Yksi päivä tässä kesällä mä makasin keittiön lattialla taaperon kanssa varmaan puoli tuntia ja keskusteltiin siitä, miten kaikki on ihan väärin päin. Häntä nauratti kovasti ja mua myös, käytiin juurta jaksaen läpi kaikki mieleen tulevat asiat, jotka olivat väärinpäin siksi, että katsoimme lattialta kattoa kohti. Lamput ja pöydät, tuolit ja lelut. Isin tietokone, roskapönttö ja ja jakkarat. Imurikin oli väärinpäin. Niin ihmeellistä! Ei mulle tulisi mieleenkään mennä lattialle makaamaan ihan muuten vaan keskellä päivää. Mutta taaperon viereen kävin ja olen siitä iloinen. Välillä on niin siistiä heittäytyä taaperon maailmaan ja keskittyä kaikkiin pieniin juttuihin, jotka hänelle voivat olla niin suuria ja merkityksellisiä.

Oikeastihan mun piti laittaa ruokaa, mutta oli kuuma ja jotenkin koko ajatus kyllästytti. Pieni tovi lattialla makoillen ja oikeasti aivot narikkaan laittaen teki hyvää. Sitten jaksoi taas ihan uudella innolla tarttua kauhan varteen. Se oli tärkeä huomio. Silloin kun ei oikeasti ole ihan tulipalokiire ja joku asia ei vaan huvita, miksi ei ottaisi pientä taukoa ja keskittyisi johonkin rentouttavaan ja itselle merkitykselliseen? Sen jälkeen jaksaa niitä välillä puuduttavia rutiinihommiakin paljon helpommin. Jos ei kotona ole taaperoa kannustamassa heittäytymään, ainahan voi vaikka tarttua hetkeksi kirjaan, ottaa pikku nokoset tai katsoa yhden 20min jakson hyvää komediasarjaa.

Tällä hetkellä meidän 2v miettii tosi paljon syy-seuraussuhteita ja ongelman ratkaisua. Hän keksii hurjasti erilaisia ratkaisuja ja jos esimerkiksi joskus sanon, että jokin hänen pyytämänsä asia ei juuri nyt onnistu, hän miettii kaikki mieleen tulevat mahdolliset ja mahdottomat ratkaisuehdotukset ja käy ne läpi, että jos se asia kuitenkin onnistuisi jollain tapaa. Ihailtavaa päämäärätietoisuutta ja periksiantamattomuutta. Jos joku niin hän opettaa kykyä ajatella laatikon ulkopuolelta.

Joskus käy niin, että kun hän niin hienosti keksii erilaisia ratkaisuja jonkun asian toteuttamiseksi, mä lopulta annan hänen sittenkin tehdä sen. Nämä on just niitä tilanteita, missä itsensä saa kiinni siitä, että on sanonut johonkin asiaan ei, koska ei juuri nyt jaksaisi a) sotkua tai b) vaivautua tekemään jotain. Eli on sanonut vaan ei, koska se on itselle helpompaa. Sitä mä yritän parhaani mukaan välttää arjessa, mutta joskus niin käy silti. Uskoisin sen olevan ihan inhimillistä. Taaperon ratkaisuehdotukset on kuitenkin loistavia reality checkejä aikuisille.  Mä en halua sanoa turhaan ei, mä haluan sanoa aina joo kun se on mahdollista.

Meidän isommat leikkivät niin paljon kavereiden kanssa, että he eivät enää kovin usein pyydä mua mukaan barbieleikkiin tai mihinkään muuhunkaan. Silloin kyllä leikin mielellään jos pyydetään. Taaperon kanssa sen sijaan tulee leikittyä usein: kauppaa, legoilla rakentelua, kotileikkiä, muovailuvaha- ja taikahiekkaleikkejä. Mä koen yhteisen leikin myös loistavana tilaisuutena opettaa esimerkiksi hyviä käytöstapoja tai muita tärkeitä asioita siinä leikin lomassa.

Kauppaleikissä taapero muistaa tervehdykset, kiitokset ja lopuksi toivottaa mukavaa päivän jatkoa. Sama toimii kun käydään oikeasti kaupassa, sielläkin hän muistaa välillä huikata myyjälle mukavaa päivänjatkoa ja piristää siinä samalla toivottavasti ainakin jonkun päivää. Kun joku autoilija päästää meidät suojatien yli, lapset heilauttavat kaikki kättä kiitokseksi. Lasten hyvät tavat kannustavat myös meitä aikuisia muistamaan nämä hyvät käytöstavat aina, myös sinä huonona päivänä kun kaikki on mennyt aamusta asti vähän pieleen. Miksi ne olisivatkaan yhtään vähemmän tärkeitä muistaa sinä harmaana maanantaina? Ei sitä omaa harmaata fiilistä kannata muille siirtää, päin vastoin.

Koen, että lasten kanssa leikkiminen on yksi niistä asioista, jotka opettaa just mulle kaikkein eniten heittäytymisestä ja elämästä. Olen tosi kiitollinen siitä, että saan leikkiä. Alkuun leikkiminen tuntui jopa vaikealta, silloin back in the day kun meidän esikoinen oli taapero, enkä ollut leikkinyt _sataan vuoteen_. Mutta tässä vuosien varrella siihen on oppinut ja siitä on oppinut jopa nauttimaan.

On aivan parasta viettää joskus puoli tuntia kontaten lattialla taaperon Timo-koirana, joka syö ruuaksi duploja, käy koirapuistossa ja nukkuu lattiatyynyllä mytyssä. Paitsi housun polvet joutuu koville, mutta se taitaa olla pieni haitta siihen verrattuna, mitä leikki antaa henkisesti. Täydellisen rentoutumisen, pääkopan tyhjentymisen ja kaupan päälle tyytyväisen taaperon, joka jaksaa sitten sen jälkeen leikkiä vähän aikaa itsekseen tai tehdä palapelejä, että aikuinen saa rauhassa laittaa ruokaa tai siivota. Leikkiminen on best, eikä se oikeasti ole niin vaikeaa, kunhan leikin ajaksi muistaa lakata yrittämästä olla looginen tai aikuinen.

Tykkäättekö te leikkiä lasten kanssa? Mikä on teidän lempi leikki? Mitä leikkiä itse leikitte lapsena vanhempien kanssa, vai leikkivätkö vanhemmat ollenkaan?

En ole hetkeen päivittänyt meidän taaperon kuulumisia imetyspostausta lukuun ottamatta, joten ajattelin että olisi hauska kirjoittaa vähän hänestäkin välillä! Tiedän että monet teistä ovat suunnilleen samanikäisten taaperoiden vanhempia, ja on hauskaa lukea saman ikäisten lasten kuulumisia, kuin mitä itsellä on. Meidän kuopukselle taitoja ja ihania juttuja on tullut rutkasti lisää siitä kun viimeksi kirjoitin, ja tuntuu että hän on kehittynyt ihan hurjasti viimeisten viikkojen aikana. Hän on nykyään ihan selvästi taapero eikä vauva, vaikka mulle hän onkin varmasti ikuisesti äidin vauva.

Meidän pihalle muutti viime viikolla hiekkalaatikko, ja sen jälkeen kuopus ei ole paljoa sisällä aikaa viettänyt. Hän kertakaikkiaan rakastaa hiekkalaatikolla leikkimistä, ja voisi istua siinä koko päivän, joka päivä. Keinut jää aivan kakkoseksi jos puistosta löytyy hiekkalaatikko, ja meidän pihallakin se on suuri hitti. Hän ei vielä tee itse hiekkakakkuja, mutta rakastaa laittaa hiekkaa ämpäriin, ja pois ämpäristä lapiolla. Vaikka ei aina olisikaan hiekkalaatikkoa tarjolla, niin pikkukivet ajavat saman asian. Hän on aivan toista maata kuin meidän esikoinen, joka yksivuotiaana nosti hiekkalaatikolla kädet pystyyn ja kiljui ällötyksestä hiekkaa kohtaan. Kuopus on aina valmiina upottamaan sormet multaan, hiekkaan, pikkukiviin tai vaikka jugurttiin. Kunhan vaan saa tuntea sormilla ja läträtä, se on lempipuuhaa.

Meidän 1v ei kovin mielellään tule sisälle jos on kerran päässyt ulos (paitsi jos sisällä on tarjolla ruokaa). Autolta kotiin siirtyminen on esimerkiksi aikaavievää, sillä usein hän karkailee, tai heittäytyy sylissä äänekkääksi spagetiksi joutuessaan sisätiloja kohti. Mutta ollaan me aina sisään päästy, ja onhan se nyt tosi hienoa että hän tykkää olla ulkona raikkaassa ilmassa. Puistossa hän tykkää myös keinua ja laskea liukumäkeä, vaikka valitseekin yleensä sen hiekkalaatikon. Hän kiipeää itse jo liukumäkeen, jos alimmainen porras on tarpeeksi matalalla, että hän yltää. Hän myös laskisi itse alas, mutta ihan en vielä uskalla päästää.

Taaperosta on kehittynyt varsin tarkkasilmäinen, ja liikkeellä ollessa hän bongaa jokaisen koiran, vaikka nämä olisivat kilometrin päässä ja näkyisivät vaan pienenä pisteenä. Koiran nähdessään hän aina huutaa hau, ja ison koiran nähdessään hän sanoo ”muuuuuu”. Monet muutkin eläimet sanovat ”muuuu” isojen koirien ja lehmien lisäksi, kuten ketut, oravat ja mäyrät. Kissat sentään sanovat ”miau” ja linnut sanovat ”titutii”. Lintuja hän bongailee myös ulkona mielellään, ja kutsuu iloisesti ”TITTU! TITTU!”. Juuri tällä viikolla naapurin parvekkeen kaiteella oli pikkulintu, ja taapero innoissaan osoitteli sinne ja huusi tittua. Naapuria pihalla hieman hymyilytti.

Puhetta tulee todella paljon ja koko ajan enemmän, ja hän myös toistaa jo perässä monet asiat mitä me sanotaan, sekä ymmärtää oikein hyvin mitä hänelle sanotaan. Oltiin juuri vähän aikaa sitten ystäväperheen kanssa puistossa, ja perheen parivuotias tyttö kysyi meidän kuopukselta, että ”Annatko minulle tuon ämpärin ja lapion?” (joilla taapero silloin itse leikki) ja meidän taapero vastasi että ”joo” ja ojensi ne hänelle, sekä vielä sanoi itse perään ”tiitti” eli kiitti. Hän vastaa kaikkeen mitä hänelle sanotaan, ja ainakin onnistuu kuulostamaan tosi pätevältä ja siltä, että tietäisi tasan mistä puhutaan.

Ruoka maistuu hänelle edelleen erittäin hyvin, ja hän onkin usein vailla jotain keittiössä. Hän hakee aina lusikan ruokailuvälinelaatikosta, menee se kädessään jääkaapin oveen roikkumaan ja rynkyttämään ja huutelee ”Mammiaaaa. Nämä, nämä. Tiitti, tiitti.” Yritetään silti pitää kiinni viidestä ruokailukerrasta päivässä, sekä pastilleista heti ruuan jälkeen. Hän on tarkka siitä että ovet ja laatikot suljetaan, ja käykin aina laittamassa vessan oven, portaiden turvaportin ja kaikki keittön laatikot kiinni, kun isommat tytöt eivät ole ihan niin tarkkoja niistä. Lempiruokia on riisi, lohi, avokado, maustamaton jugurtti, maissi ja tomaatti, niitä hän söisi vaikka koko ajan. Hän ei pidä hirveästi lihasta eikä perunasta, ja ne päätyvätkin usein lattialle. Hän kuitenkin maistaa ihanan ennakkoluulottomasti kaikkea, ja usein maistaa toisenkin kerran vaikka ensiksi irvistäisi.

Ulkoilun lisäksi hän tykkää edelleen tosi paljon kirjojen lukemisesta, ja jaksaa selata ja kuunnella vaikka kymmenen kirjaa putkeen. Hän sanoittaa innoissaan kirjojen sisältöä, ja kyselee välillä ”toi? toi?” eli varmaankin että ”Mikä toi on?”. Sitten kerrotaan, ja joskus hän myös toistaa perässä heti uuden sanan. Eläimet ja numerokirjat on lemppareita, ja numerokirjasta hän näyttää ”ykki kakki” eli yksi kaksi.

Sanoja tulee varmaankin n. pari sataa, ja joka päivä uusia. Jotkut unohtuvat, mutta pysyvästi käytössä on varmaankin se n. pari sataa sanaa. Hän on jo reilun kuukauden (?) ehkä kauemminkin puhunut kahden sanan lauseita, kuten ”hejää isi” (herää isi), ”Oova ittuu” (Nova istuu) ”menee kiikkaa” ”mennään keinumaan” ja ”Ei oo”. Aika yksinkertaisiahan nuo lauseet vielä ovat, mutta kommunikointi sujuu meiltä kuitenkin hurjan hyvin, kun pääsääntöisesti on helppo ymmärtää mitä taapero haluaa. Hänellä on  nyt sellainen selostamisvaihe päällä, ja hän selostaa kaikkia tekemisiään koko ajan, ja toteaa aina tyytyväisenä ”noin” ja ”näin” ja ”nonni” kun puuhastelee.

Hänellä on kaksi tärkeää pehmolelua, suositun huoltoasemaketjun maskottiapina nimeltä ”Apsi”, jota hän myös kutsuu ihan oikein apsiksi suhahtavalla ässällä, sekä Ikean panda-pehmo, jonka kanssa hän nukkuu aina yöt. Apina seuraa päivisin joka paikkaan, ja pandan hän ottaa aina illalla sängyssä kainaloon, ja alkaa nukkumaan. Hän nukkuu edelleen isosiskojen kanssa, ja se sujuu edelleen hyvin. Sinne hän jää aina sänkyyn tyytyväisenä pandapehmonsa kanssa, ja hetken höpöttelyn jälkeen alkaa nukkumaan, ja nukkuu aamuun asti.

Meidän taapero on ihan mahti tyyppi, ja huokaillaan kyllä koko perhe joka päivä miten ihana hän on, niinkuin meidän isommat tytötkin ovat. Toisiaan isosiskot eivät ehkä ihastele yhtä antaumuksella kuin pikkusiskoaan, mutta yhtä ihania ja rakkaita ovat kaikki kolme, ja onneksi me vanhemmat hoidetaan tämä ihastelu- ja kehumispuoli kaikkien osalta<3

Postauksessa luvassa ainakin megapläjäys kuvia ja kuulumisia! Eilinen ystävänpäivä piti sisällään herkkuaterian, leffahetken Oton kanssa kahdestaan illalla ja paljon pusuja. Täytyy myöntää että tuli mullakin vähän tippa linssiin kun Oton tekstiä luin, varsinkin näillä hormoniheittelyillä. Kuten joku teistä kommentoikin niin kyllä saan olla onnellinen siitä että olen noin ihanan miehen itselleni löytänyt, ja onnellinen mä olenkin! Jos mä oon kerran lihamureke niin mikähän lempinimi me Otolle keksitään, ideoita, anyone?

Tänään Otto on viettämässä kaverinsa läksiäisiä ja me ollaan oltu tyttöjen kesken koko päivä ja ollaan vielä iltakin. Ollaan vähän herkuteltu äidin kanssa epäterveellisellä ruualla sillä aikaa kun Tipa oli päikkäreillä ja nyt iltasella olisi vielä tarkoitus leipaista vähän mokkapaloja. (Tähän perjantaihinko se mun tähän asti niin terveellisen ja hyvännäköinen ruokapäiväkirjani sitten kaatui?) Huomenna kirjaan vielä päivän ruuat ylös niin ei tule lopetuspäivälle näin kauheita valintoja kuin tänään, mutta sunnuntaina luvassa postausta viimein! Tässä muutama kuva eiliseltä meidän ihanasta Tipa-neidistä joka suostui poseeraamaan hetkisen kameralle ystävänpäivä-teemaan sopivan nallukan kanssa:

Mä testasin tänään viime kesänä ostamiani Cubuksen supertiukkoja 24″ pillifarkkuja ja iloiseksi yllätyksekseni ne mahtuivat vielä jalkaan! Nappi ja vetoketju ei tietenkään menneet kiinni koska masu on ”hieman” jo kookkaan puoleinen näillä viikoilla, mutta sen sijaan tuo ainakin kilometrin verran levinneeksi kuvittelemani takalisto sulloutui vielä suhteellisen kivuttomasti housujen sisälle ja sain ne jopa itse pois jalasta ilman ongelmia. Ehkäpä olen tällä kertaa onnistunut kerryttämään niitä kiloja lähinnä tuohon etupuolelle ja rintavarustukseen. Vaikka onhan tässä toki vielä hienosti viikkoja aikaa levitä ihan joka suuntaan, sitä en kiellä!

Kuvia napsiessani huomasin, että vaikka mun maha onkin todella kookas, ei sitä näe ollenkaan edestä jos on musta paita päällä! Tänään on siis viikkoja 28+5 mutta vielä onnistuin vahingossa mustalla paidalla piilottamaan sen kuvaa varten, livenä ei taitaisi mennä enää läpi. Mutta eipä ole tarvettakaan piilotella, masu on iso ja ihana.

Tiara on tällä viikolla ottanut aimo harppauksen kohti adjektiivien ihmeellistä maailmaa, kaikki on ollut ”mukkavaa”, ”inanaa”, ”kivaaa”, ”isoa”, ”pieeentä”, ”kuumaa” tai ”kymmää”. Ompa neiti kertonut mummulle että hänelle tuli ”haami” (=harmi) kun ilkeä äiti kielsi räpeltämästä tietokonettaan. Eilen Tiara oppi myös sanomaan ”ystävä” ihan selkeästi ja kaikki kirjaimet oikein ja tämän päivän tunnuslauluna on ollut ”Heiheiii! Moikka! Heippa! Baibai! Heissan!”. Tiara siis hokee noita peräjälkeen jatkuvasti, ja tuon ”byebye”:n se on oppinut itse englanninkielisestä lastenohjelmasta ilmeisesti, koska kukaan meistä ei ole sitä opettanut mutta tyttö selvästi tietää mitä se tarkoittaa.

Ruotsinkieli myös tuntuu vahvistuvan kokoajan, vaikkakin nyt Tiara on alkanut välillä myös käyttämään molempia kieliä sekaisin. Esimerkiksi ruuminosia luetellessaan Tiara sanoo yleensä ”Tukka, simmä, näsa, mun, kaula, masu” eli osan ruotsiksi ja osan suomeksi. Mutta jos kysyn että missä nenä ja missä suu niin kyllä se ne edelleen osaa osoittaa eli ei ole suomenkielentaitokaan kadonnut mihinkään! Tiara myös kiittää melkein aina ruotsiksi eikä suomeksi.

Aamulla nappasin muutaman kuvan kun Tiara pesi nasun kanssa hampaita. Tiara ei koskaan luovu hammasharjasta helpolla kun hampaidenpesu on niin kivaa. Aina kun mä oon pessyt Tiaran hampaat niin se juoksee vielä kymmenen minuuttia ympäri kämppää pesemässä itse niitä lisää, ei vissiin luota äidin pesutaitoihin. Mun äiti myös otti musta ja Tiarasta pari kuvaa kun istuskeltiin neidin mammut-jakkaroilla.

Tällä viikolla saapui viimeinkin myös se Polarn O. Pyretin paketti jonka sisällön sain viimein kuvattua ja lisäksi muistin että mulla oli myös yksi Benettonin löytö esittelemättä joten kuvasin sen samaan syssyyn. Ihanan värikkäältä näyttää pikkutyypin vaatevalikoima, juuri niinkuin toivoinkin!

Raidallinen mekko, body ja shortsit siis Popin valikoimista ja turkoosi ihana paita Benettonilta. Tuo paita on oikeasti paljon räikeämmän turkoosi mutta vaikka yritin mitä kuvausasetuksia ynnä muita muuttaa niin en saanut oikeaa ihanaa väriä tallentumaan kameran ruudulle. Mutta aika söpöltä se näyttää noinkin vai mitä!

Ihanaa kun on viikonloppu! Huomenna mä aion mennä Oton ja Tiaran kanssa ainakin kotipihalle, istun sitten vaikka keinussa jos en jaksa seisoa mutta mun on kyllä ihan pakko päästä vähän ulos noiden ihanuuksien kanssa. Tänään oon myös googletellut erilaisia sisäleikkipuistoja Helsingissä, ihan mielenkiinnosta vain. Kannattaako niihin edes mennä vielä Tiaran ikäisen muksun kanssa vai saisiko  niistä enemmän irti vähän myöhemmin? Millaisia viikonloppusuunnitelmia teillä on?

Ihanaa viikonloppua kaikille<3

Me suunniteltiin Oton kanssa jo heti mun ensimmäisen raskauden alusta lähtien, että meidän lapsista tulee kaksikielisiä. Suomenkielisestä perhetaustastaan huolimatta Otto on asunut Ruotsissa ja käynyt sekä päiväkotia, eskarin että kaikki koulunsa ruotsin kielellä. Mä oon itsekin aloittanut ruotsin kielen opinnot suhteellisen nuorena suomalaiseen keskiarvoon verrattuna, jo 8-vuotiaana, ja käynyt myös jonkin aikaa ruotsinkielistä koulua joten ruotsin kieli tuntui meistä molemmista luontevalta ja tärkeältä opettaa myös lapsille. Vaikka mä itsekin puhun suhteellisen hyvää ruotsia, on Otolla silti reippaasti enemmän kielentuntemusta kuin mulla ja Otolle ruotsi on oikeasti kuin toinen äidinkieli. Siksi tuntui loogiselta että Otto on se joka ruotsia myös opettaa.

Vaikka me kummatkin oltiin sitä mieltä että ruotsin kielen opettaminen on tärkeää, tuntui sen toteuttaminen arjessa silti varsinkin aluksi todella hankalalta. Me ollaan aina puhuttu Oton kanssa keskenämme vain suomea ja siksi tuntui hurjan vieraalta tuoda täysin uusi kieli jokapäiväiseen käyttöön. Monta kertaa Tiaran syntymästä asti me päätettiin että Otto puhuu nyt tästä lähtien Tiaralle vain ruotsia ja hienosti Otto puhuikin meidän pienelle Bebikselle, yhden illan ajan. Tai yhden tunnin. Muutaman kerran Otto onnistui pienellä muistuttelulla puhumaan Tiaralle ruotsia jopa useamman päivän putkeen, kunnes tuli vieraita tai joku Oulun reissu tai jotain muuta, joka herpaannutti meidän molempien keskittymisen asiaan ja se ruotsi vain taas jäi.

Tiaran ehdittyä jo yhden vuoden ikään, me sovittiin että nyt otetaan itseämme niskasta kiinni ja lopetetaan tämän kieliasian kanssa jahkailu. Että joko sitä ruotsia oikeasti puhutaan tai sitten unohdetaan koko juttu. Tultiin yhdessä siihen tulokseen että vaikka se tuntuu oudolta ja hankalalta, me halutaan todella että Tiara oppii ruotsin kielen jo kotona. Nyt Tiara on vuoden ja neljä kuukautta vanha ja ruotsi on viimeinkin solahtanut meidän arkipäiviin. Ei se lopulta niin vaikeaa ollutkaan! Koska mä ymmärrän ruotsia yhtä hyvin kuin suomeakin, me koettiin helpoimmaksi se että Tiaran ollessa hereillä Otto puhuu pelkkää ruotsia, siis myös mulle. Silloin Otto ei joudu kokoajan kikkailemaan vaan voi keskittyä puhumaan yhtä kieltä kerrallaan.

Ruotsin opettaminen Tiaralle on tuntunut paljon helpommalta nyt kun Tiara on muutenkin jo sen ikäinen että vuorovaikutus on helpompaa ja puheenkehitys nopeaa. Otosta tuntuu paljon palkitsevammalta ja helpommalta opettaa Tiaralle ruotsia nyt kun neiti jo saattaa napatakin sanoja ruotsista puheeseensa, kuin silloin kun Tiaralta ei saanut vielä mitään vastakaikua millään kielellä. Suomen kieli on Tiaralla ainakin toistaiseksi paljon vahvempi, onhan se loogista sillä suomea Tiara on kuullut koko ikänsä. Mutta yllättävän nopeasti Tiara on alkanut ymmärtämään ruotsin kieltä kun Otto on sitä ahkerasti käyttänyt ja nykyään Tiara osaa myös jo sanoja ruotsiksi ja oppii kokoajan lisää.

Otto lukee Tiaralle ruotsinkielisiä kirjoja joita meiltä löytyy jonkinverran ja niistä Tiara tykkää tosi paljon koska lukeminen kuuluu muutenkin neidin lempipuuhiin. Tiara tunnistaakin jo hienosti eläimiä ruotsinkielisestä Bondgården -eläinkirjasta jonka hän sai joululahjaksi ja ruotsiksi kysyttäessä ”Vad säger lammet/hästen/åsnan/yms?” osaa myös matkia eri eläinten ääntelyä. Kuten yleensäkin puheenkehityksessä, myös ruotsin kielessä Tiara ymmärtää jo todella paljon erilaisia asioita kun hänelle puhutaan, ja omat sanat tulevat sitten perässä. Samahan Tiaralla on suomeksikin että hän on ymmärtänyt puhetta ihan hurjasti jo pitkän aikaa, mutta vasta 1v -synttäreiden jälkeen neiti on alkanut itsekin tuottamaan runsaasti puhetta muutaman sanan sijaan.

Tällä hetkellä Tiaran itse sanomia ruotsinkielisiä sanoja ovat mm. pappa (=isi), bebis (=vauva), näsa (=nenä), mun (=suu), dansa (=tanssia), häst (=hevonen), åsna (=aasi), lamm (=lammas), smink (=meikki), bygga (=rakentaa, tarkoittaa sillä legoilla rakentamista), mat (=ruoka), sitt/sitta (=istua), bad (=kylpy), tack (=kiitos) ja titta (=katso). Näiden lisäksi Tiara osaa sanoa myös sellaisia sanoja jotka ovat suomeksi melkein samanlaisia kuin ruotsiksi. Kuten tässä iässä on tyypillistä, uusia ruotsinkielisiä sanoja tulee neidin sanavarastoon lisää ainakin melkeinpä päivittäin (vrt. suomenkieleen jossa sanoja tulee lisää varmaan kymmenen minuutin välein).

Mä en usko että siitä on pidemmän päälle haittaa että me aloitettiin ruotsin kieli lopulta niin myöhään, Tiara on kuitenkin oppinut sitä ainakin mun mielestä tosi äkkiä. Ja jos miettii Ottoa itseään niin herra on kuullut ensimmäiset ruotsinkieliset sanansa vasta 3-vuotiaana Ruotsissa ja silti puhuu  sitä toisena äidinkielenään. Koska nyt ruotsin kieli on käytössä joka päivä, on sen puhumaan aloittaminen tulevalle vauvalle myös varmasti paljon helpompaa kuin aikoinaan Tiaralle. Uskon että ruotsin kielen oppiminen helpottuu Tiaralla entisestään kun pikkutyyppikin vähän kasvaa ja Tiara saa Oton lisäksi ruotsia puhuvan leikkikaverin itselleen.

Me aiotaan laittaa molemmat lapset ruotsinkieliseen päivähoitoon ja kouluun sitten aikanaan. Tämä siksi, että ruotsin kieli pysyisi vahvasti mukana tytöillä koko elämän koska siitä on varmasti hyötyä myös tulevaisuudessa. Suomen kieli on helpompi oppia ilman että sitä kuuntelee myös koulussa jatkuvasti, koska suomea kuulee ja joutuu käyttämään muutenkin ihan kokoajan. Lisäksi se että olen itse käynyt sekä ruotsinkielistä että suomenkielistä koulua on antanut mulle mahdollisuuden nähdä miten eri kieliset koulut eroavat toisistaan. Ikävää sanoa, mutta kyllä se vain niin on ainakin mulla ollut että ruotsinkielisessä koulussa kaikki koulun tiloista, ruuasta ja luokkaretkistä esimerkiksi koulun tietokoneisiin on ollut huomattavasti laadukkaampaa kuin suomenkielisissä kouluissa ikinä. Ja suomenkielisistäkin kouluista mulla on kokemusta aika laajasti kun olen käynyt useaa eri koulua sekä Oulussa että Helsingissä.

Mä uskon että ruotsin kielen opettamisesta on paljon hyötyä meidän neideille tulevaisuudessa. Luulen että myös englannin ja mahdollisten muiden vieraiden kielten oppiminen sujuu tytöiltä helpommin, kun on jo ruotsin kieli siinä pohjalla (joka muistuttaa huomattavasti enemmän englantia, saksaa ja ranskaakin kuin suomen kieli). Ja ei kaksikielisyys varmasti näytä kenenkään työnantajan mielestä ainakaan huonolta CV:ssä.

CV:stä puheenollen, itsekkäästi ajateltuna myös minä hyödyn tästä meidän perheen kaksikielisyydestä todella paljon. Se että kuulen kotona ruotsia jatkuvasti päivittäin ja Otto puhuu sitä mullekin parantaa myös mun ruotsinkielentaitoa, joka muuten olisi saattanut painua ihan unholaan tässä äitiyslomien aikana kun en sitä olisi tarvinnut. Nyt myös minä uskallan kirjoittaa varmalla fiiliksellä sen ruotsinkielentaidon kohdalle ”erinomainen” omassa CV:ssäni kun tulevaisuudessa haen töitä.

Löytyykö mun lukijoista paljon kaksi- ta monikielisiä tai sellaisiksi lapsiaan opettavia? Mitä kieltä puhutte perheen yhteisenä kielenä? Miten lapsenne ovat suhtautuneet kahden eri kielen oppimiseen, onko jompi kumpi kieli vahvempi? Miten kaksikielisyys vaikuttaa teidän arkeenne? Aiotteko laittaa lapsenne suomen- vai vieraskieliseen kouluun? Miksi?