Just nyt tiistaina 20.2.2018

20.02.2018

Heräsin: Klo 6.17. Pelättiin eilen että tästä yöstä ei tulisi kovinkaan kokonainen, kun 1v sai rokotuksia ja niistä nousi korkea kuume hetkeä ennen nukkumaanmenoa. Kuume onneksi laski panadolilla, ja vauva nukkui tyytyväisenä koko yön, eikä herännyt kuin 16 minuuttia tavallista aikaisemmin. Hän on nyt jo viikon verran herännyt joka aamu klo 6.33 minuutilleen, ja olen alkanut itse heräämään automaattisesti klo 6.32. Ollaan täsmällisiä tyyppejä nähtävästi. Saa nähdä palataanko huomenna jo tavalliseen rytmiin, ja nukutaan taas 16 minuuttia pidempään?

Söin aamiaiseksi: Maustamatonta jugurttia, granolaa, pensasmustikoita, manteleita, pekaanipähkinöitä, (Lidlin) vihersmoothieta, klementiinin ja kahvia. Näin hiihtolomalla  herkutellaan aamuisin, nam!

Puuhasin lasten kanssa: Leivottiin yhdessä valkosuklaahippukeksejä lasten toiveesta. He halusivat myös tehdä meille omat drinkit, eli appelsiini-porkkanamehua ja mansikka lasin kylkeen. Kekseistä tuli super hyviä, ja leipominen oli helppoa. Keskimmäinen muisti niin hienosti hakea päiväkodista saamansa leipomishatun yläkerrasta, ja oikein antaumuksella muovaili kauniin pyöreitä keksejä pellille.

Söin lounaaksi: Edellispäivän jämiä, eli vietnamilaista maapähkinäkanaa cosmopolitan-salaattikäärössä. Oton kokkauksia, ja ai että oli hyvää vielä tänäänkin.

Liikuin: Pidin esikoiselle tanssitunnin, koska hän halusi oppia tanssimaan samalla tavalla kuin yksi tyttö jonka tanssivideoita ollaan katsottu yhdessä Instagramista. Me tanssittiin yhdessä kokonainen tunti, ja meille tuli HIKI. Hän oli niin reipas opettelija, ja hän päätti, että tästä lähtien pidetään kuulemma joka tiistai Instagram-tanssitunti. Hän harjoitteli vielä tunnin jälkeen itsekseen koko illan aina vähän väliä peilin edessä, ja halusi esittää tanssin isille heti kun hän tuli töistä. Vauva pyöri koko tanssitunnin ajan mukana, ja otti aina kädestä kiinni ja heilutti lantiota. Hän on ihan tanssityyppi.

Yllätyin: Kun esikoinen ei halunnut kuunnella Marcusta ja Martinusta tanssitunnilla, kun kuulemma ”ei jaksa aina samaa artistia”. Hän halusi kuunnella Ed Sheerania ja Marshmalloa.

Nauroin: Kun tajusin että meidän kuopus kutsuu syliä nimellä ”kukku”. Aina kun hän haluaa syliin, hän nostaa kädet ylös ja sanoo ”kukku” ja nyökyttelee. ”Kukku!” ”Haluutko sylkkyyn?” ”JOOOOOOOOOOOOOOOO”. Sylkky ilmeisesti kuulostaa samalta kuin kukku hänen mielestään. Hassu vauva.

Söin illalliseksi: Myös Oton kokkaamaa Tikka Masalaa ja täysjyväriisiä. Se oli herkullista, ja maistui lapsillekin. Talvella on ihanaa syödä ruokia joissa on vahva, mutta pehmeä maku. Otto on ottanut vetovastuuta ruuanlaitosta, että mä saan tehtyä sillä aikaa töitä. Mä rakastan itsekin kokkailla, mutta ihan kivaa että saa välillä tehtyä arkipäivinä esim. juuri ruuanlaiton ajan työhommia, kun Otto kokkaa yhdessä lasten kanssa (ja vauva tyhjentää kaikkia kaappeja ja laatikoita ja metsästää lattialle putoavia herkkupaloja).

Iloitsin: Huomisen työtapaamisesta, ja eräästä toisesta kivasta työprojektista johon pääsin mukaan. Se on jotain ihan uutta ja erilaista, mitä en ennen ole tehnytkään. Tämä vuosi on kyllä ehdottomasti uravuosi, vaikka tuntuukin hassulta sanoa niin samalla kun hoidan kotona meidän 1-vuotiasta. Mutta totta se on. Aikamoista palapeliä välillä, mutta sitäkin antoisampaa. Voi mitä kaikkea tämä vuosi voikaan tuoda vielä tullessaan, kun se on alkanut näin mahtavasti.

Katsoin lasten kanssa YouTubesta: Fail Armyn mokavideon. Me luetaan aina iltasatu joka ilta, paitsi kerran viikossa tai kahdessa he saavat katsoa iltasaduksi viiden tai kymmenen minuutin pituisen Fail Army -videon, yhdessä meidän kanssa. Tämä on alunperin Oton keksintö jo parin vuoden takaa. Lapsista on ihan megahauskaa saada välillä katsoa iltasaduksi höpsöjä mokia, ja ollaan aina kaikki täällä ihan että ”eiiii, apua, älä tee noin!!”.

Ajattelin: Että ihan parasta, että isommat tytöt ovat lomalla tämän viikon. Niin kivaa olla yhdessä heidän kanssaan, höpöttää aamusta iltaan ja touhuilla yhdessä. Meillä on kyllä maailman parhaat kolme tyttöä <3


Oliko tämä meidän viimeinen vauvavuosi?

01.02.2018

Kuva: Annina Segerman Photography

Kysymys, jota mulle on esitetty monta kertaa, ja jota olen itsekin pohtinut: oliko tämä meidän viimeinen vauvavuosi? En ihan rehellisesti sanottuna tiedä. Luultavasti kyllä, sillä kolme tuntuu juuri meille sopivalta, juuri nyt. Mutta toisaalta, me ollaan edelleen keskiverto esikoisen odottajia nuorempia molemmat, ja koko elämä vielä edessä. Mistä mä tiedän miltä elämä tuntuu kolmikymppisenä? Tai kolmivitosena? Tai sitten kun esikoinen on 18, eli 38-vuotiaana? Olen vasta 26. Eihän kukaan vielä voi tietää mihin elämä meitä johdattaa, ja muuttuuko se mieli lapsiluvun suhteen. Ja juuri nyt ei tarvitsekaan tietää.

Se on ihan saletti että tämä paletti on nyt pitkäksi aikaa kasassa tällaisenaan. Vaikka mun ura ei ole jäänyt kuopuksen takia tauolle, nyt on aika käyttää voimavaroja uusien vauvojen sijaan siihen, että Ottokin saa tavoitella omia unelmiaan. Nyt on hänen vuoronsa laittaa kaikki peliin uransa suhteen, ja mä keskityn pyörittämään omaa yritystäni, jonka suhteen arki on jo tasaantunut. Otto on tukenut mua mun uran rakentamisessa alusta asti, ja ollut se vakityöntekijä, jonka tuloihin pystyi luottamaan silloin, kun mä vasta toin muutamia hassuja roposia pöytään, jos niitäkään. Nyt on Oton vuoro tehdä töitä omien unelmiensa eteen, ja mun olla se tuki ja turva.

Vaikka esikoinen meneekin ekaluokalle, meillä on kuitenkin edelleen kolme pientä lasta. Ekaluokkalainenkin on pieni. Kolmeen pieneen meidän voimavarat riittävät loistavasti tällä hetkellä, samalla kun jaksetaan panostaa uraan, kotiin ja parisuhteeseen. En halua kokeilla, olisiko meistä juuri nyt jakamaan niitä voimavaroja vielä suuremmalle joukolle. Ehkä voisi ollakin, mutta silti nyt on hyvä näin. Mulle on tärkeää että pystyn täyttämään omat itselleni asettamat vaatimukset vanhempana, ja tämänhetkisessä elämäntilanteessa tiedän, että pystyn siihen.

Kuva: Annina Segerman Photography

Lopullista eitä en silti halua sanoa, enkä tehdä sitä päätöstä. Kun oven pitää pikkuisen raollaan, ei ahdista. Mä olen ikuinen vauvakuumeilija, eikä sitä helpota vaikka meillä olisi 35 vauvaa putkeen. Luultavasti vauvakuumeilen vielä 90-vuotiaana mummelinakin. Tunnen valtavaa onnea, mutta samalla pientä haikeutta aina kun näen raskaana olevia, tai vastasyntyneitä ihania pieniä ähisijöitä. Pientä haikeutta siitä, että olisi ihanaa kokea se taas, ja suurta onnea siitä, kun tiedän miten hurjan ihanan asian joku toinen saa kokea.

Puoliksi vitsillä toivoin raskausaikana, että tuleva vauvavuosi ei olisi helpoimmasta päästä, että voisin turhautua vauva-arkeen ja päästä vauvakuumeesta edes hetkeksi. Mutta ei, tämä vuosi on ollut aivan ihana, ja vauva-arki ihan parasta. Toki arkeen on mahtunut haastavampiakin hetkiä (no kenelläpä ei?), mutta silti tämä on ollut ihanampi vauvavuosi kuin ikinä osasin toivoa. Ja olen ollut omasta halustani vieläpä aivan kiinni vauvassa, eikä kertaakaan ole edes tullut sitä fiilistä, että kaipaisin tilaa tai aikaa vauvakuplan ulkopuolella. Ei todellakaan mitään lääkettä vauvakuumeeseen, kun tämän jälkeen tuntuu että olisin valmis ottamaan heti perään toisen samanlaisen vuoden. Ja huom. olen nukkunut vasta yhden kokonaisen yön.

Jotenkin se oli lohdullista, kun synnärillä vielä kolmannen lapsen synnyttyäkin toivotettiin tervetulleeksi takaisin ensi kerralla. En tiedä tuleeko sitä ensi kertaa koskaan, mutta se että joku sanoi niin, tuntui hyvältä. Katsotaan sitten joskus hamassa tulevaisuudessa, miten käy. Saattaahan se olla että me ei koskaan tehdä päätöstä, juuta eikä jaata, vaan se hetki vaan lipuu meidän ohitse, ja huomataan sitten olevamme 45-vuotiaita, ja kolmonen on vaan jäänyt meidän lapsiluvuksi. Tai sitten meillä on kymmenen vuoden päästä futisjoukkue kasassa, heh. Jos Otolta kysytään niin ei kyllä ole, ja kyllähän me kysytään häneltäkin.

Mutta niin, vastatakseni otsikon kysymykseen: tämä joko oli tai ei ollut meidän viimeinen vauvavuosi. Ken tietää, Barbie ei.

Ihanaa iltaa kaikille <3