Yhteiskunnallinen kampanja: Väestöliitto

Sain viime viikolla kouraani raskaustodistuksen neuvolasta ja jälleen on aika suunnitella, miten me jaamme perhevapaat Oton kanssa vauva-aikana. Tämä on jo neljäs kerta kun niitä jaetaan ja sävelet ovat selvät. Yhtä selvää kuin Suomessa edelleen on suurimmalle osalle perheistä, että äiti pitää perhevapaat pääosin, on meille se, että Otto jää kotiin ensin isyysvapaalle ja heti mun pakollisen osuuden loputtua vanhempainvapaalle, jonka hän pitää kokonaisuudessaan.

Miksi näin? No, siihen on monta syytä. Tärkeimpänä syynä se, että tehtiin näin jo kerran ja se oli hienoin ajanjakso meidän elämässä tähän asti, yhtään liioittelematta. Hienoa siitä teki se, että me saimme molemmat vanhemmat olla kotona vauvan kanssa, kokea ne ensimmäiset hetket, elää kiireetöntä arkea ja saada paussin oravanpyörästä. Vaikka tein töitä jo pian synnytyksen jälkeen, läpi vauvavuoden, se vuosi tuntui pitkältä yhteiseltä lomalta, koska saatiin olla yhdessä. Tein töitä pääosin vauvan nukkuessa tai ulkoillessa Oton kanssa ja muu aika me vietettiin yhdessä koko perhe. 

Koko perheen yhteisen hyvinvoinnin lisäksi toinen ihan yhtä tärkeä syy on se, että Otolla on yhtäläinen oikeus jäädä perhevapaalle kuin mullakin ja muodostaa tasa-arvoisena vanhempana suhde omaan lapseensa alusta asti. 

Meille molemmille on ihan valtavan tärkeää se, että kumpikaan vanhemmista ei ole toisen apulainen tai satunnainen lastenhoitaja toisen kantaessa päävastuun. Halutaan olla molemmat yhtä paljon mukana ja olla kumpikin niitä, joita lapset huutelevat silloin kun tarvitsevat apua jossain tai haluavat kertoa jotain. 

Kun meidän esikoinen syntyi vajaat 10 vuotta sitten, Otto sai juuri samana päivänä vakituisen työpaikan. Itselläni taas ei ollut lainkaan työtä tai koulua, johon palata. Silloin emme edes miettineet muita vaihtoehtoja kuin sen, että minä jään kotiin vauvan kanssa, vaikka toki muitakin vaihtoehtoja olisi ollut. Olisin voinut esimerkiksi hakea kouluun ja opiskella samalla, mutta sitä en silloin tehnyt. Silloinkin Otto piti kuitenkin omat isyysvapaansa täysimääräisinä, ensin ne viikot yhtäaikaa mun kanssa ja myöhemmin vielä ne loput päivät mun vanhempainvapaan loputtua. 

Myös meidän toisen lapsen kanssa minä olin se meidän automaattinen valinta, eikä edes mietitty muita mahdollisuuksia. Olin jo valmiiksi 1,5-vuotiaan kanssa kotona ja jatkoin kotona oloa sitten hänen ja vauvan kanssa. Myös toisen lapsen isyysvapaista Otto piti kuitenkin koko oman osuutensa ennen kuin lapsi täytti kaksi vuotta. Näin jälkikäteen ajateltuna olen toki kiitollinen näistä omista vuosistani kotona, ilman niitä en olisi ehkä perustanut ja kehittänyt blogiani ja muita somekanaviani ja luonut niistä itselleni uraa, joka taas vuosia myöhemmin on mahdollistanut perhevapaiden tasa-arvoisen jakamisen.

Olemme alusta asti pyrkineet tasa-arvoiseen parisuhteeseen ja vanhemmuuteen, mutta on ollut paljon tiedostamattomia asioita, joihin on kiinnittänyt huomiota ja joita on osannut muuttaa vasta kun on saanut enemmän tietoa ja kokemusta. Oton vanhempainvapaalla oli isä-lapsisuhteen kehityksen lisäksi ihan valtavan suuri merkitys koko meidän arkeen myös tänä päivänä. 

Siinä missä monet metatyöt ennen olivat automaattisesti sen kummempia miettimättä mun vastuulla, vanhempainvapaan aikana Otto otti niistä reilusti koppia ja ottaa edelleen. Kumpikin meistä vanhemmista pysyy ihan yhtä hyvin kärryillä lasten koulujutuista, kerhoon ilmoittautumisista, kaverisynttäreistä lahjoineen (no toki ei nyt korona-aikana), hammaslääkäreistä, opettajien joululahjoista ja päiväkodin naamiaisista. 

Vanhempainvapaan aikana Otto innostui myös kokkaamisesta. Ennen hän teki ruokaa ehkä kerran viikossa tai parissa, nykyisin hän tekee ruokaa ehkä viitenä päivänä seitsemästä, koska nauttii siitä niin paljon. Ja niinä kahtena muunakin päivänä hän huvin vuoksi leipoo tai kokeilee tehdä kombuchaa.  Nämä ovat vain pieni murto-osa niitä positiivisista vaikutuksista, joita perhevapaiden tasa-arvoisella jakamisella on arkeen ollut. 

Me päädyttiin jakamaan perhevapaat näin, koska se tuntui meille järkevältä. Mun oli työn luonteen vuoksi mahdotonta olla täysin tekemättä töitä vauva-aikana, mutta erittäin mahdollista yhdistää työntekoa vauva-arkeen ja kotona oloon. Otolle taas oli mahdollista jäädä pitkälle perhevapaalle ja työpaikalla sille näytettiin alusta asti vihreää valoa, kuten tälläkin kertaa. Oton jälkeen hänen tiimistään muutama muukin isä jäi perhevapaalle ja Otto on kannustanut kaikkia ystäviä jäämään, koska kokemus oli hänelle niin mullistava ja hieno. 

Vaikka Otolla perhevapaalle jääminen sujui hienosti työpaikan puolesta, näin ei kuitenkaan kaikissa työpaikoissa vielä ole. Vaikka lainsäädäntö puoltaa molempien vanhempien oikeutta jäädä perhevapaalle, työelämässä on vielä paljon niitä asenteita, että kotiin jääminen on vain äidin tehtävä. Onneksi kulttuuri muuttuu jatkuvasti yksi isä ja yksi työpaikka kerrallaan. Toivon, että joskus tämä mun postaus tuntuu absurdilta tuulahdukselta jostain keskiajalta, “miten on voitu ajatella, että kotiin jääminen olisi vain toisen vanhemman tehtävä?!”. 

Toistaiseksi kuitenkin valloillaan on edelleen se ajatus, että kotiin jääminen vauvan kanssa kuuluu pääosin äidille ja suurin osa isistä käyttää vain itselleen korvamerkityt isyysrahapäivät, tai osan niistä. Moni toimii edelleen kuten me 10 vuotta sitten, eikä edes pysähdy ajattelemaan hetkeksi erilaisia vaihtoehtoja tai niiden vaikutuksia vauvavuotta pidemmälle. 

“Kelan lapsiperhe-etuustilaston mukaan vuonna 2019 kaikista vanhempainpäivärahojen saajista miesten osuus oli 42 prosenttia, mutta vanhempainpäivärahapäivistä miehet pitivät vain 11 prosenttia. Naiset käyttivät 98 prosenttia vanhempien kesken jaettavissa olevista vanhempainrahapäivistä. Vanhempainrahaa maksetaan äitiysvapaan jälkeen alkavalta vanhempainvapaan ajalta.” (lähde: THL)

Viidennes isistä ei käytä perhevapaita lainkaan. (lähde: THL)

Nämä ovat melko hurjia lukuja monella tapaa. Nämä ovat hurjia lukuja tasa-arvoisen työelämän ja tasa-arvoisen vanhemmuuden kannalta. Aitoa tasa-arvoa ei kauniista puheista huolimatta voi saavuttaa silloin kun perhevapaiden jakamisessa on näin valtava epätasapaino. Perhevapaauudistusta tarvitaan kipeästi. 

Yleisin vasta-argumentti sille, miksi mies ei voi jäädä kotiin on raha. Se mainitaan heti ensimmäisenä, automaattisena vastauksena usein ilman, että sen pohjalta on kuitenkaan tehty oman talouden vaikutusten osalta minkäänlaisia laskelmia. Väestöliitto teki yhteistyössä Oxford Researchin kanssa laajat laskelmat, joissa selvitettiin perhevapaiden erilaisten jakomallien vaikutuksia suomalaisten perheiden kokonaisvuosituloihin. Tutkimus on erittäin mielenkiintoista luettavaa. Lyhyesti tiivistettynä: 

“Ainoastaan tilanteissa, joissa vanhempien välinen tuloero on hyvin suuri, voi perheessä olla syytä tarkastella perhevapaiden jakamista taloudelliselta kannalta. Kun tuloerot ovat kohtalaisen pienet, on perheille taloudellisesti kannattavin vaihtoehto jakaa vapaat tasaisesti vanhempien välillä. Suurituloisemman vanhemman kokonaan käyttämättä jättämät perhevapaat laskevat perheen nettotulotasoa kaikissa tuloluokissa.” (Lähde: Väestöliiton & Oxford Researchin laskelma vuodelta 2018) 

Eli toistetaan nyt vielä yhdessä: Suurituloisemman vanhemman kokonaan käyttämättä jättämät perhevapaat laskevat perheen nettotulotasoa kaikissa tuloluokissa, myös silloin kun isä tienaa merkittävästi äitiä enemmän. 

Luin tuon koko laskelman läpi ja se oli havainnollistava ja alleviivasi hienosti sitä, että esimerkiksi matala- ja keskituloisissa perheissä on edullisinta, että vapaat jaetaan tasaisesti, eivätkä ne kasaudu vain toiselle vanhemmalle. Laskelmassa oli mukana myös esimerkkiperheitä, joissa tuloero oli vanhempien välillä suuri (esimerkiksi isä korkeimmassa tuloluokassa ja äiti matalimmassa). 

Laskelmassa koko perheen suurimmat nettovuositulot saavutettiin vaihtoehdoissa, joissa vapaat on jaettu mahdollisimman tasaisesti, esimerkiksi niin, että, äiti pitää 8,3kk ja isä 4,4kk,  äiti pitää 4,2kk ja isä 8,5kk, tai äiti pitää 6,4kk ja isä 6,3kk perhevapaista. Suosittelen tutustumaan tähän laskelmaan tai tekemään itse suoraan oman perheen tulojen pohjalta tarkat laskelmat erilaisista vaihtoehdoista, mikäli nimenomaan raha mietityttää. 

Rahan lisäksi toinen vasta-argumentti on usein imetyksen onnistuminen, miten imetys onnistuu, jos äidin sijaan isä jää kotiin? 

Ja tähän minä sanoisin, että miten se ei muka onnistuisi? Vaikka äiti haluaisi täysimettää ensimmäiset kuusi kuukautta ja olisi sen aikaa vauvan kanssa kotona, jäisi vielä monta kuukautta vanhempainvapaata toiselle vanhemmalle käytettäväksi. Esimerkiksi 7kk ikäinen vauva syö jo paljon muutakin kuin rintaa ja vaihtoehtoja on monia, miten imetyksen voi toteuttaa vaikka tekisikin töitä. Jos etätyö ei onnistu, maitoa voi pumpata pulloon, imettämässä voi käydä/toinen vanhempi voi tuoda vauvan imetettäväksi esimerkiksi lounasaikaan myös kesken päivän, tai sitten voi imettää tiheästi niinä aikoina kun ei ole töissä. 

Etenkin näin korona-aikana etätyömahdollisuuksien lisäännyttyä aivan valtavasti uskoisin, että on paljon työtehtäviä, joissa myös imetys keskellä työpäivää on täysin mahdollista. Toki on paljon myös ammatteja, joissa imetys kesken työpäivän ei ole vaihtoehto mitenkään päin. Mutta etätyön lisääntyminen on ehdottomasti yksi niistä tekijöistä, jotka tukevat isien jäämistä kotiin ja tasa-arvoisemman ja joustavamman työelämän mahdollistamista meille kaikille. 

Äidin imetystoive ei ole mikään automaattinen este perhevapaiden tasa-arvoiselle jakamiselle. Aina voi käyttää hieman mielikuvitusta ja miettiä asioita käytännössä. On paljon erilaisia tapoja jakaa vapaat, samalla mahdollistaen imetyksen jos se on toiveissa.

Miksi perhevapaiden tasa-arvoinen jakaminen on tärkeää

Moni varmasti miettii, että miksi ne vapaat pitäisi jakaa tasa-arvoisesti, jos itsestä tuntuu parhaalta se ratkaisu, että äiti on kotona ja isä on töissä. Ja pakkohan ei tietenkään ole tehdä mitään, mikä ei itsestä tunnu hyvältä. Mutta jos me halutaan joskus saavuttaa aito tasa-arvo myös työ- ja perhe-elämässä, perhevapaiden tasaisempi jakautuminen on siinä tärkeä askel. Jos me halutaan, että vielä joskus naiset tienaisivat yhtä paljon kuin miehet, tämä on välttämätöntä. Jos me halutaan, että naisilla on vielä joskus yhtä suuret eläkkeet kuin miehillä, tämä on välttämätöntä. 

Ja jos me halutaan, että lapset saavat luotua yhtä syvän yhteyden molempiin vanhempiin jo vauvasta asti, tämä on siinä merkittävä keino. En sano etteikö olisi mahdollista muodostaa yhtä tiivistä suhdetta molempiin vanhempiin silloin, kun vain toinen vanhempi on kotona, mutta kyllä se tasa-arvoinen kotona olo helpottaa sitä todella paljon. 

Mä ainakin toivon, että vielä joskus isiltä lakataan kysymästä automaattisesti missä lapsen äiti on, silloin kun he ovat liikkeellä vauvan kanssa kaksin. Että isä aidosti nähtäisiin tasa-arvoisena vanhempana, eikä kakkosvanhempana tai lastenvahtina omille lapsilleen, eikä kukaan kotiin jäävä isä saisi siitä osakseen kuittailua, tai normaalin arjen pyörityksestä supersankarin viittaa. 

Perhevapaauudistus olisi pitänyt tehdä Suomessakin jo vuosikymmen sitten. Tälläkin kertaa se helpottaisi merkittävästi meidän perhevapaiden jakamista ja mahdollistaisi Otolle pidemmän kotona olon vauvan kanssa. Mutta sitä saamme vielä odotella, eikä se tähän meidän tulevaan vauvavuoteen ehdi valitettavasti vaikuttaa. Vanhoilla keinoilla mennään. Mutta pidän sormet ristissä, että perhevapaauudistus saadaan vietyä viimeinkin käytäntöön ja että se on merkittävä askel kohti tasa-arvoisempaa perhe-elämää ja työelämää Suomessa, kuten se on ollut niissä maissa, joissa se on tehty jo aiemmin. 

Haluan sisällöissäni huomioida perhe-elämän monimuotoisuuden, mutta tässä postauksessa päädyin puhumaan nimenomaan isistä ja äideistä, koska nimenomaan isien asemaan ja isien perhevapaisiin haluttiin kiinnittää tässä kampanjassa huomiota. Ja en tiedä, ainakin oma mututuntumani on se, että esimerkiksi tuntemissani sateenkaariperheissä näissä asioissa tasa-arvo on jo pidemmällä ja vapaitakin jaetaan tasaisemmin molempien vanhempien välillä. Faktatietoa tästä ei kuitenkaan mulla ole. Isien pitämistä (ja pitämättä jättämistä) vapaista sen sijaan on ja siksi rajaus oli nyt tällainen, vaikka ehdottomasti tiedostan ja tunnustan sen, että perheitä on monenlaisia ja äidin ja isän muodostamat perheet ovat vain yksi perhemuoto muiden joukossa. 

On valtavan suuri kunnia saada olla mukana tässä yhteiskunnallisessa kampanjassa puhumassa perhe- ja työelämän tasa-arvon puolesta ja näyttämässä esimerkkiä. Väestöliitto tekee uskomattoman tärkeää työtä. Kanssani tässä kampanjassa ovat mukana myös Tuija Pehkonen, sekä Ville Viholainen, eli Koti-iskä88. Ollaan kaikki kolme (+ Otto) oltu mukana tekemässä myös tämän aiheen tiimoilta Väestöliiton Podcastia ja meidän jaksot pääset kuuntelemaan TÄÄLTÄ. 

Pidetään Oton kanssa myös 6.5. Instalive tästä aiheesta ja sen aikana meiltä voi kysyä mitä vaan perhevapaiden jakamisesta, meidän kokemuksista perhevapaista tai tasa-arvoisesta vanhemmuudesta. Käy IG Storyissa jättämässä oma kysymyksesi ja vaikuttamassa siihen, mihin kellonaikaan live pidetään! 

Kuten sanottua, toivon, että joskus perhevapaiden tasainen jakaminen on niin tavallista, että siitä ei tarvitse enää puhua lainkaan. Toistaiseksi ollaan kuitenkin kaukana siitä. Mutta toivottavasti askel askeleelta mennään sitä kohti. Jokainen meistä voi edistää tasa-arvoisempaa perhe-elämää pohtimalla omia asenteita ja oletuksia ja aktiivisesti kehittämällä niitä.

Ihanat erilaiset perheet on postaussarja, jossa esittelen lapsiperheitä Suomesta. Kaikki perheet lähtevät perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen.

Ihanat erilaiset perheet : Anna, 33, Lauri, 35, Lilli, 5, Sanni, 3 ja Essi 1v10kk

Masennustausta ja nettitreffit

Anna ja Lauri tutustuivat Suomi24 nettitreffeillä kesällä 2011. Laurilla oli siellä ilmoitus, johon Anna vastasi. Lauri asui silloin Kotkassa ja Anna Kouvolassa. 

– Laitoin Laurille viestiä, että täällä Pohjois-Kymenlaaksossa ois tämmönen nainen. Lauri vastasi. Sit mä laitoin vielä enemmän omannäköisen viestin, Anna muistelee hymyillen.

– Vastasin kieli poskella siihen ja siitä se sitten lähti. Tavattiin Kotkan meripäivillä. Ja viikko siitä kun ollaan toisemme tavattu fyysisesti me ruvettiin jo seurustelemaan, Lauri jatkaa.

Suhde eteni nopeasti, vaikka heti alkuun pari joutui olemaan kuukauden erossa toisistaan, kun Anna reissasi ystävän luokse Hollantiin ja vanhempiensa luokse Savoon. 

– Se oli vielä aikaa kun Facebookin messengeri lauloi, ei ollu vielä Whatsappia ja muita. Me ollaan vanhan kansan nettitreffailijoita, Lauri kertoo. 

Annaa ja Lauria yhdistivät alusta asti samanlaiset elämänkokemukset ja arvot. 

– Meillä on molemmilla masennustausta ja molemmilla jäi koulut kesken masennuksen takia parikymppisenä. Päädyttiin sitten parikymppisinä masennuksesta toipuvina opiskelemaan minä Kouvolaan ja Lauri Kotkaan. Syksy elettiin niin, että aina kun pääsin koulun ja töiden ohelta, matkustin Kotkaan Laurin luokse, Anna sanoo. 

Molemmat halusivat lapsia

Anna ja Lauri viettivät kaikki viikonloput yhdessä ja juttelivat kaikesta, myös yhteisestä tulevaisuudesta. 

– Heti oli aika selvää, että jonain päivänä meille tulee lapsia. Ajatuksena oli, että vasta koulun jälkeen,  eikä siihen elämäntilanteeseen jossa olimme, Anna kertoo. 

Kohtalo kuitenkin päätti toisin. Tammikuussa 2012 Anna teki plussatestin, joka oli hänelle alkuun iso shokki ja järkytys. Siinä vaiheessa yhteistä taivalta oli takana vasta muutama kuukausi.  

– Onneksi oltiin kuitenkin puhuttu ennakkoon ja käyty läpi, että mitä sitten tehdään jos tapahtuu näin.  Me päätettiin, että yritetään ja pidetään lapsi, Anna kertoo. 

Pian plussatestin jälkeen Anna muutti Laurin luo Kotkaan ja pari alkoi rakentaa yhteistä tulevaisuutta. Raskaus eteni hyvin ja kaikki oli kuten pitääkin. 

– Anna eli käytännössä appelsiineilla ensimmäiset raskauskuukaudet, Lauri muistelee nauraen.

Normaali raskaus

Mikään ei raskausaikana vaikuttanut oudolta, kaikki oli myös neuvolan mukaan hyvin.  

– Kouvolassa neuvolan terveydenhoitaja sanoi, että olin vanha ensiodottaja 25-vuotiaana sekä ylipainoinen, minkä vuoksi tehtiin tietysti sokerirasitus, mutta siinä ei näkynyt mitään. Minulla oli hyvin normaali raskaus kaikin puolin, Anna kertoo. 

Raskauden loppupuolella Annalla alkoi kova kutina päässä ja ylävartalossa, mutta Anna ei osannut yhdistää kutinaa raskauteen. 

 – Enhän mä ensisynnyttäjänä tiennyt mitään, että se voisi olla jotain hälyttävää, kukaan ei koskaan kysynyt mitään multa neuvolassa kutinasta. Olin ihan normaali synnyttäjä niin ei ollut myöskään äitipoli-käyntejä. Kävin neuvolalääkärin luona viimeisellä käynnillä 32 viikolla ja hänkin totesi vaan, että oonhan mä laihtunut, mutta toiset vaan laihtuu raskausaikana. Mitään hälyttävää ei ollut hänenkään mielestä, Anna kertoo. 

Raskausviikolla 39+0 Anna ja Lauri ajoivat sairaalaan illalla, kun Annasta tuntui, että synnytys on käynnissä. Synnytysosastolla lääkäri totesikin, että kaikki ei ole ok, kun sikiö vaikuttaa niin hitaalta. Anna jäi seurattavaksi tarkkailuhuoneeseen osastolle ja Lauri lähti yöksi kotiin, koska puoliso ei saanut jäädä tarkkailuhuoneeseen. 

Pahin mahdollinen tapahtuu

– Mä siinä sitten olin koko ajan käyrillä ja yhtäkkiä kuulin, kun laite rupesi hälyttämään, että vauvan sydänäänet romahti. Sieltä tuli porukkaa sanomaan, että sä lähdet nyt heti hätäsektioon. Kymmenessä minuutissa Anna saatiin leikkaussaliin ja vauva ulos. 

Kun Anna heräsi, hänen luonaan oli kaksi kätilöä, jotka kertoivat, että valitettavasti he eivät pystyneet pelastamaan vauvaa. Annan ja Laurin esikoistytär oli syntynyt kuolleena.

Laurille soitettiin heti yöllä ja kerrottiin tilanne. 

– Ne sanoi, että tuu sairaalaan mutta älä aja autolla, vaan tule taksilla. Lapsi on menehtynyt mutta Anna on kunnossa.

Anna ja Lauri saivat nähdä Aliisa-vauvan ja pidellä häntä. Kätilöt olivat ottaneet käden- ja jalanjäljet ja muutamia kuvia, sekä leikanneet vähän vauvan hiuksia talteen muistoksi. 

Anna ja Lauri saivat heti tukea surun käsittelyyn, Lauri mielenterveyshoitajalta, jonka luona hän kävi säännöllisesti masennuksen vuoksi, sekä Anna kriisipuolelta. Myös Annaa ja Aliisaa hoitanut lääkäri kävi juttelemassa ja käymässä tapahtunutta läpi. 

Epätietoisuus oli pahinta

– Pahinta oli se, että kukaan ei oikein tiennyt, että mitä tapahtui. Ei ollut mitään tietoa, mistä vauvan kuolema johtui, eikä missään vaiheessa ollut näkynyt mitään outoa. Ruumiinavauksessa selvisi, että joku ahdinkotila vauvalla oli ja keuhkot eivät olleet kehittyneet normaalisti, mutta kukaan ei osannut vastata, että mistä se johtui. Ei saatu lopullista syytä, vaan se jäi avoimeksi mitä tapahtui. 

Anna ja Lauri eivät pystyneet pitämään Aliisa-vauvalle hautajaisia. Annalle hautajaisten ajattelukin toi vahvana ja kipeänä mieleen oman veljen hautajaiset lapsuudesta.

Aliisan kuoleman jälkeen Anna ja Lauri olivat pitkän aikaa syvissä syövereissä, mutta saivat voimaa läheisistä, lemmikkikoirastaan ja naapureista. Lauri yritti käydä koulussa vaihtelevalla menestyksellä ja Anna palasi noin yhdeksän kuukauden kuluttua synnytyksestä osa-aika työhönsä pesulaan.

Tyhjä syli ja keskenmeno

Kaipuu omaa lasta kohtaan oli valtava, etenkin Annalla.

– Minä kärsin tyhjästä sylistä ja halusin vauvan. Sitten 2013 tulinkin uudestaan raskaaksi, jolloin oli vasta vajaa vuosi hätäsektiosta. Minulle oli sanottu, että ainakin kaksi vuotta pitäisi odottaa hätäsektion jälkeen ennen uutta raskautta, mutta niin siinä kävi,  Anna kertoo.

Anna pääsi ensimmäiseen ultraan, missä todettiin, että kaikki ei ollutkaan kunnossa. 

– Sikiön sijaan ultrassa näkyi keskeytynyt keskenmeno. Pari viikkoa aikaisemmin vauva oli kuollut ja raskaus oli keskeytynyt. Keskenmeno meni siinä samassa sumussa kuin Aliisankin kuolema, Anna muistelee.

Sipuliraskaus

Loppuvuodesta 2013 Anna huomasi olevansa kolmatta kertaa raskaana.

– Sitten olikin tämän neidin vuoro, Anna osoittaa vanhinta tytärtään hymyillen. 

– Oliko se se sun sipuliraskaus? Olin tehnyt tortilloja ja olin ruskistanut sipulia ja paprikaa ja sitten seuraavana päivänä Anna oli lähdössä töihin, ja haisteli huivia eteisessä, että se haisee vieläkin sipulilta, Lauri kertoo. 

– Lauri kysyi, että pitäisikö tehdä raskaustesti, kun nyt on sellaiset merkit ilmassa, Anna muistelee.

Kolmas raskaus oli Annalle älyttömän pelottava vauvan kuoleman ja keskenmenon jälkeen. Onneksi Anna oli kuitenkin tarkassa seurannassa äitipolilla aiempien kokemusten vuoksi, mikä toi mielenrauhaa. Raskaus eteni hyvin, mutta sokerirasituksessa Annalla todettiin raskausdiabetes. Se kuitenkin pysyi kurissa ruokavaliohoidolla. 

Diagnoosina raskaushepatoosi

Viimeisellä kolmanneksella Annalla alkoi jälleen sama kutina kuin ensimmäisessä raskaudessa ja nyt Anna osasi epäillä, että kutina ei ole normaalia ja liittyy raskauteen.

–  Soitin neuvolaan raskausviikolla 32, että haluan verikokeisiin, koska epäilin, että minulla on raskaushepatoosi. 

Raskaushepatoosi on tila, jossa maksa ei suodata raskaushormoneja, vaan luulee niitä myrkyiksi. Se on maksan toiminnan häiriö, jonka sairastaa n. 1% raskaana olevista, eli melko harvinainen. Raskaushepatoosin ainoa oire on terveen ihon kutina, joka yleensä alkaa käsistä ja jalkapohjista. Annalla kutisivat kuitenkin vain pää ja ylävartalo, kuten ensimmäisessäkin raskaudessa. 

Terveydenhoitaja otti onneksi heti Annan huolen tosissaan ja hän sai heti ajan saman viikon perjantaille. Raskaushepatoosi-koe on paastokoe, jossa tutkitaan maksa- ja sappiarvot. Kokeen jälkeen viikonloppuna Annan olo huononi todella nopeasti.

– Mä tulin tosi kipeäksi. Musta tuntui koko ajan, että oksennan, mulla sattui selkään ja sisäelimet tuntui kivuliailta, kolme päivää vaan makasin tuskissani. 

Maanantai-aamuna terveydenhoitaja soitti Annalle ja varmisti Annan epäilyt todeksi. Annalla oli todettu raskaushepatoosi ja hänen piti lähteä heti KOKSin äitipolin päivystykseen.

– Olin ollut niin kipeä ja Laurilla oli vielä pääsykokeet samana päivänä, eikä hän ollut kotona, enkä tiennyt milloin hän tulee. Sanoin hädissäni hoitajalle, että en pääse mitenkään sairaalaan ilman Lauria. Hoitajakin oli kuumeisesti miettinyt, että miten me saadaan Anna sairaalaan. Hetken päästä hoitaja soitti, että mene Anna taksilla ja älysin vasta itsekin siinä, että voin tosiaan mennä taksilla, ei toiminut aivot yhtään, Anna nauraa. 

Anna pääsi sairaalaan, missä tehtiin heti lisää tutkimuksia, sekä tarkistettiin ultralla, ettei Annalla ole sappikiviä, jotka aiheuttaisivat kipuja. Mitään ei löytynyt järisyttävän korkeiden maksa-arvojen lisäksi. 

Ei toimivaa hoitokeinoa

Raskaushepatoosiin ei ole mitään pomminvarmaa hoitokeinoa. Arvoja voidaan yrittää hillitä maksalääkityksellä, mutta se ei aina auta. 

– Mulla ne maksa-arvot vaan kohosi ja kohosi. Arvojen noustessa riskinä on se, että istukka lakkaa toimimasta ja sen takia on tosi tiivis seuranta, Anna kertoo.

Anna päästettiin sairaalasta vielä kotiin, mutta hän kävi tiiviissä seurannassa äitiyspolilla. Alkuun Anna kävi kahden viikon välein, sitten viikon välein ja lopulta joka toinen päivä viimeisillä viikoilla istumassa käyrillä, jotta vauvan voinnista pysyttiin kärryillä. 

– Synnytystä ei haluttu käynnistää lääkkeellisesti, kun ne pelkäsi, että mun hätäsektio-arpi ei kestä, että se olisi liian raju, mutta kun paikat eivät ollu kypsyneet, niin he eivät voineet käyttää ballonkiakaan, Anna kertoo. 

Synnytys käynnistetään

Anna ravasi äitiyspolilla tarkistuksissa ja kun 40 viikkoa tuli täyteen, lääkäri päätti, että nyt käynnistetään. 

– Kun menin käynnistettäväksi, paikalla todettiinkin, että sairaala on täynnä äitejä, joista osa on tilan puutteen vuoksi pesuhuoneissa ja meiltä kysyttiin, että voidaanko tulla vasta seuraavana päivänä. Oli heinäkuun helteisin viikko ja ennätysmäärä synnyttäjiä KOKSissa.

Anna ja Lauri palasivat seuraavana päivänä paikalle ja pääsivät heti synnytyssaliin, missä Anna oli koko ajan käyrillä seurattavana. Ensimmäisenä päivänä mitään ei kuitenkaan alkanut tapahtumaan. Annasta tuntui turvalliselta, kun he olivat jatkuvasti tarkan valvonnan alaisena aiemman synnytyshistorian takia. 

Seuraavana päivänä tilanne edistyi sen verran, että Anna sai epiduraalin. Kätilö kehotti Annaa istumaan keinutuolissa, jos istuma-asento saisi vauvan tulemaan ulos nopeammin. Kun Anna nousi keinutuolista pois, hänellä pettivät jalat alta ja hän kaatui lattialle. Mitään pahaa ei kuitenkaan onneksi sattunut. 

– Lääkäri kävi siinä katsomassa, että ei vielä synny ja lähti pois huoneesta ja laittoi oven kiinni. Kätilökin sanoi mulle, että hän lähtee toiseen synnytykseen kun mitään ei tapahdu.

Sitten mä yhtäkkiä tunsin semmosen PLOPS ja sanoin, että tää lapsi tulee nyt! Kätilö katsoi, että kyllä, oikeassa olet, vauva on nyt tulossa ja pää on tossa noin. 

Kätilö uskoi vauvan olevan viidessätoista minuutissa ulkona, mutta lopulta Annan ponnistusvaihe kesti 50 minuuttia. 

– Olin aivan loppu, epiduraali vei kaikki supistukset. Mulle sanottiin, että ponnista kun tulee supistus, mutta ei tullut supistuksia ollenkaan. Ponnistelin aina kun oli semmonen olo, että pystyy ponnistamaan. Siinä kesti ja kesti. Meidän kätilö pyysi toisen kätilön avuksi. Tää toinen kätilö sitten kiipes mun sängylle ja alkoi työntämään mun vatsasta että saatiin neiti maailmaan. 

Terve vauva ja kipeä äiti

Lopulta Anna sai kuitenkin terveen Lilli-vauvan rinnalle. 

– Olihan se hauskaa ja olin epäuskoinen, että siinä vihdoin on oikeasti se meidän vauva ja kaikki se pelko ja stressi ja huoli purkautui. Yhtäkkiä meidän luona olikin ihan hyvävointinen tyyppi. 

Annaa hoitanut kätilö kertoi Lillin syntymän jälkeen olleensa mukana myös elvyttämässä Aliisaa leikkaussalissa ja oli onnellinen, että sai nähdä toisella kertaa onnellisen lopun.

Vaikka synnytys sai onnellisen lopun, Anna itse ei kuitenkaan voinut hyvin, sillä heti synnytyksen jälkeen hänelle nousi 39 asteen kuume ja hän tärisi aivan horkassa. Anna sai heti antibiootit ja Lilli pääsi ihokontaktiin Laurin paidan sisälle. 

– Mehän jouduttiin olemaan viisi päivää sairaalassa, koska mun vointi oli niin huono ja tulehdusarvot korkealla.

Vihdoinkin vauva-arkea

Annan sairastumista huolimatta kaikki lähti hyvin käyntiin Lillin kanssa. Maito ei kuitenkaan noussut Annalla kunnolla missään vaiheessa ja jälkikäteen hän epäileekin, ettei osannut juoda helteisenä kesänä riittävästi. Lillistä tuli pullovauva, kun imetys ei lähtenyt onnistumaan. 

– Jouduin hirveästi selittelemään neuvolassa, että miksi en imetä. Se oli tosi syyllistävää, eikä  ollut helppoa mennä mihinkään, kun aina sai selitellä, että miksi Lilli on pullovauva. Se oli iso tabu, ei noista nuoremmista lapsista ole ollut samanlaista. Varmaan just kun Lilli oli ensimmäinen lapsi ja olin muutenkin paniikissa, niin se tuntui tosi syyllistävältä, Anna kertoo. 

Vauva-arki itsessään ei yllättänyt Annaa, sillä viisilapsisen perheen esikoisena hän tiesi, millaista arki pienten lasten kanssa on. Laurilla ei hirveästi ollut pienistä lapsista kokemusta, mutta hänelle vauva-arki oli ainoastaan positiivinen muutos. 

– Kun olin pitkään yksin, niin elämänhallinta oli masennuksen myötä mennyttä. Sitten kun Anna tuli kuvioihin niin alkoi tulemaan aikataulutusta, ja Lillin syntymän jälkeen mulla alkoi vasta koulut luistamaan kunnolla. Mulle tekee selvästi hyvää, että on tarkoitus ja arki. Kun asiat pitää saada tehtyä, niin ne tulee tehtyä, Lauri kertoo. 

Äitienpäiväyllätys

 Lillin ollessa 1,5-vuotias äitienpäivänä 2016 Anna huomasi jälleen olevansa raskaana. 

– Aloin ihmettelemään äitienpäiväviikolla kun mulla tuli vuotoa, mutta mulla outo olo ja rinnat kipeät. Luulin että ne on kuukautiset, mutta ihmeellinen olo vaan jatkui ja kaikki haisi taas pahalle. Äitienpäivänä laitoin kassahihnalle raskaustestin ja pissasin tikkuun ja totesin, että tässä on äitienpäivälahja. Plussa oli minun ihana äitienpäivälahja. 

Odotusaikana Annalla oli insuliinihoitoinen raskausdiabetes. 

– Raskausdiabetes tuli mulle joka raskaudessa aiemmin ja pahempana. Sanoin ensimmäisellä lääkärikäynnillä äitipolilla, että varmaan tulee hepatoosikin taas. Lääkäri sanoi, että ei kaikilla uusiudu, mutta mulla oli voimakas olo, että mulla se uusiutuisi. Ja sieltä se sitten tuli taas. 

Raskausviikolla 30 Annalle aloitettiin insuliini ja hepatoosin lääkehoito. Kutina oli jälleen vain ylävartalossa, eikä käsissä tai jaloissa. 

– Raskausaikana keskustelin yhden lääkärin kanssa, joka oli sitä mieltä, että diagnosoimaton raskaushepatoosi oli myös Aliisan kuolemaan johtaneen ahdingon syy.  Ensimmäisen raskauden aikana en osannut kysyä kutinasta, eikä kukaan osannut epäillä mitään.  

Synnytys käynnistetään

Maksalääkitys ei alkanut auttamaan ja Annaa seurattiin tiiviisti äitiyspolilla. Synnytys päätettiin käynnistää ballongin avulla jo raskausviikolla 36+0, koska maksa-arvot olivat niin huonot. Anna lähti sairaalaan illalla kymmeneltä kun ballonki irtosi ja pääsi suoraan synnytyssaliin.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, eikä synnytys edennyt. Myös hoitavilla lääkäreillä oli erimielisyyksiä synnytyksen edistämisestä kalvojen puhkaisulla. Toinen halusi puhkaista ja toinen ei. Kalvoja ei puhkaistu, vaan Anna sai vaan oksitosiinia.

– Siellähän mä olin yksin sitten kolme päivää kun mitään ei tapahtunut, oksitosiinia sain ihan hirveesti, sattui ihan kamalasti, olin suurinpiirtein sidottu sänkyyn kun olin koko ajan käyrillä, enkä päässyt laitteesta kauemmas. Istuin sängyn laidalla ja toivoin, että lapsi rupeaisi tulemaan, Anna kertoo. 

Anna oli mennyt sairaalaan maanantaina ja keskiviikkona päivällä synnytys oli edennyt sen verran, että hänelle annettiin epiduraali. 

– Siitä ei mennyt pitkään kun sanoin kätilölle, että nyt minusta tuntuu, että lapsi on tulossa. Kätilö katsoi minua silmiin ja sanoi, että sinä just sait epiduraalin, että ei ole vielä mahdollista ja lähti huoneesta pois. Mä olin sitten, että okei ja soitin uudestaan kelloa. Huoneeseen tuli eri kätilö ja sanoin hänelle, että minusta tuntuu, että vauvan pää on tuossa. 

Kätilö antoikin Annalle luvan ponnistaa ja kolmessa minuutissa Sanni oli syntynyt. 

– Se aiempi kätilö tuli myös paikalle ja ihmetteli, että oho, sehän syntyikin. Sitten kätilö vaan totesi paikalla myös olleelle opiskelijalle, että jos useammin synnyttänyt äiti sanoo, että vauva tulee, niin kannattaa uskoa, Anna muistelee nauraen. 

Sininen vauva

Anna pääsi Sannin kanssa osastolle ja kaikki oli alkuun hyvin. 

– Mä syötin vauvaa ja yhtäkkiä tajusin, että se lapsihan on sininen. Mä nousin Sannin kanssa ja soitin hätäkelloa. Mulla sattui olemaan sairaanhoitaja huonekaverina, joka oli just synnyttänyt oman lapsensa, hän ponkaisi omalta puolelta ovelle huutamaan, että täällä on sininen vauva! Hän vetäisi työmoodin päälle vastasynnyttäneenä ja Sanni lähti samantien elvytykseen.

Sanni saatiin onneksi elvytettyä, mutta kokemus oli dramaattinen ja pelottava.  

–  Se oli niin kauhea paikka,  kun ei taas yhtään tiennyt mitä tapahtuu. Ensin oli vauva sylissä ja sitten hänet vietiin multa.

Sanni siirrettiin vauvojen teho-osastolle, joka oli toisella puolella sairaalaa. Sanni vietti vauvateholla viikon ja sai lisäksi valohoitoa bilirubiiniarvojen noustua. Toistuvien hengityskatkosten vuoksi Sannin aivot kuvattiin moneen kertaan ja tutkittiin kaikkea mahdollista, mutta lopullisena diagnoosina oli se, että Sanni ennenaikaisuutensa vuoksi vain unohti hengittää aina syödessä. 

Anna pääsi kotiin ilman vauvaa ja viikkoa myöhemmin, 21.12. Sannikin pääsi vihdoin kotiin viettämään elämänsä ensimmäistä joulua. Sannin olisi pitänyt syntyä vasta tammikuun puolella, joten perheellä meni joulusuunnitelmat aivan uusiksi. 

Anna joutuu sairaalaan

Sannin ollessa kuuden viikon ikäinen, Anna joutui sairaalaan runsaan verenvuodon takia. 

– Menin ensiapuun ja siellä todettiin, että mulla on joku hyytymä, kun kohdusta tuli niin hirveästi verta. He yrittivät ensin imurilla poistaa  sitä, mutta lopulta jouduin leikkaussaliin. Hyytymä saatiin onneksi poistettua ilman kaavintaa. 

Anna vietti yön naistentautien osastolla ja Lauri oli kotona yksin kuusiviikkoisen Sanni-vauvan ja Lillin kanssa. 

– Seuraavana aamuna tulin bussilla kotiin ja Lauri oli ihan väsynyt ja sanoi, että oli ollut ihan kamala yö. Sannilla oli niin vahva äidin ja sylin kaipuu, ehkä siksi, kun hän oli viettänyt elämänsä ensimmäisen viikon siellä vauvateholla ilman äitiä, Anna miettii.

Sannin ensimmäiset viikot olivat dramaattisia, mutta onneksi kaikki alkoi sitten helpottaa ja perhe pääsi kiinni tavalliseen arkeen. 

Yllätysraskaus

Kahdeksan kuukauden kuluttua synnytyksestä Anna huomasi suureksi yllätyksekseen olevansa jälleen raskaana. 

– Ensimmäisen raskauden jälkeen tämä oli se suurin shokki, oltiin molemmat ajateltu, että kaksi tyttöä riittää ja Sanni oli vielä niin pieni ja mä olin jo laittanut kaikki vaatteetkin pois, kun ajateltiin, että Sanni on viimeinen. Yllättäen olinkin raskaana. Ei siinä mennyt kuitenkaan pitkään, kun tuli se onni, että onpa ihanaa. 

Raskausaika sujui Annalla taas samaan tapaan: hänelle tuli insuliinihoitoinen raskausdiabetes sekä raskaushepatoosi. 

Essi syntyi huhtikuun 19. päivä raskausviikolla 36+5, kuukautta ennen laskettua aikaa. 

– Kun Anna plussasi ja saatiin laskettu aika äitienpäivälle, nauroin Annalle, että kun mulla on huhtikuun 16. syntymäpäivä, että tähtää siihen niin mun on helppo muistaa se lapsen syntymäpäivä. Sitten se nauru loppui, kun ne alkoi oikeasti suunnittelemaan, että lapsi otetaan ulos mun syntymäpäivänä, Lauri muistelee nauraen. 

Anna ja Lauri olivat valmistautuneet siihen, että synnytys kestää ja ennenaikaisena syntyvä vauva menee taas vauvatehon kautta, kuten edellisellä kerralla, mutta Essi-vauva päättikin yllättää. 

Kirjaa lukeva synnyttäjä

– Essin synnytys on ollut kaikista yksinkertaisin näistä kaikista. Menin aamulla sairaalaan, he laittoivat ballongin mulle ja kysyivät, että jäätkö tänne vai menetkö kotiin? Sanoin, että mun ei kannata lähteä kotiin hämmentämään lapsia enää enempää. Jäin osastolle, odottelin että jotain tapahtuu ja ajattelin, että menee pitkään, Anna kertoo.

Illalla kuuden aikaan ballonki irtosi ja Anna siirrettiin synnytysosastolle, missä lääkäri heti puhkaisi kalvot. Yöhoitaja kävi sanomassa Annalle, että vauva syntyy saman yönä, mutta Anna ei uskonut, kun aiemmat kokemukset olivat niin erilaisia. Hän oli yksin sairaalassa, kun Lauri oli tyttöjen kanssa kotona. 

– Luin siinä kirjaa ja olin yksin ja istuin jumppapallolla ja nousin aina välillä seisomaan. Kolmen aikaan yöllä kirja oli luettu ja 04.01 syntyi Essi. Edellisistä kerroista olin oppinut, että mun pitää olla pystyssä, niin lapsi tulee paljon nopeammin alas. 

– Mun äitikin nauroi, että kukaan muu ei mene kirjan kanssa synnyttämään kuin hänen lapsensa. Kun Essi tuli maailmaan, hän päästi kaksi rääkäisyä ja sen jälkeen tuijotti kaksi tuntia vaan kiukkuisesti mua ja kätilöä, Anna kertoo. 

Anna pääsi Essin kanssa osastolle ja kaikki meni todella hyvin. Yllätyksekseen Anna sai kuulla jo kahden päivän kuluttua synnytyksestä, että he pääsevät Essin kanssa kotiin. 

– Se oli hyvä, kun vietiin ekaa kertaa lapset katsomaan Essiä. Sanni oli siihen asti ollut Annalle sylitakiainen jatkuvasti, mutta sairaalassa hän katsoi vaan Essiä, eikä suostunut menemään kolmeen päivään Annan syliin. Sanni oli niin vihainen, että ensin Anna on pari päivää pois ja sitten hänellä olikin uusi nyytti sylissä, Lauri kertoo.

Essin syntymän aikaan Sanni oli vasta vuoden ja neljä kuukautta ja pikkusiskon syntymä oli hänelle iso järkytys.

–  Lilli oli heti sitä mieltä, että tämä on hänen vauva ja pikkusisko ja auttoi vaipanvaihdossa. Sanni halusi, että me viedään Essi takaisin sinne mistä se on tullutkin, Anna kertoo. 

Muutto Kotkasta Tampereelle

Essin syntymän jälkeen Anna, Lauri ja lapset ovat viettäneet tasaista lapsiperheen arkea, vaikkakin perheen elämä muuttui suuresti viisi kuukautta sitten, kun he muuttivat Kotkasta Tampereelle Laurin päästyä opiskelemaan yliopiston maisteriohjelmaan.

Lauri valmistui vuonna 2018 XAMKista energiatekniikan amk insinööriksi, mutta ei löytänyt töitä työkokemuksen puutteen vuoksi.  Hän oli vuoden työttömänä ja kävi haastatteluissa ympäri Suomen Oulua myöten. Kun töitä ei löytynyt, Lauri päätti hakea yhteishaussa Tampereelle opiskelemaan ja yllätyksekseen pääsikin maisteriohjelmaan opiskelemaan automaatiotekniikan diplomi-insinööriksi. Kuin kohtalon ivana heti Tampereelle muuton jälkeen Laurille soitettiin ja tarjottiin insinöörin töitä Kotkasta. 

– Vastasin päivän mietittyäni, että jos he olisivat kaksi viikkoa aiemmin ilmoittaneet, niin olisi voinut vielä onnistua ja olisi vaan peruttu muutto, mutta nyt sitten jäätiin tänne. Otti niin päähän se ajoitus, kun vuoden oli vaan istunut kotona ja sitten kun viimein tekee ison muutoksen ja yrittää jotain muuta, niin sitten soitetaan perään, Lauri tuhahtaa.

Tukiverkkojen puute

Kaikkien rankkojen kokemusten ja isojen muutosten jälkeen koko perheen mielestä parasta on se ihan tavallinen arki nyt 5-, 3- ja 1v10kk ikäisten tyttöjen kanssa. 

– On hienoa saada seurata näiden kasvua ja sitä miten ne fiksuuntuu päivä päivältä, vaikka kolmevuotias välillä keksiikin kaikkea mahdollista ja kuusivuotias kyseenalaistaa kaiken. Mutta onhan nää aika huikeet tyypit nää meidän pikkuneidit, Anna hymyilee. 

Haasteita arkeen tuovat Laurin ja Annan erilaiset päivärytmit ja tukiverkkojen puute. 

– Lauri on iltaihminen ja minä olen todellakin enemmän aamuihminen. Aamut kaatuu meikäläisen niskaan.  Nyt tietysti kun Laurilla on opiskelun takia pakko herätä aamuisin niin se on vähän kääntynyt, mutta normaalisti ne meidän ihan erilaiset rytmit on ollut haasteita. 

Lauria rasittaa välillä myös lapsiperhe-elämän kaoottisuus.  

– Kova hälinä on välillä suurin rasite, aina kun joku sanoo ISÄ niin ajatus katkeaa. On kuin joku painaisi aina tietokoneen reset-nappulaa. 

Lasten syntymän jälkeen Lauri ja Anna ovat vain käyneet kaksi kertaa ilman lapsia ulkona.  

– Ollaan käyty kerran elokuvissa ja kerran riitelemässä Ideaparkin parkkipaikalla ilman lapsia.  Olen joutunut synnyttämäänkin yksin, kun Lauri on ollut lasten kanssa kotona. Tukiverkko puuttuu kokonaan, Anna kertoo. 

– Kun seuraa muita, joilla on tukiverkko siinä lähellä, niin näkee sen ja osaa arvostaa sitä miten suuri hyöty siitä on, että isovanhemmat voivat katsoa päivän lasten perään. Sitten voisi käydä vaikka riitelemässä Ikean parkkipaikalla. Vaikka kyllähän se tietty niin on, että lapset on hommattu nii itse pitää hoitaa, Lauri jatkaa. 

Tampereelle muuton myötä Laurin Pirkanmaalla asuva äiti puolisoineen on onneksi edes hieman lähempänä ja he käyttävät kuusivuotiasta Lillia kerran viikossa liikuntakerhossa. Ensi syksynä eskarin aloittava Lilli käy myös kolme kertaa viikossa päivähoidossa, mutta nuoremmat ovat vielä Annan kanssa kotona. 

–  Lillille varmaan muutto oli vaikein paikka, kun aina oli bestis omassa pihassa Kotkassa kerrostalossa, oli älyttömän mukavat naapurit ja oltiin paljon tekemisissä. He kasvoivat toisiaan lapiolla hakkaavista kaksivuotiaista yhdessä viisivuotiaiksi, Anna kertoo. 

Tampereella on hyvä olla

Perhe kuitenkin nauttii siitä, että Tampereella on paljon tekemistä. Anna ja Lauri käyvät lasten kanssa kirjastoissa, museoissa, ulkoilevat ja tekevät retkiä.

 – Me tehdään kaikenlaista perheenä. Ollaan viety noita pienestä pitäen joka paikkaan, osittain myös siitä syystä kun on ollut pakkokin ottaa kaikkialle mukaan. 

Tulevaisuudelta perhe toivoo tasaista arkea ja terveyttä. 

– Toivon, että pysytään hengissä ja pärjätään ja ollaan yhdessä. Onhan toi vähän sellanen vanillavastaus. Vähemmän ehkä dramatiikkaa, mitä meillä  on vuosien aikana ollut, Lauri sanoo. 

Annan ja Laurin terveiset muille perheille: 

Jos tuntuu, että joku raskausaikana on pielessä, niin kannattaa uskoa sitä omaa oloa. Pitää uskaltaa vaatia tutkimuksia itselle, vaikka tuntuisi, että kukaan ei usko. Äidin oma tunne on yllättävän vahva. Ja muistakaa nauttia siitä perhe-elämästä, ne lapset on vaan lyhyen aikaa pieniä, jonain päivänä ne ei enää kiipeä syliin ja huuda äitiä ja isiä samalla tavalla.

Mun sanat:

Oli tosi tunteikasta ja hienoa saada tavata Anna ja Lauri perheineen. Oman lapsen kuolema on asia, mitä jokainen vanhempi varmasti joskus pelkää tai ajattelee ja oli pysäyttävää ja surullista kuulla siitä ja kirjoittaa siitä kokemuksesta.  Mun mielestä on tosi hienoa, että Anna ja Lauri halusivat jakaa perheensä tarinan meille ja oli lohdullista nähdä, että vaikka he ovat kohdanneet valtavan suuren surun, he ovat sen jälkeen saaneet myös paljon ihanaa ja hyvää. Kiitos kun sain kertoa teidän tarinan ja toivottavasti jatkossa teillä on edessä paljon ihania asioita. Olette aivan hurmaava perhe <3

Kun syksyllä 2018 (apua, siitä oikeasti on jo niin kauan) sain tämän idean, että aloitan postaussarjan ihanista erilaisista perheistä mä oletin, että saisin mukaan ehkä juuri ja juuri tarvittavan määrän perheitä. Mua jännitti ihan hirveästi, että haluaako kukaan tähän mukaan! Sitten lopulta viestejä alkoikin tulvia (jo yli kolme kuukautta ennen kuin pystyin aloittamaan sarjan tekemisen) ja yhtäkkiä mulla oli kymmeniä ja taas kymmeniä perheitä, jotka odottivat multa vastausta. Vastausta viesteihin, joista iso osa oli pitkän postauksen pituisia.

Mulle kävi niin, että vaikka ilahduin valtavasti ihmisten kiinnostuksesta, myös ahdistuin viestien tulvasta yhdistettynä ajanpuutteeseen. Tuli sellainen olo, että en edes tiennyt mistä voisin aloittaa, lamaannuin kaikkien viestien edessä. Meneillään oli vuoden kiireisin postausaika (ja sähköpostiaika), eli loppuvuosi, ja kotona mulla oli 1,5-vuotias taapero hoidettavana. Otto oli päivät töissä ja opiskeli iltaisin. En ollut mitenkään osannut etukäteen ajatella, että niin moni haluaisi mukaan. Ajattelin silloin vaan, että käyn ne viestit perusteellisesti läpi sitten kun on hyvä hetki, koska silloin ei ollut.

Alkuvuodesta 2019 kokeilin parin kuukauden ajan assistenttia. Hän oli aivan kultakimpale, joka selvitti mun sähköpostisuman ja järjesteli kaikki Ihanat erilaiset perheet yhteen kansioon, josta löysin ne kaikki viestit helposti ja luin vihdoin ne kaikki ajatuksella läpi useampaankin kertaan. Kun Otto jäi opintovapaalle vihdoin, mä luovuin pitkin hampain assistentista, koska halusin säästää rahaa. Silloin oli jo kulunut kolme kuukautta siitä, kun viestejä alkoi tulla. Otin viesteihin lopulta sellaisen lähestymistavan, että otin yhteyttä aina yhteen perheeseen kerrallaan, eli tammikuussa tammikuun perheeseen ja heinäkuussa heinäkuun perheeseen. Enempään en pystynyt.

Onneksi kaikki perheet joille kirjoitin, olivat edelleen halukkaita lähtemään mukaan, vaikka palasin asiaan vasta kuukausia myöhemmin. Olen todella kiitollinen jokaiselle mukana olleelle perheelle kaikesta <3 Nyt kun vuosi on jo vaihtunut 2020 puolelle ja mulla vielä uupuu ne 3 ”viime vuoden” tarinaa, mä en kertakaikkiaan kehtaa enää lähettää viestejä. 1,5 vuotta sen jälkeen, kun olin pyytänyt perheitä mukaan. En vaan kehtaa. Anteeksi, etten ole vastannut aiemmin. Olisin toki voinut vähin äänin vielä lähetellä viestejä ja nolostella yksinäni hitauttani ja aikaansaamattomuuttani, mutta halusin aloittaa uuden vuoden tämän lemppariprojektin suhteen täysin puhtaalta pöydältä ja hyvällä fiiliksellä. Samalla jännittäen hulluna, että haluaakohan kukaan enää mukaan tämän jälkeen.

Nyt mä pyydän teiltä mitä nöyrimmin, että jos olette joskus hakeneet mukaan ja olisitte vielä kiinnostuneita olemaan mukana postaussarjassa, vastatkaa ihmeessä vanhaan lähettämäänne viestiin, niin tiedän, jos haluatte vielä olla mukana. Ja jos et ole koskaan hakenut vielä mukaan, mutta haluaisit mukaan, saa laittaa viestiä! Nyt mä tiedän, että osaan toimia niin paljon paremmin tässä asiassa. Mulla on jo oma kansio kaikelle (johon voin laittaa kaikki viestit selkeästi, eivätkä ne huku muiden sekaan) ja pystyn jatkamaan sarjaa lennosta samantien, ilman, että pitäisi odotella kuukausia. Nyt mulla on innostuksen lisäksi selkeä suunnitelma ja paljon aiempaa kokemusta.

Mua nolottaa kirjoittaa tätä, koska mulla on niin epäonnistunut olo. Mutta toisaalta, olen vaan hirveän kiitollinen, että olen saanut jo esitellä yhdeksän hurmaavaa ja upeaa perhettä, joiden tarina mulla oli suuri kunnia kertoa. Olen niin onnellinen siitä, että olen saanut tehdä tätä ja edelleen koen, että jokainen tekemäni haastattelu on ollut antoisimpia kokemuksia, joita mulla on blogin kautta ollut. Haluan ehdottomasti jatkaa tätä sarjaa, koska sen tekeminen on ollut mulle mieletön kokemus ja teiltä on tullut niin mahtavaa palautetta! Siksi avaan sydämeni ja kerron tämän. Jokainen Ihanat erilaiset perheet -sarjan postaus oli vuoden Top 20 luetuimpien postausten joukossa. Se kertoo mun mielestä siitä, miten suuri tilaus sille on, että ihmiset saavat nähdä erilaisia perheitä positiivisessa valossa. Siksi tämä sarja on mulle yksi tärkeimmistä jutuista, mitä olen blogiini koskaan kirjoittanut. Siksi aion jatkaa sitä myös tämän vuoden ajan.

Hae mukaan Ihanat erilaiset perheet -sarjaan: 

Laita sähköpostia mulle iina.hyttinen@indiedays.fi osoitteeseen. Jos laitat viestiä, kerro siinä ainakin jotain olennaista omasta perheestäsi, miksi haluaisit olla mukana sekä paikkakunta, jolla haastattelu toteutettaisiin. Sen verran vielä infoa, että Ihanat erilaiset perheet -haastatteluissa mihinkään kysymykseen ei ole pakko vastata ja jokainen haastateltu perhe saa lukea (ja tarvittaessa pyytää muutoksia) julkaistavan tekstin etukäteen ja vaikuttaa 100% siihen mitä kerrotaan. Haastattelut tehdään aina positiivisessa hengessä. Kuvaan myös haastateltavat perheet postauksen kuvia varten ja perheet saavat ottamani kuvat omaan käyttöönsä (kunhan kuvaaja on mainittu käytön yhteydessä). Kuvissa ei näytetä mitään sellaista, mitä perhe ei halua, eikä niissä ole pakko esiintyä omilla kasvoillaan, jos ei halua. Myös kuvat saa nähdä etukäteen. Haastattelut toteutetaan joko perheen kotona tai muussa heidän valitsemassa paikassa ja ne kestävät yhdeksän haastattelun kokemuksella yleensä aina n. 1,5h kokonaisuudessaan. 

Aiemmat Ihanat erilaiset perheet -tarinat löydät TÄÄLTÄ.

Kiitos hurjasti jo etukäteen <3 

Alkuviikon kuuma peruna: Syntyvyyden lasku Suomessa. Aiheesta toivottiin postausta ja mua on pyydetty jo aiemminkin (kesällä) ottamaan tähän kantaa esimerkiksi Instagramissa. Vastasinkin silloin yhden storyn verran siitä, että mitä mun mielestä Suomen pitäisi tehdä paremmin, jotta syntyvyys saataisiin nousuun, mutta halusin ottaa aiheen vähän kattavammin esiin nyt täällä blogin puolella.

Minkään alan asiantuntijahan minä en ole, mutta suomalaista lapsiperhekulttuuria tässä kuitenkin aika monta vuotta olen seurannut ja aika läheltä. Niin oman perheen kautta, erilaisten aiheeseen liittyvien tilaisuuksien ja tiedotteiden kautta kuin sitten tämän blogin ja muiden somekanavieni kautta. Näiden vuosien aikana olen jutellut todella henkilökohtaisestikin tuhansien eri ihmisten kanssa eri kanavissa, toteuttanut erilaisia kyselyitä ja äänestyksiä ja sitä kautta kuullut aika laajasti erilaisia lapsiperheitä ja sellaiseksi haluavia laidasta laitaan. Sanotaanko näin, että perheiden tarpeet ja haasteet on tulleet tutuksi. Halusin kuitenkin kysyä aiheesta suoraan heiltä, joita aihe koskettaa, enkä vain itse arvailla syitä tässä postauksessa.

Mulla on hieno mahdollisuus kysyä isolta joukolta ihmisiä asioita kerralla ja päätin hyödyntää sitä. Kysyin siis insta storiesin puolella, että kuinka syntyvyyden lasku koskettaa juuri teitä. Tuli todella laajasti ja paljon erilaisia vastauksia siitä, mistä syystä ihmiset ovat vapaaehtoisesti tai tahattomasti lapsettomia tällä hetkellä, sekä vastauksia heiltä joita syntyvyyden lasku on koskettanut jotenkin.

Seuraavaksi otteita vastauksista, joita sain seuraajilta Instagramissa (kaikkia en pystynyt ottamaan mukaan postaukseen, kun vastauksia tuli niin suuri määrä, joista osa todella pitkiä, mutta julkaisen lisää Instagram storiesin puolella):

”Haluan kouluttautua korkeammalle ja pidempään, siksi olen lapseton”

”Epävakaa työelämä. En tiedä haluanko maailmaan lapsia, joille en pysty tarjoamaan samaa mitä itse olen saanut.”

”Työt vaikuttavat. Nyt kun on vakituinen virka, uskalsin alkaa hankkimaan lapsia. Nyt olen raskaana esikoista odottaen.”

”Lapsiperheiden tukia leikataan koko ajan ja perhevapaisiin yritetään kajota.”

”8 vuotta yritettiin, hoidoilla ja ilman. Lapsettomuus siis meillä syynä että vain 2 lasta on.”

”Tahaton lapsettomuus. Sekä primäärinen että sekundäärinen. Lapsia olen saanut vain yhden.”

”Lapsiperheiden taloudellinen ahdinko sekä ajatus siitä, että lapsi muuttaisi elämää epäedullisesti.”

”Ystäväpari ei halua lapsia, koska heillä on ”tarpeeksi intohimoja ja harrastuksia joilla täyttää elämä.”

”Uskaltaisipa tehdä rohkeita ja omien toiveiden mukaisia päätöksiä, mutta ulkopuolelta tuleva paine työelämään (opiskeluiden jälkeen) nopeasti päätymiseen on valtava.”

”Sitoutumiskammo + lapsiperheiden pienet tuet, äitiyspäivärahalta kotihoidontuelle.”

”Lapsia haluaisin ja paljon, mutta sopivaa miestä ei oo vielä tullut vastaan.”

”Endometrioosi on tuhonnut lisääntymismahdollisuudet. Yksi saatiin hoidoilla.”

”Asun pienessä kylässä, josta juuri lakkautettiin alakoulu, kun uusia lapsia ei synny.”

”Sopivaa kumppania ei löydy. Naisten yliedustus isommilla paikkakunnilla.”

”Oma taloustilanne mietityttää, vaikka oon ihan tavis palkansaaja  ja keskituloinen.”

”Haluaisin lapsen, mutta epävakaa työtilanne ja ensi vuonna alkavat korkeakouluopinnot siirtävät lapsihaavetta. Kaikki on liian epävarmaa tällä hetkellä ja vielä ainakin muutaman vuoden verran. Onneksi olen vasta 24v, joten aikaa pitäisi vielä olla. En myöskään haluaisi kovin vanhana äidiksi, mutta ei auta muu kuin odotella vielä ainakin pari vuotta.”

”Vaakakupissa negatiivisella puolella painaa ilmastonmuutos ja elämän raskaus lasten kanssa.”

”En ole koskaan halunnut lapsia. En oo koskaan miettinyt miksi, en vain halua.”

”Määräaikaisesta lyhyestä työsuhteesta ei voi jäädä äitiyslomalle jos haluaa vielä takas.”

”Tukiverkkojen puute.”

”Raha. En haluaisi laittaa vauvaa päiväkotiin, mutta  olisi pakko koska ei ole varaa olla vanhempainvapaan jälkeen kotona.”

”Meillä on kaksi lasta ja toivotaan kolmatta. Tarvittiin toisen kohdalla pientä apua ja nyt olis tarvittu sitä myös, koska oma kierto ei koskaan palannut esikoisen syntymän jälkeen. Mutta koska meillä on jo kaksi yhteistä lasta, ei saada kunnalliselta enää apua, vaan pitäisi mennä yksityiselle. Tämä tuntuu just niin typerältä, koska samaan aikaan ollaan huolissaan kun lapsia ei synny tarpeeks, mutta kuitenkin kattona on kaks yhteistä lasta ja apua ei enää anneta.”

”Haluan saattaa opinnot loppuun ja päästä sen jälkeen hetkeksi työelämään.”

”Ainakin omassa kaveripiirissä eniten esille nousee pelko, että lapsi muuttaa elämäntyyliä liikaa.”

”Haluan lapsia, mutta hyvän isän löytäminen on hankalaa. Niin monilla mies ottamatta vastuuta.”

”Syyllisyys ilmastosta. Jokainen lapsi kuluttaa maapallon luonnonvaroja.”

”En halua elää kädestä suuhun lapsiperheenä. Haluan, että tulot on riittäviä ja säästöt kunnossa.”

”24v opiskelija. Jotenkin vaan tuntuu, että haluaa ensin sen ammatin ja sit ne lapset.”

”Tulot laskee, ei varaa suurempaan perheeseen.”

”Pelottaa, millaisessa maailmassa lapsi tulisi elämään.”

”Lapselliset kaverit tuovat esille arjen huonot puolet, positiivisista eivät oikeastaan puhu.”

”100% rahahuolet syynä vapaaehtoiseen lapsettomuuteen.”

”Sain keskenmenon -17 keväällä ja sen jälkeen ei vaan ole tärpännyt. Lääkärissä käyty ja kaikki ok. Ikävä asia.”

”Ihmiset rakastaa äänetöntä, rauhallista elämää ilman häiriöitä. (Itselläni on 1 erityislapsi)”

”Ei vielä omia lapsia, mutta ilmastonmuutos ja taloudellinen pärjääminen ahdistavat ja huolettavat.”

”Työtilanne vaikuttaa! Itse en uskalla hankkia lasta ennen vakityötä, mikä tällä alalla vie aikaa.”

”Lapsiarki kuulostaa inhottavalta, sotkuiselta, aikaavievältä, enkä osaa olla lasten kanssa. En halua luopua omasta vapaa-ajastani, kuulostaa raskaalta, että töistä tultua pitäisi huolehtia lapsista, eikä voisi tehdä mitä itse haluaa.”

”Itkettää, kun kehotetaan hankkimaan, mutta yhteen lapseen jää ilman miestä. Olisin halunnut kolme. Odotan kovasti ohjelmaa jaetusta vanhemmuudesta, koska se auttaisi miettimään uusia keinoja.”

”Minulla on yksi lapsi, mutta nyt olen alkanut epäilemään haluanko enää toista, koska se tarkoittaa taas yhtä vuotta pois työelämästä. Menetin ylennyksen ja jäin töissä jälkeen, kun tulin raskaaksi ja jäin lapsen kanssa vuodeksi kotiin. Raskaana ollessani mulla oli tosi paljon sulateltavaa siinä, että mä joudun tekemään valinnan työ vai lapsi, kun taas puoliso sai molemmat.”

”En ihmettele syntyvyyden laskua ainakaan pohjois-Suomessa. Itse toisen lapsen syntyessä ehdin just sairaalaan. En ehtinyt saada kipuihin mitään. Liian nopean synnytyksen takia ajatus 3. lapsesta pelottaa.”

”Tukiverkon puute ja sitä kautta oma jaksaminen, taloudelliset syyt. Meillä 2 lasta.”

”Koen, että nykymaailmassa jotenkin lapset koetaan raskaina, sekä jotenkin pilaavat elämän. Tämä ajatus ärsyttää. Mulla on kaksi maailman rakkainta pientä kummippoikaa, joiden kanssa ollaan paljon tekemisissä.”

”En osaa päättää haluanko valita perheen vai uran. Uran luonti veisi perheeltä liikaa aikaa.”

”2 vuotta yritetty esikoista lapsettomuushoitojen avulla, yhteensä yritystä takana jo 5 vuotta. Median syyllistäminen tuntuu todella pahalta kun sitä omaa lasta ei vaan näy eikä kuulu.”

”Omassa kaveripiirissäni on useammalla pariskunnalla lapsettomuushoidot meneillään.”

Suurin osa näistä syistä on samoja, joita on nostettu esiin myös tutkijoiden toimesta. Epävakaa taloustilanne mietityttää, halutaan kouluttautua pitkälle ja nähdään koulutuksen ja perheen yhdistäminen vaikeana, sopivaa puolisoa ei löydy tai kärsitään tahattomasta lapsettomuudesta. Muutama vastaus tuli myös liittyen ilmastoahdistukseen. Ja osa ei vaan yksinkertaisesti halua lapsia. Eniten mua yllätti kuitenkin se, että kunnallisella puolella ei tehdä edes kevyitä lapsettomuushoitoja, mikäli perheessä on jo kaksi lasta. Tämähän on tosiaankin aivan ristiriidassa sen kanssa, että lapsia toivotaan lisää. Tähän nyt ainakin äkkiä korjaus!

Suurimmaksi osaksi näissä vastauksissa korostuvat ne paineet, joita etenkin naiset kokevat perheen perustamisen ja työelämään siirtymisen ristitulessa. Ei löydetä sopivaa hetkeä lapselle, koska ei koeta koulutusta tarpeeksi joustavaksi, että perheen voisi perustaa koulun aikana. Koulun jälkeen taas tuntuu, että on elintärkeää päästä työelämään, jotta ei tipahda kärryiltä vaan saa arvokasta työkokemusta. Sitten saattaakin olla jo liikaa ikää, joko omasta mielestä (ei haluta vanhemmaksi enää siinä iässä) tai sitten lasten saanti ei enää onnistu, koska hedelmällisyys on laskenut. Lisäksi taloudellinen epävarmuus ahdistaa jokaisessa elämänvaiheessa. Lasten ja opiskelun tai uran yhdistäminen koetaan toivottomana ja mahdottomana tai vähintäänkin todella hankalana.

Mulle näin täysin toista ääripäätä edustavana tulee tässä sellainen fiilis, että monet naiset joutuvat kokemaan ihan järjettömän suuria paineita ja ahdistusta joutuessaan yrittää ajoittaa kaiken ”täydellisesti” ristiriitaisten vaatimusten mukaan. Ja sitten joillekin käy niin, että sitä täydellistä hetkeä ei vaan koskaan tule.

Niin yleisestä on, että ajatellaan, että kaiken pitää olla valmista ja täydellistä jo sitä ensimmäistä lasta varten, eikä niin, että lapsen/lasten kanssa on koko elämä aikaa kasvaa ja kehittyä puolisona, perheenä ja omalla uralla tai koulussa. Ajatellaan, että se elämä rakennetaan valmiiksi lasta varten, eikä sitten enää yhdessä lapsen kanssa. Oikeastihan se perhe-elämä vasta alkaa siitä kun lapsi syntyy, eikä lapsi tule maailmaan kysyen, että paljonko te vanhemmat tienaatte ja onhan teillä varaa mun jääkiekkoharrastukseen ja iPhoneen. Lapsen syntymän jälkeen voi ihan samalla tavalla tavoitella edelleen parempaa elintasoa ja omia unelmia.

Haluaisin kannustaa ihmisiä luottamaan siihen, että elämä kantaa myös lapsen kanssa. Jos lapsi on toiveissa, mutta em. syiden takia ei uskalla toteuttaa haavetta, kannattaa ainakin ottaa itseä mietityttävistä asioista selvää ihan käytännön tasolla, liittyivät ne sitten omaan talouteen, tukiverkkoon tai koulutuksen/työn ja perheen yhdistämiseen. Ja heille, joita vanhemmuus kiinnostaa, mutta pelottaa liikaa, koska on saanut lapsiperhe-elämästä niin negatiivisen kuvan, suosittelen tätä tekstiä ja sen kommentteja.

Se on selvää, että yhteiskunnalla on parantamisen varaa monessa asiassa, jotta perhe-elämä näyttäytyisi yhä useammalle  perheestä haaveilevalle saavutettavana ja mahdollisena asiana. Olisi myös tärkeää, että kukaan ei joutuisi valitsemaan uran ja perheen väliltä. Opintojen sekä työ- ja perhe-elämän joustavaa yhdistämistä pitäisi tukea kaikin mahdollisin keinoin.

Kaikille heille, jotka lapsettomuudesta kärsivät tahattomasti, mä haluan lähettää ihan älyttömän paljon voimia ja toivoa <3 En voi edes kuvitella, mitä joudutte käymään läpi.

Tämän vuoden aikana tulen esittelemään täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. Tänään on vuorossa sarjan kolmas perhe. Ensimmäisen perheen tarinan voit lukea täältä ja toisen perheen tarinan täältä.

Siiri, 26, & Hannele, 26, sekä esikoinen, 1v9kk, ja kuopus, 3kk, Espoo

Taivaalla paistaa aurinko ja on yksi kevään ensimmäisistä lämpimistä päivistä. Kävelen kodikkaan pihan poikki terassin ovelle ja koputan. Avaamaan tulee iloisesti hymyillen Siiri ja aurinkoinen taapero. Olohuoneen sohvalla Hannele leikittää kolmen kuukauden ikäistä vauvaa.

Istutaan alas kahvipöytään, joka on täynnä toinen toistaan ihanampia herkkuja, hedelmäsalaattia ja kahvia. Meillä synkkaa heti ja rupatellaan niin remontoinnista kuin lapsistakin. Siirin ja Hannelen upeasti itse remppaama koti kylpee keväisessä auringonvalossa.

Suhde alkoi Tinderistä

Hannele ja Siiri tutustuivat toisiinsa Tinderissä vuoden 2014 jouluaattona. Jo uutena vuotena Hannele tuli Siirin luokse, mutta he eivät kuitenkaan ihan alkaneet heti seurustelemaan.

– Mulle tuli pieni puolen vuoden identiteettikriisi, sillä olin aiemmin tapaillut vain miehiä, Siiri kertoo.

– Kevät oli Siirin osalta sellaista kipuilua, mutta toukokuussa 2015 me vihdoin alettiin virallisesti seurustelemaan, Hannele naurahtaa.

Pari puhui lapsista melko nopeasti sen jälkeen kun olivat alkaneet seurustelemaan ja vuonna 2016 he ostivat nykyisen kodin, jossa tuleville lapsille oli tilaa ja vaihtoivat isompaan autoon.

– 2016 kesällä me sitten varattiin aika Dextralle, Siiri kertoo.

– Jouduimme etsimään klinikan joka suostui hoitamaan naispareja. Ikärajat vaihtelivat myös eri klinikoiden välillä, piti olla yli 25v. Dextralla ei ollut mitään ongelmia. Dextra sanoi heti, että tottakai he voivat auttaa meitä. Siellä henkilökunta on erikseen koulutettu kaikenlaisten perheiden kohtaamiseen ja seinillä on paljon esitteitä ja kirjoja myös naispareille ja apilaperheille, Hannele jatkaa.

Lapsettomuushoitojen ensimmäisellä käynnillä kartoitettiin perheen tilannetta. Ensimmäisellä käynnillä juteltiin siitä, miksi Siiri ja Hannele olivat tulleet vastaanotolle, kauanko he olivat olleet yhdessä ja miten perhehaavetta voisi lähteä toteuttamaan.

 

Molemmat halusivat olla raskaana

Hannele alkoi odottaa esikoista marraskuussa parin 2016 hääjuhlien jälkeen.

–Pohdimme yhdessä, että oli sillä hetkellä taloudellisesti järkevämpää, että lapsettomuushoidot tehdään Hannelelle ja Hannele on raskaana, Siiri kertoo.

Raskausaika sujui Hannelella hyvin, vaikka hän saikin vaivoikseen iskiaksen ja jännekalvontulehduksen.

–Iso maha ja kepit olivat mielenkiintoinen yhdistelmä, mutta onneksi raskausaikana auttaa se, että tietää kaiken olevan vain väliaikaista, Hannele pohtii.

Siiri ja Hannele tiesivät haluavansa toisenkin lapsen ja Siirikin halusi kokea raskauden.

– Yritimme sinnitellä, että lapsille tulisi edes järkevä ikäero ja esikoinen saisi olla ainokainen ja ehdittäisiin tottua rauhassa perhe-elämään.

Siirillekin tuli iskias raskausaikana, mutta sen suurempia haasteita ei onneksi ollut.

– Toisen lapsen raskausaika oli ehkä rankempaa, koska oli se esikoinen kuitenkin siinä. Olin fyysisesti rajoittunut kun liikkuminen oli niin vaikeaa iskiaksen takia, lapsen pukeminen ja muut askareet olivat aika vaikeita.

Molempien synnytykset olivat imukuppiavusteisia. Kuopus syntyi napanuora kaksi kertaa kaulan ympäri kiertyneenä. Dramaattisia käänteitä ei siis puuttunut, mutta onneksi kaikki meni lopulta hyvin molemmilla kerroilla.

Naisparia ei osattu kohdata sairaalassa

Sairaalassa pari kuitenkin huomasi saavansa joissain asioissa erilaista kohtelua kuin heteropariskunnat.

– Jännitti mennä synnyttämään. Mulle sanottiin Siiristä, että olet ottanut siskon mukaan synnytykseen, Hannele muistelee.

– Kuopuksen synnyttyä kun meitä tultiin siirtämään synnytyssalista osastolle tai sinne perhepesään, niin työntekijä ei meinannut yhtään ymmärtää, että Hannele tulee mun mukaan, eikä huomioinut mitenkään Hannelea. Jouduin erikseen sanomaan, että vaimo tulee mukaan osastolle, Siiri kertoo.

Ennen äitiyslakia naisparien tie vanhemmuuteen oli pitkä ja hankala

Huhtikuun alusta voimaan tullut uusi äitiyslaki muutti byrokratian osalta huomattavasti aiempaa parempaan suuntaan naisparien osalta, mutta Siiri ja Hannele joutuivat vielä käymään läpi perheen sisäisen adoptioprosessin molempien lasten kanssa, ennen kuin molemmat olivat virallisesti lasten vanhempia, eikä vain toinen.

– Esikoisen synnytyksessä pelotti eniten se, että mitä jos Hannelelle käy jotain. Minulla ei olisi ollut esikoiseen mitään virallista sidettä, Siiri kertoo.

Aiemmin adoptioprosessi käynnistyi lastenvalvojan luona yleensä kolmen kuukauden kuluttua synnytyksestä. Hannele ja Siiri pääsivät hieman helpommalla, sillä he saivat aloittaa adoptioprosessin heti synnytyksen jälkeen, ilman harkinta-aikaa. Lastenvalvojan tapaamisissa pengottiin koko elämä läpi.

– Meiltä kysyttiin tapaamisessa molempien palkat, mitä mieltä lapsi on adoptiosta (vaikka kyseessä oli vastasyntynyt), miksi haluat adoptoida lapsen, mikä suhde sinulla lapseen, oma lapsuus, onko toimeentulotuen asiakas, lainat, lastensuojelun mahdolliset asiakkuudet ja kaikki.

Tapaamisessa täytettiin nelisivuinen kaavake, jonka jälkeen lastenvalvoja kirjoitti puoltavan lausunnon adoptiolle. Lausunto vietiin käräjäoikeuteen, missä notaari kävi sen läpi. Sitten odotettiin parin kuukauden ajan päätöstä. Adoptioprosessi maksoi molemmilla kerroilla n. 200 euroa.

Uuden huhtikuun 1. päivä voimaan tulleen äitiyslain myötä naisparille hedelmöityshoidoilla syntyvän lapsen juridinen suhde molempiin vanhempiinsa voidaan vahvistaa tunnustamalla lapsi neuvolassa raskausaikana tai lastenvalvojan luona, ilman tarvetta perheen sisäiseen adoptioon. Naisparille syntyvän lapsen oikeusturva paranee huomattavasti, koska hänen juridinen suhteensa molempiin vanhempiinsa on selvä jo syntymästä lähtien. (lähde: Seta.fi)

Neuvolassa Siiri ja Hannele ovat aina saaneet hyvää palvelua ja hoitoa. Monet kaavakkeet ja kysymykset on kuitenkin neuvolassakin edelleen suunniteltu vain yhdenlaisille perheille: kahden vanhemman heteroperheille.

– Sateenkaariperheiden lisäksi ei ole myöskään otettu huomioon sitä asetelmaa, että olisi vain yksi vanhempi. Ei huomioida perheiden monimuotoisuutta mitenkään, Hannele toteaa.

Koko lähipiiri perheen tukena

Lähipiiri on suhtautunut Hannelen ja Siirin suhteeseen ja perheeseen pienen totuttelun jälkeen mahtavasti.

– Hannelen perhe suhtautui alusta asti jo hyvin, koska perhe tiesi jo etukäteen, että Hannele on kiinnostunut naisista. Minulla oli vähän kivikkoisempi tie. Alku oli aika hankalaa, mutta ymmärrän sen, koska se oli itsellekin niin iso kriisi ja yllätys, niin se oli iso yllätys myös vanhemmille, Siiri kertoo.

– Siiri on kotoisin pienemmästä paikasta, niin siellä suhtautuminen oli vähän erilaista kuin pääkaupungissa asuvilla. Vanhemmille sukulaisille oli hankalin juttu ja he esittivät hassuimmat kysymykset. Oletuksena oli se, että ei saa esimerkiksi ikinä lapsenlapsenlapsia. Ei osattu nähdä sitä, että naisparitkin voi saada lapsia, Hannele muistelee.

Alun jälkeen Hannelen ja Siirin perhe on aivan normaali juttu kaikille ja heistä on ollut ihanaa nähdä, miten molempien perheet tukevat ja ovat mukana heidän elämässä paljon.

Uimahallissa samaan pukuhuoneeseen

Kun molemmat  vanhemmat ovat saaneet kokea sekä raskausajan että synnytyksen, tulee väistämättä mieleen kysymys, että onko asioita helpompi käsitellä yhdessä, kun molemmat ovat kokeneet saman?

– EI. Ollaan niin eri tyyppisiä ihmisiä. Siiri on enemmän sohvalle käpertyjä, joka syö suklaata ja katsoo telkkaria. Mä maalasin kattoa vaikka oli iskias silloin raskausaikana, Hannele naurahtaa.

– Ollaan sen verran erilaisia ihmisiä, että vaikka koettaisiin samoja asioita, koetaan ne ihan eri tavalla. Tilanteen ollessa päällä meidän tuntemukset eivät kohtaa.

Joissain asioissa siitä on kuitenkin vissi etu, että molemmat vanhemmat ovat samaa sukupuolta.

– Me saadaan kaikki mennä uimahallissa samaan pukuhuoneeseen, mikä todella helpottaa pienten lasten kanssa, Siiri naurahtaa.

Aiemmin miesten kanssa tapailut Siiri kokee myös, että Hannelen kanssa on helpompi puhua tunteista ja heillä on eroavaisuuksista samankaltaisia ajattelumalleja.

– Kuunteleminen ja jutteleminen on meille molemmille tyypillistä, Hannele vahvistaa.

Myös perhe-elämään valmistautumisessa on ollut hyötyä siitä, että molemmat ovat naisia. Hedelmöityshoitojen alkuvaiheessa on pakollinen psykologin käynti, jonka molemmat kokivat hyödylliseksi.

– Siellä mietitään jo valmiiksi etukäteen kasvatusta ja tulevaa perhe-elämää monelta eri kannalta, myös sitä, miten lapsille tulevaisuudessa kerrotaan heidän saaneen alkunsa. Sen jälkeen oli paljon valmentautuneempi olo vanhemmuuteen, Siiri kertoo.

Ja minä uskon sen hyvinkin. Mikäli valtion tai kuntien budjetti sen sallisi, olisi aivan loistava juttu, että esimerkiksi yksi neuvolapsykologin käynti tulisi kiinteäksi kaikille kuuluvaksi osaksi neuvolakäyntejä. Vaikka siihen satsaaminen vaatisi paljon rahaa, se voisi kuitenkin ennaltaehkäistä monia myöhempiä ongelmia perheissä ja ehkä siten myös säästää resursseja toisesta päästä. Ongelmiin on parasta puuttua silloin kun ne eivät vielä ole edes syntyneet.

Kun molemmat ovat äitejä

Molemmat äidit ovat löytäneet äitiyden omalla tavallaan ja ovat edelleen omia itsejään, vaikka jossain määrin äitiys on tarkoittanut myös muutoksia.

– Yllätyin siitä, miten paljon Hannele muuttui äitiyden myötä. Hän oli ennen jäykempi, en olisi voinut ikinä kuvitella Hannelea vaikka laulamassa, mutta nykyisin hän laulaa meidän lapsille. Hannele pehmentyi tosi paljon äitiyden myötä, Siiri pohtii.

Siirille lastentarhanopettajana äitiys oli tosi luonnollinen ajatus. Kaikki yllättyivätkin siitä, että Hannele oli ensin raskaana.

– Mun piti todistella kaikille, että olen yhtä hyvä äiti kun Siiri. Kun mun synnytyksen jälkeen Siirillä ei tietenkään ollut samanlaista univelkaa eikä fyysisiä kipuja kuin minulla, niin häneltä onnistui helpommin monet asiat alkuun helpommin, Hannele kertoo.

– Me olemme molemmat äitejä ja se oli itsellekin tosi vaikeaa, että Hannele oli ensin raskaana. Tuntui, että minunhan kuuluisi olla raskaana ja minunhan kuuluisi pystyä ruokkimaan lapsi. Itse olin esikoisen synnyttyä vain kuukauden kotona ja menin takaisin töihin, ja se oli ihan super vaikeaa, Siiri muistelee.

Hannelesta tuntui haastavalta ja oudolta palata töihin ja jättää esikoinen Siirin kanssa kotiin. Nyt Siirin synnytettyä kuopuksen Hannele taas juoksee riemusta kiljuen töihin, ja Siiri on lasten kanssa kotona.

– Meillä molemmilla varmaan hormonit vaikutti aika paljon tunteisiin, Siiri ja Hannele pohdiskelevat.

Lasten pieni ikäero on joskus arjessa raskasta

Esikoisella ja kuopuksella on vain 1,5 vuotta ikäeroa, mikä tuntuu välillä arjessa rankalta.

– Uhmaikä ja pienen vauvan yhdistäminen on välillä haasteellista. Se kun molemmilla lapsilla on tarpeita samaan aikaan hirveästi ja vielä ihan eri asioita, Hannele kertoo.

– Taapero on vielä niin pieni, että ei osaa esimerkiksi odottaa vielä vuoroa. Varsinkin silloin kun on lasten kanssa yksin, tulee mietittyä, että miten oikein voi tehdä kaiken samaan aikaan. Sitten on vielä kaksi kissaa ja kaksi koiraa siihen päälle, jotka aiheuttaa välillä melkoisen sirkuksen, Siiri jatkaa.

Siirille rankinta vanhemmuudessa on ollut se, että kaikesta ammatin tuomasta tietotaidosta huolimatta hänkään ei aina pysty toimimaan kaikessa oikein, kuten ei kukaan.

–  Olen kuitenkin työssäni neuvonut perheitä ja sitten huomaan, että teen itse niitä samoja virheitä. Että tiedän tasan miten pitäisi tehdä, mutta sitten en kuitenkaan itse pysty toimimaan niin. Armollisuus itseä kohtaan on hankalaa, tulee tosi huono omatunto tosi pienistäkin asioista, Siiri kertoo.

 

Äitien välinen arvostelu turhauttaa

Molemmat kokevat joskus rankaksi myös äitien välisen arvostelun ja kyseenalaistamisen, niin netissä kuin oikeassakin elämässä.

– Tuntuu kuin olisi jatkuvasti joku susilauma perässä. Se on ihan sama onko kaupassa vai netissä, niin äidit arvostelee toisiaan. Sukulaisetkin kyseenalaistivat alkuun meidän ratkaisuja. Jatkuvasti piti perustella miksi meillä on tiettyjä ratkaisuja, esimerkiksi lapsi selkä menosuuntaan autossa, onko lapsella tarpeeksi vaatteita päällä jne, Hannele lataa.

Toisen lapsen myötä ratkaisujen kyseenalaistaminen ja neuvojen antaminen on onneksi vähentynyt hieman, mutta edelleen äitien välinen arvostelu turhauttaa.

Toisaalta itsekin saa olla keskustellessa usein varpaillaan, jotta ei tule pahoittaneeksi toisten äitien mieltä. Monet ottavat tosi henkilökohtaisesti keskustelun esimerkiksi turvaistuinten valinnasta ja muista kasvatukseen ja vanhemmuuten liittyvistä valinnoista.

– Hirveästi pitää miettiä, että miten jotkut asiat muotoilee ilman, että vastapuoli ottaa negatiivisena kommenttina. Kyllä perus keskustelu pitää kestää, jos itse on sitä mieltä, että toimii oikein. Niskavillat nousee ehkä helpommin pystyyn jos tietää, että itse ei toimi suositusten mukaan.

Yhdessäolo on tärkeintä

Siiri ja Hannele tykkäävät kaikkein eniten siitä, kun koko perhe on yhdessä. Molemmat nauttivat siitä, kun arjessa on sopivassa suhteessa sekä rauhallista kotona oloa että aktiivisuutta. Yhdessä tekeminen ja ilo lasten uusista taidoista ja jutuista on palkitsevaa.

– Ei ihan hirveästi jakseta paikallaan olla. Tykätään tehdä paljon ja vaikka ollaan kotona niin silti tehdään paljon, remontoidaan ja touhutaan. Välillä se on rankkaa, mutta on se kyllä kivaakin, ei me jotenkin osata olla muuten, Siiri kertoo hymyillen.

Naiset ovat kovia remontoimaan omaa kotiaan, mutta tykkäävät he tehdä paljon muutakin. Lasten kanssa Siiri ja Hannele käyvät Hoplopissa ja Sealifessa ja nauttivat lukemisesta, ulkoilusta ja leikkipuistoista. Perheessä myös lauletaan ja tanssitaan paljon.

– Me otetaan nyt kaikki ilo irti siitä kun lapset haluaa olla meidän kanssa ja tehdä yhdessä ja kulutetaan kaikki energia ja vapaa-aika niihin lasten juttuihin. Ei mene kuin 10 vuotta ja esikoinen haluaa jo yksin rinteeseen ja muualle.

Tunteet saavat näkyä ja kuulua

Siirin ja Hannelen perheessä tunteet saavat näkyä ja kuulua niin lapsilla kuin aikuisillakin.

– Meillä näytetään kaikki tunteet ja me vanhempina näytetään meidän tunteet myös lasten nähden. Keskustelu ja tunteiden sanoittaminen ja anteeksipyytäminen on meille tärkeää. Puhutaan paljon asioista lapsille ja toisillemme, Hannele kertoo.

– Kaikkein paras juttu on se, kun lapsi katsoo silmiin ja tulee syliin ja halaamaan. Se on ihanaa kun lapsi osoittaa rakkautta ja sitä, että vanhempi on tärkeä, Siiri jatkaa.

Tulevaisuudelta Siiri ja Hannele toivovat ennen kaikkea paljon kivoja yhteisiä kokemuksia ja terveyttä.

– Ja vähemmän remonttia, Hannele naurahtaa.

– Eniten odotamme sitä, että saadaan tutusta meidän omiin lapsiin joka päivä. Jo nyt on ihanaa kuunnella taaperon lauseita ja lauluja ja oppia hänestä lisää. Tulevaisuudessa saadaan oppia vielä enemmän, Siiri päättää.

Siirin ja Hannelen terveiset muille vanhemmuudesta haaveileville naispareille:

Älkää välittäkö muiden mielipiteistä, uskaltakaa elää sellaista elämää kuin itse haluatte, oman näköistä perhe-elämää. Liikaa ajatellaan sitä, mitä muut miettii tai otetaan kommentteja itseensä. Jos yhtään miettii perhe-elämää johon kuuluu lapset, kannattaa mennä rohkeasti käymään lapsettomuushoitojen ensikäynnillä, niin pääsee juttelemaan psykologin kanssa. Ajateltiin ensin, että meidän pitää mennä siksi kun ollaan naispari ja että se on meille vaan rasite, koska heteroparit vaan tekevät lapsia eikä heidän tarvitse käydä missään. Mutta sen käynnin pitäisi sisältyä automaattisesti neuvolaan kun se on niin hyvä juttu!

Haluan kiittää lämpimästi Siiriä ja Hannelea, jotka päästivät mut kurkistamaan omaan ihanaan arkeensa ja joiden tarinan sain kertoa teille. Musta oli jotenkin niin ihanaa nähdä mikä lämpö ja rakkaus ja onni koko perheestä välittyi. Kotona oli ihana tunnelma ja niin kauniisti, selkeästi rakkaudella yhdessä rempattu koti. Siiri ja Hannele ottivat esiin myös tärkeän aiheen: äitien väliset ristiriidat. Mä olen ehdottomasti sitä mieltä, että äitiydestä pitäisi voida keskustella avoimesti ja arvostelematta toisia. Uskon, että avoimuudella ja sillä, että yrittää edes asettua toisen asemaan pääsee pitkälle kaikessa, niin äitiydessä kuin elämässä yleensäkin. Kiitos vielä Siiri, Hannele ja lapset äärimmäisen ihanasta ja mielenkiintoisesta tapaamisesta.