassa tunnin sohvalla vauva sylissä, siskojen touhuja ihmetellen ja kirjoja tutkien. Niin ihanaa, että minä, aikuinen mies, täysin epäironisesti, käytin juuri sanaa ”ihana”.

Ja vaikka vauvanhoito tällä hetkellä kaappaakin suuren osan päivästä, jää minulla huomattavasti enemmän aikaa viettää isompien tyttöjen kanssa kuin mitä ”normaalissa” arjessa jäi duunin, kodinhoidon sun muun pakollisen jäljiltä. Ja vaikka suhteeni Novaan onkin ehkä läheisempi nyt näin vauva-aika kuin mitä kahteen vanhempaan oli heidän ollessa vielä vaippaikäisiä, en välttämättä usko että niin tulee aina olemaan.

Tiara ja Zelda kun nyt sattuvat jo olemaan aika itsenäisessä iässä verrattuna vauvaan joka vaatii jatkuvaa läsnäoloa ja on vaikea suhtautua heihin täysin samalla tavalla. Uskon että vaikka en olekaan ollut läsnä isompien tyttöjen vauva-arjessa yhtä paljoa ajallisesti kuin Novan, olen onnistunut paikkaamaan sitä aidolla läsnäololla myöhemmässä iässä. Kertaakaan ei ole ilmennyt  isommilta tytöiltä vastahakoisuutta tai mustasukkaisuutta kun Nova tarvitsee isiä ja/tai äitiä. Ja hyvä niin.

En nyt tietenkään osaa tässä vaiheessa sanoa olisiko minusta tähän pitkällä tähtäimellä, vaikka tällä hetkellä siltä ehdottomasti tuntuukin. Tilanne on kuitenkin  minulle uusi, ja olemme tosiaan toistaiseksi kaikki kotona, toisin kuin sitten syksyllä, kun toinen tytöistä palaa päiväkotiin ja toinen aloittaa eskarin. Päivärytmi muuttuu taas aikaisemmaksi ja arki taas, noh, erilaiseksi.

Sen näkee vasta sitten kuinka meillä päivät oikeasti luonnistuu, Iinan työkiireiden syksyn myötä eskaloituessa, ja minun ja Novan ollessa tätä kesää enemmän kahdestaan. Tähänastisen kokemukseni perusteella tahdon kuitenkin suositella, jos tilaisuus vaan tarjoutuu, muitakin isejä edes kokeilemaan vanhempainvapaata. Itse olen nauttinut tästä ajasta tähän asti täysin rinnoin, vaikka jokseenkin eri tavalla kuin rinnoista suorastaan pursuava vaimoni.

-Otto


Miten nauttia onnellisesta parisuhteesta kolmen lapsen vanhempina

03.07.2017

Olen saanut paljon viestejä ja kysymyksiä siitä, miten me onnistutaan ylläpitämään onnellista parisuhdetta samalla kun eletään touhuisaa arkea kolmen lapsen (joista yksi vauva) kanssa. Mielestäni aihe on tosi mielenkiintoinen, niinpä päätin nyt tarttua siihen. Parisuhde on lasten lisäksi tärkein asia mun elämässä, ja pyrin pitämään siitä hyvää huolta, tapahtui elämässä mitä hyvänsä. Onneksi olen löytänyt itselleni kumppanin joka on samoilla linjoilla, ja jolle mun onnellisuus on yhtä tärkeää kuin hänen onnellisuutensa minulle.

Me ollaan oltu kuusi ja puoli vuotta yhdessä, josta kuusi vuotta ja viisi kuukautta ollaan valmistauduttu vanhemmuuteen tai oltu vanhempia. Siksi ollaan ehkä alusta asti suhtauduttu yhdessäolemiseen ja yhteiseen aikaan eri tavalla kuin monet perinteisemmällä tavalla parisuhteensa aloittavat. Ollaan etsitty ne yhteiset seikkailut arjesta, eikä olla aloitettu suhdetta totuttelemalla toisiimme pienissä määrin viikonloppuisin tai matkustelemalla yhdessä. Me muutettiin melkein heti yhteen ja alettiin elää sitä arkea missä toinen pesee hampaita samalla kun toinen istuu pöntöllä.

Alusta asti meidän onni on rakentuntut siitä arjesta: siitä kun tehdään yhdessä ruokaa, tai jutellaan samalla kun ollaan matkalla kauppaan. Meidän onnea ei ole luotu viikonloppureissulla Lontooseen tai treffeillä Fine Dining -ravintolassa, vaikka niistäkin ollaan suhteen aikana päästy nauttimaan. Ne ovat olleet sitä ekstraa, eivät syy miksi ollaan yhdessä. Toimivan parisuhteen perusedellytys on meillä se että toisen kanssa on kivaa ja toisen kanssa haluaa olla yhdessä, oli kyseessä sitten vessan pesu tai lento Berliiniin.

Meidän parisuhdeaikaa on alusta asti ollut ne illan viimeiset tunnit kun lapset ovat jo menneet nukkumaan, ja niin on tälläkin hetkellä. Viime viikkoina Nova on alkanut nukahtamaan iltaisin aikaisemmin, ja lisääntyneet yhteiset iltatunnit ovat suorastaan luksusta – me voidaan taas istua sohvalla vaikka sylikkäin ja pitää muutaman tunnin sarjamaratoneja ilman keskeytyksiä. Kummatkin tehdään kyllä omiakin juttuja välillä, Otto pelaa kavereiden kanssa ja mä katson omia hömppäsarjoja. Pääosassa iltaisin on kuitenkin se yhteinen aika, sillä me molemmat ollaan enemmän yhdessä olijoita kuin vierekkäin yksin olijoita tai oman ajan fiilistelijöitä.

Meidän suhteen liima on aina ollut, niin yhden, kahden kuin kolmenkin lapsen kanssa, se että kummatkin ajatellaan aina ensimmäisenä yhteistä hyvää ja perheen etua. Ihan sama mistä asiasta on kyse, oma etu ei ole ekana mielessä, vaan se oma puoliso ja lapset. Ja kaikki ne asiat mitkä tehdään vain itseämme varten, punnitaan koko perheen tai puolison kannalta ensin. Se ei tarkoita että me ei voitaisi tehdä koskaan omia asioita, tai että oltaisiin Oton kanssa ihmisenä ihan samanlaisia, tai että meillä olisi vain yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Oikeastaan me ollaan monessakin asiassa tosi erilaisia: mä olen aamuvirkku, Otto iltakukkuja, mä olen spontaani ja Otto suunnitelmallinen. Me jaetaan kuitenkin täysin samat arvot perheessä ja parisuhteessa, ja siksi me toimitaan yhteen.

Mua joskus mietityttää se, miksi nykymaailma on niin minäkeskeinen. Joka paikka tulvii vinkkejä kuinka tehdä itsestään onnellisempi ja kuinka parantaa omaa elämänlaatua ja jopa ”omaa viihtyvyyttä parisuhteessa”. Mulle sellainen lähestymistapa elämään ei toimi. Tulen onnelliseksi kun teen Oton ja lapset onnelliseksi. Ja Otto tulee onnelliseksi kun tekee minut ja lapset onnelliseksi. Lähtökohta parisuhteen tilan parantamiseen ei voi olla mielestäni se, kuinka itse tulisi onnellisemmaksi, vaan se mikä tekisi molemmat osapuolet onnelliseksi. Se ei tietenkään toimi silloin jos vain toinen ajattelee yhteistä hyvää ja toinen vain itseään – tällöin on vaarana että toisen osapuolen toiveet ja tarpeet unohtuvat ja hän ei voi olla onnellinen.

Joskus mekin ollaan väsyneitä tai kiukutellaan toisillemme, ja aina ihan turhasta. Se on mielestäni aivan ymmärrettävää, kuka tahansa väsyy joskus ja helpoin kohde purkaa kiukku ja väsymys on se toinen aikuinen siinä vierellä. Parempi se on puolisolle kiukutella kuin lapsille. Mutta oikeita riitoja meillä ei ole koskaan, koska me keskustellaan. Me puhutaan toisillemme kaikesta, ja aina, meillä ei ole salaisuuksia eikä peiteltyjä tunteita. Jos joku ei toimi, siitä puhutaan, jos joku mietityttää, siitä puhutaan heti eikä huomenna. Me ei mennä harmistuneena nukkumaan tai stressata yksin.

Kolmannen lapsen kanssa sen tiesi hyvin etukäteen että yhteinen parisuhdeaika vähenee aluksi hieman, ja siihen osasi hyvin siis varautua. Me puhuttiin siitäkin paljon etukäteen, ja ihan jo synnäriltä asti ollaan kuitenkin otettu sitä aikaa toisillemme aina kun vain mahdollista. Jutella voi ihan hyvin vaikka vaippaa vaihtaessa, kunhan juttelee. Mulle ei ole niin väliä missä mä olen Oton kanssa, kunhan saan olla hänen kanssaan.

Jos joskus tämä keskusteluyhteys meiltä katoaisi, sitten mä huolestuisin. En kuitenkaan näe mikä voisi sellaiseen johtaa – koska ei ole asiaa mitä ei voitaisi käydä yhdessä läpi tai mitä haluaisin Otolta peitellä. Sama toisin päin. Meillä on ollut samat periaatteet läpi kaikkien vuosien, ja uskon että näitä periaatteita noudattamalla me voidaan juhlia yhdessä 60-vuotiasta avioliittoa ihan niinkuin mun mummu ja pappa pian voivat.

Kuvat on ottanut meidän maailman ihanin esikoinen<3

Ihanaa iltaa kaikille <3


Ekoilla treffeillä vauvan syntymän jälkeen

16.06.2017

Hellou! Täällä naputtelee yksi Iina, jolla on aika vaaleanpunaiset lasit silmillä. Käytiin eilen Oton 27v-synttäreiden kunniaksi kahdestaan syömässä Oulun Kauppuri  5:ssa Oton kanssa, ja tekipä kyllä niin hyvää meille molemmille. Oltiin viimeksi ”treffeillä” juuri ennen meidän muuttoa, eli joskus lokakuussa (?) kun olin vielä raskaana. Novan syntymän jälkeen tämä oli ensimmäinen kerta kun oltiin kahdestaan yhtään missään, niin hassua! Nova jäi mun tädin hellään huomaan ja oli pärjännyt oikein hyvin, kun mä syötin hänet juuri ennen kuin lähdettiin ja ei meidän reissu kestänyt kuin hieman alle kaksi tuntia. Meitä odotti takaisin tullessa niin hyväntuulinen neiti joka kovasti päristeli. Onnea on tasaantuneet kolmen tunnin imetysvälit päivällä ja täti joka rakastaa hoitaa vauvoja.

Facebook muistutti tänään tietysti kaikista menneiden vuosien Oton synttäreistä, nämä kun olivat jo seitsemännet herran synttärit joita yhdessä juhlistettiin. Kyllä me ollaan oltu niin pieniä, niin nuoria. Oli aika hauskaa selata vanhoja kuvia ja katsella miten joka vuosi synttärit on muuttuneet. Viime vuonna me ei synttäreiden aikaan edes saatu olla yhdessä, kun Otto oli juuri silloin työmatkalla Tukholmassa ja mä olin yksin tyttöjen kanssa kotona Helsingissä. Onneksi saatiin juhlia kuitenkin synttäreitä vähän etukäteen silloinkin, ja pari päivää synttäreiden jälkeen Otto sai viime vuonna maailman parhaan synttärilahjankin (siitä lisää huomenna).

Eilen kun me istuskeltiin kahdelleen, mut valtasi vaan sellainen onnentunne jälleen kerran. Miten paljon me ollaankaan koettu yhdessä, ja miten hurjan rakastuneita me ollaan edelleen. Kuusi ja puoli vuotta ollaan yhdessä kuljettu ja ne on olleet mun elämän parhaita vuosia jokainen. Oli ihanaa saada jutella ihan rauhassa, ja kilistää synttäreille ja yhteiselle ajalle. Mäkin heittäydyin hurjaksi ja nautin yhden inkiväärioluen burgerin kanssa, oli muuten hyvää.

En mä arjessa tunne että meillä olisi liian vähän yhteistä kahdenkeskistä aikaa, kyllähän lapset nukkuvat iltaisin ja silloinkin ehtii höpötellä ja herkutella ja katsoa Netflixiä ja halia. Mutta kun pääseekin sitten ihan kahdestaan johonkin, niin että se kahdenkeskinen aika on täysin keskeytyksetöntä, ja voi keskittää sataprosenttisesti huomionsa vain toiseen, se tekee todella hyvää. Koen olevani arjessakin niin onnellinen että en huomaa kaipaavani sitä kahdenkeskistä aikaa sen enempää, mutta sitten kun sitä saa, niin tajuaa että ei se ainakaan haitaksi ollut.

Ainakin mulle tuli heti taas sellainen fiilis niinkuin oltaisiin vasta tavattu ja aivan hurjan ihastuneita. Vaikka kyllä mulla leijailee perhosia mahassa ihan joka päivä kun tuota miestä katselen. Tänään se laittoi uuden paidan päälle, ja mä tuijotin sitä vain ja mietin että miten voin olla niin onnekas että olen saanut juuri tuon tyypin omakseni, hihi. On se vaan niin ihana.

Onnea vielä hurjasti minun rakkaalle murulle <3 Tänään juhlittiin sitten vielä mun ihanaa mummua joka täyttää tänään 78 vuotta. Mielettömän onnekkaita ollaan, että saatiin juhlia vielä tätäkin synttäripäivää yhdessä mummun kanssa.

Ihanaa viikonloppua kaikille täältä synttärihumun keskeltä!


Kun Otto vanhempainvapaalle jäi

19.04.2017

Tänään on Oton vanhempainvapaan ensimmäinen päivä. Sen kunniaksi Otto kirjoitti eilen ilallla ajatuksiaan tulevasta vanhempainvapaasta. <3

Isä vanhempainvapaalla

Suljin tuossa hetki sitten työkannettavani kannen viimeistä kertaa puoleen vuoteen. Toki joudun sen varmaan vielä avaamaan koska onnistuin kuitenkin omaan tuttuun tapaani aivan varmasti unohtamaan jotain todella fiksua, kuten sähköpostini automaattivastauksen, mutta you know, ajatus on tärkein.

Sinänsä varsin antikliimaksinen hetki ottaen huomioon kuinka valtava asia tämä on meidän perheellemme. Ei mitään fanfaareja, ei tyydyttäviä naksahduksia tai mitään muutakaan indikaattoria siitä että tämä oli nyt tässä. Ainoastaan hetkellinen vaimea hurina koneen vielä miettiessä että mitä ne tuulettimet tekivätkään laitteen sammuessa. Sitten syvä hiljaisuus, ja hupsistakeikkaa, isillä onkin yhtäkkiä ylimääräiset kahdeksan tuntia (plus työmatkat) aikaa käyttää ihan muihin asioihin kuin töihin. En päässyt edes poistumaan teatraalisesti toimistolta tuuletusten saattelemana, sillä olemme parhaillaan Oulussa vaimoni tädin luona, ja tein viimeisen päivänä etätyönä. Sähköposti kollegoille sai riittää siitä että Hyttinen kiittää ja kuittaa vähäksi aikaa.

Olen ollut ja viihtynyt nykyisessä työssäni nyt reilut viisi vuotta. Edennyt, ollut, mennyt ja tehnyt duunia niin paljon ettei minua voi ainakaan yrityksen puutteesta syyttää. Pahimmillaan olen jopa painanut seitsenpäiväistä työviikkoa siinä häidemme tietämillä, mikä asetti Iinan inhottavaan asemaan kahden pienen lapsen kanssa, puhumattakaan siitä miten vähille isin ja lasten välinen aika siinä rytäkässä jäi.

Vaikka olin aina kotona ollessani 100% läsnä, ei se aina tuntunut riittävältä. Tuskin olikaan, mutta mitä sitä nyt enää tässä vaiheessa ihmettelemään kun maito on jo imeytynyt laminaattiin. Voitte kuitenkin varmaan uskoa miten lämmin tuulahdus tämä oli meille, kun tajusimme että Iinan työn takia minulla on mahdollisuus kerrankin olla täyspäiväinen faija muutenkin kuin kesäloman yli. Kesäloman, joka lapsilla kestää tämän ansiosta sen reippaat yhdeksän viikkoa. Osittain sen takia että mitä niitä sinne turhaan viemään kun me muut ollaan kotona, osittain sen takia etten todellakaan ala hetkeen heräämään sianpieremän aikaan ellei ole pakko. Puhelimessani vakituisesti 6:30 piipittävä herätys joutaa helvettiin vähäksi aikaa.

Tarkoitukseni oli kirjoittaa talteen hieman ajatuksiani siitä miltä minusta nyt tuntuu nimenomaan minun miehenä jäädessä vanhempainvapaalle, mutta jos totta puhutaan en oikein osaa itsekään vielä sanoa. Kun perheemme rytmi on aina määräytynyt sen perusteella miten olen töissä, tuntuu minusta jokseenkin absurdilta etten palaakaan töihin huomenna, ylihuomenna enkä ensi viikolla, vaan joskus marraskuun lopussa, sitten kun tekninen asiantuntijuuteni on lähinnä teknistä aavistusta. Lapsemme onneksi tietävät mitä mieltä he asiasta ovat. He odottavat malttamattomina kaikkia vaunu- ja pyörälenkkejä, puistoreissuja, mahdollisia ulkomaanmatkoja ja isin kanssa pelaamista. Kaikkea mitä me ikinä keksimme tehdä ja saamme päiviimme mahdutettua.

Pääsyy miksi jään vanhempainvapaalle on kuitenkin totta kai tuo meidän perheen pienin ja uusin lisäys. Pienet vauvat tarvitsevat jatkuvaa huolenpitoa, ja kun ainoa asia mitä en pysty miehenä tekemään on ruokkia täysimetettävää vauvaa, ei ole mitään syytä minulle olla jäämättä kotiin Iinan kuitenkin tehdessä tosiaan kotoa käsin töitä. Me olemme kuitenkin vanhempina tasavertaisia, eikä isän rooli ole meidän perheessä mikään ”lastenhoitaja”, vaan toinen huoltajista.

Sitä ilmiselvää tissiasiaa lukuun ottamatta on minun ja vauvan side aivan yhtä vahva kuin äidin ja vauvan, ellei vahvempi. Olen kuitenkin tässä pääsiäislomalla ehtinyt ottamaan varaslähdön vapaan viettoon, ja viettänyt isot osat päivästä sohvalla vauvan kanssa, vanhempien lasten touhuja ihmetellen. Odotan innolla sitä kuinka kerrankin saan olla oikeasti mukana ihmettelemässä vauvan kasvamista ja oppimista. Liian monta kertaa jouduin kokemaan kahden aikaisemman mukulamme saavutukset kännykän kautta, kun Iina lähetti viestejä ja kuvia siitä mitä tytöt tekivät ensimmäistä kertaa minun ollessa töissä.

Viime vuoden muutenkin mentyä hirveällä tohinalla, kuten myös tämän alkuvuoden, on mahtavaa saada rauhoittua hetki. Ottaa pienen sapattivapaan ja nukkua, rempata kämppää, laittaa piha kuntoon ja korvata vanha sähkögrilli ihan oikealla vehkeellä. Piirtää lasten kanssa ja lakata stressaamasta työasioita.

Voi olla että palaan aiheeseen tarkemmin kun koko homma lähtee käyntiin, kun osaan hieman sanoa miltä nyt oikeasti tuntuu olla kotifaija. Koneella istuminen ei enää tällä hetkellä oikein sattuneesta syystä houkuttele, kun enää ei ole mikään pakko. Ajattelin että voisin viettää hieman aikaa tässä tuon meidän mahtavan jälkikasvumme kanssa, ja kun lapset lopulta joskus sammuvat, ehkä laittaa sen pleikan päälle. Pitkästä aikaa.

-Otto

Sellaisia ajatuksia Otolla <3 Ihanaa päivää kaikille!