Kun sun vierellä on just se oikea ihminen

29.11.2017

Uutena vuotena tulee seitsemän vuotta siitä, kun me Oton kanssa tavattiin. SeItSeMäN! Se tuntuu niin oudolta, että siitä on oikeasti jo niin kauan. Ennen Ottoa en ollut seurustellut koskaan kunnolla, ja muistan kuinka olin ylpeä jo siinä vaiheessa kun oltiin oltu yhdessä puoli vuotta. ”Wau, tää on mun pisin parisuhde ikinä”. Nyt naurattaa, kun mietinkin sitä, se tuntui niin hienolta saavutukselta silloin. Nyt tajuan että eihän se mikään saavutus ollut, ja että seitsemän vuottakaan ei ole pitkä aika, eikä varsinkaan tunnu pitkältä, kun vierellä on oikea ihminen.

Seitsemän vuoden kriisistähän sitä puhutaan yleisesti, mutta jotenkin en osaa nähdä että meillä olisi sellaista näköpiirissä. Meidän parisuhteen isoimmat mullistukset: yhteenmuutto, ensimmäinen, toinen ja kolmas lapsi, kihlautuminen & häät ovat kaikki jo takanapäin, ja niistä ei ole tarvinnut yrittää ”selvitä” vaan niistä on nautittu yhdessä. Mielettömän hienoja hetkiä ihan jokainen, joita on ilo muistella. Yhdessä ollaan koettu myös surua ja rankkojakin juttuja. Ja niistä ollaan myös selvitty yhdessä, tiedän että Otto on aina mun tukena, tapahtui mitä tapahtui. Silloin kun on ollut rankkaa, ollaan turvauduttu toisiimme, ja saatu toisistamme voimaa, eikä ajauduttu kauemmas.

Edessä mä näen seesteistä arkea ja yhdessäoloa, joita ollaan ehditty kokemaan jo aimo annos kaikkien isojen juttujen välissä. Tiedän että en tarvitse jatkuvia huippuhetkiä viihtyäkseni Oton kanssa, vaan se yhdessäolo ja tasainen rakkaudentäyteinen arki on meidän suhteen liima.

Me ollaan juuri vietetty puoli vuotta tiiviisti toistemme kanssa yhdessä, enkä juksuta yhtään jos sanon, että voisin hyvin viettää Oton kanssa tiiviisti yhdessä seuraavatkin puoli vuotta, tai vaikka puoli vuosikymmentä. Enkä kyllästyisi, en ikinä. Otto on kuin osa mua, eikä mikään nenä tai edes raaja, vaan vähintään puolet. Kun mä kirjoitan tätä, Otto on töissä, ja kun ajattelenkin vaan näitä asioita, mulla tulee lämmin tunne, ja ikävä Ottoa. Ja tiedän että en ole meidän suhteessa tämän tunteen kanssa yksin. Aina kun jommallakummalla on ollut joku reissu, tai ollaan jouduttu olemaan pidempään erossa toisistamme, on käynyt hyvin selväksi että molemmat ikävöivät toista vähintään yhtä paljon.

Me ollaan kasvettu teineistä aikuisiksi yhdessä, ja koko aikuisikäni olen viettänyt niin että Otto on seissyt mun rinnalla. En osaisi edes kuvitella mitään muuta, enkä missään nimessä haluaisikaan. Me ollaan kasvettu yhteen, ja luotu yhdessä meidän elämä.

Oton vanhempainvapaan aikana me ehdittiin viettää aikaa yhdessä kunnolla melkeinpä joka päivä. Käytiin kävelyllä tai lounaalla, ja koska sain työt tehtyä päiväsaikaan, olivat illat meidän yhteisiä aina lasten nukkumaanmenon jälkeen. Me ehdittiin puhua, puhua ja puhua. Eikä edes aina mistään tärkeästä, mieheni käyttämä termi keskinäiselle höpöttelyllemme olisi kaunis ”paskanjauhanta”. Sitä ehdimme harrastaa aivan kaikessa rauhassa. Ja se on ihan parasta.

Mä tiedän että Oton kanssa multa ei voi ikinä loppua jutut kesken, kun me puhutaan ihan yhtä sujuvasti feminismistä, Spice girlsistä, uusista nuudeleista, politiikasta kuin meidän parisuhteestakin. Kaikesta ei olla aina samaa mieltä, mutta aina ymmärretään toista. Ja sehän on just parasta kun tajuaa että ei tarvitse olla ihan samaa mieltä, vaan voi olla myös kaksi eriävää, mutta ihan yhtä hyvää mielipidettä. Toki kaikista tärkeistä asioista ollaan tasan samaa mieltä, meillä on samat arvot ja kasvatusperiaatteet, ja samanlainen moraali. Ja monissa asioissa ollaan ajan kanssa ajauduttu olemaan samoilla linjoilla, toisen inspiroimana. Mutta ne pienemmät jutut joista ollaan eri mieltä, ovat opettaneet loistavasti ymmärtämään ja ihailemaan erilaisuutta.

Oton mielestä maailman paras tapa viettää yksin vapaahetkeä on pelata, ja mun mielestä askarrella kuivatuista appelsiineista koristeköynnöstä. Kumpikaan ajanviete ei ole toista huonompi tai parempi, koska me molemmat nautitaan siitä mitä tehdään. Osataan arvostaa niitä asioita, mitkä tuottavat toiselle hyvää fiilistä, omista kiinnostuksen kohteista riippumatta. Ja sen lisäksi että meidän suhteessa on vapaus tehdä itse niitä asioita mistä nauttii, ilman että toinen ärsyyntyy tai nalkuttaa, meillä on myös vahva halu viettää aikaa toistemme kanssa. Ja tietysti myös koko perhe yhdessä. Ja siksi meidän suhde toimii. Ei tarvita mitään sääntöjä tai sopimuksia, kun kumpikin haluaa että molemmat saavat omaa aikaa, ja yhteistä aikaa.

Arki ei tunnu raskaalta, kun sen saa jakaa Oton kanssa. Hän ottaa puolet arjen taakoista kantaakseen, ja arjen ilot taas tuplaantuvat kun ne saa jakaa toisen kanssa. Siinä on yksi suuri syy siihen, miksi arki tuntuu niin nautittavalta: koska saan jakaa sen juuri Oton kanssa. Tottakai arki lasten kanssa on muutenkin parasta, mutta kyllä mä tunnen valtavaa iloa siitä että saan lähettää sen whatsapp-viestin Otolle töihin, että ”katso kun kuopus nukahti tonttulakki päässä”, ja hän vastaa että ”ihana sydänsydän”.  Ja suurta helpotusta, kun oksennustaudissa se toinen voi käydä äkkiä hakemassa kaupasta mehujäitä ja mustikkakeittoa, kun itse ei pysty mihinkään (paitsi jos molemmat on kipeänä yhtäaikaa, niinkuin viimeksi. Se vasta oli hirveää, kuusiviikkoisen vauvan kanssa vieläpä). Mutta siitäkin selvittiin, yhdessä. Yhdessä me selvitään kaikesta, tuli vastaan mitä vaan.

Olen ylistänyt Ottoa moneen kertaan täällä blogissa, ja ylistän myös ihan suoraan hänelle itselleen, ja meidän kaikille läheisille. Meidän suhteesta on turhaa yrittää etsiä draamaa, kun me ollaan vieläkin niitä ällösöpöjä jotka laittaa joka viestin perään sydämen, ja pussailee ja kikattelee ruokakaupassa kuin vastarakastuneet. Seitsemän vuotta takana, ja ainakin 70 edessä, tai kyllä mä sanon että juhlitaan mun 100v-synttäreitäkin yhdessä kikatellen, vaikka ei ois enää hampaita suussa ja se näyttäisi vähän hassulta. Siihen me tähdätään.

Ihanaa iltaa kaikille <3


#MEIDÄNJUTTU

12.10.2017

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Bayerin ja Lifien kanssa, ja se on osa #Maaliinasti -kampanjaa.

Viime kerralla #Maaliinasti -kampanjassa kirjoitin siitä, kun ehkäisy pettää. Postaus herätti ihan mielettömän hedelmällistä (hehheh) keskustelua, ja oli ihan todella mielenkiintoista lukea teidän kokemuksia ja huomata miten erilaisia me ihmiset tässäkin asiassa ollaan. Yhteen asiaan kuitenkin kiinnitin huomiota: kommenttiboksiin ei päätynyt keskustelemaan yksikään mies. Miksi?

Ehkäisyn pitäisi olla aina molempien osapuolten yhteinen asia, mutta kovin usein se jää vain toisen harteille. Ehkäisy ja erilaiset ehkäisyvälineet herättävät naisissa paljon ajatuksia ja tunteita, ja niistä keskustellaan aktiivisesti naisten omissa someryhmissä ihan päivittäin. Ehkäisy koskettaa naisten elämää monella tapaa, vaikuttaahan se muodosta riippuen moniin eri asioihin naisen kropassa ja mielessä. Jostain syystä kuitenkin miehet jäävät kovasti tämän kaiken ulkopuolelle ainakin mediassa, ja sen ei pitäisi olla niin.

Ehkäisy on yhteinen asia, ja koskettaa molempia ihan yhtä lailla. Molempien tulisi myös huolehtia siitä, osallistua sen kustannuksiin ja ennenkaikkea jutella yhdessä siitä, mikä on sopiva vaihtoehto. Kuten edellisessä postauksessani aiheesta kirjoitin, me ei ensimmäisellä kerralla asiasta puhua pukahdettu. Seuraus on tänäkin päivänä kaikkien nähtävillä, ja hän on jo ihana ja reipas kuusivuotias. Sittemmin ollaan juteltu kyllä aiheesta monta monituista kertaa, ja pohdittu yhdessä meille sopivimpia vaihtoehtoja. Me jaetaan avioliitossa ihan kaikki, eikä ehkäisy ole ollut poikkeus.

Meillä on takana yhteistä elämää jo kuusi ja puoli vuotta, joten tuntuu aivan luonnolliselta puhua yhdessä ehkäisystä. Väittäisin kuitenkin että jopa suurempi tarve ehkäisystä yhdessä puhumiseen olisi yhden illan suhteissa. Silloin kun toista ei kunnolla tunne, on vielä ihan ekstratärkeää että ehkäisystä huolehditaan hyvin ja huolellisesti, yhdessä. Aihe ei kuitenkaan välttämättä ole ensimmäisenä puheenaihelistalla Tinder-treffeillä, ja sitten tekemisen tuoksinassa saattaa unohtua kokonaan. Miten ehkäisyn saisi niin luonnolliseksi puheenaiheeksi että siitä voisi puhua luontevasti tuntemattomammankin tyypin kanssa?

Mun mielestä siihen on vain yksi keino: rikkoa tabuja ja puhua aiheesta paljon, useissa eri kanavissa ja useille eri ikäisille, naisille ja miehille. Ehkäisyn pitäisi olla yhtä luonnollinen juttu kuin vaikka päänsärkylääkkeen tai jäykkäkouristusrokotuksen. Kaikilla miehillä ei myöskään tunnu olevan samalla tavalla tietoutta eri ehkäisyvaihtoehdoista ja siitä miten niitä käytetään tai miten ne toimivat, ellei (toivottavasti) ilmiselvää kondomia lasketa. On tärkeää että miehet ymmärtävät kuinka paljon ehkäisy saattaa vaikuttaa naisen (ja sitä kautta molempien parisuhteen osapuolten) elämään.

Suurin osa ehkäisymuodoista on suoraan naisille suunnattu, ja siksi mun mielestä on myös tärkeää että puoliso osallistuu siihen ehkäisystä puhumiseen ja tukee omaa naistaan ehkäisyn käytössä ja mahdollisista sivuvaikutuksista selviytymisessä. Optimaalista on jos ehkäisy on niin huomaamaton, pieni ja luonnollinen osa elämää että siitä ei tarvitse pitkässä suhteessa puhua aktiivisesti, ja se toimii hyvin. Mutta monella näin ei ole. Monet saattavat joutua käymään läpi useampia erilaisia ehkäisymuotoja ennen kuin löytyy omalle kropalle sopiva, ja siinä prosessissa puolison tuki on ihan korvaamatonta.

Eri elämäntilanteissa erilaiset ehkäisymuodot ovat kätevämpiä kuin toiset, ja on tärkeää uskaltaa rohkeasti ottaa puheeksi sopivan ehkäisyn valinta myös silloin kun elämässä tapahtuu muutoksia.

#MEIDÄNJUTTU -kampanjan tarkoituksena on kiinnittää huomiota nimenomaan siihen että ehkäisy on yhteinen asia, ei vain naisten asia. Siksi pyydänkin, että jaat tämän viestin vähintään yhdelle miespuoliselle, oli hän sitten puolisosi tai ystäväsi. Haastan myös miehet ottamaan aktiivisempaa roolia ehkäisykeskusteluun mediassa, ja jakamaan omia ajatuksiaan. Mitä sanottavaa sinun puolisollasi on ehkäisystä? #Maaliinasti -sivustolla on aiheesta tietoa helposti ymmärrettävässä muodossa, ja sieltä kannattaa käydä lukemassa lisää vaihtoehdoista.

Kommentit ovat erittäin tervetulleita! Pidäthän kuitenkin mielessäsi, ettei kommenteissa saa näkyä ehkäisyvalmisteiden nimiä, koska lääkkeiden markkinointi ja terveysviestintä on erittäin tarkkaan laissa säädeltyä. Viranomaisten lisäksi lääkkeiden mainostamista ja terveystiedottamista valvoo myös Lääkemarkkinoinnin valvontakunta. Pysytään siis ihan yleisellä tasolla.

Yhteistyössä Bayer.


Seinilläkin on korvat – miten puhutaan lasten kuullen?

25.09.2017

Tämä aihe on pyörinyt mulla kirjoituslistalla pitkään, sillä se on erityisen lähellä mun sydäntä. Siis se, miten puhutaan lasten kuullen, tai oikeastaan miten puhutaan ihan ylipäätään. Tietysti kaiken merkitys kasvaa, kun sitä on kuuntelemassa uusi sukupolvi joka imee itseensä vaikutteita, mutta oikeasti ihan kaikkien tulisi miettiä omaa puhettaan, vaikka lapsia ei olisikaan kuulemassa. Kuinka puhumme itsestämme, kuinka puhumme toisista ihmisistä. Kuinka kohtaamme vaikeudet, ja mitä sanomme omista saavutuksistamme? Vähättelemmekö itseämme tai toisia? Kun ärsyynnymme, miten reagoimme?

Moni miettii sitä, miten voi puhua lapsille suoraan. Saako heille lässyttää, vai pitääkö puhua kuin aikuisille. Saako korottaa ääntä, saako sanoa ”EI”, saako antaa päätösvaltaa, puhuuko sukupuolineutraalisti. Mutta aina sitä ei tule ajatelleeksi, miten puhutaan lasten kuullen, mutta aikuisten kesken. Siinä on nimittäin usein vissi ero, sen olen huomannut. Aikuisten kesken ääni kellossa saattaa olla monella ihan toinen, kuin lapsille puhuttaessa. Ja sitten lapset kuulevat sen toisen äänen, ja hämmentyvät. ”Miksi ne samat säännöt eivät koskekaan meitä kaikkia? Miksi iskä haukkuu telkkarin naista rumaksi kaverilleen, vaikka minulle on sanottu että ketään ei saa haukkua? Miksi äiti sanoo olevansa läski, vaikka minulle hän on sanonut olevansa hyvä juuri sellaisena kuin on?”

Lapset kuulevat KAIKEN, ja paljon enemmän. He ovat fiksumpia kuin me vanhemmat tajutaankaan, ja jäävät usein miettimään kuulemiaan asioita. On olemassa aikuisten asioita, joita lasten ei tarvitse kuulla. Niistä jutellaan silloin kun lapset eivät ole ihan oikeasti kuuloetäisyydellä, ja se on ihan fine. Mutta se mihin haluan kiinnittää huomiota, on se miten puhutaan silloin kun luullaan että lapset eivät kuuntele.  Silloin kun istutaan kahvipöydässä ja lapset leikkivät yläkerrassa, tai silloin kun puhutaan kaverille puhelimessa ja lapset lukevat Aku Ankkaa. Tai silloin jos ei ole lapsia ollenkaan, ja ajatellaan että voidaan puhua ihan miten vaan.

Kautta aikain esimerkiksi juoruaminen on ollut suosittua. On nautittu muiden vaikeuksilla mässäilyllä, päivitelty jonkun uutta kampausta, uusia tissejä, avioeroa tai tyyliä. Toisista puhuminen ja toisten asioilla mässäily miellyttää, koska se kääntää huomion pois oman elämän epäkohdista. Voi tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi, kun keskittää oman tai toisten huomion jonkun muun ihmisen vaikeuksiin, tai asioihin joista ei muissa ihmisissä pidä. Oikeastihan se ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, että jollain toisella menee huonommin, tai että naureskelee toisten ulkonäölle. Ei se tee huonommaksikaan ihmiseksi, mutta onhan se vähän surullista. Ainakin mulle tulee siitä heti sellainen olo, että juoruilijalla on omassa elämässään epämukavaa jollain tasolla.

Lapset eivät juoruile tai hauku, jos heillä on mukavaa olla itsellään, tai jos he eivät ole oppineet sitä keneltäkään toiselta. Tosin he puhuvat monesti toisista ihailevaan sävyyn, ja kertovat ihaillen toisten ihmisten saavutuksista, tai uusista jutuista. Tai vaikkapa uudesta lapsesta eskariryhmässä, ja siitä että hänellä on hieno erikoinen nimi, joka on lapsen aiemmassa kotimaassa ihan tavallinen nimi, vaikka me ei olla koskaan ennen kuultu sitä. Lapsilla on taito puhua toisista pelkkää hyvää, niin kauan kun kukaan ei opeta heille pahan puhumista. Heistä erikoisuus ja erilaisuus on ihanaa ja inspiroivaa.

Sama esimerkiksi omasta ulkonäöstä puhuessa. Lapset kyllä huomaavat jos vanhempi menee peilin eteen päivittelemään ”rumia läskimakkaroitaan” tai ”isoa pyllyä”. He huomaavat myös ne äidin makkarat jos niitä löytyy, ainakin meillä on huomattu mun makkarat. Mutta lapset eivät näe niitä rumana vaan ihanana, ne on äidin rakkausmakkaroita. Ne johtuvat siitä, että äidin maha on venynyt kolme kertaa, ja sieltä on tullut kolme ihanaa rakasta tyttöä. Ne ovat maailman parhaita rakkausmakkaroita.

Mä olen alusta asti noudattanut periaatetta, että en puhu omasta kehostani rumasti lasten kuullen, ja alettuani noudattaa sitä periaatetta, olen alkanut ehkä rakastaa ja arvostaa omaa kroppaani enemmän. Miksi haluaisin puhua siitä rumasti muutenkaan, kuin lasten kuullen? On joitain kohtia jotka eivät ehkä muistuta ihanteiden mukaista vartaloa, mutta miksi pitäisikään? Mun kroppa on mun kroppa, ja olen ylpeä siitä sellaisena kuin se on. Se on tehnyt tärkeitä asioita, ja palautunut siitä uskomattoman hienosti. Mä pystyn liikkumaan, elämään ja olemaan mun kropassa terveenä, ja se on hemmetin hienoa.

Yksi kompastuskivi puhumisessa yleisesti on myös riitely. Jokainen meistä tarvitsee taitoa käydä keskustelua ja ratkaista konflikteja, koska jokainen meistä tulee kohtaamaan elämässään erimielisyyksiä. On tärkeää kiinnittää huomiota siihen, miten riitelee. Riiteleekö rakentavasti vai hajottavasti, haukkuuko toista ja pyrkiikö satuttamaan, vai toivooko pääsevänsä kaikkia osapuolia miellyttävään ratkaisuun?

Jokainen joutuu joskus konfliktitilanteeseen, ja joskus niitä tilanteita syntyy myös lasten kuullen. Me kyllä kinastellaan välillä lasten kuullen ihan huolellakin, väsyneenä tai silloin kun on muuten vaan hankala hetki. Mutta pyritään kiinnittämään huomiota jopa kinastellessa siihen, että ei sivalleta ikinä toista, tai pyritä ”voittamaan”, vaan yritetään ymmärtää toista ja päästä yhteiseen lopputulokseen. Ja sitten lopuksi pyydetään anteeksi, osoitetaan rakkautta ja kehutaan. Ja todetaan että just näinhän tän pitikin mennä.

Tärkeintä puhumisessa onkin mun mielestä se, että puhuu aina, niinkuin puhuisi lapsille. Rakentavasti, ymmärtämään pyrkien, itseään ja toisiaan arvostaen. Silloin ei voi mennä pieleen. Näin meillä toimitaan, ja aika hyvin ollaan mun mielestä onnistuttu, ainakin tähän asti. En ole KOSKAAN kuullut lasten haukkuvan itseään tai toisia, vaikka toki sisarukset joskus riitelevätkin keskenään. Riitely ei aina ole ehkä vielä 4- ja 6-vuotiailla niin rakentavaa, mutta haukkumista siihen ei kuulu. Ja juoruilu – sitä meidän perheessä ei harrasta kukaan.

Kiinnitättekö huomiota siihen miten puhutte lapsille, tai lasten kuullen?


26 vuotta mittarissa – synttäripäivän meiningit

19.09.2017

Kiitos ihan hurjasti onnitteluista kaikille teille! Mulla tuli eilen 26 vuotta täyteen. Toisaalta se tuntuu oudolta, että olen ”jo” 26, ja toisaalta ”vasta” 26. Kolmen lapsen kanssa oma elämäntilanne eroaa paljon monista ikäisistäni, ja monet mua vanhemmat ystävätkin ovat vielä täysin eri elämänvaiheessa. Ehkä sen jälkeen kun lapset ovat syntyneet ja alkaneet viettää synttäreitään, on omasta iästä tullut vaan numero joka vuosittain vaihtuu, muuten sillä ei ole mitään merkitystä. En tunne itseäni nuoreksi enkä vanhaksi, eikä mulla ole mitään ikäkriisiä ollut ainakaan vielä, hah.

Mulla oli ihan mahtava synttäripäivä, varmasti yksi kivoimpia mitä on vuosiin ollut! Suurimman osan viime vuosien synttäreistäni mä olen ollut raskaana – tai imettänyt, eli mitään kovin suuria synttäribileitä en ole viettänyt. En tänäkään vuonna. Mutta en mä mitään bileitä siihen tarvitsekaan että saan viettää upean juhlapäivän, vaikka bileet hauskoja ovatkin. Ehkä pidän ensi vuonna juhlat, tai viimeistään sitten joskus hamassa tulevaisuudessa isot kolmikymppiset.

Eilen aamu alkoi ihan tavallisena maanantaina, mutta vietyään tytöt Otto toikin mulle kukkia ja ihanan kortin mihin hän oli kirjoittanut niin ihanasti että nauratti ja itketti yhtäaikaa. Tein koko aamupäivän töitä, ja lounaalle lähdettiin yhden maissa. Käytiin syömässä Kampin Hokussa joka on varmasti mun lemppari lounasravintola, ja saatiin vieläpä syödä kahdenkeskinen juhlalounas kun Nova sopivasti nukahti autossa matkalla.

Lounaan jälkeen ajettiin suoraan hakemaan tytöt aikaisin päikystä ja eskarista, ja haettiin kaupasta kakkutarvikkeet. Leivottiin kaikki yhdessä mulle synttärikakku, johon sain samalla testattua voikreemin tekoa ensimmäistä kertaa elämässäni. Otto oli luvannut leipoa kakun tyttöjen kanssa, mutta mä vähän niinkuin kaappasin sen projektin itselleni kun tajusin sopivan mahdollisuuden testata sitä voikreemiä, jolla aion kuorruttaa Tiaran synttärikakun lauantaiksi. En ollut koskaan aiemmin tehnyt voikreemiä, ja ajattelin että se on jotenkin kauhean hankalaa, mutta ei se ollutkaan vaan aika helppoa. Tosin kuorrutuksesta ei tullut kovin tasainen ulkonäöltään, mutta sitäkin paremman makuinen! Pitää ostaa sellainen palettiveitsi ennen lauantaita, niin saa tasaise(mma)n pinnan.

Tytöt olivat tehneet mulle päiväkodissa ja eskarissa aivan huikeat kortit joita he esittelivät sitten innoissaan mulle, niin ihania neitejä. Iltaruuan jälkeen meidän ovikello yhtäkkiä soi ja siellä oli DHL:n lähetti paketin kanssa: Oton tilaama synttärilahjayllätys saapui kreivin aikaan suoraan kotiovelle. Olin ihan häkeltynyt kun edes odottanut mitään lahjaa kukkien ja korttien ja kakkujen lisäksi! Ihanasta lahjapaketista paljastui maailman siistein Kenzon collegepaita jollaisia olen ihastellut jo monta vuotta, ja lisäksi supersöpö synttärikortti jossa oli ihana teksti, mistä puuttui ääkköset kokonaan, hah.

Kertakaikkisen täydellinen synttäripäivä, juuri sellainen kuin toivoinkin ja paljon enemmän. Sai viettää aikaa rakkaideni kanssa, herkutella kakulla ja ihanalla lounaalla, ja vielä ihania kukkia ja lahjan ja suloisia korttejakin, wau.

Näillä fiiliksillä on loistavaa aloittaa seuraava ikävuosi, toivottavasti siitä tulee edes puoliksi yhtä ihana kuin tämä vuosi on ollut <3