Kun sun vierellä on just se oikea ihminen

29.11.2017

Uutena vuotena tulee seitsemän vuotta siitä, kun me Oton kanssa tavattiin. SeItSeMäN! Se tuntuu niin oudolta, että siitä on oikeasti jo niin kauan. Ennen Ottoa en ollut seurustellut koskaan kunnolla, ja muistan kuinka olin ylpeä jo siinä vaiheessa kun oltiin oltu yhdessä puoli vuotta. ”Wau, tää on mun pisin parisuhde ikinä”. Nyt naurattaa, kun mietinkin sitä, se tuntui niin hienolta saavutukselta silloin. Nyt tajuan että eihän se mikään saavutus ollut, ja että seitsemän vuottakaan ei ole pitkä aika, eikä varsinkaan tunnu pitkältä, kun vierellä on oikea ihminen.

Seitsemän vuoden kriisistähän sitä puhutaan yleisesti, mutta jotenkin en osaa nähdä että meillä olisi sellaista näköpiirissä. Meidän parisuhteen isoimmat mullistukset: yhteenmuutto, ensimmäinen, toinen ja kolmas lapsi, kihlautuminen & häät ovat kaikki jo takanapäin, ja niistä ei ole tarvinnut yrittää ”selvitä” vaan niistä on nautittu yhdessä. Mielettömän hienoja hetkiä ihan jokainen, joita on ilo muistella. Yhdessä ollaan koettu myös surua ja rankkojakin juttuja. Ja niistä ollaan myös selvitty yhdessä, tiedän että Otto on aina mun tukena, tapahtui mitä tapahtui. Silloin kun on ollut rankkaa, ollaan turvauduttu toisiimme, ja saatu toisistamme voimaa, eikä ajauduttu kauemmas.

Edessä mä näen seesteistä arkea ja yhdessäoloa, joita ollaan ehditty kokemaan jo aimo annos kaikkien isojen juttujen välissä. Tiedän että en tarvitse jatkuvia huippuhetkiä viihtyäkseni Oton kanssa, vaan se yhdessäolo ja tasainen rakkaudentäyteinen arki on meidän suhteen liima.

Me ollaan juuri vietetty puoli vuotta tiiviisti toistemme kanssa yhdessä, enkä juksuta yhtään jos sanon, että voisin hyvin viettää Oton kanssa tiiviisti yhdessä seuraavatkin puoli vuotta, tai vaikka puoli vuosikymmentä. Enkä kyllästyisi, en ikinä. Otto on kuin osa mua, eikä mikään nenä tai edes raaja, vaan vähintään puolet. Kun mä kirjoitan tätä, Otto on töissä, ja kun ajattelenkin vaan näitä asioita, mulla tulee lämmin tunne, ja ikävä Ottoa. Ja tiedän että en ole meidän suhteessa tämän tunteen kanssa yksin. Aina kun jommallakummalla on ollut joku reissu, tai ollaan jouduttu olemaan pidempään erossa toisistamme, on käynyt hyvin selväksi että molemmat ikävöivät toista vähintään yhtä paljon.

Me ollaan kasvettu teineistä aikuisiksi yhdessä, ja koko aikuisikäni olen viettänyt niin että Otto on seissyt mun rinnalla. En osaisi edes kuvitella mitään muuta, enkä missään nimessä haluaisikaan. Me ollaan kasvettu yhteen, ja luotu yhdessä meidän elämä.

Oton vanhempainvapaan aikana me ehdittiin viettää aikaa yhdessä kunnolla melkeinpä joka päivä. Käytiin kävelyllä tai lounaalla, ja koska sain työt tehtyä päiväsaikaan, olivat illat meidän yhteisiä aina lasten nukkumaanmenon jälkeen. Me ehdittiin puhua, puhua ja puhua. Eikä edes aina mistään tärkeästä, mieheni käyttämä termi keskinäiselle höpöttelyllemme olisi kaunis ”paskanjauhanta”. Sitä ehdimme harrastaa aivan kaikessa rauhassa. Ja se on ihan parasta.

Mä tiedän että Oton kanssa multa ei voi ikinä loppua jutut kesken, kun me puhutaan ihan yhtä sujuvasti feminismistä, Spice girlsistä, uusista nuudeleista, politiikasta kuin meidän parisuhteestakin. Kaikesta ei olla aina samaa mieltä, mutta aina ymmärretään toista. Ja sehän on just parasta kun tajuaa että ei tarvitse olla ihan samaa mieltä, vaan voi olla myös kaksi eriävää, mutta ihan yhtä hyvää mielipidettä. Toki kaikista tärkeistä asioista ollaan tasan samaa mieltä, meillä on samat arvot ja kasvatusperiaatteet, ja samanlainen moraali. Ja monissa asioissa ollaan ajan kanssa ajauduttu olemaan samoilla linjoilla, toisen inspiroimana. Mutta ne pienemmät jutut joista ollaan eri mieltä, ovat opettaneet loistavasti ymmärtämään ja ihailemaan erilaisuutta.

Oton mielestä maailman paras tapa viettää yksin vapaahetkeä on pelata, ja mun mielestä askarrella kuivatuista appelsiineista koristeköynnöstä. Kumpikaan ajanviete ei ole toista huonompi tai parempi, koska me molemmat nautitaan siitä mitä tehdään. Osataan arvostaa niitä asioita, mitkä tuottavat toiselle hyvää fiilistä, omista kiinnostuksen kohteista riippumatta. Ja sen lisäksi että meidän suhteessa on vapaus tehdä itse niitä asioita mistä nauttii, ilman että toinen ärsyyntyy tai nalkuttaa, meillä on myös vahva halu viettää aikaa toistemme kanssa. Ja tietysti myös koko perhe yhdessä. Ja siksi meidän suhde toimii. Ei tarvita mitään sääntöjä tai sopimuksia, kun kumpikin haluaa että molemmat saavat omaa aikaa, ja yhteistä aikaa.

Arki ei tunnu raskaalta, kun sen saa jakaa Oton kanssa. Hän ottaa puolet arjen taakoista kantaakseen, ja arjen ilot taas tuplaantuvat kun ne saa jakaa toisen kanssa. Siinä on yksi suuri syy siihen, miksi arki tuntuu niin nautittavalta: koska saan jakaa sen juuri Oton kanssa. Tottakai arki lasten kanssa on muutenkin parasta, mutta kyllä mä tunnen valtavaa iloa siitä että saan lähettää sen whatsapp-viestin Otolle töihin, että ”katso kun kuopus nukahti tonttulakki päässä”, ja hän vastaa että ”ihana sydänsydän”.  Ja suurta helpotusta, kun oksennustaudissa se toinen voi käydä äkkiä hakemassa kaupasta mehujäitä ja mustikkakeittoa, kun itse ei pysty mihinkään (paitsi jos molemmat on kipeänä yhtäaikaa, niinkuin viimeksi. Se vasta oli hirveää, kuusiviikkoisen vauvan kanssa vieläpä). Mutta siitäkin selvittiin, yhdessä. Yhdessä me selvitään kaikesta, tuli vastaan mitä vaan.

Olen ylistänyt Ottoa moneen kertaan täällä blogissa, ja ylistän myös ihan suoraan hänelle itselleen, ja meidän kaikille läheisille. Meidän suhteesta on turhaa yrittää etsiä draamaa, kun me ollaan vieläkin niitä ällösöpöjä jotka laittaa joka viestin perään sydämen, ja pussailee ja kikattelee ruokakaupassa kuin vastarakastuneet. Seitsemän vuotta takana, ja ainakin 70 edessä, tai kyllä mä sanon että juhlitaan mun 100v-synttäreitäkin yhdessä kikatellen, vaikka ei ois enää hampaita suussa ja se näyttäisi vähän hassulta. Siihen me tähdätään.

Ihanaa iltaa kaikille <3


17 lausetta jotka voit kuulla ihan kenen tahansa suusta

27.11.2017

Tiedättekö kun jengi sanoo että “tämä postaus on kirjoitettu kieli poskella” eräänlaisena vastuunvapautuksena, jonka jälkeen heitetään niin rasistista/homofobista/huonoa läppää kuin suinkin pystytään, ja sit mietitään miks jengi vetäs herneen nenään? En pahemmin pidä siitä tavasta.

P.S. Tämä postaus on muuten kirjoitettu huumorimielessä.

“Onko isillä vähän rankkaa?” Iinaa nauratti. Itseänikin jos totta puhutaan.

Vielä hetki sitten makoilin olohuoneen matolla, naama puoliksi jossain lattiatyynyn mutkassa. Kuopuksemme konttasi viidettä kertaa keittiöön, kovaan ääneen laulavaa koiraa huomattavasti mielenkiintoisemman astianpesukoneen luokse. Keskimmäinen lapsemme istui edelleen iltapala-pöydässä syömässä pitkän kaavan mukaan, ei siksi että ruokaa olisi ollut liikaa, vaan siksi että mandariinilohkoja on huomattavasti hauskempi imeskellä kuin syödä. Samaan aikaan esikoinen oli jo valmis sänkyyn, ja odotti iltasatua malttamattomana kuperkeikkoja sohvapöytää päin tehden. Itsehän olin ollut kotona vasta vartin. Kiitos äkillisen inspiraation, olin viettänyt reilun tunnin liikenteessä hakemassa portaiden alapäähän lapsiporttia.

Arki on välillä kuin isku vasten kasvoja. Välillä se on naamaan lätisevä, tasaisin väliajoin päälle menevään pöytätuulettimeen kiinnitetty heijari. Välillä se taas on ihan liian vauhdilla ajankohtaiseksi muuttuneen töihin paluun jälkeenkin oikeasti mukavaa. Lapsiperheen kiireistä huolimatta.

Siksi funtsinkin, että voisin pistää muutaman myytin maan tasalle mitä vanhemmuuteen tulee. Lähdemateriaalina tässä tapauksessa Kaksplussan hassunhauska juttu siitä, millaista on olla vanhempi, ja mitä et koskaan vanhemman suusta kuule. Ei sillä että juttua voisi jutuksi kutsua. Kyseessä kun on puolikas suora käännös alkuperäisestä englanninkielisestä jutusta, jossa esimerkkejä oli kuitenkin 27. Suosittelen kuitenkin edes ohimennen selaamaan jutun, ettei minun höpinäni kuulosta täydeltä heprealta.

Tunnustan, että lausahduksissa piilee pieni totuuden hiven, ei niitä ihan tyhjästä olla tempaistu. Keissi on vain vähän liioiteltu. 27-vuotiaana kolmen lapsen isänä, joka malttamattomana odottaa kaveripiirin lisääntymistä, en jaksa arvostaa tämänkaltaista “portin vartioimista” jonka perusteella minun tulisi olla täysin eristynyt kavereistani. Suorastaan uhkunpuhkun raivoa. Heitin oman puhelimeni seinään niin vauhdilla, että vasta hetken sisäistettyäni asiaa, piti vielä heittää jääkaappipakastin perään. (Käännos: hörähdin pöntöllä istuessani ja ajattelin että tästä voisi saada jotain irti.) Asiaan.

1.”En tajua, miten olen näin väsynyt. Olen varmasti nukkunut liikaa.”

Harvinaista toki, liika nukkuminen, mutta ei täysi mahdottomuus. Useammin olen tosin tässä viimeisen kuuden vuoden aikana herännyt töiden, kuin lasten takia. Hei tästä muuten juttuvinkki! 17 lausetta, joita et päästä suustasi töitä saatuasi. Nice!

2. ”Äitiyslomalla mahtaa olla ihanaa, kun on vihdoinkin niin paljon omaa aikaa!”

Näin vanhempainvapaalta juuri töihin palanneena en samaistu tähän sitten yhtään.

3. ”Huh, olipa rankka viikko! Luojan kiitos, on viikonloppu ja voi levätä.”

Älä muuta viserrä. Ei päiväkotia/eskaria/töitä/yksin vauvan hoitamista. Kahvinkin ehtii juoda lämpimänä, koneen ääreltä lasten leikkejä tarkkaillen, ennen kuin itse liittyy seuraan. Siitä sitten porukalla puistoon, tai sadeilmalla leffan pariin.

4. ”Lähdetäänkö lasilliselle tänä iltana?”

Tämä on yksi niistä jotka ovat enemmän totta. Harvemmin pystyy mihinkään noin sitovaan, noin lyhyellä varoitusajalla. Ei se estä kuitenkaan kavereita näkemästä muissa merkeissä äkillisesti, tai suunnitellusti noissa merkeissä.

5. ”En malta odottaa, että kelloja siirretään taaksepäin, jotta saan nukkua tunnin lisää.”

Meillä talviaika itseasiassa korjasi lasten reissun takia venähtäneet unirytmit. Tänä vuonna ei pysty samaistumaan.

6. ”Lähdemme Malediiveille kolmeksi viikoksi tänä kesänä.”

Miksi lasten kanssa ei voisi matkustaa? Jos se vaimostani olisi kiinni me olisimme jatkuvasti jossain. Minä nyt vain olen aina sattunut viihtymään jossain sohvan nurkassa.

7. ”Sopisiko olohuoneeseemme häivytetyn okran vai vaalean keksin värinen matto?”

Riippuu nyt kuule ihan muusta sisustuksesta. Meillä itsellä on valkoharmaa matto ja vaaleanpunainen sohva. Konkarin neuvo: pestävät päälliset on kova sana.

8.“Ostin maailman upeimmat valkoiset farkut.”

Onko tämä joku rinnakkaistodellisuus missä kukaan ei pese pyykkiä?

9. ”Apua, nukuin pommiin ja heräsin vasta puoli yhdeltätoista!”

Minä nukun toistuvasti pommiin. Puhelimessani on niin monen herätyksen tungos että luulisi jonkun jakavan siellä ilmaisia ämpäreitä.

10. ”Onpa tylsää, minulla ei ole kertakaikkiaan mitään tekemistä.”

Missä maailmankaikkeudessa tämä on asia jonka edes haluaisit sanoa? Tylsyys on raunioittavaa. En yhtään odota sitä, kun minulla joskus tulevaisuudessa taas on tylsää.

11. ”Ajattelin vaihtaa autoni pienempään, se olisi varmasti liikenteessä näppärämpi.”

Autoa hankkiessa tulee ottaa huomioon auton käyttötarkoitus. Tottakai lapsiluku vaikuttaa siihen, mutta ei se nyt yksin ole vastuussa. Eihän taksikuskikaan lähde viiden hengen juhlapoppoota kaksipaikkaisella Smartilla noutamaan, tai putkimies vessanpönttöä avoautolla. “Dhöö ajattelin kuljettaa ostamani Ikean vuodesohvan polkupyörällä kotiin.” Päärynä.

12. ”Uusi koiranpentumme on taatusti vaativampi kuin vastasyntynyt.”

Hahhahhaa. Usko pois, ei ole. Paitsi jos on. En minä tiedä, minulla ei ole ikinä ollut koiraa.

13. ”Olen valmis lähtemään parin sekunnin kuluttua – nappaan vain kassini ja avaimet.”

Minä ja isommat tytöt olemme aamuisin ovesta ulkona varttia herätyksen jälkeen. Koko porukan pakkaan mukaan nopeammin kuin vaimoni meikkaa. Esimerkiksi valmis hoitolaukku säästää paljon aikaa. Kolmessa tunnissa ehdimme Verkkokauppaan ja takaisin, mikä on näin jouluruuhkien aaton alla paljon sanottu.

14. ”Askartelu lasten kanssa on taatusti tosi hauskaa!”

Askartelu lasten kanssa on taatusti tosi sotkuista, kyllä, silti vaimoni tuntuu nauttivan siitä. Itsehän en pidä askartelusta – lasten kanssa tai ilman.

15. ”Hei, jäisit nyt vielä yksille!”

Ainahan sitä voi vielä hetkeksi jäädä ottamatta yhtä, jos tuntuu siltä. Tai sitten ottaa sen yhden vielä ja elää seurausten kanssa. Lähinnä tässä on ongelmana se ettei ryhmäpaine ole aina ihan okei, kannattaa ihan oman harkinnan mukaan.

16. ”Pitäisiköhän varata pieni viikonloppuloma?”

Kuka estää, jos lapsille saa tutun ja turvallisen hoitajan? Ei lapset ole meitä estäneet matkustamasta. Ja jos lasten kotiin jättäminen ei maistu, tai pidempi matka tuntuu turhan raskaalta, voi sitä aina reissata ihan kotimaassakin. Kesäinen viikonloppu Lahes, kenties? Improvisoi. Sopeudu. Voita.

17. ”En aio antaa lapsen tulon muuttaa itseäni.”

Tämän viimeisen tunnustan osuvan suoraan asian ytimeen. Muistan itsekin uhonneeni jotain vastaavanlaista. Totta kai lasten saaminen muuttaa asioita, sanoi etukäteen mitä tahansa. Loppupeleissä se muutos lähtee kuitenkin itsestä, ja jos peili ei miellytä, voi kääntyä katsomaan ikkunasta vai miten se meni. Itse ainakin olen ihan sinut itseni kanssa – enemmän nyt kuin ennen lapsia.

TL;DR: Lapset on kivoja jos jos haluaa olla vanhempi, jos ei halua niin ei kannata. Turha huudella siinä vaiheessa kun ne lapset pyörivät siellä pöydän alla imemässä sitä läikkynyttä maitoa, kun ei se vanhemmuus oikeasti tee sinusta sen parempaa, tai huonompaa, ihmistä.

T. Otto


Ensimmäinen aamu kahdestaan, vauvakupla on puhjennut

23.11.2017

Me ollaan pesitty viimeiset puoli vuotta Oton kanssa tosi paljon vaan täällä kotona, ellei sitten olla oltu Oulussa. Ollaan tehty kaikki koko ajan joka päivä yhdessä, ja oltu ihan kiinni toisissamme. Vaikka olen tehnyt päivisin paljon töitä, Otto on kuitenkin ollut koko ajan siinä vierellä, ja läsnä. Harvassa on ne päivät, kun jompikumpi on käynyt jossain ilman toista. Meillä on ollut ihan todellinen vauvakupla, ja tänään se sitten puhkesi.

Otto palasi tänään vanhempainvapaalta töihin. En voi väittää etteikö tämä suuri arjen muutos olisi jännittänyt etukäteen, ehkä vähän kauhistuttanutkin. Meillä on ollut niin ihanaa, sellaista elämän parasta aikaa & lottovoittajafiilis aamusta iltaan, kun on vaan saanut olla toisen kanssa niin paljon. Vielä näin jälkeenpäinkin se tuntuu uskomattomalta, että meillä oli tämä hieno mahdollisuus viettää puoli vuotta yhdessä 24/7, ja olen siitä ihan äärettömän kiitollinen. Nyt se aika on kuitenkin ohi, ja on aika kääntää katse eteenpäin. Uusi arki on alkanut.

Tänä aamuna heräsin seitsemältä, kävin suihkussa ja keitin pannullisen kahvia. Isommat lapset & Otto heräsivät puoli tuntia myöhemmin, kuopuksen vetäessä sikeitä melkein kahdeksaan asti. Kun Otto ja tytöt olivat lähteneet, me keiteltiin aamupuurot ihan rauhassa, ja laitoin pellillisen appelsiinin siivuja uuniin kuivumaan. Sen jälkeen pesin pyykkiä. Ripustin niitä kuivumaan pienen apulaisen kanssa, joka ojenteli mulle pudonneita ja pyykkikorista kaivamiaan sukkia, ja ojentaessaan sukkaa hän aina nyökytteli kovasti ja sanoi ”tiitti!”. Eli kiitti, se on the juttu tällä hetkellä: antaa kaikille tavaroita, ja sanoa kiitti. Aivan ihana neiti.

Sitten tultiin meidän sänkyyn hengailemaan kirjakasan kanssa, ja luettiin yhdessä. Vauveli rakastaa kaikkia kirjoja joista kuuluu musiikkia, ja hän kääntää jo niin reippaasti itse sivua. Tänään hän myös eka kertaa osoitteli kirjasta juttuja, se oli niin söpöä! Hän aina osoitti, ja sitten päästi sellaisen kysyvän äännähdyksen, ja piti kertoa mikä eläin tai asia on kyseessä.

Yleensä päivisin lyhytuninen kuopuksemme nukahti tänään kerrankin omaan sänkyynsä aamupäikkäreille, ja veteli melkein kolme tuntia sikeitä. Sain siis melko pehmeän laskun tähän uuteen arkeen, sillä kerkesin tehdä päikkyjen aikaan ihan hyvin hommia. Mulla on aika hyvä fiilis, tästä tämä taas lähtee.

Vauvakuplassa kotona on ollut aivan ihanaa, mutta ihanaa on myös tehdä ja mennä ja kokea vauvan kanssa, ja olla aktiivisempi päivisin. On ollut ihan parasta olla Oton kanssa, käydä kävelyillä ja lounailla, ja tietty keskittyä töihin, mutta nyt on kiva taas käydä enemmän tapahtumissa, nähdä ystäviä kahvin tai lounaan merkeissä, tai mennä vaikka vauvakerhoon tai -muskariin. Työt teen päikkäriaikaan tai illalla, ja uskon että se onnistuu hyvin, ainakin tänään on onnistunut.

*poroleggingssit saatu blogin kautta. 

Takana on kiva päivä, ja edessä varmasti monta muuta kivaa päivää. Mä lähden loistavalla fiiliksellä tähän normi-arkeen ja katsotaan mitä se tuo tullessaan, varmasti paljon kaikkea mahtavaa! Otsikkoon viitaten: vaikka sanonkin että vauvakupla on puhjennut, niin kyllä mä taidan vieläkin olla vauvakuplassa. Nyt se kupla on vaan erilainen.

Ja onneksi meillä on aina se takaportti, että jos tuntuu että arki on liian kuormittavaa, Otto voi jäädä vaikka osittaiselle hoitovapaalle tai ihan kokonaan kotiin, tässähän on vielä yli kaksi vuotta aikaa siihen että kuopus on kolme vuotta ja oikeus tähän päättyy. Katsotaan mitä seuraavat viikot, kuukaudet & vuodet tuovat tullessaan. Juuri nyt ainakin tuntuu hyvältä just näin, ja näillä mennään.

Ihanaa torstai-iltaa kaikille <3


Oton seitsemäs Isänpäivä & ajatuksia hänestä isänä

12.11.2017

Seitsemäs Isänpäivä, ihan oikeasti. Me ollaan oltu perhe jo niin pitkään, että Otto juhlii tänään seitsemättä Isänpäiväänsä. Ihan hullua. Muistan vieläkin sen ensimmäisen Isänpäivän marraskuussa 2011, kun meidän esikoinen oli kuusiviikkoinen, ja Isänpäivää edeltänyt yö oli surkein, mitä oltiin siihenastisessa vauva-arjessa ehditty kokemaan.

Muistan kuinka väsäsin Otolle munakokkelista sydämen jonka reunustin pekonilla, ja samaan aikaan viihdytin väsynyttä ja itkuista vauvaa, ja koitin itse pysyä hereillä, kolmen pätkissä nukutun tunnin yöunilla. Se oli yksi niistä yhden käden sormilla laskettavasta huonosti nukutusta yöstä, joita esikoisella oli vauvavuonna. Vähänpä silloin tiesin nukkumisesta, tai lähinnä siitä millaista on kun ei saa nukkua, yleensä me nimittäin nukuttiin loistavasti. Kuusi vuotta ja kaksi lasta myöhemmin olen kokenut kyllä kaikki mahdolliset nukkumisen ja nukkumattomuuden skaalat joita maailmasta löytyy. Ja olen saanut kulkea tämän matkan parhaan kumppanin kanssa.

Otto on ollut aina läsnä ja rakastanut meidän lapsia niin täysillä kuin vaan on mahdollista. Kun katson kuuden vuoden takaisia kuvia nuoresta isästä, pörrötukassa ja aamupöhnässä, mä näen juuri saman rakkauden, joka hänen silmissään paistaa tänäkin päivänä kun hän katsoo meidän lapsia. Silmien alla tosin näkyy muutama ryppy enemmän, kuin kuusi vuotta sitten, naururyppyjä vain. Hän on kasvanut niin mielettömän upeaksi isäksi, että mua itkettää kun kirjoitan tätä.

Vaikka hän on aina ollut läsnä, ja tehnyt enemmän kuin parhaansa, tämä tämän vuoden yhteinen aika, Oton vanhempainvapaa, on kasvattanut Ottoa isänä ihan hurjasti. Hän on todellakin omistautunut aina lapsilleen kun on voinut, mutta ennen tätä vapaata hän on ollut aina arjessa vähintään ne viisi päivää viikosta kiinni töissä, ja viettänyt lasten kanssa vain ne isien keskimääräiset 4h14min vuorokaudessa, ja tietysti lomat. Vanhempainvapaa on tuonut aivan uudenlaista syvyyttä siihen isyyteen, ja ymmärrystä myös perus arjen pyörittämisestä.

Musta on ihan mahtavaa katsoa Ottoa meidän tyttöjen kanssa, ja välillä mä oikeasti vaan pysähdyn katsomaan, miten hellä ja turvallinen ja rakastava hän on. Miten he hassuttelevat ja leikkivät yhdessä, ja miten hän keskittyy siihen mitä he yhdessä tekevät. Otto rakastaa opettaa lapsille uusia asioita, ja hän omaa sellaisen sopivan rauhallisen asenteen siihen opettamiseen. Usein Otto ja tytöt pelaavat yhdessä, tai rakentavat legoilla. Hän on saanut meidän lapset ihastumaan Star Warsiin, Super Marioon, supersankareihin ja autoihin. Hän leikkii silti ihan yhtä sulavasti barbeilla ja nukeilla, kuin valomiekoillakin. Tosin barbieleikeissä meillä on mukana Hulk, Thor, Captain America ja Iron Man, ja Hulk on nimetty tyttöjen toimesta Otoksi.

Otto on luonteva isä, ollut alusta asti. Hän jotenkin sujahti siihen vanhemman rooliin niin helposti, ehkä jopa muakin helpommin. Hän on aina osannut höpötellä pienille vauvoille ja isommillekin mukeloille, ja ollut rauhallinen. Vaikka Otto ei ikinä ole ollut sellainen kasvatusoppaita kahlaava vanhempi, kuten minä joskus olen, hän on aina ollut avoin mun ehdotuksille. Hän ei ole jämähtänyt mihinkään kangistuneisiin kasvatuskäsityksiin, tai pahempaa: ollut välinpitämätön. Päin vastoin. Hän haluaa ja yrittää olla niin hyvä vanhempi kuin mahdollista, ja kokeilee mielellään myös uutta. Hän ei ikinä pidä mun toiveita hölmöinä tai ole kieltäytynyt kokeilemasta.

Koska mulla ei ole omaa isää, en ennen Ottoa oikein edes tiennyt millaista isää lapsilleni toivoisin. En ollut koskaan ajatellut asiaa – millainen isän pitäisi olla, ennen kun tulin raskaaksi. Mutta tiedän, että Otto on parempi isä kuin koskaan olisin osannut toivoa tai odottaa. Meillä on ihan oikeasti täysin tasa-arvoinen parisuhde ja vanhemmuus meidän perheessä. Toki toinen tekee joitain asioita enemmän kuin toinen, mutta silti kumpi tahansa kelpaa mihin tahansa, paitsi Otto imetykseen ja minä auton rattiin. Ja nekin asiat ovat ehkä muutettavissa: no okei, Otto ei varmaan kykene imettämään ikinä, mutta toisaalta, en mäkään ikuisesti aio imettää. Ja auton rattiin toivon uskaltavani vielä tämän vuosisadan puolella. Ehkä joskus 50 vuoden päästä autot on niin helppoja että lähden autokouluun opettelemaan eläkepäivien ratoksi.

Tämä syksy on ollut meille molemmille tunteellinen ja rankka, ja laittanut asioita ihan uuteen perspektiiviin läheisten menettämisen myötä. Tärkeimpänä niistä se, että tiedän, että jos mulle ikinä tapahtuisi jotain, Otto pärjäisi ja Otto olisi juuri sellainen vanhempi meidän lapsille kuin hän on nytkin. Ja tiedän, että ihan samalla tavalla, Otto luottaa että mä olisin juuri sellainen vanhempi meidän lapsille kuin nytkin olen. Me jaetaan samat arvot, ja pidetään samoja asioita tärkeänä.

Tiedän, että Otto ei unohtaisi halia tyttöjä, eikä sanoa että rakastaa. Ja hän lukisi iltasadun joka ilta. Hän vastaisi lasten kysymyksiin, ja muistaisi aina kannustaa tavoittelemaan unelmiaan. Hän veisi heidät mökille, ja Ouluun mun sukulaisille, ja pitäisi huolen että he saavat harrastaa. Hän hassuttelisi, pöristelisi, kertoisi tyhmiä isivitsejä ja olisi ottamassa kiinni jo ennen kuin kuopus ehtii kaatua. Hän juttelisi vaikeistakin asioista, eikä koskaan olisi tunteeton. Hän lämmittäisi saunan joka lauantai, ja laittaisi kylpyyn vähän liikaa kylpyvaahtoa. Hän pitäisi huolen, että meidän lapsia kohdellaan oikeudenmukaisesti, ja että he itse kohtelevat kaikkia hyvin. Hän tekisi joulusta taianomaisen, tai ainakin yrittäisi parhaansa. Aina ja kaikessa. Koska sellainen hän on. Maailman paras isi.

Jos lapsilta kysyy, miksi isi on maailman paras isi, saa aika ihania vastauksia.

”Meidän isi on maailman paras isi siksi, koska se osti ton harmaan lattiatyynyn ja me voidaan tehdä sen päälle perhekasa.”

”Parasta on että isi lukee aina meille iltasadun joka ilta, ja isi tietää kaiken.”

”Ishi!” *maailman levein kaksihampainen hymy*

Voin yhtyä kaikkiin näihin kolmeen vastaukseen. Maailman parasta isänpäivää vielä kerran Otolle <3