Vuosi sitten tämä päivä muutti meidän elämän

18.06.2017

Tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun aamulla kello kahdeksan mun kasvoille levisi järjettömän onnellinen hymy, ja liihottelin meidän vanhaan makuuhuoneeseen kertomaan Otolle, että meille tulee kolmas vauva. Ja tänään tuo vauva on jo neljä kuukautta ja 12 päivää vanha. Se absurdi onnen tunne tulevasta on muuttunut riipaisevan suureksi rakkaudeksi maailman ihaninta minityyppiä kohtaan.

Vuosi sitten otetuista kuvista paistaa jännitys, onni ja rakkaus, ja kaikki ne miljoona muuta tunnetta joita sinä aamuna koettiin. Me ei tiedetty ollenkaan millainen vauva meille tulisi, tai saataisiinko me edes vauvaa ollenkaan syliin asti, mutta varovaisesti uskallettiin toivoa että se suuri siunaus osuisi meidän kohdalle vielä yhdesti.

Onneksi me saatiin kokea se onni vielä kolmannen kerran, että raskaus meni hyvin ja saatiin omaksi tuo ihana pehmeä älytöntä tahtia kasvava möllykkä, jota Novaksikin kutsutaan. Vuosi sitten en uskaltanut edes vielä ajatella niin pitkälle, että olisin miettinyt millainen vauva me saataisiin, kun jännitin heti alusta asti jo sitä että kuinka raskaus tulee sujumaan.

Mä en ole koskaan osannut ottaa raskautta itsestäänselvyytenä ja uskoa että se menee varmasti hyvin, ja siksi raskausaika on ollut henkisesti aina aika kuluttavaa, ikäänkuin jatkuvassa kuolemanpelossa (oman ja vauvan) elämistä. Hyvin sujuva raskaus ja synnytys on niin suuri onni, että joka kerta on tuntunut yhtä uskomattomalta, että me ollaan oikeasti saatu terve lapsi eikä sen suurempia komplikaatioita ole tullut kummallekaan.

Meidän elämä vuosi sitten tuntuu jotenkin niin kaukaiselta, vaikka siitä on vasta vuosi. Sen vuoden aikana moni iso asia on kuitenkin muuttunut meidän elämässä. Ollaan muutettu ihan uuteen kotiin ja uuteen kotiympäristöön, mä lopetin päivätyöt ja perustin yrityksen, vaihdettiin auto, ollaan ihan eri näköisiä, esikoinen lopetti päiväkodin ja nyt meitä on viisi. Ja kaiken lisäksi Otto on perhevapaalla, toisin kuin vuosi sitten kun tehtiin molemmat todella pitkää päivää töissä. Todella mullistava vuosi, varmasti ehkä kaikkein mullistavin sen jälkeen kun tavattiin ja saatiin esikoinen.  Suurin osa muutoksista oli seurausta niistä kahdesta viivasta jotka sinä aamuna vuosi sitten piirtyivät raskaustestiin.

Kun mä kirjoitan tätä, Nova nukkuu aamupäikkäreitä vierashuoneessa mun tädin luona. Otto istuu mun vieressä juomassa aamukahvia, ja pelailemassa käsikonsolilla. Isommat tytöt juoksevat mun tädin pihalla mun serkkujen kanssa ja käyvät välillä trampalla pomppimassa. Ja mä naputtelen tätä, tuo sama onnellinen hymy kasvoillani. Me saatiin maailman ihanin pikkuinen vauva joka oli juuri se puuttuva palanen meidän perheeseen.

Hän on se tyyppi, jonka heräämistä odottaa malttamattomana, jota ei malttaisi antaa kenellekään toiselle syliin ja jonka hymy sulattaisi vaikka Pohjoisnavan kaikki jäät. Maailman ihanin tyttö, kuten meidän isommatkin tytöt, jotka ovat niin mielettömän upeasti ottaneet isosiskouden omakseen. En osannut vuosi sitten kuvitellakaan että meidän elämä voisi olla tällaista, kuin se nyt on. En villeimmissä unelmissanikaan. Mutta onneksi yhdeksän kuukauden pelkäämisen jälkeen ollaan saatu nauttia tästä onnesta ja rauhasta.

Täältä löytyy postaus siitä päivästä jona tein raskaustestin, jos on mennyt ohi aiemmin.

Ehkä tämä päivä on tänä vuonna se päivä joka mullistaa jonkun toisen elämän, se on ihana ajatus. Jos tämä päivä on se, joka muuttaa juuri sun elämän: nauti siitä hetkestä niin täysillä kuin vain voit, älä anna pelolle valtaa <3

Ihanaa päivää kaikille <3


Oton ajatuksia tästä kaikesta

25.08.2016

Enhän minä oikeasti edes heti alkuun ymmärtänyt mistä oli kyse. Muistan vain kuinka vaimoni seisoi makuuhuoneemme ovella, hymyillen into pinkeänä kusinen tikku käsissään. Kello oli jotain sianpieremän ja aivan vitusti liian aikaisen välillä, varsinkin ottaen huomioon että olin juuri edellisenä iltana palannut työmatkalta. Vaikka ymmärtäähän sen, totta kai. Kaksi viivaa raskaustestissä on ehkä pienin suurin syy herättää toinen vaikka keskellä yötä. Unenpöpperöisenä viitoin vaimoni vierelleni pieneksi lusikaksi ja koitin kuitenkin jatkaa nukkumista. Mutta eihän se uni enää tullut, hymyilytti liikaa. Jo kolmatta kertaa samasta syystä.

Vaimoni pyysi minua hieman avaamaan fiiliksiäni asian suhteen, mutta jos totta puhutaan en oikein tiedä mistä aloittaa. Vaikka odotammekin kolmatta mukulaamme vähintään samalla innolla kuin kahta aikaisempaakin, on vaikea sanoa mitään kuulostamatta jossain määrin rikkinäiseltä levyltä. Totuttuun tapaan on pienikokoinen vaimoni kasvattanut tissit, me molemmat olemme kasvattaneet pömppikset ja jatkuvasta poraamisestani päätellen minä olen enemmän raskaana kuin Iina. Täysin normaali raskaus siis. Ainakin meidän perheessä.

Suurimmat muutokset viimeisestä ovat kuitenkin todennäköisesti oma auto jolla ajaa tutkaan matkalla synnärille, sekä normaalistikin ylikierroksilla pyörivän suojeluvaistoni uusi turboahdin. Iinan jouduttua vuodelepoon edellisen raskauden yhteydessä, olen minä valehtelematta tehnyt kaiken mahdollisen ettei tämä toistuisi. Siihen pisteeseen asti että olen yllättynyt vaimoni jaksavan minua kun hermostun tälle siitä että tämä tyhjentää astianpesukoneen tai edes harkitsee ottavansa juoksuaskeleen. Ja lapset, totta kai. Kuopuksemme Zelda on onnesta soikeana siitä että hänestäkin tulee nyt isosisko. Niin soikeana ettei meinaa päähän jäädä että vauva tulee vasta vuodenvaihteen jälkeen, ja että hän silti tulee edelleen olemaan pikkusiskokin.

Tahtoisin omasta puolestani kiittää teitä kaikkia onnitteluista ja voimantoivotuksista, joilla olette vaimoni blogia pommittaneet. Elämme jänniä aikoja, ja on mahtava nähdä kuinka tekin elätte täysillä mukana tilanteessamme. Melkein tulee jo ikävä omia blogiaikojakin. Melkein.

Rakkain terveisin, Otto

P.S. Mitä tulee sukupuolen suhteen niin tilanne on täysin sama kuin toisen mukulamme kohdalla, ei mitään valtakunnan väliä, kunhan lapsi on terve.