Viisi vuotta naimisissa

08.02.2019

Tänään on viisi vuotta siitä kun me mentiin naimisiin ja huomenna on meidän kahdeksas vuosipäivä. Ensimmäisen hääpäivän lähestyessä vuonna 2015 kirjoitin siitä, kuinka rakkaus on tahtomisesta kiinni. Mikään ei ole muuttunut näiden vuosien välillä, sillä tuota postausta lukiessani olisin voinut allekirjoittaa jokaisen sanan myös tänään, neljä vuotta myöhemmin. Tärkeintä parisuhteessa on puhuminen, molemminpuolinen kunnioittaminen ja se, että tahtoo rakastaa toista, tahtoo olla yhdessä ja tahtoo tehdä toiselle hyvää. Jos mahdollista edes, uskon olevani tällä hetkellä vieläkin rakastuneempi kuin sinä päivänä kun sanoimme toisillemme tahdon. Rakkaus kasvaa joka ikinen päivä.

Meidän suhteen tai avioliiton aikana en koskaan ole joutunut arvailemaan Oton tarkoitusperiä. En koskaan ole miettinyt pyytääkö hän jotain minulta vain omaa etuaan ajatellen, tai välittääkö hän oikeasti meistä. En koskaan ole joutunut miettimään valehteleeko hän, tai manipuloiko minua ajattelemaan tai tekemään jotenkin toisin kuin haluaisin. Ei ikinä. Ja tiedän varmuudella, että hänkään ei ole joutunut miettimään näitä asioita minun kohdallani. Näitä kaikkia asioita olen kokenut ennen Ottoa parisuhteessa.

Meille on helppoa miettiä mikä on perheenä ja parina meille parasta. En varmaan edes osaisi miettiä enää, mikä on parasta yksin juuri minulle, koska ajattelen aina ensin, mikä on parasta meille. Enkä haluaisikaan. Punnitsen jokaista ratkaisua meidän koko perheen kannalta, oli se ratkaisu sitten minua varten tai meitä kaikkia varten. Sama toteutuu myös Otolla. Kun molemmat ajattelevat samalla tavalla, ei vahingossakaan käy niin, että vain toisen etu toteutuisi.  Molemmille on yhtä tärkeää, että kummatkin saavat toteuttaa itseään ja tehdä töitä unelmiensa eteen. Molemmille on myös yhtä tärkeää, että perhe ei kärsi unelmien tai itsensä toteuttamisen vuoksi. Perhe on aina ykkönen. Kokemus on opettanut, että tämä toimii meillä parhaiten, ja näin molemmat pääsevät tekemään juuri niitä asioita, joita haluamme tehdä.

Rakkaus asuu niissä pienissä arkisissa hetkissä ja huomion osoituksissa. Halauksissa silloin kun väsyttää. Oton illalla valmiiksi lataamassa kahvinkeittimessä, kun aamulla saan vain painaa nappulaa. Nopeasti huikatussa rakkaudentunnustuksessa tapaamiseen lähtiessä. Toisen valmiiksi tekemässä ruuassa silloin kun ei itse jaksa. Siinä katseessa, joka vaihdetaan, kun ollaan molemmat katsottu 2-vuotiasta luistelemassa ensimmäistä kertaa yksin. Yhteisissä automatkoissa, kun jutellaan arkisista asioista. Pitkissä keskusteluissa saunan lauteilla. Toisen tuomassa rätissä ja ymmärtävässä vilkaisussa, kun jollakin on taas kerran kaatunut maidot. Lämpimässä turvallisessa sylissä, johon voi käpertyä silloin kun pelottaa tai itkettää.

Rakkaus asuu siinä toivossa ja luottamuksessa, joita molemmilta löytyy silloin, kun arjessa ei ole tarpeeksi yhteistä aikaa. Molemmat ovat aina tienneet, että ne ovat vain pieniä hetkiä, vaiheita, jotka menevät ohi, ja sitten saadaan taas olla yhdessä enemmän. Vauvan ensimmäisiä kuukausia tai työmatkaputkia. Kiireisiä viikkoja, flunssia vuoron perään tai täysiä kalenterin ruudukoita. Molemmat ovat aina voineet luottaa siihen, että ne hetket eivät ole ikuisuus, meidän aika tulee vielä. Ja aina se on tullut. Ei koskaan olla päästetty toisiamme karkaamaan liian kauas, vaan ne pienet asiat ovat liimanneet meitä tiiviimmin yhteen silloinkin, kun olemme ehtineet olla ”kahdestaan” vain silloin kun vauva on nukkunut 20min pätkiä rinnalla.

Kahdeksan vuotta ei ole ikuisuus, mutta se on koko meidän aikuisikä. Siinä oppii tuntemaan toisen paremmin kuin omat taskunsa, kun elää elämän suurimmat onnet ja kipeimmät surut yhdessä. Eniten rakkaudesta meille on kuitenkin opettanut arki. Se aivan tavallinen arki, jota eletään yhdessä päivästä toiseen. Me ollaan rakennettu yhdessä sellainen arki, joka tekee meidät onnelliseksi. Sellainen arki, josta ei kaipaa taukoja tai irtiottoja, vaan joka itsessään tuntuu ihanalta ja rakkauden täyteiseltä. Sellainen arki, jossa nauretaan yhdessä niin, että poskiin sattuu. Sellainen arki, jossa käydään yhdessä kaupassa ja jossa molemmat huolehtivat tasapuolisesti siitä ah-niin-ihanasta metatyöstä. Sellainen arki, jossa tunnetaan valtavaa, pakahduttavaa onnea päivästä toiseen, vaikka mitään ihmeellistä ei tapahtuisi. Tavallinen, turvallinen, rakas arki.

Kiitos Otto, että olet mun aviomies, puoliso, kumppani. Kiitos, että jaat sun elämän, arjen ja rakkauden mun kanssa, joka päivä. Hyvää hääpäivää meille ja rakastan sua Otto!


Tänään oli Oton viimeinen työpäivä ennen opintovapaata

01.02.2019

Mun on pakko nipistää itseäni, että uskon sen todeksi: tänään alkoi Oton opintovapaa. Ainakin seuraavat 1,5 vuotta me saadaan olla yhdessä arkipäivisin ja tehdä kumpikin omia hommiamme kotoa käsin. Toki Otolla on välillä myös päiviä, kun on läsnäoloa koululla (monimuotona ei onneksi kovinkaan usein), ja toki mullakin on mun omia tapaamisia, tilaisuuksia ja pressejä, mutta yleisesti ottaen me voidaan olla joka päivä yhdessä! Ja se on parasta ikinä.

Me saadaan arkeen niin paljon lisää joustoa, yhteistä aikaa ja kaivattua aikaa myös sille rentoutumiselle, että tämä vaan tuntuu niin uskomattomalta. Mutta eihän se uskomatonta ole, vaan asia, jonka eteen ollaan nähty vaivaa. Välillä yhdistelmä mun yrittäjyyden, Oton kokopäivätyön ja Oton korkeakouluopintojen sekä kolmen lapsen, joista yksi kotihoidossa, kanssa on tuntunut kuormittavalta. Mutta tämä puolen vuoden spurtti on mahdollistanut sen, että nyt Otto voi jäädä opintovapaalle. Ja jos kaikki menee kuten on suunniteltu, hän saa koulunsa valmiiksi etuajassa. Sitten hän pääsee mahdollisimman nopeasti hyödyntämään opintojaan myös työelämässä.

Kuukauden kuluttua myös kuopus aloittaa osa-aikaisen dagiksen, jolloin meillä molemmilla on oikeasti sitä rauhallista työ- ja opiskeluaikaa päivisin yhtäaikaa kolmena päivänä viikossa. Se on suuri muutos nykyiseen, jolloin työaikaa on mulla ollut vain iltaisin tai vuorotellen Oton koulutehtävien kanssa viikonloppuisin. Ollaan siitä hurjan kiitollisia, että kuopus on voinut olla kotona 2-vuotiaaksi asti, eikä häntä ole ollut pakko laittaa hoitoon esim. taloudellisista syistä aiemmin. Tiedän, että kaikille ei ole mahdollista mennä varhaiskasvatuksen aloitus-ajankohdan suhteen sen mukaan mikä itsestä tuntuu hyvältä. Tämä on ollut suuri etuoikeus, että me ollaan oltu näin onnekkaita.

Nyt meistä tuntuu, että hän on ihan valmis lähtemään dagikseen, ainakin hänen päivittäisistä pyynnöistään päätellen. Sitä ennen nautitaan kuitenkin näistä yhteisistä viikoista, ja pian alkavasta isompien lasten hiihtolomasta yhdessä koko perhe. Siksi siis aloitus vasta kuukauden kuluttua, koska ajateltiin, että ei olisi mitään järkeä mennä esim. viikoksi päiväkotiin ja olla heti viikkoa pois.

Vapaus tehdä töitä ja opiskella omassa tahdissa on jotain, mistä ollaan haaveiltu pitkään. Me osataan molemmat pitää kiinni deadlineista ja saadaan tarvittavat hommat ja enemmänkin tehtyä, mutta nautitaan kovasti siitä, että ei olla sidottuja joka arkipäivä samaan rytmiin. Seuraavan puolentoista vuoden aikana me saadaan muovata itse miltä meidän töiden ja opiskelutehtävien päivä-aikataulut näyttävät ja missä me niitä töitä tehdään. Se jos mikä on luksusta, jota pitää osata arvostaa. Toki lasten päiväkoti- ja koulu pitävät meidät kiinni niissä yhteiskunnan normi-aikataluissa, mutta kuitenkin.

Rauhallisen työajan lisäksi kaikkein eniten mä olen odottanut tässä oikeasti sitä, että saadaan vaan olla yhdessä. Me viihdytään yhdessä ja toimitaan hyvin yhdessä. Saadaan paljon aikaan kun pystytään tsemppaamaan toinen toistamme, ja meillä on tiedossa myös ainakin yksi yhteinen projekti tälle keväälle. En voisi olla enemmän innoissani!

Tähän loppuun haluan vielä hieman kehaista tuota ihanaa aviomiestäni. Koska siis eihän tämä olisi ollenkaan mahdollista, ellei hän olisi päässyt kouluun ja hoitanut sekä töitä että koulua näin hienosti, kuin hän on tehnyt. Otto mahdollisti aikanaan mulle mun unelmien tavoittelun, ja nyt on mun vuoro tehdä se hänelle. Siitä ei ole mitään haittaa, jos siinä samalla meillä on ihan pirun hauskaa yhdessä, vai mitä?

Otto, mä olen susta niin ylpeä. Tästä se alkaa!

Ihanaa viikonloppua kaikille, terveisin pää pilvissä liihotteleva Iina!