Viikon arkikuva 7/52

29.02.2020

Tämä kuva on otettu arkipäivänä sen jälkeen, kun lapset olivat kaikki tulleet kotiin dagiksesta, eskarista ja koulusta. Makasin siinä sohvalla Oton kainalossa ja tajusin, että tämä hetki on niin arkikuva. Hain kameran ja laitoin se kamerajalustalle, joka onneksi oli valmiiksi pystyssä. Nappasin kuvan itselaukaisimella ja jatkoin pötköttelyä.

Esikoinen oli ollut kotona jo pari tuntia, tehnyt läksyt ja syönyt välipalaa ja nuoremmat oli juuri haettu. Se pieni hetki, kun kaikki on juuri tulleet kotiin, kuulumiset on vaihdettu matkalla, päivän työt on tehty ja kaikki lataavat hetken akkuja. Me aikuiset ennen ruuanlaittoa, lapset touhukkaan päivän ja ulkoilun jälkeen. Lapset katsovat hetken jotain. Yksi Netflixiä, toinen Lasten areenaa ja kolmas pelaa Switchillä Minecraftia. Ja me varastetaan Oton kanssa hetki toisillemme. Tai Otto varastaa hetken meille.

Yleensä mä olen se, joka olisi heti kotiin tultua jo menossa keittiöön laittamaan ruokaa, yläkertaan laittamaan pyykkikonetta pyörimään, vastaamassa vielä yhteen työsähköpostiin ja lukemassa Wilma-viestejä. Ja sitten Otto nappaa mua kädestä kiinni ja sanoo, että tuu nyt hetkeksi tänne sohvalle mun kainaloon, edes viisi minuuttia, kyllä sä voit hetkeksi irrottautua. Ja sitten mä menen Oton kainaloon ja ensimmäisen minuutin mä mietin, mitä kaikkea mun pitäisi tehdä, mutta hiljennän ne ajatukset ja pötkötän siinä viisi minuuttia ennen kuin teen mitään muuta. Ja siinä on ihanaa. Olla vaan ja rentoutua. Ottaa hetki toisillemme. Yleensä ei edes välttämättä puhuta mitään, halitaan vaan ja ollaan siinä hetkessä. Tällaisia pieniä hetkiä me otetaan arjessa, aina kun sellainen johonkin väliin vaan sopii.

Sitten jaksaa uudella innolla pureutua illan askareisiin: ruuanlaittoon, järjestelyyn, läksyjen tarkastamiseen, lappujen täyttelyyn, pyykkien ripustamiseen, seuraavan päivän tavaroiden pakkaamiseen. Ja tietenkin jaksaa myös touhuta lasten kanssa. Yleensä me iltaisin pelataan lautapelejä, luetaan kirjoja, katsotaan jotain sarjoja tai piirretään yhdessä. Nyt kun alkaa olla valoa enemmän illallakin, lähdetään myös puistoon tai pelataan omalla pihalla jalkapalloa. Mutta ennen sitä, me chillataan hetki jokainen omissa puuhissamme ja vaan ollaan. Se on ihan best.

Mä rakastan sitä, että Otto vetää mut irti arkitohinasta joka päivä ja käskee halimaan. Välillä olen kuin höyryjuna siihen asti, että kaikki tehtävät on hoidettu. Mun on helpompi rentoutua sitten, kun ei ole enää mitään pakollista tekemistä. Mutta oikeasti tekee kyllä hyvää rentoutua siinä välissäkin ja ottaa hetki yhteistä aikaa, vaikka olisikin vain viisi minuuttia. Otto on tehnyt tätä niin kauan kuin mä jaksan muistaa. Arvostan Otossa sitä, että hän ei ole se meidän suhteen mörökölli jota pitää houkutella halimaan. Oikeastaan se on vähän toisinpäin. Mä rakastan halimista ja läheisyyttä, mutta en aina muista, että voisin halia ja olla lähellä, kun mielessä on niin paljon kaikkea muutakin. Onneksi Otto muistaa.

Toivotan tämän kuvan myötä kaikille ihanaa lauantai-iltaa! Muistakaa tekin halia <3 Ja kiitos ihan hirveästi teille kaikille kauniista sanoista, tsempistä ja ymmärryksestä edelliseen postaukseen <3 Merkitsee ihan älyttömän paljon se, että teitä on siellä niin valtava määrä, jotka olette tukena ja kannustatte!


Viikon arkikuva 6/52

21.02.2020

Tämän kuvan on napannut meidän 3-vuotias minusta ja isästään. Hän rakastaa valokuvaamista ja onkin varmaan meidän perheen ahkerin kuvaaja. Meidän lapset on myös just niitä tyyppejä, jotka saa Otosta noin leveän hymyn tallennettua kameran muistikortille. Ei hän hymyile kenellekään toiselle niinkuin meidän lapsille. Mä rakastan tuota hymyä Oton kasvoilla, kun hän katsoo meidän minejä. Se on niin täynnä rakkautta ja lämpöä, se hymy huokuu kaikkea sitä, mitä Otto on isänä.

Kuvassa me laitetaan meidän olohuoneen sohvaan uusia päällisiä, mikä ei ollutkaan ihan niin pieni ja helppo homma kuin muistelin etukäteen. Piti irrottaa ainakin miljoona mutteria ja osasta toisistaan ja sitten kasata koko homma takaisin. Tässä kuvassa me oltiin vasta päästy alkuun ja suurin osa työstä oli vielä edessä. Mutta oli kyllä todellakin vaivan arvoista, kun saatiin sitten niin kivan näköinen olkkari.

Me rakastetaan kasata huonekaluja Oton kanssa ja laittaa kotia muutenkin. Se on kivaa yhteistä tekemistä. Tavallaan voihan se olla, että me tykättäisiin myös vaikkapa remontoida, jos meillä olisi siitä kokemusta yhtä paljon kuin Ikea-huonekalujen kasaamisesta. Ehkä me tykättäisiinkin ostaa joku vanha talo, jota laitettaisiin pikkuhiljaa yhdessä? Ei voi tietää kun ei ole kokeiltu. Tietty huonekalujen kasaaminen on pikkuisen helpompaa kuin se remppaaminen, että ei niitä oikein voi verrata toisiinsa. Mutta noin niinkuin yleisesti niin yhdessä kotihommissa puuhastelu sopii meille. Ainakin pintaremontointi on sellaista kivaa hommaa, mitä me jopa osataan tehdä.

Keskusteltiin yksi ilta Oton kanssa perustavanlaatuisesti ajatuksista muuttamiseen nähden. Todettiin molemmat, että ei jakseta enää olla koko ajan sellaisessa ”no me muutetaan tästä kuitenkin kohta pois” -moodissa, missä ollaan oltu yli vuosi. Yli vuoden ajan ollaan ajateltu, että ei tehdä muutoksia kotona, ei sisusteta ei mitään, koska kuitenkin ollaan lähdössä. Samalla monet asiat kotona on alkanut pikkuhiljaa ärsyttääkin. Päätettiin, että kyllä me jotain pieniä muutoksia voidaan ihan hyvin tehdä, kuten vaihtaa sohvan päälliset tai verhot. Kunhan nyt ei investoida mihinkään tuhansien eurojen design-huonekaluihin ennen kuin ollaan muutettu ja tiedetään, että ne sopivat myös uuteen kotiin.

Tekstiilejä ja sisustusjuttuja voi aivan hyvin päivittää vanhassakin kodissa, sehän vain lisää viihtyvyyttä. Ja harvoin tekstiilit ovat sopimattomia johonkin toiseen kotiin. Violetin liman, koiran oksennuksen ja tämän keskustelun turvin sitten päädyttiin päivittämään olohuonetta ja lopputuloksen näette tästä postauksesta, jos ette ole vielä nähneet. Nyt kotona on paljon parempi ilme ja se tuntuu taas sellaiselta raikkaalta ja oman näköiseltä. Ehkä nyt on helpompi etsiä uutta kotiakin, kun ei ärsytä olla vanhassa niin paljon? Hyvä kotihan se on edelleen, jota rakastetaan ja joka joskus tuntui ihan unelmakodilta. Sen on vaan unohtunut, kun on niin kova kiire päästä kokonaan omaan kotiin.

Ihanaa viikonloppua kaikille!


Kuusi vuotta naimisissa, yhdeksän vuotta yhdessä

09.02.2020

Eilen oli meidän kuudes hääpäivä ja tänään on meidän yhdeksäs vuosipäivä. Tänään on yhdeksän vuotta siitä, kun oltiin Oton opiskelijasolussa Kannelmäessä pienellä porukalla viettämässä pikkulauantaita ja päätettiin, että nyt kerrotaan kaikille ihan Facebookissa, että meistä on tullut Iina ja Otto. Aika paljon olen kirjoittanut siitä hetkestä, kun me saatiin tietää, että meille tulee  vauva, mutta seurustelemaan alkamisen olen kuitannut lähinnä sanoilla ”ilmoitettiin siitä Facebookissa”.

Haluatteko tietää mitä muuta sinä iltana tapahtui? No ainakin puhuin paljon kaverin kanssa vessassa. Perus illanvietot teinivuosina, mulla ainakin oli tapana käydä kavereiden kanssa vessassa kikattamassa ja höpöttämässä. Siellä vessassa mä muun muassa mietin, että uskallanko oikeasti heittäytyä tähän täysillä, uskallanko jakaa itsestäni Otolle kaiken ja tykkäisiköhän se Otto silti vielä musta, jos kertoisin sille millainen ”oikeasti olen”. Näin vuosia myöhemmin ymmärrän, että ei mussa ollut mitään vikaa, enkä oikeasti ollut yhtään minkäänlainen, olin ihan tavallinen teini. Mutta omassa päässä kaikki omat teinivuosien kokemukset tuntuivat tosi dramaattisilta silloin. Ajattelin, että jos Otto tietäisi musta ”ihan kaiken”, hän ei enää haluaisi olla mun kanssa. Päätin kuitenkin ottaa riskin, koska mulla oli sellainen tunne, että tämän ihmisen kanssa haluan olla joko kokonaan tai en ollenkaan.

Sinä iltana mä kerroin Otolle kaiken, mitä mun elämässä oli siihen mennessä tapahtunut (kaiken mitä muistin tai pidin tärkeänä), mun tyhmimmät teot, noloimmat mokat ja kaiken, mitä musta oli puhuttu. En halunnut, että meidän välillä on mitään salaisuuksia. Odotin, että Otto juoksisi karkuun, mutta vielä mitä. Hän kuittasi mun ”synkimmät salaisuudet” naurahtaen ja kertomalla reteästi olevansa itse ”paljon pahempi”. Ja mä kun odotin jotain suurta reaktiota. En saanut sellaista. Sen sijaan sain yhden meidän suhteen merkittävimmistä keskusteluista, jonka pohjalta oli oikeasti aika hyvä aloittaa suhde. Kun oli kertonut toiselle heti kättelyssä kaikki ne asiat, joita häpesi tai jotka tuntuivat kivuliaalta omassa menneisyydessä, oli aika helppo lähteä rakentamaan suhdetta puhtaalta pöydältä. Olen aika hiton ylpeä 19-vuotiaasta Iinasta ja 20-vuotiaasta Otosta.

Siitä lähti meidän suhde etenemään, viikon kuluttua saatiin raskausuutiset ja hyvin pian sen jälkeen asuttiinkin jo yhdessä.

”Onhan tää kaikki tapahtunu hullun nopeesti mut mitä sitten? Jos meidän suhde toimii ja kaikki on hyvin niin sillä ei mun mielestä oo mitään väliä kauanko ollaan tunnettu, me ollaan kumminkin niin samalla aaltopituudella siinä et mitä halutaan elämältä.” Iina <3 Otto 9.7.2011 

Näin kirjoitin heinäkuussa 2011 mun silloin vain pari kuukautta pystyssä olleeseen blogiini. En ollut väärässä, vaan harvinaisen oikeassa. Se sama tunne on edelleen hyvin vahvana. Me ollaan niin täysin samalla aaltopituudella siinä, mitä halutaan elämältä, että sillä ei ole mitään väliä kuinka nopeasti kaikki alkoi. Se on vaan bonus, hauska tarina. Meidän suhde alkoi vauhdikkaasti ja vauhdikkaasti se on myös jatkunut.

Me ei ikinä olla uskottu kuherruskuukauden olemassaoloon tai sen loppumiseen meidän kohdalla, siinä on meidän salaisuus. Elämässä tulee erilaisia tapahtumia ja vaiheita, jotka vaikuttaa toki välillä myös parisuhteeseen, kuten kaikkeen muuhunkin. Mutta se meidän parisuhteen pohja on aina sama. Palava rakkaus toista kohtaan, täysi luottamus, halu tehdä toinen onnelliseksi ja halu kuherrella, miksi kuherrella saisi vain kuukauden kun sehän on ihan parasta parisuhteessa? Ei kai ole mitään ihanampaa kuin pussailla ja kikatella ja halailla ja sanoa toiselle ihania asioita ja pitää toista hyvänä. Ei ainakaan meidän mielestä ole. Silloin kun elämässä tulee eteen vaikeampia hetkiä, parasta lääkettä on puhua ja käpertyä toisen kainaloon ja antaa kaikkien tunteiden tulla. Silloin kun olen onneni kukkuloilla, ihaninta on jakaa se toisen kanssa ja hypätä syliin pussailemaan. En keksi tilannetta, jossa haluaisin kauemmas Otosta. Kaikki tapahtumat meidän elämässä ovat sitoneet meitä tiiviimmin yhteen.

 

Me ollaan ihan pirun onnekkaita, kun meillä on toisemme. Jotkut maailmankaikkeuden kappaleet olivat oikeilla paikoilla silloin kun me ollaan tavattu, puhuttu ja rakastuttu. Siitä huolimatta, että oltiin aivan kokemattomia teinejä, epävarmoja ja molemmat ihan pihalla siitä mitä halutaan elämältä, me tiedettiin mitä haluttiin toisiltamme. Ja me haluttiin samoja asioita. Turvaa, tasaisuutta, luottamusta, lämpöä, huolenpitoa ja elämää suurempaa rakkautta. Olen varma, että niitä tullaan antamaan toisillemme joka päivä niin kauan kuin meissä henki pihisee, tapahtui mitä tapahtui.

Kiitos Otto, kun sä saat mut joka ikinen päivä tuntemaan itseni tärkeäksi, rakastetuksi ja kuulluksi. Enempää en voisi toivoa, enkä malta odottaa mitä seuraavat yhdeksän vuotta tuo meille tullessaan. Olen varma, että paljon ihania ja hienoja seikkailuja, odottamattomia tilanteita, rakkautta ja voimaa. On maailman siisteintä saada jakaa elämä just sun kanssa. Hyvää hääpäivää ja vuosipäivää meille rakas!

PS: Kirjoitin muuten eilen hääpäivän kunniaksi Otolle rakkauskirjeen. Just sellaisen vähän kiusallisen, liian pitkän ja imelän, jota lukiessaan Otto kuitenkin hymyili ja sen jälkeen kiitteli vuolaasti. Aion tallettaa sen samaan muistolaatikkoon, jossa säilytän mm. kiusallisen imeliä kuukausipäiväkirjeitä (nrot 1-12), ultrakuvia, lasten sairaalarannekkeita synnytysosastolta, Otolle tekemiäni lahjakortteja ja muita rakkaita juttuja.

PPS: Meidän Yhdessä-podcast jatkuu tänä yönä klo 00.00! Muistakaa ottaa uudet jaksot kuunteluun Spotifyssa, Soundcloudissa tai Apple Podcasteissa! 


Oton asukuvat x10 pt. 2

14.01.2020

Mä testaan kameran asetukset aina kun me kuvataan ottamalla testikuvan Otosta. Näistä tulee yleensä melko hauskoja ”Oton asukuvia”. Olen jakanut niitä viimeksi vuonna 2017 täällä blogissa, joten nyt oli korkea aika ottaa uusi otos Oton asukuvia tarkasteluun. Täältä pesee 10 kappaletta!

1. ”Tässä on tosi hienoja vaatteita, enkös ookin hyvä esittelemään.”

2. ”Päätit sitten ottaa tällasen passikuvan musta. Ok, ollaan sitten vakavana.”

3. ”Mun päässä ei liiku just nyt yhtään mitään.”

4. ”Oikeesti? Älä viitti.”

5. ”Kaihoisa katse kohti tietokonenurkkaustani. Olisipa tämä jo ohi.”

6. ”Tulee mieleen ainakin 7464582920 asiaa, joita tekisin just nyt mieluummin kuin seisoisin tässä jäätävässä tihkusateessa täällä portaikossa.”

7. ”Yritän prosessoida mitä täs just tapahtuu. Mä keitän puuroa ja toi makaa tossa. Ok.”

8. ”Kerrankin mulla on farkut jalassa eikä verkkarit. No onhan toi nyt aika söpö, kun nukahti kesken lehden lukemisen.”

9. ”Onks sun pakko yrittää ottaa musta samanlainen kuva kun otat itestäs? Ku tää ei niinku yhtään lähde.”

10. ”Tässä mä seesteisesti luen kirjaa. Asukuva, pah. Mullahan on yökkäri.”

Otto <3 Hän on kyllä mainio. Kysyin luvan postauksen tekemiseen ja Otto kuulemma ”odotti tätä innolla”. Tosin hänen äänessä saattoi kuulua pieni sarkasmin häivähdys. Mutta oikeesti, Otto on best. Hän laittaa itsensä täysillä likoon aina mun ja meidän perheen takia. Mulla on niin hauskaa Oton kanssa. Ollaan saatu pian vuoden ajan nauttia arkisin yhteisistä työ/opiskelupäivistä ja tämä on kyllä hands town rennointa ja parasta arkea, mitä meidän perheellä on koskaan ollut, ellei vanhempainvapaata lasketa. Maailmassa ei vaan ole mitään siistimpää, kun saada viettää mahdollisimman paljon aikaa oman puolison ja parhaan ystävän kanssa.

Otto on tukenut mua aina työnteossa ja meille on vuosien saatossa kehittynyt omat sujuvat prosessit, miten kaikki saadaan tehtyä mahdollisimman tehokkaasti. Näiden testikuvien ottaminen on, uskokaa tai älkää, tärkeä osa sitä. Ja lisäksi se on hauskaa meille. En olisi ikinä päässyt blogin kanssa tänne missä nyt olen ilman Ottoa, ja hänen täydellistä heittäytymistä tähän touhuun mun kanssa.  Kiitos Otto, kun olet just sinä. <3


Seksistä puhumisen vaikeus

07.10.2019

Yksi aihe, josta puhumista olen enemmän tai vähemmän ”vältellyt” blogissa on seksi. Niinkin luonnollinen asia kuin seksi. Mulle on ollut vaikeampaa puhua seksistä julkisesti, kuin esimerkiksi rahasta, tasa-arvosta tai politiikasta. Ei siksi, että mulle itselleni seksi olisi jollain tapaa ongelma, vaan siksi, koska haluan ehdottomasti kunnioittaa Ottoa ja meidän parisuhdetta. Mulle on ollut vaikeaa löytää keino puhua tästä tärkeästä aiheesta julkisesti niin, että en kerro liikaa meidän yksityisiä asioita, mutta kuitenkin niin, että puhun asioista niiden oikeilla nimillä ja rohkeasti. Tavallaan olen varmasti pelännyt ihan turhaankin, koska Otto ei ole mitenkään erityisen yksityinen tai asioista vaikeneva tyyppi. Mun mielestä on silti aina parempi kunnioittaa toista liikaa, kuin liian vähän.

Samalla kun haluan suojella meidän yksityisyyttä seksin(kin) osalta, haluaisin kuitenkin olla sellainen rohkea ja ennakkoluuloja murtava tyyppi, joka uskaltaa ottaa esille tämänkin aiheen. Haluaisin murtaa tabuja ja näyttää, että on ihan ok puhua nautinnosta, läheisyydestä ja siitä, miten pikkulapsiarki vaikuttaa seksielämään, tai vaikuttaako mitenkään. Haluan myös näyttää, että seksi on luonnollinen asia, josta puhumisessa ei ole mitään noloa.

Haluan olla myös sellainen äiti, jolta ei hävetä kysyä mitään. Haluan opettaa, että pimppi, pippeli, pylly ja tissit on ihan yhtä arvokkaita kehonosia kuin korvat, nenä ja kyynärpää. Haluan suhtautua niihin neutraalisti ja olla luomatta jo alusta asti erilaista stigmaa niiden ympärille. Lapselle mikään kehon osa ei ole nolo tai hävettävä, ellei joku toinen näytä hänelle, että näitä asioita kuuluu hävetä ja nolostella. Vaikka ainakin mun ikäluokassa se on vielä enemmän sääntö kuin poikkeus, että nämä sanat ovat lapsuudessa olleet sellaisia hihityksen aiheita, olen yrittänyt itse vastata rohkeasti ja suoraan lasten kysymyksiin myös täydessä bussissa, ruokakaupassa ja kirjastossa.

Toivoisin, että sitten kun meidän lapset ovat aikuisia, seksi ei olisi enää tabu. Toivoisin, että se olisi silloin ihan yhtä normaali puheenaihe kuin mikä tahansa muukin asia. Mun äiti on aina vastannut mun kysymyksiin seksuaalisuudesta kunnioittavasti, rehellisesti ja suoraan, mutta silti mua on nolottanut tosi paljon kysyä. Ei siis äidin vuoksi, vaan ihan sen ilmapiirin vuoksi, mikä sukupuolielinten ja kaiken seksiin liittyvän ympärillä vallitsi mun lapsuudessa yleisesti. Mä olen kasvanut lapsesta teiniksi ja aikuiseksi niin, että ei saanut koulussa käyttää hiuksista nimitystä ”tukka” koska se muka tarkoitti häpykarvoja ja oli tosi noloa sanoa niin. Se ehkä kertoo kaiken olennaisen siitä, miten noloa mistään seksuaalisuuteen liittyvästä puhuminen muka oli ysärillä ja 2000-luvun alussa.

Koen, että viimeisen 10 vuoden aikana seksistä puhuminen on vapautunut tosi paljon ja siitä on tullut sallitumpaa kuin ennen, mikä on mahtavaa. Silti se on edelleenkin kohahduttavaa ja rohkeaa, että uskaltaa puhua seksistä. Mun mielestä viime aikoina tosi rohkeasti ja hienosti seksistä on puhuneet esimerkiksi seksuaaliterapeutti Marja Kihlström ja Iidan matkassa -blogin Iida. Mä ihailen aivan älyttömästi sitä rohkeutta ja mutkatonta suhtautumistapaa, joka heillä molemmilla on aiheeseen.

Olen myös huomannut, että seksi aiheena kiinnostaa tosi monia etenkin mun oman ikäisten naisten joukossa. Siksi haluaisin oppia tuomaan sitä esiin täällä blogissakin, ihan samanlaisena aiheena kuin vaikka perhearkea tai parisuhdetta. Ei seksi ole mulle elämässäkään yhtään vähemmän tärkeä osa kuin edellämainitut, niin miksi se ei saisi näkyä täälläkin? Miksi ei voisi vaikka kerran kuussa postata jostain seksiin liittyvästä? Miksi ei voisi järjestää ihan samalla tavalla arvontaa liukuvoiteesta ja dildosta, kuin järjestää vaikka kosmetiikasta? Tottakai voi!

Ne rajoitukset ovat vain mun omassa päässä. Ja se, jos tuntuu ettei voi kirjoittaa aiheesta tarpeeksi neutraalisti, fiksusti ja kunnioittavasti johtuu enemmän omasta taidon puutteesta, kuin siitä, että itse aihe olisi hankala. Aion siis opetella mutkatonta suhtautumista itsekin ja nostaa seksin ja seksuaalisuuden säännölliseksi puheenaiheeksi.

Nyt mä haluaisinkin kuulla teitä, että mitkä seksiin liittyvät asiat teitä kiinnostaa? Millaisista seksiin liittyvistä asioista te haluaisitte, että herättäisin keskustelua tai kirjoittaisin? Toivoisitteko enemmän asiantuntijasisältöä, jossa olisi mukana esimerkiksi seksuaaliterapeutti, lääkäri tai joku muu alan ammattilainen vastaamassa kysymyksiin? Vai kaipaatteko enemmän ajatuksia, vertaistukea, tuntemuksia, vinkkejä? Kertokaa ihmeessä, koska mä haluan tehdä juuri sellaista sisältöä, joka teitä kiinnostaa ja josta teille voisi olla jotain hyötyä tai iloa.

Me tehtiin Oton ja seksuaaliterapeutti Marja Kihlströmin kanssa jakso nimeltä Seksi pikkulapsiarjessa meidän Yhdessä-podcastiin, joka on nyt kuunneltavissa. Jaksossa puhutaan siitä, miten raskaudet ja synnytykset on vaikuttaneet meidän seksielämään, millaista seksistä puhuminen on meille keskenään, onko meillä ollut jotain seksuaalisuuteen liittyviä haasteita, jne. Lisäksi Marja Kihlström vastaa jaksossa podcastin seuraajien lähettämiin kysymyksiin seksiin tai seksuaalisuuteen liittyvistä asioista ja ongelmista, esim. Mitä tehdä jos halut ja tarpeet eivät kohtaa ollenkaan kumppanin kanssa, tai mitä jos miehellä ei vaan seiso.

Meidän omasta mielestä tämä 9. jakso oli ehkä kaikkein lempparein tähän asti. Podcast on formaattina sellainen, että siinä uskaltaa ottaa esiin sellaisiakin aiheita, joista kirjoittaminen ei tunnu ehkä niin luontevalta. Siksi tämä ura rentona seksistä juttelijana oli helpointa aloittaa sieltä. Podin tekeminen kuitenkin rohkaisee olemaan avoimempi muillakin alustoilla. Mikäli teitä siis kiinnostaa lukea tästä aiheesta myös blogin puolella, huikatkaa ihmeessä tähän niin tiedän ja huomioin sen! Kiitos ihan mielettömän paljon myös kaikille rohkaisevasta ja ihanasta palautteesta, jota tämän päivän jaksosta on tullut.

Kuuntele Yhdessä S01E09: Seksi pikkulapsiarjessa (vieraana seksuaaliterapeutti Marja Kihlström)

Spotifyssa TÄSTÄ

Soundcloudissa TÄSTÄ

Apple Podcasteissa TÄSTÄ