Valtaosan meidän yhdessäolosta Otto on seurustellut bloggaajan, instaajan, somettajan kanssa. Hän ei kuitenkaan lähtenyt parisuhteeseen mun kanssa tietäen, että vielä joskus vaimon raapustuksia, kuvia ja videoita seuraa eri kanavissa 100 000 ihmistä kuukausittain, tai että edes aioin joskus kirjoittaa blogia. Toisaalta, tämä tilanne ei kuitenkaan tapahtunut yhtäkkiä ja yllättäen vaan se on seurausta meidän molempien pitkäjänteisestä keskustelusta, ymmärryksestä ja yhteistyöstä. Vaikka mä olen suurimman osan ajasta ollut meidän suhteessa se, joka on esillä, kaikki mitä ulospäin näkyy on sellaista, mikä on meille molemmille fine.

Lähtökohdat meidän suhteelle olisi voineet olla tosi erilaiset, jos oltaisiin tutustuttu vasta siinä vaiheessa, kun olen jo ollut läsnä somessa isosti. Toisaalta, en usko, että olisin koskaan hakeutunut tähän tilanteeseen jossa nyt olen, ilman Ottoa. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Otolle oli ihan alusta asti okei se, että hän näkyy kuvissa ja kirjoitan hänestä. Se lähti siitä, että ajattelin kirjoittavani suunnilleen meidän yhteisille kavereille, sukulaisille ja tutuille. Oli luonnollista, että Otto oli osa blogia, jonka aihealueet (raskaus ja lifestyle) pyörivät lähes yhtä paljon hänen kuin minunkin ympärillä. Ajateltiin, että kaikki lukijat muutenkin tietävät meidän olevan yhdessä, joten miksipä sitä ei näyttäisi siellä.

Pikkuhiljaa tietysti kävi selväksi, että blogia lukivat muutkin ihmiset kuin meidän ystävät ja tutut. Siinä vaiheessa kuitenkin Otto oli jo osana blogia, joten olisi tuntunut oudolta yhtäkkiä ”piilottaa” hänet. Varmaan siksi ei sellaista edes ajateltukaan. Otolla ei ole koskaan käynyt mielessä, että hän ei haluaisi olla osana mun blogia. Omaa blogia hän ei sen sijaan halunnut enää jatkaa.

Kuinka moni muistaa Oton Akkavalta -blogin, jota hän piti vuosina 2014 & 2015? Minä muistan. Mulle se on ihana muisto, ikkuna Oton ajatuksiin ja matka, jota kuljettiin hetki yhdessä ja jonka aikana Otto oppi näkemään ne kaikki puolet mun työstä.

Koska Otto piti itse suosittua blogia, hän ymmärtää 100% sen, millaista mulla on. Niin hyvässä kuin pahassa. Hän ei vain katso sitä sivusta, vaan hän ymmärtää sen täysin. Otto ei halunnut jatkaa blogia, vaikka tykkäsi kirjoittamisesta paljon. Suuri syy sille oli se, että siinä missä mä sain itse kovettaa itseäni ikäville kommenteille jonkin aikaa ennen kuin blogin suosio kasvoi suurempiin mittasuhteisiin, Otto hyppäsi blogillaan heti siihen keskelle. Akkavallalla oli alusta asti kymmeniä tuhansia lukijoita ja palaute oli sen mukaista. Vaikka reippaasti eniten tuli positiivista, joukkoon mahtui myös aimo annos negatiivisuutta. Mun on ollut helpompi kestää asiattomuudet, koska niitä tuli ensin melko vähän ja sain rauhassa totutella niihin ja etsiä sen oman tavan suhtautua. En tiedä olisinko itsekään pystynyt jatkamaan bloggaamista, jos olisin aloittanut samoista lähtökohdista kuin Otto. Kylmiltään syvään päähän.

Vaikka Otto ei halunnut jatkaa omaa blogia, hänelle oli edelleen täysin ok se, että hän on läsnä mun somekanavissa. Otto tykkää tuottaa sisältöä, hän ei vaan halunnut olla se joka sitä jakaa ja joka vastaanottaa kaiken palautteen. Vuosien varrella Otto on kirjoitellut tänne enemmän tai vähemmän, ollut messissä videoilla ja nyt meillä on Yhdessä-podcast. Sen tekeminen on ihan älyttömän hauskaa ja se on Otollekin tosi luonteva tapa olla esillä.

Somepuoliso tuo Otolle mukanaan erilaisia lieveilmiöitä, kuten sen, että Otto on joutunut kuvaamaan mua jo yli kahdeksan vuoden ajan. Toisaalta, Otto on oppinut aika hyväksi kuvaajaksi tässä vuosien aikana, eikä se ole koskaan haitannut häntä. Me ollaan niin rutinoituneita yhdessä kuvaamiseen, että se kuvien räpsäisy on yleensä aika nopea prosessi, vaikka muut asiat siinä ympärillä vievätkin (lähinnä minun) aikaa. Mun mukana Otto on kulkenut erilaisissa tapahtumissa ja matkoilla ja päässyt kokemaan paljon sellaista, mitä ei ilman mun ammattia näkisi. Mun ammatti on myös mahdollistanut sen, että ollaan oltu molemmat kotona vauvavuonna yli puolen vuoden ajan, sekä nyt tämän Oton opintovapaan. Mun yrittäjyys on näyttänyt Otolle kokonaan uuden tavan elää ja tehdä työtä ja muuttanut hänenkin käsitystään siitä, millaista työelämää hän itselleen tahtoo.

Otto on mahdollistanut mun ammatin. Ilman Ottoa ja Oton uskoa muhun, mulla ei olisi ollut näin helposti mahdollisuutta panostaa kaikkeani tähän mitä teen. Oton ollessa ensimmäisinä vuosina perheen vakaa tulo, mulla oli mahdollisuus lasten kanssa kotona olemisen ohella kehittää mun blogia ja somekanavia. Oton heittäytyminen mun pähkähulluihinkin ideoihin aina, on suurin syy siihen, että olen uskaltanut. Otto ei kertaakaan epäröinyt, kun ehdotin, että perustan yrityksen raskausaikana ja teen siitä itselleni ammatin. Eikä hän ole koskaan kehottanut mua menemään ”oikeisiin töihin” tai kyseenalaistanut mun haaveita. Otto on nähnyt mitä mä teen ollakseni siellä missä nyt olen ja hän näkee mitä teen, jotta pääsisin vielä pidemmälle.

Somettajan puolisona eläminen on Otolle täysin luonnollinen olotila, onhan hän viettänyt mun kanssa lähes kolmasosan elämästään ja koko aikuisikänsä.

Me keskustellaan aiheesta lisää meidän Yhdessä -podcastin tänään ilmestyneessä 6. jaksossa, jossa keskustellaan mm. seuraavista asioista: Miltä tuntuu olla somevaikuttajan puoliso? Onko siinä jotain haittapuolia? Mitä Otto ajattelee Iinan työstä? Kuka päättää mitä on ok julkaista? 

Kuuntele Yhdessä S01E06: Parisuhteessa somettajan kanssa

Spotifyssa TÄSTÄ

Soundcloudissa TÄSTÄ

Apple Podcast-appissa TÄSTÄ

Kirjoittelin keväällä siitä, miten meillä jaetaan kotityöt. Silloin keskityin pääosin vain niihin ja jätin arjen muut velvollisuudet pois aiheista. Tänään palataan tämän aiheen pariin, kun pohdin hieman sitä, miten arki muuten meillä jakautuu. Arkeenhan kuuluu aivan älyttömän paljon muitakin velvollisuuksia kuin vain ne iänikuiset kotityöt. Iso osa arjen velvollisuuksista on myös näkymättömiä, niin kutsuttua metatyötä. Sivuan hieman sitäkin aihetta tässä, että kuinka metatyöt jakautuvat meidän kesken ja mitä metatöitä huomaan omassa arjessamme.

Kaupassakäynti

Kaupassakäynti vaatii suunnittelua ja se jakautuu aika tasan meille molemmille aikuisille. Minä olen yleensä se, joka tekee listat ja pysyy kärryillä siitä, mitä meidän kaapeissa on ja mitä tarvitaan. Otto taas on se, joka hoitaa lähes kaikki pikkukauppareissut sähköpotkulaudallaan, sekä ajokortillisena on aina mukana isoilla kauppareissuilla. Otto tykkää niin kovasti ajella, sekä sähköpotkulaudalla että autolla. Hän on aina valmiina lähtöön kun Amerikan suolakurkut on loppu tai lapsi haluaa banaania välipalaksi.

Mä olen tosiaan se, joka yleensä suunnittelee ostokset. Lueskelen eri ruokalehtiä ja blogeja aina kun ehdin ja jaksan, ja koetan keksiä jotain vaihtelua meidän arkiruokiin. Aina jos mennään ilman listaa kauppaan, se kostautuu. Kaupassa menee joko kauan aikaa, tai sitten jotain tärkeää unohtuu. Yritän tehdä kauppalistan aina siinä järjestyksessä, missä tuotteet tulevat eteen kaupassa kävellessä.

Ruuanlaitto

Ruuanlaitto jakautuu meille molemmille myös aika tasaisesti. Muutamia vuosia sitten jako oli ehkä 80/20 niin, että minä tein useammin ruokaa, mutta Otto osallistui joskus pilkkomalla ja pesemällä ja välillä kokkaili itsekin. Meidän kuopuksen odotusaikana kuitenkin Otto otti isomman roolin myös ruoanlaitossa mun supisteluherkkyyden vuoksi ja jotenkin ”pakon edessä” alkoikin yllättäen tykkäämään siitä tosi paljon.

Nykyisin siis ruuanlaitto menee ehkä 60/40, niin että mä teen ehkä yhden kerran viikossa enemmän. Usein laitetaan ruoka kokonaan yhdessä, tai sitten kokkaillaan yksin vuorotellen. Usein toinen tulee auttamaan ainakin vähän. Otto tosin tykkää kokata omia reseptejään eniten yksin, koska mulla on tapana sitten tulla sörkkimään ja auttamaan liikaakin. Mä pysyn silloin ihan mielelläni siis taka-alalla ja keskityn tekemään sillä aikaa jotain muuta.

Logistiikka: lasten vieminen ja hakeminen

Lasten ensimmäisten vajaan parin päiväkoti-vuoden ajan vieminen ja hakeminen oli lähes kokonaan mun vastuulla. Lasten hoitoaika oli silloin max 7h/päivä ja minä olin meistä se, joka kävi osa-aikaisesti töissä. Minä siis vein ja hain aina lapset julkisilla tai kävellen. Sitten kun meille tuli auto vuonna 2015 kesällä, Otto alkoi aina välillä hakemaan lapsia, jos olin pystynyt viemään heidät tarpeeksi ”myöhään”, jotta he saivat olla hoidossa siihen asti, että Otto pääsi töistä.

Mun raskausaikana vuonna 2016 syksyllä me muutettiin hoitosopimusta niin, että lapset saivat olla hoidossa vaikka täyden päivän tarvittaessa, jotta saatiin hakemisiin ja viemisiin lisää pelivaraa. Käytännössä lapset olivat yleensä silti ihan maksimissaan sen 8 tuntia hoidossa, mutta ainakaan ei tarvinnut tuli hännän alla yrittää ehtiä hakemaan tasan 7 tunnin kuluessa.

Vanhempainvapaan ja opintovapaan myötä päävastuu hakemisista ja viemisistä on ollut Otolla, koska hän on ollut kotona ja hänellä on ollut ajokortti. Meillä ruotsinkielinen päiväkoti ei sijaitse missään ihan lyhyen matkan päässä (verraten siihen, että suomenkielisiä on alle puolen kilsan säteellä kodista neljä) , vaan sinne on useita kilometrejä. Siksi auto on kaikkein kätevin.

Matka, joka autolla kestää 5-10 minuuttia liikenteestä riippuen, kestää kävelyineen ja bussin odotteluineen julkisilla 20-30 minuuttia per suunta. Lisäksi koulu ja eskari sijaitsevat aivan eri paikassa kuin päiväkoti, jolloin viemisiin lisättäisiin julkisilla vielä päälle toiset kävelyt, bussimatkat ja bussin odottelut. Tästä syystä meillä onkin tavoitteena, että saisin vielä tämän vuoden puolella ajokortin, jotta mäkin voisin osallistua hakemisiin ja viemisiin helposti ihan yhtä lailla. Nämä samat pätee myös harrastuksiin kuskaamiseen, että pääosin se on Otto, joka niihin vie tällä hetkellä, mutta ihan tilanteen mukaan mennään.

Metatyö

Metatyötähän lapsiperheessä on aivan älyttömästi. Kaikkea ei edes tajua, mutta ensimmäisenä tulee mieleen esimerkiksi erilaisten lappujen täyttäminen, ilmoittautumiset synttärikutsuille (+ logistiikka ja lahjat), varusteiden valmistelu lasten retkiin/uintipäiviin/liikuntatunneille, vaatteiden nimikoiminen, kalenterista huolehtiminen (se, että kaikki ovat oikeassa paikassa oikeaan aikaan), vanhempainillat, muihin vanhempiin yhteyden pitäminen Whatsapp-ryhmissä, Wilma-viestit, lasten leikkitreffien järjestelyt ynnä muut. Varsinkin näin lukuvuoden alussa metatyöt korostuvat, kun samaan aikaan on kolmen lapsen vanhempainillat, kauheasti synttäreitä, jokaiselta omat laput täytettäväksi eskariin ja hoitoon (tarpeet, luonne, kielet kotona, valokuvausluvat) sekä koulun lippulappuset. Kaikki tulee kerralla isona ryppäänä, mutta onneksi sitten rauhoittuu ekojen viikkojen jälkeen. Iso osa arjen velvollisuuksista on juuri tätä näkymätöntä ajatustyötä.

Me jaetaan metatyöt aika tasan. Siinä missä Otto hoitaa tässäkin paljon sitä logistiikkaa, mä taas täyttelen lappuja. Vanhempainillat jaetaan melko tasan ja kumpikin seuraa Wilmaa, sekä ilmoittaa yhtä usein synttärikutsuille ja osallistuu Whatsapp-keskusteluihin. Esimerkiksi juuri tuo lappujen täyttely on ollut mulle super hyvää ruotsin kielen harjoitusta, kun on pitänyt analysoida omien lasten vahvuuksia, luonteita, tarpeita, lempileikkejä ja muita juttuja laajasti ruotsiksi. Alkuun se jännitti mua ja kaipasin Oton tukea, mutta nykyisin uskallan täyttää laput kokonaan itse ja jos siellä nyt joku pieni kirjoitusvirhe on, niin sitten on.

Lasten vaatteet ja varusteet

Arjen velvollisuus, josta mä nautin, on lasten vaatteista ja varusteista huolehtiminen. Se ei tunnu velvollisuudelta vaan mä rakastan miettiä lasten vaatejuttuja ja niistä löytyykin täältä blogista paljon postauksia. Ymmärrettävästi se on siis pääosin mun vastuulla, mutta toki nyt Ottokin osaisi käydä vaikka puuttuvat kumpparit ostamassa.

Auto

Otto huolehtii pääosin autoon liittyvistä asioista, koska mulla ei sitä ajokorttia vielä ole. Sitten kun mulla on, niin toki mäkin voin käyttää renkaiden vaihdossa, määräaikaishuollossa tai käydä tankkaamassa.

Meillä toimii hyvin nämä jaot, mitä ollaan tehty. Molemmilla on mahdollisuus sanoa, jos kaipaa toiselta enemmän panostusta jollakin arjen osa-alueella ja keskustellaan näistä hyvin avoimesti ja melko usein. Välillä toiselle kasautuu liikaa joku asia ja sitten voi pyytää toiselta jeesiä ja osallistumista.

Meiltä ilmestyi tänään myös podcastin 5. jakso, jossa keskustellaan arjen jakamisesta ja arkeen liittyvistä velvollisuuksista. Jakso on tehty kaupallisessa yhteistyössä Sannan ruokakassin kanssa ja se on meidän 1. kauden ainoa kaupallinen yhteistyö (ihan mieletöntä, että meihin uskottiin niin paljon, että saatiin kamppis jo ennen kuin yhtään jaksoa oli ulkona!). Jakson sisällöstä n. 1/3 on kaupallista sisältöä (loppupuolella) ja muuten puhutaan kaikista muista arkeen liittyvistä jutuista. Jakson pääsee kuuntelemaan:

Kuuntele Yhdessä S01E05: Arjen jakaminen toisen kanssa (kaupallinen yhteistyö)

Spotifyssa TÄSTÄ

Soundcloudissa TÄSTÄ

Apple Podcast-appissa TÄSTÄ

Luin mielenkiintoisen artikkelin 6/2019 Trendistä, joka käsitteli varasuunnitelmia ja vaihtoehtoja. Artikkelissa puhuttiin esimerkiksi vuonna 2016 tehdystä tutkimuksesta, jossa koehenkilöt laitettiin tekemään vaativa tehtävä, josta onnistumisesta oli luvassa palkinto. Osaa koehenkilöistä pyydettiin miettimään, miten he voisivat kompensoida tilannettaan, jos he epäonnistuisivat tehtävässä, eivätkä siksi saisi siitä luvattua palkintoa. Varasuunnitelman tehneet osallistujat menestyivät tehtävässä heikommin kuin ne, joilla ei ollut suunnitelmaa. Tutkijat Jihae Shin ja Katherine Milkman selittivät tuloksen sillä, että varasuunnitelman teko heikensi osallistujien halua menestyä tehtävässä.

Tunnistan tämän ilmiön ihan täysillä myös omasta elämästäni. Esimerkiksi parisuhde ja vanhemmuus: me ollaan Oton kanssa onnistuttu yhdessä, koska ei annettu itsellemme lupaa alunperinkään edes ajatella muita vaihtoehtoja. Ei ollut sellaista vaihtoehtoa kuin ero, vaan laitettiin alusta asti kaikki pallot samaan pussiin: siihen, jossa me yhdessä rakennetaan meidän näköinen perhe-elämä, nuoresta iästä, ennakkoluuloista ja kaikista elämän arvaamattomista kiemuroista huolimatta. Se on toiminut hyvin, enkä koskaan ole elämässäni panostanut mihinkään asiaan yhtä paljon, kun meidän yhteiseen perheeseen ja parisuhteeseen. Edelleenkään ei ole olemassa muita vaihtoehtoja kuin se, että me onnistutaan tässä niin kauan kuin se on meistä itsestämme kiinni.

Sen sijaan esimerkiksi korkeakouluun en päässyt sinne hakiessani vuonna 2015. Silloin kun hain, meillä oli ihan vakaa perhetilanne, sekä mulla että Otolla oli hyvä työ, eikä kouluun pääsemättömyys aiheuttanut mitään hankaluuksia. En siis ehkä halunnut sinne tarpeeksi kovasti ollakseni valmis tekemään töitä sen eteen riittävästi. Mikään ei ollut kiinni siitä pääsenkö sinne vai en. Koska sinne pääseminen ei ollut absoluuttisen merkittävää meidän elämän kannalta ja pystyin siinä hetkessä toteuttamaan omia unelmiani muilla tavoilla, en selkeästikään osannut panostaa siihen tarpeeksi, vaikka omasta mielestäni tein silloin kovasti töitä sen eteen.

Vaikka kävin jopa valmennuskurssin, totuus on että löysäilin siellä ja lukemisen kanssa muutenkin. Pääsy jäi 1,5 pisteen päähän. Olin pettynyt, mutta en kokenut sitä silloin mitenkään musertavana epäonnistumisena. Jatkoin elämää eteenpäin kuten ennenkin, se oli mun ”varasuunnitelma”. Juuri nyt olen onnellinen, että en päässyt silloin sinne, koska koen, että elämän pitikin mennä juuri näin kuin se on mennyt. En aio kuitenkaan enää ikinä hakea kouluun ennen kuin se on itselleni riittävän suuri prioriteetti, koska muuten teen sen puolivillaisesti, enkä luultavasti saavuta toivomaani lopputulosta.

Kun Otto haki kouluun, hänellä oli valtava palo päästä kehittämään itseään ja tekemään niitä asioita, mistä hän on oikeasti kiinnostunut. Vaikka meidän koko perheen elämän kannalta Oton kouluun pääseminen ei ollut ratkaisevaa juuri silloin, hänen oman hyvinvoinnin ja unelmien toteuttamisen kannalta se oli todella merkittävää. Ehkä se vaikutti siihen, että hän teki oikeasti kaikkensa ja pääsi kouluun sisään. Aina se valtavan suuri palo ja panostuskaan ei tietenkään riitä unelmien toteutumiseen, joten täytyy olla kiitollinen, että elämä on mennyt niinkuin on mennyt. Ja toki moni pääsee kouluun varasuunnitelmista huolimatta, tai vaikka hakisi vaan ”läpällä”, me ollaan kaikki erilaisia. Nämä koulupohdinnat pohjautuvat ainoastaan omaan kokemuspohjaani.

Silloin kun mä kolme vuotta sitten ryhdyin yrittäjäksi, mulla ei ollut vaihtoehtoja tai varasuunnitelmaa. Mut oli juuri irtisanottu ja olin raskaana, odotin meidän kolmatta lasta. Mua jännitti aivan helkkaristi ja pelkäsin, että se on mun elämän pahin virhe. Puolivillaisuudelle ei ollut sijaa, kun mulla oli kova tarve saada hommat pyörimään meidän kaikkien takia. Toki onnistuminen on monen asian summa, mutta se, että en olisi tehnyt töitä täysillä, olisi varmasti heikentänyt mahdollisuuksiani onnistua.

Artikkelissa puhutaan siitä, että kyky nähdä vaihtoehtoisia tulevaisuuksia on myönteinen ominaisuus, koska se kertoo psykologisesta joustavuudesta. Varasuunnitelman tekeminen myös helpottaa epävarmuuden sietämistä niillä, joille se on luonnostaan hankalaa. Mun itseni kohdalla menee näköjään niin, että silloin kun mun ei ole pakko onnistua jossain, se vaikuttaa mun suoritukseen. Ihmisen perustemperamentti vaikuttaa siihen, onko hän enemmän hetkessä eläjä vai varautuja.

On mullakin joitakin varasuunnitelmia, esimerkiksi taloudellinen varautuminen epävarmuuteen yrittäjänä on mun mielestä älyttömän tärkeää ja ainoastaan järkevää. Mutta mun omissa unelmissa ja rakkaudessa ei ole tilaa varasuunnitelmille tai vaihtoehtoisille tulevaisuuksille, ainakaan en halua ajatella niitä kovin usein. On hyvä tiedostaa elämän ikävät realiteetit: esimerkiksi se, että kumpi tahansa meistä saattaa vaikka kuolla kupsahtaa päivänä minä hyvänsä. Siksi meillä on kattavat henkivakuutukset ja ollaan naimisissa, jotta lesken asema on turvattu. Ne on hoidettu, eikä niitä tarvitse sen kummemmin arjessa ajatella. Mutta ne asiat, joihin itse voin vaikuttaa, kuten parisuhteessa onnistuminen, eivät varasuunnitelmaa kaipaa. Varasuunnitelmat eivät saa olla sellaisia, jotka heikentävät mun halua onnistua niissä asioissa, jotka on mulle merkityksellisiä.

Kuten psykologi, psykoterapeutti ja kirjailija Annamari Heikkilä Trendin artikkelissa toteaa, ”jos haluaa elää nykyisen kumppanin kanssa loppuelämänsä, eroon valmistautuminen ei varsinaisesti edistä tavoitetta. Sama pätee muihinkin elämän osa-alueisiin.” Artikkeli oli hyvä muistutus siitä, että kun päätän elämässäni tavoitella jotain, mun täytyy tehdä se täysillä. Ja ennen kuin olen valmis panostamaan täysillä, mun on turha laittaa aikaani johonkin, koska silloin heitän sen ajan vain hukkaan.

Tämä oli musta tosi kiintoisa aihe, koska huomasin niin selkeästi ilmiön yhteyden juuri mun omaan elämään. Mielenkiintoista on myös se, miten erilaisia me ihmiset varmasti tässä(kin) asiassa ollaan. Toiset tykkäävät varautua ihan kaikkeen, eikä sillä varautumisella silti ole välttämättä mitään (negatiivista) vaikutusta mihinkään suorituksiin tai onnistumisiin. Toiset taas on ehkä niinkuin mä, että se on all in tai ei ollenkaan.

Oletko sinä enemmän varautuja vai hetkessä eläjä? Millaisiin asioihin varaudut ja oletko huomannut tällaista ilmiötä omassa elämässäsi?

Mä olen niin ylpeä Otosta, että halkean varmaan. Kun Otto viime elokuussa aloitti opinnot ammattikorkeassa, se oli uutta meille kaikille. Oton syksy yhdistäen kokopäivätyötä ja koulunkäyntiä ja mun syksy yhdistäen kokopäivätyötä ja taaperon kotihoitoa oli eittämättä yksi työntäyteisimmistä ajanjaksoista meidän elämässä. Se oli kuitenkin todella sen arvoista. Tämä kevät taas on ollut mahtavaa työ-, opiskelu- ja vapaa-ajan harmoniaa. Kaikki on tuntunut olevan tasapainossa. On voinut höllätä, on voinut päästää irti siitä kiireen tunteesta ja pysähtyä nauttimaan kaikesta.

Otto ei oikein tiennyt mitä odottaa, kun palasi korkeakoulun penkille seitsemän vuoden tauon jälkeen. Nyt vuoden opiskeltuaan hän voi huokaista helpotuksesta: opiskelu aikuisena perheenisänä on hänelle aivan erilaista kuin se oli silloin seitsemän vuotta sitten. Kyky ottaa vastuuta, keskittymiskyky ja ajanhallinta ovat aivan eri tasolla kuin ne olivat silloin. Toisin sanoen opiskelu on hänelle paljon helpompaa nyt. Ei helppoa, mutta huomattavasti helpompaa.

Ensimmäisenä vuonna Otto on suorittanut jo lähes puolet koko 3,5v tutkinnon opintopisteistä. On siis syytäkin olla hänestä ylpeä. Ja millaisella innostuksella, draivilla ja ammattitaidolla hän on opintojaan suorittanut! Mä olen voinut katsoa vain ihaillen vierestä sitä kunnianhimoa, joka hänestä on löytynyt. Musta on ollut tosi hienoa huomata, miten tämä koulu on avannut Otosta ihan uusia puolia. Hän on innostunut monesta sellaisesta jutusta, jotka mietityttivät häntä opinnoissa etukäteen ja hän on löytänyt vahvuuksia juuri niissä asioissa, jotka häntä kiinnostivat. Tiedän, että opiskelu on ollut hänelle todella palkitsevaa.

Oton menestys opinnoissa on inspiroinut myös mua tosi paljon ja sytyttänyt sen palon, että mäkin haluan kouluun. Toisaalta, se on myös entisestään vahvistanut sitä tunnetta, että haluan ajoittaa sen oikein. Haluan ajoittaa sen aikaan, jolloin pystyn rauhassa keskittymään opintoihin, yhtä rauhassa kuin Otto on nyt pystynyt. Ja haluan ajoittaa sen aikaan, jolloin taloudellinen paine ei lepää mun harteilla, vaan pystyn heittäytymään 100% siihen kouluun ja miettimään työjuttuja vasta sitten, jos aikaa ja energiaa niiden jälkeen vielä on.

Mua naurattaa tämä: täällä me vaan mietitään perusteellisesti oikeaa ajoitusta opiskelulle (tai toiselle opiskelulle), mutta vanhemmiksi ryhdyttiin silloin kun niin vaan kävi siinä iässä, missä muut yleensä lähtevät opiskelemaan. Meillä taitaa olla nyt mun opiskeluhaaveiden kanssa vähän samat pohdinnat, kun ”niillä muilla” taas on nyt tai alkaa kohta olla lapsihaaveiden kanssa. (huom. en tarkoita kirjaimellisesti kaikkia ihmisiä, mulle on enemmän kuin ok jos ei halua lapsia ikinä eikä se kuulu mulle) Milloin olisi hyvä hetki, mitä se merkitsee taloudellisesti, jääkö meille ollenkaan yhteistä aikaa? Onko musta siihen, olenko riittävän hyvä? Hyvä puoli on se, että opiskelun ajoittaminen on sentään vähän paremmin omassa hallinnassa kuin lasten saannin ajoittaminen, vaikka ei sekään tietty ole kiveen hakattua, että kouluun pääsee silloin kun sinne hakee.

No, tämä ei ole juuri nyt niin ajankohtaista vielä ja meillä on mahdollisuus katsella, että mihin suuntaan se elämä vie tämän ja ensi vuoden aikana tai vaikka seuraavan 10v aikana. Opiskelemaan kun voi lähteä missä iässä tahansa, eikä tarvitse olla huolissaan siitä, että opiskeluhedelmällisyys laskee. Naurattaa vaan tämä meidän täysin käänteinen järjestys tehdä asiat. Vaikka ollaan tehty kaikki väärässä järjestyksessä, niin kaikki on onneksi järjestynyt ihan mukavasti. Ollaan siitä älyttömän kiitollisia.

Otolla opinnot jatkuvat kesälläkin, mutta paljon kevyemmin mitä tämän ekan lukuvuoden aikana. Päästään siis nauttimaan kunnolla kesästä ja lapset saavat pitkän kesäloman tänäkin vuonna. Mä ajattelin tänäkin kesänä jossain vaiheessa pitää viikon loman, mutta en ole vielä päättänyt sen ajankohtaa. Katsellaan sitten, että mitä kesällä tapahtuu. Halusin vaan jakaa, miten ylpeä olen Otosta, koska oikeasti todella olen. Mun mielestä on mahtavaa, miten luontevasti koulu on tullut osaksi Oton elämää niin pitkän tauon jälkeen ja miten hienosti hän on kaiken hoitanut. Nyt otetaan kesä rennommin ja syksyllä sitten taas täysillä opintojen kimppuun.

Me ollaan vietetty tämä ilta terassilla grillaillen meidän perheen ja esikoisen kummisedän voimin ja tämä mieletön auringonpaiste ja lämpö on kyllä aika perfect tapa aloittaa tämä viikonloppu ja pikkuhiljaa K E S Ä. Kesä on oikeesti täällä, IIK!

Ihanaa viikonloppua kaikille <3

Tykkään puhua parisuhde-aiheista tosi paljon, koska ne on tietty omassa elämässäkin aika suuressa roolissa. Vuosien varrella täällä on tullut jaettua kaikenlaista parisuhteeseen liittyen. Mä koen, että avoimuus on tärkeää sekä yleisessä parisuhdekeskustelussa että parisuhteen sisäisessä keskustelussa. Toisin sanoen uskon, että olemalla itse avoin, olen osana niitä ihmisiä, jotka rohkaisevat muitakin puhumaan ja olemaan avoimia ja rikkomaan niitä tabuja, joita parisuhdekeskustelussa edelleen on. On tietysti asioita, jotka kuuluvat vain sinne oman parisuhteen sisälle, ainakin meillä on. Mutta on myös paljon asioita, joista voisi ihan hyvin puhua enemmän ja rohkeammin ja samalla ehkä oppia itse uutta, mutta myös rohkaista muita puhumaan ja näkemään asioita erilaisesta näkövinkkelistä.

Halusin tietää mitä TE haluatte tietää meidän parisuhteesta, joten annoin teille instassa vapaat kädet kysyä, mitä ikinä haluatte kysyä meidän parisuhteeseen liittyen. Nyt jätin pois muistuttelut hyvästä mausta ja rohkaisin kysymään juuri sitä, mitä haluatte kysyä. Sain muutamassa tunnissa aivan valtavasti mielenkiintoisia kysymyksiä, joista  ne keskenään mahdollisimman erilaiset valitsin tähän postaukseen. Yritin valita nimenomaan sellaisia kysymyksiä mukaan, joihin ei koskaan ennen olla vastattu. Otto vastasi yhteen kysymykseen, mutta muuten hän on vaan lukenut nämä nyökytellen läpi ennen julkaisua, koska hänellä oli tänään sen verran paljon koulujuttuja, että ei olisi onnistunut näin moneen kysymykseen vastailu, kun itsekin tein tätä monen monta tuntia.

SEKSI & LÄHEISYYS

Miten paljon seksiä viikossa on tarpeeksi? Välillä tuntuu, että se on ainoa mittari hyvälle suhteelle.

Tarpeeksi seksiä viikossa tai elämässä ylipäätään on sellainen määrä, joka on molemmille suhteen osapuolille sopiva. Sehän vaihtelee tosi paljon sen mukaan, että mitä kumppanit haluavat toisiltaan ja itseltään. Jollekin parille kerran päivässä on liian vähän ja toiselle kerran kuussa on aivan riittävästi. Tässä määrässä on tärkeintä, että molempien tarpeet ja toiveet huomioidaan ja niistä keskustellaan. Mä uskon, että pahinta myrkkyä on se, jos toinen haluaisi tosi usein ja toinen ei halua ollenkaan tai tosi vähän, ja sitten siitä asiasta ei keskustella vaan molemmat vaan kyräilee ja miettii omalla tahollaan, miten ei ole tyytyväisiä tilanteeseen.

Miten teidän seksielämä on muuttunut lasten saannin jälkeen? Kuinka paljon/usein harrastatte seksiä nyt kun teillä on lapsia?

No hauskaahan tässä on se, että me ehdittiin tuntea toisemme vain 5 viikon ajan ennen kuin odotettiin jo yhteistä vauvaa. Eli se on kyllä alusta asti ollut sitä elämän sovittamista lapsiperhearjen ympärille. Kun meidän esikoinen syntyi reilun kuukauden etuajassa syyskuussa 2011, me oltiin oltu yhdessä n. kahdeksan kuukautta. Eli aikalailla elettiin sitä kuherruskuukausivaihetta vielä silloinkin, kun lähdettiin sitä lapsiperheen arkea rakentamaan.

Siksi koen, että lasten saaminen ei ole aiheuttanut mitään järisyttävää muutosta meidän yhteiseloon millään saralla, kun me ollaan alusta asti oltu lapsiperhe. Myös lapset ovat erilaisia, raskausajat on olleet tosi erilaisia ja arki on ollut melko erilaista eri ikäisten lasten kanssa, eli ei ole mitään sellaista absoluuttista ”seksielämä muuttui tavalla x kun saimme lapsia” tai ”harrastamme x määrän seksiä nyt kun meillä on lapsia” vaan kaikki eri asiat ja vaiheet elämässä on vaikuttaneet tai olleet vaikuttamatta omalla tavallaan seksielämään. Kaikissa eri vaiheissa näinä vuosina tärkeintä on ollut se, että ollaan avoimesti puhuttu siitä, mitä kumpikin haluaa ja kuinka usein. Se toimii erittäin hyvin ja ollaan molemmat tyytyväisiä.

Onko seksi lasten saannin jälkeen enemmän ”pikaiset” vai edelleen intohimoista ja rauhassa nauttimista?

Tämäkin on vaihdellut lasten iän ja muun elämänvaiheen mukaan. Esimerkiksi tosi huonosti 20min pätkissä nukkuvan vauvan vanhemmilla ei ollut mahdollisuuksia mihinkään tuntikausien sessioihin, mutta eihän se vauvavuosi onneksi ikuisesti kestänyt. Kyllä mä sanoisin, että kaikkea sopivasti. Mutta mun mielestä se intohimo on tärkeää myös silloin kun aikaa on vähän. Seksi ei saa tuntua miltään pakolliselta suorittamiselta, jota tehdään vaikka väkisin nopeasti, että voisi sanoa seksielämän olevan kunnossa. Intohimosta ja läheisyydestä voi pitää myös muilla tavoin huolta silloinkin kun aikaa itse seksille on vähän.

Onko teidän ollut alusta asti helppo puhua seksistä?

On! On ollut ihan alusta asti. Ollaan oltu tosi avoimia toisillemme ja ollaan jo alussa puhuttu sellaisista asioista, mistä ei ennen toisiamme oltu puhuttu kenenkään kanssa.

Onko läheisyys/haliminen ollut koskaan vaikeeta teille? Esim. pikkuvauva-aikana?

No en sanoisi, että on ollut vaikeaa. Ollaan aina pussailtu ja halailtu ihan hirveän paljon arjessa. Mut oon kyllä itsessäni huomannut, että just esim. imetysaikana alkuun olen tykännyt erilaisesta kosketuksesta ja asioista kuin muuten ja siinä on kestänyt hetki, että se fiilis on tasoittunut. Ehkä just siksi, kun vauva on on ollut niin iholla ja kiinni 24/7, niin ei ole ollut niin kovaa kaipuuta siihen aikuisten läheisyyteen kuin yleensä. En ole silloinkaan kokenut sitä vaikeaksi, vaan se on vaan ollut oma vaiheensa.

RIITELY & LUOTTAMUS

Oletteko rehellisesti koskaan miettinyt eroa?

Ei koskaan, rehellisesti. Koskaan ei ole ollut edes sellaista fiilistä, että pitäisi ottaa toisesta vaikka etäisyyttä hetkeksi tai mitään sellaista toinen lähtee ulos ovet paukkuen -meininkiä.

Mitä tekoa et voisi antaa toiselle anteeksi?

Fyysinen satuttaminen on sellainen, mitä itse en katsoisi edes yhtä kertaa, vaan se olisi ihan samantien eron paikka. Onneksi ei koskaan ole tarvinnut edes miettiä sitä. En tiedä onko mitään muuta, mitä en pystyisi antamaan anteeksi ikinä, mutta varmasti esim. pettäminen olisi myös sellainen paikka, että joutuisi tosissaan miettimään ja keskustelemaan, että pystyykö vielä jatkamaan vai ei. Jos toinen pettäisi pitkään tai eläisi sellaista ”kaksoiselämää”, se olisi varmaan sellainen juttu, mikä aiheuttaisi eron. Kaikki näistä tuntuu ajatuksena jo tosi absurdeilta, enkä osaa onneksi kuvitellakaan, että meille sellaista voisi tapahtua.

Uskotteko, että voisitte päästä yli siitä, jos kumppani ihastuu suhteen aikana toiseen?

Se varmaan riippuisi siitä, tekisikö ihastukselle mitään vai ei. Jos se olisi sellaista kevyttä ihastumista johonkin uuteen siistiin tyyppiin ja kevyttä harmitonta flirttiä niin kyllä ihan hyvin voisi päästä yli ja voitaisiin siitä hyvin myös keskustella yhdessä. Mutta jos toisella olisi johonkin toiseen yhtä vahvoja  tai lähes yhtä vahvoja tunteita kun omaan kumppaniin, niin se tuntuisi kyllä ylitsepääsemättömältä. Kyllä meidän pitää olla ne toistemme ykköset. En näe kuitenkaan, että pystyisi edes kehittymään sellaisia vahvoja ihastumisen tunteita jotain muuta kohtaan, kun ne tunteet toisiamme kohtaan on niin vahvat.

Mikä on haastavinta teidän parisuhteessa?

No mä ajattelen lähtökohtaisesti, että jos parisuhde tuntuu haastavalta, asialle kannattaa tehdä jotain. Silloin pitää miettiä mikä hiertää ja miksi ja mitä asialle voisi tehdä. Siitä kannattaa myös puhua yhdessä kumppanin kanssa. Mulle meidän parisuhde tuntuu yhtä luonnolliselta asialta kuin minä itse tunnun itselleni, tai kuin se, että meillä on lapsia tuntuu. Parisuhde on luonnollinen osa mua niinkuin nenä tai jalat, eikä mikään siinä tunnu haastavalta.

Vaikein hetki teidän parisuhteessa ja kuinka pääsitte siitä yli?

Vaikeinta on varmaan ollut se aika, kun mä olin vuodelevossa keskimmäisen raskausaikana ja mun äiti oli meillä pari kuukautta auttamassa 1-vuotiaan esikoisen hoidossa, kun mä en saanut nostaa häntä tai tehdä mitään muutakaan kun makoilla ja käydä vessassa. Silloin oli hermot kireällä meillä kaikilla aikuisilla, mutta onneksi se oli väliaikaista ja kaikki tiedettiin se koko ajan. Se väliaikaisuus auttoi pääsemään yli, kun tiedettiin, että kun jaksetaan ottaa iisisti ne pari kuukautta niin vauva saa kasvaa rauhassa mahassa ja sitten kaikki on taas hyvin ja voidaan palata normiarkeen.

Kumpi myöntyy toisen tahtoon helpommin?

Ei meillä kumpikaan myönny toisen tahtoon. Me keskustellaan asioista ja yritetään miettiä ne molempien kannalta mahdollisimman hyvin. Yleensä halutaan samoja asioita kummatkin. Kuitenkin jos joskus on vaikka kaksi vaihtoehtoa ja toinen haluaa toista ja toinen toista, niin yritetään järkevästi miettiä kumpi olisi järkevämpi vaihtoehto molempien kannalta.

PITKÄ PARISUHDE & AVIOLIITTO

Miten jaksaa olla toisen kanssa monia monia vuosia? Riittääkö se rakkaus oikeasti?

Tuntuu hassulta, että aikaa on todella kulunut jo niin paljon, että meille voi esittää tällaisen kysymyksen. Pian 8,5 vuotta! Mutta siis, jos toisen kanssa haluaa olla ja toista rakastaa, niin ei se ole jaksamisesta kiinni. Ainakin mulle nää vuodet on ollut ihan älyttömän lyhyitä, enkä voi lakata hämmästelemästä sitä, miten kauan me ollaan oltu yhdessä. Mä en jaksaisi jos me EI oltaisi yhdessä. Ei rakkaus yksin riitä, mutta yhdessä rakkauden kanssa vilpitön halu tehdä toinen onnelliseksi, yhteinen taistelutahto elämän vaikeissa hetkissä ja halu rakentaa yhdessä hyvä elämä riittää.

Onko pitkän suhteen jälkeen teidän suhteessa enää mitään, mikä olis teille vaikeaa? Esim. puhuminen?

No ei tule kyllä nyt äkkiseltään mieleen. Parasta pitkässä parisuhteessa on just se, kun kaikki on niin helppoa. Toinen tietää pelkästä vilkaisusta, mitä toinen aikoo sanoa. Mutta siihen helppouteen ei saa kuitenkaan tuudittautua, ettei kaikki jännitys katoa suhteesta. Vaikka toisen kanssa on helppoa ja vaikka tunnetaan toisemme läpikotaisin, välillä on kiva yllättää, oppia jotain uutta, tehdä jotain yllättävää, mitä toinen ei olisi heti arvannut. Aina voi oppia uutta omasta puolisosta, vaikka olisi ollut tuhat vuotta yhdessä.

Olitteko toistenne ensimmäiset kumppanit?

Ei oltu, ei lähellekään.

Onko rehellisesti koskaan kaduttanut, että tapasitte toisenne niin nuorena?

EI! Koska me molemmat ehdittiin kyllä tehdä ja kokea paljon ennen toistemme tapaamista, vaikka nuoria oltiinkin. Molemmat ovat tapailleet ja bailanneet aivan riittämiin. Kummatkin on kokeilleet mikä ei toimi ja mitä ei haluta ja löytäneet toisistamme sen, mitä oikeasti halutaan ja mikä tekee onnelliseksi. Vähän ehkä itkettää se, että me ollaan niin vanhoja, että tällainenkin kysymys on jo ihan pätevä.

Onko avioliitto muuttanut teidän suhdetta jotenkin?

Ei mitenkään.

ARKI & RANDOM

Kiistelettekö omasta ajasta? Saako toinen sitä enemmän kuin toinen?

Ei kiistellä. Kumpikin saa just sen verran kuin itse haluaa.

Mikä toisessa on ihaninta ja mikä ärsyttävintä? Mitkä ovat ärsyttävimmät piirteet itsessä ja toisessa parisuhdetta ajatellen?

Otossa ihaninta on se, että kaikessa mitä se tekee, se ajattelee aina meidän parasta. Ja se, että se aina kertoo ja näyttää joka päivä moneen kertaan, että rakastaa sekä mulle että lapsille. Ja se on myös tosi hauska ja söpö ja fiksu. Ärsyttävintä on kyllä vaikeaa keksiä. Ehkä se, että Otolla on paljon parempi muisti kuin mulla ja se on tarkempi kaikessa kuin minä. Eli siis ne eivät kuitenkaan ole huonoja piirteitä Otossa, vaan enemmänkin sellaisia juttuja, jotka ärsyttää joskus, koska itse olen suurpiirteisempi.

Otto vastaa: Ihaninta Iinassa on se, että se on noin kolmekymmentäseitsemän biljardia kertaa parempi ihminen kuin minä. Iina on edelleen mun esikuva monessa asiassa, uskomaton äiti ja mahtava vaimo. Jos kuitenkin jostain pitää repiä parantamisen varaa, niin on tuo nainen vähän kohelo. Unohtelee asioita, törmäilee paikkoihin jne jne. Itse olen niin kaikesta tarkka ja jatkuvasti valppaana, että välillä meinaa mennä tunteisiin. Mut aika pieniä juttuja loppupeleissä.

Miten pikkulapsiarki on vaikuttanut teidän suhteeseen? Miten pitää yllä kipinä parisuhteessa kun arki painaa päälle?

Meidän parisuhde on käytännössä koko olemassaolonsa ajan ollut pikkulapsiarkea. Ollaan aina ”jouduttu” keksimään, miten kipinöivä parisuhde yhdistetään pikkulapsiarkeen, joten se on meille se normi. Ei me edes tiedetä millaista se voisi olla, kun on vaan kaksi aikuista ja esim. samanlainen elämäntilanne muuten mitä meillä (talous, työt ym) nyt. Me ollaan saavutettu kaikki meidän elämän isot ja hienot asiat yhdessä, siinä pikkulapsiarjen tiimellyksessä. Se on parasta mitä me tiedetään, eikä muuta kaivata. Mä luulen, että meidän kipinä on säilynyt siksi, koska me jutellaan niin paljon ja osoitetaan rakkautta joka päivä, ja otetaan sitä kahdenkeskistä aikaa niin paljon kuin vain saadaan.

Onko kummallakaan ns. salaisia paheita, joista toinen ei tiedä, vaikka muuten tunnette toisenne niin hyvin?

Ei ole, kun ei kummankaan tarvitse salata toiselta mitään.

Onko toistenne tyylit sellaisia, mitkä kaikki natsaa, vai onko toisella paljon vaatteita mistä et pidä? Kysyttekö toistenne mielipidettä pukeutumisessa?

Aika hyvin kaikki natsaa, vaikka molemmilla on myös sellaisia vaatteita, joita toinen ei ekana olisi kaupasta valitsemassa. Enemmän keskitytään kuitenkin kehumaan niitä toistemme kivoja vaatteita, kun valittamaan niistä joista ei niin välitetä. Kysytään me jonkun verran mielipidettäkin, mutta yleensä jos on joku juttu jonka itse haluaa, niin ei siinä tarvitse toiselta kysellä. Tunnetaan myös toistemme maut aika hyvin ja mä uskallan helposti ostaa Otolle vaatteita ilman, että Otto on mukana. Ei ole sattunut hutiostoksia kertaakaan, kun tiedän koon, värimieltymyksen, materiaalit ja lempimerkit. Mä olen kyllä ehkä vähän rohkeampi maultani, että saatan ostaa sellaista, jota Otto ei itse olisi uskaltanut ostaa, mutta sitten kun mä ostan, niin siitä tuleekin hänen lempivaate.

Onko ollut vaikeaa jakaa lastenhoito ja kotityöt tasaisesti?

Kotitöiden jakamisesta mä kirjoitin pitkän postauksen juuri vähän aikaa sitten, mutta ei siis ole ollut hankalaa. Myös lastenhoito meillä on mennyt tosi hyvin, se on aina hoitanut lapsia kotona, kenelle se on ollut järkevämpää taloudellisesti. Esikoisen ja keskimmäisen kanssa mä jäin kotiin ja kuopuksen kanssa Otto oli puoli vuotta vanhempainvapaalla. Silloin kun ollaan molemmat kotona niin kaikki lastenhoito jakautuu tosi tasaisesti.

Sellaiset kysymykset ja vastaukset! Ihan älyttömän suuri kiitos kaikille, jotka lähettivät kysymyksiä. Aika paljon tuli myös sellaisia vinkkipyyntöjä, että miten me neuvottaisiin muita tekemään asia x. Mä jäin miettimään niiden osalta, että otan niitä varmasti toisessa asiayhteydessä esiin, koska nekin oli hurjan mielenkiintoisia, en vaan halunnut venyttää tätä liikaa ja viedä sitä ns. sivuraiteille, kun alkuperäisenä ideana oli tälle julkaisulle nimenomaan meidän oma parisuhde. Mut tosi mielellään kerron myös jotain vinkkejä jos niitä toivotaan.

Mä haastan tähän kaikki muutkin bloggaajat ja muut somevaikuttajat mukaan! Kysykää omilta seuraajiltanne rohkeasti mitä he haluavat tietää teidän parisuhteesta ja valitkaa mahdollisimman erilaisia kyssäreitä mukaan postaukseen, tai missä ikinä niihin vastaattekaan. #suoraapuhettaparisuhteesta