Moikat tauon jälkeen

29.10.2017

Huh, tuntuupa vaikealta saada tätä postausta alkuun, kun ensimmäistä kertaa kuuteen ja puoleen vuoteen takana on näin pitkä tauko. Kun viikko sitten lauantaina kirjoitin teille, että vietän aikaa perheeni ja läheisteni kanssa, ja pidän hetken taukoa, tilanne tuntui lohduttomalta. Oltiin saatu ennuste, että edellinen viikonloppu on viimeinen, joka saadaan yhdessä mummuni kanssa viettää. Vaan hänpä taisteli itsensä viikonlopun yli, ja alkuviikosta vielä piristyi niin että saatiin kokea hänen hymynsä, naurun pyrskähdyksensä ja lämmin puristus kädessä. Torstaina saatiin toinen puhelu, että nyt kannattaa tulla vauhdilla sairaalaan, sillä pian on liian myöhäistä. Pahimpaan valmistautuen ajettiin sinne, mutta niin vaan sekin päivä meni, ja tuli seuraava.

Nyt tilanne on se, että mennään päivä kerrallaan eteenpäin. Eikä voi tietää onko edessä vielä yhteisiä tunteja, päiviä vai ehkä jopa viikkoja. Epätietoisuus on kyllä raskasta, mutta minkäs teet. Ei voi tietää, niin ei voi tietää. Tärkeintä on se, että ollaan voitu olla täällä yhdessä läheisten kanssa, saamassa ja antamassa tukea. Ikuisuuksiin me ei tänne Ouluun voida käytännön syistä jäädä, mutta tämä aika on ollut korvaamattoman arvokasta. Joka ikinen päivä ollaan vietetty paljon aikaa sairaalassa, ja saatu kokea ne pienet hyvän pilkahdukset joita vielä alkuviikosta oli.

On tehnyt hyvää saada keskittyä ihan täysillä perheeseen juuri nyt, ja olla stressaamatta mistään muusta. Olen silti kaivannut tätä naputteluakin, ja oikeastaan tämä pieni tauko teki todella hyvää myös omien ajatusten kannalta blogin suhteen. En todellakaan ole lopettamassa (enkä ole ollut missään vaiheessa), sitä älkää pelätkö, mutta blogin suhteen on ollut paljon ristiriitaisia tunteita tänä syksynä. Nyt ne ajatukset ja tunteet ovat kirkkaammat, ja mulla on hyvä fiilis jatkaa eteenpäin. Voin avata näitä fiiliksiä enemmän ihan omassa postauksessaan.

Blogi palailee pikkuhiljaa takaisin arkeen, ja täällä on odotettavissa taas muutakin sisältöä, kuin niitä aiemmin valmiiksi tehtyjä ja ajastettuja kaupallisia yhteistöitä. Mun aivoissa pulppuaa ideoita, ja vaikka olen pitänyt muuten blogitaukoa, ideat olen listannut kyllä ylös. Olen pahoillani, että en ole tänä aikana vastannut myöskään teidän kommentteihin tai viesteihin, ja haluan kiittää kaikesta tuesta jota olen teiltä saanut. Se on tuntunut tosi tärkeältä, ja voimaannuttavalta, tietää että siellä ruutujen takana on ihan oikeita ihmisiä jotka myötäelävät myös silloin kun en ole parhaimmillani. Kiitos.

Sillä aikaa kun ollaan oltu täällä, on oranssin keltainen syksy vaihtunut aivan täyteen talveen. Harmi vaan että meidän talvirenkaat on kotona Helsingissä. Me lähdetään kotiin heti kun keli on sellainen että  uskaltaa turvallisesti vielä kesärenkailla ajella tuon 600 kilometrin matkan, ellei tässä tilanteessa sitten tapahdu dramaattisia muutoksia, jolloin arvioidaan uudelleen. Nyt kuitenkin tiedän että ollaan tehty kaikkemme, oltu täällä niin paljon kuin ollaan pystytty, ja olen saanut sanoa vielä ne ihanat ja tärkeät asiat jotka halusinkin päästä sanomaan, jättää ihan kunnon hyvästit.

Nämä postauksen kuvat on muuten ainoat joita olen tänä aikana ottanut kameralla. Sekin on saanut levätä, tuo neljän paaperon yhteinen ”aaaai” oli vaan niin ihana, että oli pakko ikuistaa. Mä lähden nyt lasten kanssa ulos tekemään lumiukkoa, ja sen jälkeen suunnataan taas sairaalalle. Kiitos vielä teille kaikille ymmärryksestä ja tuesta.

 Ihanaa sunnuntaita kaikille <3


Nyt on pakko pysähtyä hetkeksi

22.10.2017

 

Me tultiin tänne Ouluun muutama päivä sitten, mutta ei hetkeäkään liian aikaisin. Tällä hetkellä on menossa mun rakkaan mummun viimeiset hetket, ja me ollaan nyt niin paljon hänen luonaan kuin mahdollista.  Onneksi me ehdittiin tänne ajoissa, ja ollaan saatu ja toivottavasti saadaan vielä viettää edes pienen hetken aikaa hänen kanssaan. Toivon että ymmärrätte, että näinä päivinä blogi tai mikään muukaan kanava ei välttämättä päivity, muuten kuin etukäteen kotona tehtyjen ja ajastettujen kampanjapostausten verran. Kiitos ymmärryksestä, ja rakkautta sinne kaikille <3


Mä en halua ikinä unohtaa miten ihanaa meillä on just nyt

02.10.2017

Eilen illalla Nova pyöri meidän kanssa hereillä vielä kymmenen jälkeen illalla vaikka isommat tytöt olivat nukkuneet jo pari tuntia. Hän nukahti päiväunille vielä kaksi tuntia tavallista myöhemmin puolen tunnin automatkan takia, ja siksi ei nukahtanut yöunille tavalliseen tapaansa kahdeksalta. Tämä nyt ei ollut mikään ongelma, hän sai nukkua kyllä aamulla sitten niin pitkään kuin unta riitti. Mutta se syy miksi kerron tästä, on se että hänen touhottamista illalla katsellessani mut valtasi jälleen kerran sellainen pakahduttava onnentunne, ja samalla suuri haikeus.

Kysyin Otolta muistaako hän millaisia meidän hetket olivat silloin kun esikoinen ja keskimmäinen olivat vauvoja. Muistaako miltä heidän hassu vauvan naurunsa kuulosti, tai miten he liikkuivat eteenpäin silloin kun eivät vielä kävelleet itsekseen. Ei meistä kumpikaan muistanut enää täysin. Joitain muistoja toki herää elävästi mieleen, yksittäisiä hetkiä, ja toki paljon on muistoja videolla. Mutta se tunnelma, ne arkiset pienet jutut, ne vaan unohtuvat, kun tilaa valtaavat niin monet uudet ihanat jutut. Se on tottakai ymmärrettävää, mutta samalla niin hirveän haikeaa.

Tämä vuosi on ollut aivan uskomaton, ehkä voisin sanoa että meidän elämän parhaita vuosia, ellei jopa se paras. Vaikka ollaan vuoden aikana kohdattu myös haikeita juttuja ja menetyksiä, päällimmäisenä on silti vaan kiitollisuus siitä kaikesta onnesta jota ollaan saatu osaksemme. On ollut niin uskomattoman hienoa seurata kuopuksen kasvua pienestä vastasyntyneestä tuoksi ihanaksi touhottavaksi ja liikkuvaksi vauvaksi, ja samalla isompien tyttöjen kasvua itsenäisemmiksi ja aivan ihanasti vauvaa huomioiviksi isosiskoiksi.

Koko vuoden mua on vaivannut tietynlainen haikeuden tunne. Olisin halunnut muistaa ja purkittaa jokaisen ohikiitävän sekunnin, imeä itseeni jokaisen hymyn ja uuden asian joita vauvavuosi on tuonut mukanaan. Ja mua itkettää, kun mietin miten paljon on jo unohtunut, miten suuri osa tästä vuodesta on jo kulunut. Mutta ei ihmistä ole luotu muistamaan jokaista tapahtuvaa asiaa, ei meidän aivokapasiteetti kykene sellaiseen. Pitää vapauttaa aina tilaa uusille asioille.

Mä rakastan olla äiti, ja rakastan meidän arkea näiden kolmen tyypin kanssa niin paljon että mun sydän pakahtuu. Siksi mulla on  niin valtavan suuri tarve nauttia ja kokea ja tuntea kaikki. Samalla tunnen kuitenkin haikeutta kaikesta mitä ollaan saatu jo kokea, kaikesta joka on jo mennyt ohi. Mietin usein iltaisin olenko nauttinut tarpeeksi, olenko ollut tarpeeksi läsnä. Otan siitä paineita, joskus vähän liikaakin. Yritän jokaisella solullani olla läsnä mun lapsille, huomata jokaisen hymyn ja tärkeän asian joita heillä on sanottavanaan, reagoida, kannustaa ja rakastaa. Vaikka tiedän että teen parhaani, mietin silti usein teenkö ja olenko tarpeeksi.

Se riittämättömyys on tunne ja asia johon mulla ei ole mitään ratkaisua tai vastausta. Tulen varmasti tuntemaan näitä haikeuden ja riittämättömyyden tunteita äitinä niin kauan kuin mussa henki pihisee. Äitiys on tärkein tehtävä joka mulla on elämässä, ja äitiyteen varmasti myös kuuluu  haikeuden lisäksi itsensä tutkiskelu ja oman äitiytensä kyseenalaistaminen aina aika ajoin. Niihin ei kuitenkaan kannata hukata liikaa aikaa,  vaan pitää olla täysillä tässä ja nyt.

Onneksi haikeuden lisäksi saa kokea iloa kaikesta uudesta, ja odottavia tunteita kaikesta huikeasta ja mahtavasta mitä on edessä lasten kanssa. Sen lisäksi että suree jo ohi kiitäneitä hetkiä, saa iloita niistä asioista joita on vasta tulossa. Se on upeaa. Tärkeintä on kuitenkin että haikeutta ja odotusta enemmän on läsnä tässä hetkessä, siinä mitä on juuri nyt. Sillä nykyisyys on tärkeämpää kuin menneisyys ja tulevaisuus yhteensä. Onni on tässä hetkessä.

Ihanaa maanantaita kaikille <3


Aamukahvi kahdestaan

18.09.2017

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Nespresson kanssa.

Meidän pitkä kesä on valunut osittain syksyynkin, ja ollaan ajateltu että se lomalla oleminen ja kesän viettäminenhän on osittain myös ihan fiiliskysymys. Kesäfiilistä ja rentoutunutta mielentilaa voi hyvin jatkaa syksyn puolelle, kun ottaa hetken miettien mitkä ne on niitä rentouttavimpia elementtejä lomailussa ja kesässä. Meille niitä ovat esimerkiksi yhteisen ajan viettäminen ja kiireettömyys, molemmat asioita jotka helposti jäävät arjessa vähemmälle jos ei kiinnitä huomiota.

Arki alkaa helposti tuntua tahmealta suorittamiselta, jos sen antaa muuttua sellaiseksi. Nythän meillä on vielä helppoa, kun Otto on Novan kanssa kotona ja mä teen kotoa töitä. Enemmän tähän joutuu kiinnittämään huomiota marraskuun lopussa, kun Otto palaa takaisin töihin vanhempainvapaalta, ja meidän rento vauva-arki on vaarassa muuttua takaisin aikataulutetuksi ja kiireiseksi, ”ruuhkavuosiksi”.

Mä en halua käyttää tuota termiä, ”ruuhkavuodet” meidän arjesta, koska haluan ajatella että jokainen vuosi on omanlaisenaan arvokas, ja  nämä lasten ensimmäiset vuodet on ihan kultaakin kalliimpia, eikä niitä saa ikinä takaisin. En halua että ne menevät ohi jossain kiiresumussa ja hirveässä arjen sähellyksessä, vaan haluan pysähtyä miettimään miten arvokasta ja ihanaa aikaa tämä on. Välillä on kiirettä ja ruuhkaa ja paljon touhua, mutta en halua kuitata sitä ajattelemalla että no ne on nyt nämä ruuhkavuodet vaan. Siinähän voi äkkiä käydä niin että elämän parhaat vuodet menee vaan ohi ilman että edes huomaa, kun keskittyy vain suorittamaan.

Mitä me ollaan sitten siirretty kesästä syksyyn? No ainakin yhteinen kahdenkeskinen rauhallinen aamukahvi. Aina se ei ole niin kahdenkeskinen eikä rauhallinen, etenkin viime aikoina siihen on sisältynyt myös yhden pienen konttaavan ja kiipeilevän marakatin metsästystä. Mutta joka aamu me juodaan aamukahvit yhdessä, ja selaillaan sanomalehteä, jutellaan ja heräillään rauhassa. Aamu lähtee niin paljon ihanammin käyntiin kun aloittaa päivän rauhallisella yhteisellä hetkellä, laadukkaasta kahvista nauttien. Sen ei tarvitse olla pitkä hetki, kunhan on täysillä läsnä. Otonkin aamumörökölliys sulaa huomattavasti nopeammin pois näiden rauhallisten hetkien avulla. Ja itse taas superpirteällä luonteellani lähden vähän paremmin valmistautuen päivään, kun otan sen rauhaisan kahvihetken aamulla, enkä vaan suoraan ala touhuamaan ja syö seisallani jugurttia samalla kun pakkaan reppuja.

Mä juon aamuisin yleensä Lungoa. Pitkät kahvit on mun makuun, ja tykkään pehmeästä ja rauhallisesta enemmän kuin pienestä ja päräyttävästä Espressosta, vaikka niillekin on paikkansa. Nespresson tummapaahtoinen ja karamellinen Nespresso Envivo Lungo on mun lemppari aamukahvi, se on sekoitus erikoiskäsiteltyä Arabicaa Intiasta ja erikseen paahdettua Robustaa Meksikosta, ja siinä on ihanan vahva ja täyteläinen maku. Joulun rakastajana olen aistivinani sieltä myös pienen vivahteen piparkakkua. 

Otto toimii meidän kahvimestarina, ja tekee aina kahvit meille kunnnon cremalla. Itselleen hän tekee usein Latten, tai sitten Vivalto Lungon, joka on tasapainoinen sekoitus erikseen paahdettuja lajikkeita. Hän tykkää aavistuksen vaaleammasta kahvista kuin minä.

Tällaiset pienet arjen luksushetket ovat niitä, jotka tekevät arjesta mukavaa ja rakkaudentäyteistä. Aamukahvi tarjoaa hyvän ikkunan kahdenkeskiseen jutteluun, ja niitä ei voi arjessa olla liikaa, koska keskustelu on parisuhteen suola ja sokeri. Sitten kun Otto palaa takaisin töihin, voi olla että näitä hetkiä ei saa niin pitkän kaavan mukaan vietettyä. Mutta uskon että sellainen nopeampikin hetki, tai vaikka yhteiset mukaan napatut kotona valmistetut kahvit automatkalla, samalla rupatellen, ajavat saman asian. Niitä yhteisiä pikkuhetkiä pitää napata aina kun voi!

Tämän aamun kahvihetki oli erityisen ihana, sillä muisteltiin syntymäpäivääni tasan kuusi vuotta sitten. Sinä päivänä Otto kosi mua, ja me mentiin kihloihin. Ihanaa päivää kaikille, ja hyvää syntymäpäivää minulle, sillä tänään täytän 26 vuotta!