Täällä on vaan niin parasta

29.06.2019

Ollaan oltu jo yli viikko täällä Oulussa, eikä mulla ole vielä yhtään koti-ikävä. Oikeastaan on jo valmiiksi ikävä tänne, vaikka ollaan täällä vielä muutama päivä. Tiedän, että olen sitten ihan fiiliksissä kesä-Helsingistä kaikkine mahdollisuuksineen kunhan sinne päästään, mutta just nyt on vaan niin hyvä olla täällä.

Sitten kun me ollaan kotona, mulla tulee ikävä saunailtoja mun tädin kanssa, sitä miten voidaan vaan lähteä Oton kanssa käymään kaupassa tai valokuvaamassa vaikka joka päivä kahdestaan, sitä miten paljon pihalla on tilaa pelata jalkapalloa ja sitä miten helppo on mennä piipahtamaan vaikka mun äidillä tai mun papalla. Kesä ja lämpö ja mun tädin piha on taas saaneet miettimään sitä, miten hitsin paljon me nautitaan siitä, kun ympärillä on tilaa ja iso piha. En kestä miten meidän toiveet ja tarpeet oman kodin suhteen vaihtelee niin täydellisesti vuodenajankin mukaan. Talvella tuntuu, että mehän pärjätään vaikka ilman parveketta ja kesällä tuntuu, että asutaan pihalla. Niin ristiriitaista.

Joka tapauksessa, me ollaan nautittu hirveästi täällä olosta. En osaisi kyllä kuvitella kesää lasten kanssa ilman kunnon lomaa Oulussa. Koko meidän perhe rakastaa täällä hengailua. Vaikka meillä ei ole omaa mökkiä, niin tänne tuleminen on meille vähän kuin se mökkiloma. Toki ollaan keskellä kaupunkia, eikä täällä ole mitään venettä tai järven rantaa, mutta täällä on rento meininki, paljon tilaa ja ne rakkaat ihmiset. Helppo irtautua Helsingin hälinästä ja antaa aivojen levätä. Kesällä parasta on se, kun on aikaa olla täällä rauhassa. Talviaikaan reissut on niin paljon lyhyempiä, että on aina kiire tavata mahdollisimman paljon ihmisiä lyhyen ajan sisällä. Kesällä voi hyvällä omallatunnolla viettää täällä päivän ilman yksiäkään treffejä.

Tällä viikolla ollaan mun ja Oton treffien lisäksi käyty mun äidillä siivoamassa, ulkoiltu paljon ja saunottu kahdesti. Lapset kävivät leffassa mun serkun kanssa ja olivat yhden yön yökylässä mun äidllä. Mä oon nähnyt paria mun oululaista ystävää ja käynyt lenkillä mun tädin kanssa. Ollaan laitettu ruokaa porukalla ja katsottu leffaa. Tänä viikonloppuna on mun serkun rippijuhlat ja täällä on kunnon hulinat, mä autan tänään koristelemalla voileipäkakut ja huomenna siivoilemalla. Yhdessä tekeminen on ihanaa.

Ollaan vietetty pitkä kesäloma täällä Oton kanssa siitä asti kun ollaan alettu seurustelemaan. Kerran pidettiin välivuosi, silloin kun keskimmäinen oli ihan pikkuvauva vuonna 2013. Mutta sitä ennen ja sen jälkeen Oulun lomat on kuuluneet meidän kesiin ihan samalla tavalla kuin ne kuuluivat myös mun lapsuuden kesiin. Eilen kun meidän keskimmäinen pötkötteli riippumatolla, mä nappasin hänestä pari kuvaa.

Hän sitten muisti itse, että ”äiti muistatko ne riippumattokuvat, joita otettiin musta Oulussa kun mulla oli delfiinimekko päällä.” Ja todellakin muistin, oli pakko kaivella ne täältä blogista esiin (ihanaa kun olivat tallessa) ja verrata. Miten hurjasti hän on kasvanut, kuvat on napattu 4 vuotta sitten kesällä vuonna 2015. Sama 3€ Flying Tiger Copenhagenista ostettu hattu tosin käytössä hänellä (ja pikkusiskolla) edelleen.

Mä uskon, että näistä lomapäivistä Oulussa syntyy lapsille ihania ja rakkaita kesämuistoja sekä tiivis suhde mun puolen sukuun. Se on aina ollut mulle tärkeää, että pitkästä välimatkasta huolimatta on läheiset välit. Aion pitää siitä kiinni ja toivon, että mun lapsetkin pitävät siitä kiinni sitten joskus, kun kasvavat itse aikuiseksi ja päättävät itse lomistaan.

Loppuun vielä kuva, jonka meidän esikoinen nappasi mun kameralla eilen. Mä en kestä miten iso tyyppi hänestäkin on jo tullut, että osaa ottaa niin hyvin rajattuja ja tarkkoja kuvia! Olen miettinyt, että annan mun varakameran hänelle käyttöön, kun hän kovasti tykkää kuvaamisesta. Valokuvaus voisi olla kiva harrastus liikunta- ja musiikkiharrastusten lisäksi ja se on kiva siitä, kun sitä voi harrastaa just silloin kun itsestä siltä tuntuu.

Meillä on täällä kaikki hyvin ja kesäiset juhlat (eli paljon kakkua) huomenna edessä! Ihanaa kesäistä viikonloppua kaikille <3


Se kaikkein paras ei ehkä ole vielä tapahtunut

26.06.2019

Olen käynyt läpi tämän elämänvaiheen aiemminkin: sen, kun perheen kuopus alkaa olla pari-kolmevuotias ja intensiivisimmät pikkulapsivaiheen vuodet ovatkin jo takana. Kun yhtäkkiä aikaa ja aivokapasiteettia on taas niin paljon enemmän: se kuopus onkin jo kovin omatoiminen ja yhtäkkiä itse pysähtyy vaan miettimään, että hitto – mitäs nyt?

Tämä on kolmas kerta kun mulle iskee se fiilis, että nyt äkkiä jotain sutinaa. Tämä on juuri se elämänvaihe, jossa me käydään läpi ne samat keskustelut. Pitäisikö hankkia vihdoinkin se koira nyt kun on rauhallista? Pitäisikö sitä ja pitäisikö tätä. Tämä on myös juuri se elämänvaihe jossa mulle iskee aina uudelleen vauvakuume ja pahasti. Kun ei enää olekaan sitä ihan pientä nuuskuteltavaa vauvaa, vaan on se omatoiminen 2-vuotias, joka aamulla pukee itse kengät jalkaan ja hiippailee hiiren hiljaa ulos pomppimaan mun kummipojan trampoliinille ja huutelee sitten ulkoa, että ”ISI KATO!”. Tämä on juuri se vaihe elämästä, kun tuntuu, että pitäisi nyt äkkiä kehitellä jotain isoa ja ja jännittävää.

Kirjoitin jo vuonna 2014 siitä  tunteesta, että nyt ne meidän kaikki elämän isot saavutukset ja huippuhetket on takana. 23-vuotiaana. Surin sitä, että ei ehkä enää koskaan tulla tuntemaan niin suuria tunteita ja kokemaan niin suuria ja jännittäviä asioita, kuin esikoisen ja keskimmäisen syntymä tai meidän häät. Siihen asti meidän yhteinen elämä oli ollut yhtä huippuhetkeä. Joka vuosi tapahtui monta vuotta putkeen jotain niin suurta ja tajunnan räjäyttävää, että se ihan tavallinen arki ilman mitään suurta odotettavaa asiaa tuli jotenkin puskista. Yhtäkkiä ei ollutkaan synnytyksiä ja sormuksen pujottamista alttarilla. Oli ”vain” arkea.  Pohdin silloin, että onko elämä siitä eteenpäin pelkkää alamäkeä.

Onneksi mä myös silloin ymmärsin jossain määrin sen, mikä vain vahvistuu vuosi vuodelta: Arki on sitä elämää ja ne kaikki isot jutut on vain ekstraa siihen päälle. Arki on se, mihin pitää panostaa täysillä ja mistä pitää tehdä itsensä näköistä. Mutta vaikka sen ymmärtää ja vaikka toimii itse sen ajatuksen pohjalta, se ei poista sitä, että välillä iskee kuitenkin kaipuu niihin elämän käännekohtiin. Se ei poista sitä, että tämä tunne iskee mulle aina jossain vaiheessa koetun suuren elämäntapahtuman jälkeen uudelleen. Vaikka arki on sellaista, että siitä nauttii täysillä ja elää hetkessä, se ei poista sitä, etteikö välillä kaipaisi niitä suuria tunteita.

Vuoden 2014 jälkeen meidän elämä on ollut kaikkea muuta kuin rauhallista. Joo, lapset ovat kasvaneet ja heidän osalta elämä on jossain määrin rauhoittunut pikkuvauvavaiheesta, mutta se muu elämä siinä ympärillä on mennyt koko ajan eteenpäin. Vauhdilla. Mutta me ollaan vaan niin totuttu tässä kuluneen kahdeksan vuoden aikana siihen, että se muu elämä rullaa siinä lapsiperhearjen ympärillä koko ajan, ettei yleensä edes tajuta ajatella niitä muita huippuhetkiä. Vaikka se koko muu elämä on edennyt kuluneiden viiden vuoden aikana hillitöntä vauhtia, suurimmat tunneryöpyt olen kokenut silloin kun meidän kuopus syntyi ja silloin kun vietettiin 5v-hääpäiväbileitä läheisten kanssa.

Mulle mun suurimmat saavutukset ovat omassa perheessä ja rakkaudessa ja ne kaikkein suurimmat onnistumisen tunteet saan hetkistä, jotka liittyvät niihin. Vaikka olen näinä vuosina saavuttanut esimerkiksi uralla monia asioita, joista olen haaveillut pitkään, ne eivät ole luoneet mulle yhtä suuria onnistumisen tunteita kuin vaikka oman lapsen syntymä. Ne ovat vaan tapahtuneet tavallaan siinä sivussa. Se on ihan hölmöä. Miksi en osaa nauttia niistä asioista yhtä paljon? Miksi en koe omia urasaavutuksiani samanlaisina huippuhetkinä kuin perhesaavutuksia? Ja miten voisin oppia pitämään niitä suuremmassa arvossa?

Siinä on mulle haaste tuleville vuosille. Taito, jonka haluan oppia.

Luulen, että se liittyy siihen, että ensimmäiset suuret onnistumisen tunteet joita koin elämässä, olivat juuri lasten syntymät ja häät. En tiennyt muusta. Ja sitten mikään muu ei vaan enää tuntunut samalta, tietenkään. Onhan se vähän hankalaa, kun vertaa kaikkea siihen hetkeen kun sai oman lapsen ensimmäistä kertaa rinnalle. Harva tunne on yhtä voimakas. Mutta eihän saavutuksia edes pitäisi vertailla keskenään. Suuri osa ihmisistä kokee ensin opiskelu- ja urasaavutuksia ja vasta myöhemmin (jos ollenkaan) sen fiiliksen kun menee naimisiin tai saa lapsen. Mulla meni toisinpäin.

Mä myös tuppaan aina unohtamaan oman ikäni ja vaatimaan itseltäni ehkä liikaa. Olen vasta 27-vuotias – mulla on koko elämä vielä edessä. Ikääni nähden olen saanut kokea jo ihan älyttömän monta huippuhetkeä. Olen ihan älyttömän onnekas kun saan elää mun unelmaa joka päivä, eikä sitä saa unohtaa arjen tiimellyksessä. On tärkeää pysähtyä huomaamaan, miten hyvin asiat on. Se on myös vähän pelottavaa. Voisinko muka olla niin onnekas, että niitä huippuhetkiä ja unelmien elämistä olisi vielä lisää luvassa?

Voisin. En suostu ajattelemaan, että tästä eteenpäin elämä olisi pelkkää alamäkeä.

Viime aikoina kun se tunne on aina joskus iskenyt jälleen, olen haastanut itseni. Olen haastanut itseni hiljentämään sen äänen ja ajattelemaan, että mä en edes tiedä mitä kaikkea ihanaa on vielä tulossa. Voihan olla, että ne mun elämän parhaat hetket on vasta edessäpäin. Ehkä koen joskus elämässäni vielä suurempia tunteita kuin kaikki tähän koettu yhteensä. Enhän mä mitenkään voi tietää, mitä kaikkea ihanaa on vielä edessä, enkä mitenkään voi tietää, että kaikki ihana olisi jo takana.

Voin vain koettaa tehdä parhaani ja nauttia joka hetkestä. Voin opetella fiilistelemään täysillä niitä urasaavutuksiakin ja nauttia arjesta. Ja mistäs sen tietää, vaikka joskus tulisin vielä kokemaan niitä elämää suurempia tunteita myös liittyen rakkauteen ja omaan perheeseen, vaikka niiden aika ei juuri tällä sekunnilla olisikaan. Kun ajattelee näin, tulee jopa sellainen kutkuttavan ihana fiilis. Vitsi, mitä kaikkea siistiä edessä voi odottakaan, mistä en vielä edes tiedä, eikä mun tarvitsekaan.

On tärkeää, että on tulevaisuuden suhteen positiivisella fiiliksellä ja avoimin mielin, mutta vielä tärkeämpää on huomata ne kaikki ihanat asiat arjessa ja olla tässä ja nyt. Jos tulevaisuus pitäisikin jonkun ihanan sijaan sisällään jotain surullista, kaikkein surullisinta olisi huomata, että en nauttinut silloin kun oli mahdollisuus.

Sellaisia ajatuksia tähän kesäiseen keskiviikkoon. Näitä olen pyöritellyt mielessäni monta viikkoa, oikeita sanoja etsien. Tänään nautin siitä, että lapset ovat yökylässä mun äidillä ja me vietetään Oton kanssa treffi-iltaa Oulussa.

Oletteko muut kokeneet samaa? Onko teille tullut sellaista tyhjyyden tunnetta elämän suurien käännekohtien jälkeen? Miten olette päässeet siitä eroon? Mitä te odotatte just nyt?