Ihanat erilaiset perheet: Emilia & Minea

24.02.2019

Tämän vuoden aikana tulen esittelemään täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. Tänään on vuorossa sarjan toinen perhe. Ensimmäisen perheen tarinan voit lukea täältä

Emilia, 23 & Minea, 9kk, Nokia

Seisoin jännittyneenä nokialaisen kerrostalon tokassa kerroksessa, matkalla haastattelemaan Emiliaa, 23,  ja Mineaa, 9kk. En uskaltanut soittaa ovikelloa, etten vain herättäisi yhdeksän kuukauden ikäistä Minea-vauvaa. Oven avasi aurinkoisesti hymyilevä Emilia

– Minea just nukahti, eikä herää ovikellonkaan ääneen, kun hän on tottunut meidän koirien haukkumiseen.  

Saatiin heti alkuun rupatella siinä kaikessa rauhassa ja Emilia keitti meille teetä ja tarjoili herkullista piirakkaa. Oletimme vauvan nukkuvan ainakin tavalliset puolentoista tunnin päiväunet, vaan vauvapa heräsikin vain 20 minuutin jälkeen. Perus, vauvat osaavat aina yllättää. Iloinen ja hymyilevä Minea-vauva oli ihana lisä meidän haastattelutuokioon, eikä häirinnyt ollenkaan.

Kaikki alkoi järkytyksestä

Emilian matka äidiksi ei ollut se kaikkein tavallisin tarina. Emilia sairastaa dystoniaa, eli aivojen liikesäätelyn häiriötä. Hän joutui jättämään lääkityksen tauolle vauvan yrityksen ajaksi, joten kynnys lähteä yrittämään vauvaa oli suuri.

Emilia ja hänen aviopuolisonsa ehtivät yrittää vauvaa 1,5 vuotta, mutta vauvaa ei alkanut kuulumaan. He päättivät laittaa vauvahaaveet hetkeksi tauolle, kun mies pääsi opiskelemaan. Pian sen jälkeen raskaustesti kuitenkin näytti positiivista.

Vain hetkeä sen jälkeen, raskausviikolla 6, Emilian mies yllättäen haki avioeroa, ja Emilia jäi aivan yksin uuteen tilanteeseen.

– Aluksi tuli hirveä tunneryöppy, viha suru, epätoivo, kaikki iski samaan aikaan. Mutta siskot ja äiti olivat suuressa roolissa ja mun isovanhemmat myös. He auttoivat tosi paljon arjessa ja pitivät pinnalla silloin kun tuntui, että mikään ei suju.

– Että vaikka jäin yksin, niin tiesin, että eiköhän tästä selvitä, koska ympärillä on niin mahtava tukiverkko.

Migreenit & raskausmyrkytys

Emilian raskausaika ei ollut se helpoin mahdollinen, sillä hän kärsi pahoista, jopa kuusi päivää putkeen kestäneistä migreeneistä ja oli usein tiputuksessa sairaalassa niiden vuoksi. Loppuraskaudesta Emilialle tuli raskausmyrkytys ja hänen synnytyksensä käynnistettiin viikolla 36+6 sen vuoksi.

– Olin ollut jo viikon sairaalassa ja aivan valmis synnyttämään. Synnytys itsessään oli helppo ja mukava kokemus, ei nyt välttämättä ratkiriemukasta, mutta meni tosi hyvin kuitenkin. Mun vanhempi pikkusisko oli synnytyksessä doulana mukana. Hänellä olisi ollut samana aamuna pääsykokeet Turussa, mutta hän ei mennytkään kokeeseen, vaan tuli mun luo sairaalaan Turusta. Minea syntyi vähän ennen seitsemää illalla.

Emilia ja Minea olivat vielä viikon sairaalassa synnytyksen jälkeen ja Emilia alkoi olla jo aivan kypsä sairaalassa makoilemiseen.

– Äiti toi välillä koirat sairaalalle, että pääsin käyttämään koiria ulkona, ja äiti oli Minean kanssa siellä osastolla sen aikaa.

Kotona kaikki tuntui alkuun hämmentävältä, olihan tilanne aivan uusi. — Soitin melkein joka päivä äidille, että mitä pitää tehdä ja käytiinkin siellä melkein joka päivä.

Emilian äiti ja siskot asuvat samassa talossa, joten apu oli onneksi aina lähellä. Emilialla ei ollut aiempaa kokemusta vauvoista, joten kaikki tuli ihan uutena.

– Mutta eihän Mineallakaan ollut aiempaa kokemusta mistään, että yhdessä me tässä ollaan kaikki opeteltu, Emilia naurahtaa.

Yksinhuoltaja on kaikesta yksin vastuussa

Vaikka vauva oli avioparin yhteinen haave, Emiliasta tuli Minean yksinhuoltaja. Minea tapaa isäänsä kerran viikossa muutaman tunnin ajan, joten Emilia on täysin yksin vastuussa vauva-arjen pyörittämisestä.  

– Siitä tulee paineita, että osaa hoitaa kaikki asiat niin kuin pitää, kun ei voi tukeutua siihen toiseen aikuiseen.

Omat haasteensa pikkuvauva-arkeen toivat Emilian sairastamat seitsemän rintatulehdusta. Onneksi äiti ja siskot olivat lähellä, ja auttoivat silloin, kun Emilia oli todella kipeänä. Viiden kuukauden ikäisenä Minea lopetti yhtäkkiä syömisen kokonaan, ja Emilia ja Minea joutuivat osastohoitoon useampaankin kertaan. Painon laskun kanssa taisteltiin kaksi kuukautta, mutta vihdoin alun vaikeudet ovat alkaneet väistymään ja elämä on ollut tasaisempaa.

Ensimmäisten kuukausien vaikeuksien jälkeen arkeen vaikuttaa kuitenkin edelleen myös Emilian päivittäin oireileva dystonia. Emilian olkapäät ja lavat menevät pois sijoiltaan ja lavat myös liukuvat virheasentoihin.

– Silloin kun ne on pahasti pois paikoiltaan niin mulla on tosi pienet liikeradat. En saa nostettua lautasta kaapista tai pestyä tukkaa tai välttämättä edes nostettua Mineaa sängystä. Pahana päivänä ihan kaikki on tosi vaikeaa, ja kun Mineakin alkaa olla iso ja painaa, niin se tuntuu käsissä. Välillä ne saattavat muljahtaa jopa kymmenen kertaa päivän aikana.  

Arjesta oppii selviämään

Oma vahva tahto ja Emilian periksiantamaton luonne on kuitenkin auttanut selviämään hankalistakin hetkistä. Asiat on saatava hoidettua arjessa dystoniasta huolimatta ja suurin tsemppari on tietenkin Minea, jonka kanssa ei vaan voi jäädä itse makaamaan sänkyyn. Emilia on löytänyt keinoja pärjätä Minean kanssa silloinkin, kun kädet ovat kipeät.

– Jos Minea makaa pinnasängyssä, annan hänelle kädet ja hän vetää itsensä istumaan, Emilia kertoo.

Hän saa Minean nostettua helpommin pystyasennosta ja he opettelivat tekniikan jo silloin, kun Minea oli tosi pieni.

– Jos dystonia on tosi pahana, niin joudun ottamaan särkylääkettä, jonka kanssa en saa imettää. Siitä tulee välillä meille erimielisyyksiä Minean kanssa, että imetänkö vai en. Onneksi äiti, sisko ja isovanhemmat auttavat myös tarvittaessa.

Emilia on kokenut saaneensa paljon apua ja tukea myös neuvolasta. Perhetyön ohjaaja on käynyt neuvomassa ja auttamassa arjessa silloin kun on ollut hankalaa.

– Silloin syömisongelmien aikaan, kun se oli henkisesti itselle niin raskasta, niin oli ihanaa, että sai apua ja tukea enemmän. Olen kokenut, että perhetyö on aina ollut meidän puolella helpottamassa meidän elämää ja tukemassa.

Vauva-arki on palkitsevaa

Vaikka vauvavuoteen on mahtunut monia hankaluuksia, Emilia kokee vauva-arjen olevan ihanaa ja palkitsevaa. Minea on ollut helppo ja perustyytyväinen vauva, jonka kanssa tavallisen arjen pyörittäminen ei ole yhtään hankalaa. Parasta on se, että arki on omannäköistä:

– Me päätetään itse Minean kanssa mitä me halutaan tehdä. Mennään paljon ja tehdään paljon ja kyläillään paljon. Ja jos joskus tuntuu että ei huvita mennä niin sitten ei mennä.

Yksinhuoltajana tukiverkko on kultaakin kalliimpi voimavara arjessa ja sitä Emilia osaa kyllä arvostaa. Kun saa välillä omaa aikaa, jaksaa paremmin pyörittää arkea. Emilialla on myös uusi parisuhde ja välillä hän pääsee käymään treffeilläkin.

Emilia ja Minea käyvät yhdessä vauvakahvilassa, uimassa ja muskarissa joka viikko. Etukäteen Emilia oli ajatellut vaunuttelevansa enemmänkin, mutta Minea ei ole aivan samaa mieltä rattaissa istumisesta. Onneksi on löytynyt muuta mielekästä yhteistä tekemistä. Se, että lähtee rohkeasti erilaisiin vauvaharrastuksiin tai muskareihin on hyvä keino löytää paljon niitä ihmisiä jotka on samassa elämäntilanteessa ja joista saa vertaistukea ja kavereita.

– Me tehdään kaikki yhdessä Minean kanssa ja meillä on ihan meidän omat jutut. Se on ihanaa, että me ollaan niin tiivis porukka yhdessä Minean ja mun siskojen ja äidin kanssa. Se on yksi ihanimmista asioista elämässä. Siskot on mua nuorempia ja Minea on eka lapsenlapsi äidille niin hän saa hirveästi huomiota.

Paluu työelämään

Loppukeväästä Emilia on palaamassa takaisin työelämään, mikä tarkoittaa suurta muutosta rauhalliseen vauva-arkeen. Vaikka muutos jännittää, Emilia on myös luottavaisella mielellä tulevasta hoitopaikasta, jossa Emilia siskoineen on myös ollut hoidossa pienenä.

– Siellä on edelleen semmosia ihmisiä töissä jotka on hoitaneet mua ja mun siskoa.

Tulevaisuudelta Emilia toivoo tasaista arkea ilman sen suurempia sairastumisia tai hankaluuksia kummallekaan. Toiveissa siintää myös pikkusisarus Minealle.

– Kun on itse kasvanut siskojen kanssa, niin sitten haluaisi, että omillakin lapsilla olisi sisaruksia.

Vaikka alkutaival äitinä ei ole ollut helpoin mahdollinen, kaikki on ollut sen arvoista.  

– Tekisin vaikka heti uudestaan, Emilia sanoo hymyillen.

Emilian terveiset tuleville vanhemmille:

– Pitää kuunnella itseään ja antaa itselleen luvan välillä ottaa senkin päivän, että sairastaa. Silloin kun kaikki ei mene ihan putkeen, pitää muistaa olla armollinen. Kannattaa rohkeasti pyytää ja hakea apua jos tarvitsee. Terveetkin ihmiset tarvitsevat joskus apua, ja varsinkin jos joku sairaus hankaloittaa arkea niin on tärkeää, että osaa ja muistaa pyytää apua.

Ei se yksinhuoltajuuskaan ole niin kamalan raskasta, mitä kaikki aina pelottelee. Mäkin sain koko ajan kuulla että ikinä ei nukuta ja kaikki kaatuu päälle. Mä haluaisin ennemmin sanoa ihmiselle jolla muutenkin on koko elämä muuttumassa, että kyllä sä pärjäät ja kyllä kaikki menee ihan hyvin ja asiat järjestyy.

Mä haluan kiittää ihan mielettömän paljon huikeaa Emiliaa siitä, että hän lähti mukaan tähän sarjaan! Tuollaista rohkeutta, elämän iloa ja niin loistavaa asennetta ei voi kuin ihailla. Emilia ja Minea olivat aivan ihana perhe, jonka luona oli niin iloinen ja lämmin tunnelma. Vaikka elämä ei todellakaan ole aina helppoa, vaan välillä myös ihan älyttömän haastavaa ja raskasta, siitä arjesta voi löytää sen onnen ja ilon. Kiitos Emilia ja Minea, oli suuri kunnia saada käydä teidän luona Nokialla.

Haluan myös kiittää hurjasti teitä palautteesta, jota laitoitte ensimmäisen sarjan postauksen jälkeen! Niiden pohjalta mä muokkasin kirjoitustyyliä siitä ensimmäisestä tekstistä vähän haastattelumaisempaan suuntaan. Tämä postaussarja on mulle ihan uusi juttu, enkä ole törmännyt ihan samantyyliseen postaussarjaan koskaan itse missään blogissa (varmasti niitä on, mutta en vaan ole itse nähyt), joten oli aikamoista opettelua mullekin, että miten lähden tämän toteuttamaan. Mähän en ole mikään ammattikirjoittaja, vaan itse opetellut kaiken mitä teen. Siksi kaikki ei aina ole mulle ihan itsestäänselvyyttä, eikä joku 1500 sanan haastattelun tekeminen ihan vielä lähde suoraan ulkomuistista. Mutta opetellaan, opetellaan. Teidän palaute ja neuvot on kultaakin kalliimpaa <3 


Kotipäivä paras päivä

23.02.2019

Eilisen ajopäivän ja touhun täyteisen hiihtolomaviikon jälkeen me päätettiin viettää tänään ihan vaan kotipäivää. Oltiin kaikki sen tarpeessa, että saa vaan olla. No, kaupassa käytiin aamupäivällä tekemässä viikoksi ruokaostokset. Siksi mulla vielä oli farkut jalassa näissä kuvissa, mutta sitten vaihdoin minäkin yökkärihousuihin ja chillailtiin koko päivä rennosti. Mä en osaa lähteä verkkareissa kauppaan vieläkään, mutta treenitrikoissa pystyn. Nyt mulla oli kuitenkin kaikki ne pesussa, niin ahtauduin aamulla farkkuihin. Onneksi nämä on mun mukavimmat farkut, tuntuu melkein verkkareilta jalassa.

Vuokrattiin Pikkujalka-elokuva, herkuteltiin poppareilla ja penkkarikarkkien jämillä (siis niitä on vieläkin ihan tuhottomasti jäljellä vaikka otettiin ne mukaan Ouluun), pelattiin muistipeliä, syötiin pastaa ja luettiin kirjoja. Täydellistä rentoa tekemistä koko perheelle. Pikkujalka me käytiin jo syksyllä katsomassa kutsuvierasnäytöksessä isojen tyttöjen kanssa, mutta se oli niin symppis ja hauska, että haluttiin näyttää se myös Otolle ja kuopukselle. Tykkäsivät muuten molemmat siitä! Siinä on ihanat musiikit ja tarina ja meidän perheelle ainakin kolahti ihan täysillä, voin katsoa vielä kolmannenkin kerran.

Välillä tällaiset kotipäivät tekee niin hyvää. On ihana nähdä kaikkia ja tehdä kaikkea hauskaa, mutta välillä hauskinta on olla vaan sohvalla koko perhe. Tänään oli juuri sellainen päivä. Onneksi lapsetkin tykkäsivät ideasta, ja taisivat nauttiakin siitä, että ei tehty mitään sen ihmeempää.

Huomiseksi meillä on suunnitelmissa brunssi keskustassa ja illalla ajateltiin keksiä vielä jotain hauskaa, joku viimeinen loppuhuipennus hiihtolomalle. Ehkä leffaan tai uimaan, tai sitten luistelemaan, jos on tarpeeksi kylmää. Täytyy vähän jutella vielä minien kanssa, että mikä olisi kaikkein mieluisinta. Sitten alkaa taas arki ja ihan uudet kujeet, sillä maanantaina me aloitetaan taaperon kanssa päiväkotiharjoittelu. Niin jännittävää!

Jos joku on muuten odotellut jo ihanat erilaiset perheet -sarjan seuraavaa osaa, niin huomenna klo 21.oo ilmestyy! Kannattaa silloin siis kurkata tänne blogiin. Mä olen ihan super innoissani tästä tokasta osasta, koska perhe oli niin ihana (niinkuin ekakin). Musta myös tuntuu, että nyt tokalla kerralla tämä kirjoitusprosessi oli itselleni helpompi, kun kyseessä ei ollut se jännittävä ensimmäinen kerta. Ekalla kerralla mua jännitti ihan hirveästi tehdä jotain uutta, ja toki mua nytkin jännitti se, että tykkäähän perhe siitä, mitä olen kirjoittanut. Mutta muuten ei jännittänyt enää niin paljon, enemmänkin on sellainen innostunut ja kutkuttava fiilis! Mutta huomenna siis, klo 21.00!

Ihanaa lauantai-iltaa kaikille <3

Tykkäättekö tekin pitää välillä kotipäiviä? Mikä lasten / koko perheen leffa on viime aikoina ollut teistä hyvä?