Nova, meidän aikainen liikkeellelähtijä

20.08.2017

Ensin ajattelin että mä kirjoittelen sitten uusista taidoista enemmän kunhan on taas kuukausipostauksen aika, mutta eih, en mä jaksa sinne asti odottaa. Pakko se on muutama sana rustata siitä, miten kuluneen kolmen viikon aikana meidän vauva on ottanut kertaheitolla jättiläismäisiä harppauksia pötköttävästä pötköstä yhtäkkiä tyypiksi joka osaa jo vaikka mitä.

Niinkun sanoinkin, en osannut etukäteen varautua siihen että hän olisi aikainen liikkeellelähtijä, ja nämä kaikki taidot puolen vuoden iän molemmin puolin tulivat ihan yllätyksenä. Olin jotenkin ajatellut, että meidän vauvat nyt vaan on sellaisia että viihtyvät paikoillaan pidempään ja oppivat sitten vastaavasti puhumaan aikaisemmin, niinkuin Tiara ja Zelda on tehneet. Mutta ei, kyllä ne on yksilöitä ihan niinkuin kaikki vauvat oikeasti ovat.

Nova on ihan toista maata kuin isosiskonsa. Hän oppi viikkoa ennen puolivuotispäiväänsä nousemaan konttausasentoon. Seuraavalla viikolla hän alkoi liikkua nopeasti eteenpäin karhukävelyn, konttaamisen ja ryömimisen omituisen ihanalla yhdistelmällä, ja vilkuttamaan kun hänelle sanotaan hei ja vilkutetaan. Siitä seuraavalla viikolla, eli tällä viikolla, hän oppi karhukävelemään ja konttaamaan, ja muutaman päivän harjoiteltuaan nyt perjantaina sitten nousemaan ihan itsekseen kokonaan istumaan. Nyt hän nousee jo matalia esineitä vasten polvilleen seisomaan. Mitähän ensi viikko tuo tullessaan?

Vaikka olen ehkä tirauttanut muutamat hormonikyyneleet siitä kuinka mun vauva ei ole enää pieni (no onhan se, puolivuotias on ihan superpieni vielä), olen myös hurjan innoissaan näistä kaikista taidoista. Nyt isommatkin tytöt pystyvät leikkimään enemmän Novan kanssa kun hän osaa istua, ja on jotenkin mahtavaa huomata miten lapsi ymmärtää jo puhetta ja ottaa kontaktia. Aina kun Novalle sanoo hei, hän vilkuttaa. Ja hienosti tunnistaa oman nimensä jo ja kääntyy aina kohti kun häntä kutsutaan. Tosin en ole testannut että onko kyse nimen kanssa vain äänen painosta, tietty hän saattaisi reagoida myös jos sanoisi jonkin muun saman kuuloisen sanan samalla äänenpainolla. Hän myös ehdottomasti ymmärtää kaikki kehut, ja aina kehuja kuullessaan hymyilee maailman aurinkoisinta hymyä.

Liikkeellelähtö on myös vaikuttanut aavistuksen nukahtamiseen iltaisin. Siinä missä hän aiemmin nukahti mun kainaloon, nyt hän rauhoittuu nukkumaan vain sylissä, kainalossa hän ei pötköttele vaan pyörii ja hyörii ja lähtee jumppaamaan vaikka olisi kuinka väsynyt. Eli iltanukutus tapahtuu syliin nykyään, mistä sitten siirrän sänkyyn. Toisaalta taas hän on kaikesta liikkumisesta niin älyttömän väsynyt, että nukkuukin sitten kuin tukki ainakin seuraavat neljä tai viisi tuntia nukahdettuaan, siinä missä aiemmin heräili säännöllisesti ottamaan pientä maitohuikkaa alkuyöstä ihan muuten vain.

Nova on kyllä niin ihana pirteä ja iloinen kuin pieni peipponen ja hänen hymynsä valaisee oikeasti koko huoneen. Loppukevennyksenä (koska oli niin hurjan vakava postaus) pakko lisätä vielä kuva Novasta vilkuttamassa. Se on varmaan söpöin mitä olen hetkeen ottanut.

Ihanaa sunnuntai-iltaa ja parempaa uutta viikkoa kaikille <3


Miten nauttia onnellisesta parisuhteesta kolmen lapsen vanhempina

03.07.2017

Olen saanut paljon viestejä ja kysymyksiä siitä, miten me onnistutaan ylläpitämään onnellista parisuhdetta samalla kun eletään touhuisaa arkea kolmen lapsen (joista yksi vauva) kanssa. Mielestäni aihe on tosi mielenkiintoinen, niinpä päätin nyt tarttua siihen. Parisuhde on lasten lisäksi tärkein asia mun elämässä, ja pyrin pitämään siitä hyvää huolta, tapahtui elämässä mitä hyvänsä. Onneksi olen löytänyt itselleni kumppanin joka on samoilla linjoilla, ja jolle mun onnellisuus on yhtä tärkeää kuin hänen onnellisuutensa minulle.

Me ollaan oltu kuusi ja puoli vuotta yhdessä, josta kuusi vuotta ja viisi kuukautta ollaan valmistauduttu vanhemmuuteen tai oltu vanhempia. Siksi ollaan ehkä alusta asti suhtauduttu yhdessäolemiseen ja yhteiseen aikaan eri tavalla kuin monet perinteisemmällä tavalla parisuhteensa aloittavat. Ollaan etsitty ne yhteiset seikkailut arjesta, eikä olla aloitettu suhdetta totuttelemalla toisiimme pienissä määrin viikonloppuisin tai matkustelemalla yhdessä. Me muutettiin melkein heti yhteen ja alettiin elää sitä arkea missä toinen pesee hampaita samalla kun toinen istuu pöntöllä.

Alusta asti meidän onni on rakentuntut siitä arjesta: siitä kun tehdään yhdessä ruokaa, tai jutellaan samalla kun ollaan matkalla kauppaan. Meidän onnea ei ole luotu viikonloppureissulla Lontooseen tai treffeillä Fine Dining -ravintolassa, vaikka niistäkin ollaan suhteen aikana päästy nauttimaan. Ne ovat olleet sitä ekstraa, eivät syy miksi ollaan yhdessä. Toimivan parisuhteen perusedellytys on meillä se että toisen kanssa on kivaa ja toisen kanssa haluaa olla yhdessä, oli kyseessä sitten vessan pesu tai lento Berliiniin.

Meidän parisuhdeaikaa on alusta asti ollut ne illan viimeiset tunnit kun lapset ovat jo menneet nukkumaan, ja niin on tälläkin hetkellä. Viime viikkoina Nova on alkanut nukahtamaan iltaisin aikaisemmin, ja lisääntyneet yhteiset iltatunnit ovat suorastaan luksusta – me voidaan taas istua sohvalla vaikka sylikkäin ja pitää muutaman tunnin sarjamaratoneja ilman keskeytyksiä. Kummatkin tehdään kyllä omiakin juttuja välillä, Otto pelaa kavereiden kanssa ja mä katson omia hömppäsarjoja. Pääosassa iltaisin on kuitenkin se yhteinen aika, sillä me molemmat ollaan enemmän yhdessä olijoita kuin vierekkäin yksin olijoita tai oman ajan fiilistelijöitä.

Meidän suhteen liima on aina ollut, niin yhden, kahden kuin kolmenkin lapsen kanssa, se että kummatkin ajatellaan aina ensimmäisenä yhteistä hyvää ja perheen etua. Ihan sama mistä asiasta on kyse, oma etu ei ole ekana mielessä, vaan se oma puoliso ja lapset. Ja kaikki ne asiat mitkä tehdään vain itseämme varten, punnitaan koko perheen tai puolison kannalta ensin. Se ei tarkoita että me ei voitaisi tehdä koskaan omia asioita, tai että oltaisiin Oton kanssa ihmisenä ihan samanlaisia, tai että meillä olisi vain yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Oikeastaan me ollaan monessakin asiassa tosi erilaisia: mä olen aamuvirkku, Otto iltakukkuja, mä olen spontaani ja Otto suunnitelmallinen. Me jaetaan kuitenkin täysin samat arvot perheessä ja parisuhteessa, ja siksi me toimitaan yhteen.

Mua joskus mietityttää se, miksi nykymaailma on niin minäkeskeinen. Joka paikka tulvii vinkkejä kuinka tehdä itsestään onnellisempi ja kuinka parantaa omaa elämänlaatua ja jopa ”omaa viihtyvyyttä parisuhteessa”. Mulle sellainen lähestymistapa elämään ei toimi. Tulen onnelliseksi kun teen Oton ja lapset onnelliseksi. Ja Otto tulee onnelliseksi kun tekee minut ja lapset onnelliseksi. Lähtökohta parisuhteen tilan parantamiseen ei voi olla mielestäni se, kuinka itse tulisi onnellisemmaksi, vaan se mikä tekisi molemmat osapuolet onnelliseksi. Se ei tietenkään toimi silloin jos vain toinen ajattelee yhteistä hyvää ja toinen vain itseään – tällöin on vaarana että toisen osapuolen toiveet ja tarpeet unohtuvat ja hän ei voi olla onnellinen.

Joskus mekin ollaan väsyneitä tai kiukutellaan toisillemme, ja aina ihan turhasta. Se on mielestäni aivan ymmärrettävää, kuka tahansa väsyy joskus ja helpoin kohde purkaa kiukku ja väsymys on se toinen aikuinen siinä vierellä. Parempi se on puolisolle kiukutella kuin lapsille. Mutta oikeita riitoja meillä ei ole koskaan, koska me keskustellaan. Me puhutaan toisillemme kaikesta, ja aina, meillä ei ole salaisuuksia eikä peiteltyjä tunteita. Jos joku ei toimi, siitä puhutaan, jos joku mietityttää, siitä puhutaan heti eikä huomenna. Me ei mennä harmistuneena nukkumaan tai stressata yksin.

Kolmannen lapsen kanssa sen tiesi hyvin etukäteen että yhteinen parisuhdeaika vähenee aluksi hieman, ja siihen osasi hyvin siis varautua. Me puhuttiin siitäkin paljon etukäteen, ja ihan jo synnäriltä asti ollaan kuitenkin otettu sitä aikaa toisillemme aina kun vain mahdollista. Jutella voi ihan hyvin vaikka vaippaa vaihtaessa, kunhan juttelee. Mulle ei ole niin väliä missä mä olen Oton kanssa, kunhan saan olla hänen kanssaan.

Jos joskus tämä keskusteluyhteys meiltä katoaisi, sitten mä huolestuisin. En kuitenkaan näe mikä voisi sellaiseen johtaa – koska ei ole asiaa mitä ei voitaisi käydä yhdessä läpi tai mitä haluaisin Otolta peitellä. Sama toisin päin. Meillä on ollut samat periaatteet läpi kaikkien vuosien, ja uskon että näitä periaatteita noudattamalla me voidaan juhlia yhdessä 60-vuotiasta avioliittoa ihan niinkuin mun mummu ja pappa pian voivat.

Kuvat on ottanut meidän maailman ihanin esikoinen<3

Ihanaa iltaa kaikille <3


Rentoja päiviä Oulussa

22.06.2017

Ollaan oltu täällä nyt reilun viikon verran, ja fiilis on ihanan rentoutunut. Vaikka kotonakin on tietysti rentoa niin täällä sitä voi rentoutua vielä aavistuksen enemmän, kun on koko iso suku ympärillä ja sellainen koko kylä kasvattaa -meininki. Täällä voi vaan poiketa nopeasti käymään kaupassa ja huikata lapsille että ”äiti ja isi käy Novan kanssa kaupassa”, ja lapset jatkavat tyytyväisinä leikkejään mun serkkujen kanssa. Ja illalla kun lapset jo nukkuvat, voi hyvin mennä Oton kanssa kahdestaan saunaan ilman itkuhälytintä ja istua löylyissä vaikka tunnin, kun tietää että mun täti kyllä hoitaa jos joku sattuu heräämään kesken unien.

Ollaan käyty katsomassa mun mummua hoitokodissa ja ajeltu Haaparannalle ja käyty Kemissä moikkaamassa Oton sukulaisia. Paljon ollaan vietetty aikaa sukulaisten kanssa ja se on ihan parasta. Onneksi ollaan molemmat niin perhekeskeisiä ihmisiä että väenpaljous ja yhdessäolo ei meitä ahdista, vaan nimenomaan on ihanaa. Huomenna on jo juhannusaatto, hirveää vauhtia taas mennyt tämä aika täällä. Me pidetään isolla porukalla juhannusjuhlia täällä mun tädin luona ja saadaan tänne serkkuja ja mun äiti ja pappa, ja isotäti perheineenkin illanviettoon, tulee varmasti mukavaa. Saa vain nähdä että miltä tuo sää näyttää huomenna, että onko perinteiset juhannuksen räntäsateet vai jopa ihan aurinkoa. Jos vain sää sallii niin päivällä piipahdetaan torilla, ja illalla sitten grillaillaan porukalla.

Jonkinlaiset juhannusseppeleetkin pitäisi tytöille vielä värkätä jos vain löydän tarpeeksi sopivia kukkia. Ehkä he lähtevät niitä etsimään yhdessä mun kanssa tänään? Viime vuonna tein seppeleet heille ekaa kertaa ja eihän se edes ollut kovin hankalaa, vaan aika hauskaa. Ja tytöt näyttävät niin ihanan söpösiltä kauniit seppeleet päässään.

Musta tuntuu että Nova on kasvanut taas ainakin kilometrin sinä aikana kun ollaan oltu täällä, ja muutenkin on alkanut matkimaan ja tekemään vaikka mitä hassuja juttuja. Hän matkii päristelyä ja huulten paukauttamista ja yskii herrasmiesyskää kun haluaa huomiota. Ja ne naurunkiljahdukset mitä hän päästelee kun nuuskuttaa hänen masua tai hyppyyttää, on niin suloisia.

Ja jos on meidän kuopus kasvanut niin ai että on kyllä nuo isommatkin. Puolitoista viikkoa isompien lasten seurassa ja he ovat muka itsekin niin isoja ja itsenäisiä. Yleensä heitä saa halia sohvalla vaikka koko illan jos haluaa mutta nyt he touhuavat kokoajan mun pari vuotta vanhemman kummipojan kanssa ja käyttävät mun teini-ikäisen serkun kanssa koiraa lenkillä ja menevät ja tulevat pihalle ja sisälle aivan omia aikojaan. Hyvä että ruokapöydässä kerkeää istua hetken paikoillaan. Käytiin ostamassa esikoiselle oma kruisailulauta (tämä on nyt korjattu että ei ole skeittilauta ei), ja hän sillä kovasti harjoittele etenemistä. Apua! Missä mun pienet vauvat on<3

Mä päivittelen kyllä juhannuskuulumisiakin tänne mutta haluan jo nyt etukäteen toivottaa aivan ihanaa juhannusaattoa kaikille, toivottavasti säät suosivat <3


Vuosi sitten tämä päivä muutti meidän elämän

18.06.2017

Tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun aamulla kello kahdeksan mun kasvoille levisi järjettömän onnellinen hymy, ja liihottelin meidän vanhaan makuuhuoneeseen kertomaan Otolle, että meille tulee kolmas vauva. Ja tänään tuo vauva on jo neljä kuukautta ja 12 päivää vanha. Se absurdi onnen tunne tulevasta on muuttunut riipaisevan suureksi rakkaudeksi maailman ihaninta minityyppiä kohtaan.

Vuosi sitten otetuista kuvista paistaa jännitys, onni ja rakkaus, ja kaikki ne miljoona muuta tunnetta joita sinä aamuna koettiin. Me ei tiedetty ollenkaan millainen vauva meille tulisi, tai saataisiinko me edes vauvaa ollenkaan syliin asti, mutta varovaisesti uskallettiin toivoa että se suuri siunaus osuisi meidän kohdalle vielä yhdesti.

Onneksi me saatiin kokea se onni vielä kolmannen kerran, että raskaus meni hyvin ja saatiin omaksi tuo ihana pehmeä älytöntä tahtia kasvava möllykkä, jota Novaksikin kutsutaan. Vuosi sitten en uskaltanut edes vielä ajatella niin pitkälle, että olisin miettinyt millainen vauva me saataisiin, kun jännitin heti alusta asti jo sitä että kuinka raskaus tulee sujumaan.

Mä en ole koskaan osannut ottaa raskautta itsestäänselvyytenä ja uskoa että se menee varmasti hyvin, ja siksi raskausaika on ollut henkisesti aina aika kuluttavaa, ikäänkuin jatkuvassa kuolemanpelossa (oman ja vauvan) elämistä. Hyvin sujuva raskaus ja synnytys on niin suuri onni, että joka kerta on tuntunut yhtä uskomattomalta, että me ollaan oikeasti saatu terve lapsi eikä sen suurempia komplikaatioita ole tullut kummallekaan.

Meidän elämä vuosi sitten tuntuu jotenkin niin kaukaiselta, vaikka siitä on vasta vuosi. Sen vuoden aikana moni iso asia on kuitenkin muuttunut meidän elämässä. Ollaan muutettu ihan uuteen kotiin ja uuteen kotiympäristöön, mä lopetin päivätyöt ja perustin yrityksen, vaihdettiin auto, ollaan ihan eri näköisiä, esikoinen lopetti päiväkodin ja nyt meitä on viisi. Ja kaiken lisäksi Otto on perhevapaalla, toisin kuin vuosi sitten kun tehtiin molemmat todella pitkää päivää töissä. Todella mullistava vuosi, varmasti ehkä kaikkein mullistavin sen jälkeen kun tavattiin ja saatiin esikoinen.  Suurin osa muutoksista oli seurausta niistä kahdesta viivasta jotka sinä aamuna vuosi sitten piirtyivät raskaustestiin.

Kun mä kirjoitan tätä, Nova nukkuu aamupäikkäreitä vierashuoneessa mun tädin luona. Otto istuu mun vieressä juomassa aamukahvia, ja pelailemassa käsikonsolilla. Isommat tytöt juoksevat mun tädin pihalla mun serkkujen kanssa ja käyvät välillä trampalla pomppimassa. Ja mä naputtelen tätä, tuo sama onnellinen hymy kasvoillani. Me saatiin maailman ihanin pikkuinen vauva joka oli juuri se puuttuva palanen meidän perheeseen.

Hän on se tyyppi, jonka heräämistä odottaa malttamattomana, jota ei malttaisi antaa kenellekään toiselle syliin ja jonka hymy sulattaisi vaikka Pohjoisnavan kaikki jäät. Maailman ihanin tyttö, kuten meidän isommatkin tytöt, jotka ovat niin mielettömän upeasti ottaneet isosiskouden omakseen. En osannut vuosi sitten kuvitellakaan että meidän elämä voisi olla tällaista, kuin se nyt on. En villeimmissä unelmissanikaan. Mutta onneksi yhdeksän kuukauden pelkäämisen jälkeen ollaan saatu nauttia tästä onnesta ja rauhasta.

Täältä löytyy postaus siitä päivästä jona tein raskaustestin, jos on mennyt ohi aiemmin.

Ehkä tämä päivä on tänä vuonna se päivä joka mullistaa jonkun toisen elämän, se on ihana ajatus. Jos tämä päivä on se, joka muuttaa juuri sun elämän: nauti siitä hetkestä niin täysillä kuin vain voit, älä anna pelolle valtaa <3

Ihanaa päivää kaikille <3