Tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun aamulla kello kahdeksan mun kasvoille levisi järjettömän onnellinen hymy, ja liihottelin meidän vanhaan makuuhuoneeseen kertomaan Otolle, että meille tulee kolmas vauva. Ja tänään tuo vauva on jo neljä kuukautta ja 12 päivää vanha. Se absurdi onnen tunne tulevasta on muuttunut riipaisevan suureksi rakkaudeksi maailman ihaninta minityyppiä kohtaan.

Vuosi sitten otetuista kuvista paistaa jännitys, onni ja rakkaus, ja kaikki ne miljoona muuta tunnetta joita sinä aamuna koettiin. Me ei tiedetty ollenkaan millainen vauva meille tulisi, tai saataisiinko me edes vauvaa ollenkaan syliin asti, mutta varovaisesti uskallettiin toivoa että se suuri siunaus osuisi meidän kohdalle vielä yhdesti.

Onneksi me saatiin kokea se onni vielä kolmannen kerran, että raskaus meni hyvin ja saatiin omaksi tuo ihana pehmeä älytöntä tahtia kasvava möllykkä, jota Novaksikin kutsutaan. Vuosi sitten en uskaltanut edes vielä ajatella niin pitkälle, että olisin miettinyt millainen vauva me saataisiin, kun jännitin heti alusta asti jo sitä että kuinka raskaus tulee sujumaan.

Mä en ole koskaan osannut ottaa raskautta itsestäänselvyytenä ja uskoa että se menee varmasti hyvin, ja siksi raskausaika on ollut henkisesti aina aika kuluttavaa, ikäänkuin jatkuvassa kuolemanpelossa (oman ja vauvan) elämistä. Hyvin sujuva raskaus ja synnytys on niin suuri onni, että joka kerta on tuntunut yhtä uskomattomalta, että me ollaan oikeasti saatu terve lapsi eikä sen suurempia komplikaatioita ole tullut kummallekaan.

Meidän elämä vuosi sitten tuntuu jotenkin niin kaukaiselta, vaikka siitä on vasta vuosi. Sen vuoden aikana moni iso asia on kuitenkin muuttunut meidän elämässä. Ollaan muutettu ihan uuteen kotiin ja uuteen kotiympäristöön, mä lopetin päivätyöt ja perustin yrityksen, vaihdettiin auto, ollaan ihan eri näköisiä, esikoinen lopetti päiväkodin ja nyt meitä on viisi. Ja kaiken lisäksi Otto on perhevapaalla, toisin kuin vuosi sitten kun tehtiin molemmat todella pitkää päivää töissä. Todella mullistava vuosi, varmasti ehkä kaikkein mullistavin sen jälkeen kun tavattiin ja saatiin esikoinen.  Suurin osa muutoksista oli seurausta niistä kahdesta viivasta jotka sinä aamuna vuosi sitten piirtyivät raskaustestiin.

Kun mä kirjoitan tätä, Nova nukkuu aamupäikkäreitä vierashuoneessa mun tädin luona. Otto istuu mun vieressä juomassa aamukahvia, ja pelailemassa käsikonsolilla. Isommat tytöt juoksevat mun tädin pihalla mun serkkujen kanssa ja käyvät välillä trampalla pomppimassa. Ja mä naputtelen tätä, tuo sama onnellinen hymy kasvoillani. Me saatiin maailman ihanin pikkuinen vauva joka oli juuri se puuttuva palanen meidän perheeseen.

Hän on se tyyppi, jonka heräämistä odottaa malttamattomana, jota ei malttaisi antaa kenellekään toiselle syliin ja jonka hymy sulattaisi vaikka Pohjoisnavan kaikki jäät. Maailman ihanin tyttö, kuten meidän isommatkin tytöt, jotka ovat niin mielettömän upeasti ottaneet isosiskouden omakseen. En osannut vuosi sitten kuvitellakaan että meidän elämä voisi olla tällaista, kuin se nyt on. En villeimmissä unelmissanikaan. Mutta onneksi yhdeksän kuukauden pelkäämisen jälkeen ollaan saatu nauttia tästä onnesta ja rauhasta.

Täältä löytyy postaus siitä päivästä jona tein raskaustestin, jos on mennyt ohi aiemmin.

Ehkä tämä päivä on tänä vuonna se päivä joka mullistaa jonkun toisen elämän, se on ihana ajatus. Jos tämä päivä on se, joka muuttaa juuri sun elämän: nauti siitä hetkestä niin täysillä kuin vain voit, älä anna pelolle valtaa <3

Ihanaa päivää kaikille <3

Enhän minä oikeasti edes heti alkuun ymmärtänyt mistä oli kyse. Muistan vain kuinka vaimoni seisoi makuuhuoneemme ovella, hymyillen into pinkeänä kusinen tikku käsissään. Kello oli jotain sianpieremän ja aivan vitusti liian aikaisen välillä, varsinkin ottaen huomioon että olin juuri edellisenä iltana palannut työmatkalta. Vaikka ymmärtäähän sen, totta kai. Kaksi viivaa raskaustestissä on ehkä pienin suurin syy herättää toinen vaikka keskellä yötä. Unenpöpperöisenä viitoin vaimoni vierelleni pieneksi lusikaksi ja koitin kuitenkin jatkaa nukkumista. Mutta eihän se uni enää tullut, hymyilytti liikaa. Jo kolmatta kertaa samasta syystä.

Vaimoni pyysi minua hieman avaamaan fiiliksiäni asian suhteen, mutta jos totta puhutaan en oikein tiedä mistä aloittaa. Vaikka odotammekin kolmatta mukulaamme vähintään samalla innolla kuin kahta aikaisempaakin, on vaikea sanoa mitään kuulostamatta jossain määrin rikkinäiseltä levyltä. Totuttuun tapaan on pienikokoinen vaimoni kasvattanut tissit, me molemmat olemme kasvattaneet pömppikset ja jatkuvasta poraamisestani päätellen minä olen enemmän raskaana kuin Iina. Täysin normaali raskaus siis. Ainakin meidän perheessä.

Suurimmat muutokset viimeisestä ovat kuitenkin todennäköisesti oma auto jolla ajaa tutkaan matkalla synnärille, sekä normaalistikin ylikierroksilla pyörivän suojeluvaistoni uusi turboahdin. Iinan jouduttua vuodelepoon edellisen raskauden yhteydessä, olen minä valehtelematta tehnyt kaiken mahdollisen ettei tämä toistuisi. Siihen pisteeseen asti että olen yllättynyt vaimoni jaksavan minua kun hermostun tälle siitä että tämä tyhjentää astianpesukoneen tai edes harkitsee ottavansa juoksuaskeleen. Ja lapset, totta kai. Kuopuksemme Zelda on onnesta soikeana siitä että hänestäkin tulee nyt isosisko. Niin soikeana ettei meinaa päähän jäädä että vauva tulee vasta vuodenvaihteen jälkeen, ja että hän silti tulee edelleen olemaan pikkusiskokin.

Tahtoisin omasta puolestani kiittää teitä kaikkia onnitteluista ja voimantoivotuksista, joilla olette vaimoni blogia pommittaneet. Elämme jänniä aikoja, ja on mahtava nähdä kuinka tekin elätte täysillä mukana tilanteessamme. Melkein tulee jo ikävä omia blogiaikojakin. Melkein.

Rakkain terveisin, Otto

P.S. Mitä tulee sukupuolen suhteen niin tilanne on täysin sama kuin toisen mukulamme kohdalla, ei mitään valtakunnan väliä, kunhan lapsi on terve.

Kesäkuun 18. päivä mä tein aamulla tärisevin käsin raskaustestin. Mä heräsin ihan superaikaisin, koska en meinannut saada nukuttua kun olin niin kovasti odottanut että voin tehdä testin. En halunnut tehdä sitä liian aikaisin etten pettyisi turhaan negatiivisesta testituloksesta, mutta toisaalta olin jo hurjan malttamaton ja halusin vaan tietää. Aiemmat kaksi raskautta olivat molemmat alkaneet ensimmäisestä kierrosta, joten nyt kun yritystä oli jo hetki takana niin alkoi tuntua että tapahtuuko sitä ikinä. Pelkäsin joutuvani pettymään taas ja olin jo valmistautunut yhteen viivaan.

Seitsemän aikaan lauantaiaamuna olin yksin hereillä ja kastoin tikun pissaan. Ja odotin. Ja odotin. Näytti siltä että testiin jää vain yksi viiva, kun tuijotin sitä ensimmäisen minuutin ajan. Sitten masentuneena tuijotin hetken muualle, ja käänsin katseeni varmistuakseni pettymyksestä. Ja kun mä katsoin tikkua uudelleen: mitä ihmettä, siinä olikin kaksi viivaa ihan selvästi eikä edes mitään haamua! Mä tuijotin testiä vaikka kuinka kauan yksin siellä vessassa, ja sitten menin herättämään Ottoa, lauantaiaamuna ennen kello kahdeksaa. Herra oli juuri edellisiltana palannut jälleen rankalta työmatkalta Tukholmasta, ja oli kovasti unen tarpeessa. Mutta kun en vaan voinut odottaa ja pysyä nahoissani.

”Otto katso, siinä on kaksi viivaa! Meille tulee vauva!”. Unenpöpperöinen mieheni oli maailman suloisin kaapatessaan mut kainaloonsa. Siinä me myhäiltiin tyytyväisenä ja mietittiin että voiko se oikeasti olla totta. Ja halattiin ja pussailtiin ja se oli maailman parasta ikinä. Otto oli ihan uninen mutta ei tullut uni kuitenkaan enää mun uutisen jälkeen. Se fiilis, ”me tiedetään jotain mitä te ette ja se on aika iso juttu” on ekaksi ihan maailman kutkuttavin ja ihanin. Toki viikkojen jälkeen salailu muuttuu hankalammaksi ja raskaammaksi, mutta silloin ihan alussa se on vaan parasta. Siitä se raskaanaolevan hehku varmasti tulee, kun hymyilyttää kokoajan se oma ihana pieni salaisuus mitä kukaan muu ei tiedä. (Eikä raskausoireet ole vielä alkaneet).

Lapset olivat erittäin tyytyväisiä kun sekä isi että äiti olivat jo aikaisin aamusta hereillä ennen heitä ja vielä viikonloppuna. Siitä me sitten lähdettiin ihan casuaalisti Ikeaan ostoksille heti sen auettua aamulla. Lapset menivät lapsiparkkiin ensimmäistä kertaa, kun olivat sitä miljoona kertaa pyytäneet ja me ei oltu raaskittu aiemmin jättää. Me mentiin kahdestaan ostoksille pyörimään, ja olo oli sellainen vastarakastunut perhoset liihottelee mahanpohjassa ja elämä on ihanaa ja vaaleanpunaista. En varmaan lakannut hymyilemästä kertaakaan sen päivän aikana. Eikä Ottokaan.

Jotenkin tämä kerta tuntui niin eriltä kuin aiemmat. Ehkä se johtui siitä että Ottokin oli kotona kun tein testin, ja eniten siitä että me oltiin odotettu ja mietitty ja haaveiltu niin pitkään. Vaikka loppujenlopuksi ei ehditty yrittää muutamaa kuukautta pidempään, oltiin kuitenkin sitä ennen jo haaveiltu ja pohdittu vuoden verran. Ne muutamat kuukaudet tuntuivat elämääkin pidemmiltä ja turhauttavammilta, ja helpotus oli suuri kun vihdoin jotain tapahtui. Se ensimmäinen päivä meni pelkässä onnellisuuskuplassa. Ostettiin vielä Clearblue-testi varmistuaksemme tuloksesta, mua kun jäi häiritsemään että viiva oli selkeydestään huolimatta aavistuksen haaleampi kuin Tipan tai Zeldan raskausaikana.

Onneksi myös kuvissa näkyvä Clearblue näytti, 2-3 viikkoa raskaana, ja saatoin vihdoin uskoa sen olevan totta ihan oikeasti. Kuten sanottua, eka päivä meni silkassa onnellisuuskuplassa. Sen jälkeen alkoi pelottaa ja jännittää että pysyykö se pieni matkassa vai ei, mutta eka päivänä mä soin itselleni sen ajatuksen ”meille tulee vauva”. Vasta sen jälkeen aloin jarruttelemaan itseäni ja päätin että en ajattele vielä yhtään mitään vaan odotan rauhassa eteenpäin. Otto oli ainakin omien kokemusteni mukaan samalla linjalla. Ensimmäisenä päivänä me fiilisteltiin, suunniteltiin yhteistä perhevapaata, haaveiltiin siitä miten vauva nukkuisi jomman kumman mahan päällä ja tuhisisi ja mietittiin lasten mentyä nukkumaan, että miten me oikein kerrotaan heille ja mitähän he sanovat.

Alusta asti oli selvää että lapsille ei sanota mitään ennenkuin pahin riskiaika on ohitse, ja siksi ensimmäiset pari viikkoa tämä oli tosiaankin ihan vain meidän kahden salaisuus. Ensimmäisenä kerrottiin molempien vanhemmille jo reilusti ennen ultraa, ja sekin jännitti mutta onneksi meidän uutiset saivat iloisen ja meidän puolesta onnellisen vastaanoton, ja jälkikäteen ajateltuna en edes tiedä miksi jännitin. Kaikki ovat olleet meidän puolesta hurjan onnellisia, ja se on tietenkin aivan ihanaa.

Mä halusin ottaa nämä kuvat, jotta muistettaisiin ikuisesti tuo ihana päivä ja miltä me näytettiin ja miten onnellisia me oltiin. Ainakin mä näen näissä kuvissa sen kaiken onnen jota me sinä päivänä koettiin ja koetaan vieläkin. Se oli ihan mieletön päivä ja mieletön alku tälle ihanalle matkalle kohti ensi kevättä. Pelkäsin otettuani nämä kuvat, että en koskaan pääse näyttämään niitä kenellekään, että joskus ne ovat liian kipeitä katsottavaksi, että kaikki ei menisikään hyvin. Mutta otin sen riskin, sillä halusin sen ihanan muiston. Ja tässä mä nyt jaan ne teidän kanssa, edelleen kutkuttavan jännittyneesti odottavana. Parasta on kuitenkin jakaa tämä raskaus Oton kanssa jo kolmatta kertaa, hän on maailman paras tuki ja turva mulle.

Päivän asu / Takki TOPSHOP / Farkut DrDenim / Kengät Dinsko / Paita H&M / Kaulakoru H&M / Laukku River Island

Ihanaa kun syksyisemmät ilmat ovat viimein saapuneet, vaikka kyllä tämä pitkä kesä on ollut aivan ihana! Katselin juuri kuvia viime vuoden syyskuulta ja silloin oli jo paljon kylmemmät ilmat, käytin jopa mun kevyttopattua parkatakkia jo samoihin aikoihin vuosi sitten. Se tosin saattoi osin selittyä hormonaalisilla syilläkin, 5.9. tuli nimittäin tasan vuosi siitä kun plussasin Zeldasta. Apua! Miten voikin aika kulua niin nopeasti? Muistan kuin eilisen kun kävelin kauppaan Tiaran kanssa Oton ollessa töissä ja nappasin halvimman mahdollisen testiliuskapaketin Cittarin valikoimista kun en uskonut että oikeasti edes olisin raskaana. Kädet täristen tein testin kotona ja häkellyin kun samantien ilmestyi kaksi tulipunaista viivaa vaikka tein testin kalenterin mukaan ensimmäisenä mahdollisena testauspäivänä.

Vuosi sitten Zelda oli vain punainen viiva liuskassa, epämääräinen tunne mahassa ja ihana ajatus mielessä ja tuossa se nyt köllöttelee lattialla ja ölisee kirahvilleen. Meinaa itku tulla, kun muistelen sitä puhelua minkä soitin Otolle varttia ennen kun sillä olisi loppunut työpäivä 5.9.2012 kun en vain malttanutkaan odottaa yhtään minuuttia testin tekemisen jälkeen. Kerroin Otolle tehneeni testin jonka jälkeen me naurettiin yhdessä niin että poskiin sattui ja purskahdettiin ilosta itkuun. Huolissani mietin jo silloin että tuleekohan Tiaralle paha mieli kun meille tulee toinen vauva, onneksi hormonihirmuinen huoleni oli aiheeton ja Tiara on siskostaan ilmeisen onnellinen. Ihania tyttöjä molemmat! TÄMÄ postaus on muuten kirjoitettu vuosi sitten juuri kun olin saanut tietää meidän uudesta tulokkaasta, muistan vieläkin kun kihertelin iloisena yksin että eipä kukaan tiedäkään vielä mitä meille on tapahtumassa ja kirjoittelin ihan muina miehinä normikuulumisia.

Viikonloppuna käytiin näiden ihanien tyttösten kanssa siellä Häägalleria -tapahtumassa josta kirjoittelin eilen enemmän hääblogin puolella ja lisäksi ulkoiltiin sunnuntaina yhdessä koko perhe nauttien aivan mielettömästä säästä. Tipasta en näytäkään vielä ulkoilukuvia kun niihin liittyen aion kirjoitella aivan oman postauksensa, mutta tässä pari kuvaa viikonlopulta kuitenkin:

Nyt kuitenkin takaisin tähän päivään! Me saatiin viikko sitten Itellalta testattavaksi pari paketillista uuden uutukaisia Angry Birds -kortteja ja postimerkkejä jotka eilen tulivat myyntiin posteihin kautta maan. Toinen korttisarja sisältää vintagetyylisiä lintuja ja toinen kirkasvärisiä alkuperäisiä lintuja ja possuja. Mä tykkäsin niistä vintagetyylisistä ehkä enemmän, Tiaraan taas vetosivat kirkkaat sävyt! Angry Birdsit eli ”aalinpöötsit” ovat jotenkin kummasti Tiaran lemppareita siitä huolimatta että hän ei ole koskaan kuullutkaan niistä peleistä tai piirretyistä, tosin Tipan lemppari on ehdottomasti se vaaleanpunainen ja söpö Stella -lintu joka ei alkuperäiseen joukkoon taida kuuluakaan. Hyvin on onnistuttu lintujen markkinoinnissa, haha!

Me päätettiin ilahduttaa läheistä (jota en nyt paljasta ettei ylläri mene pilalle) vaaleanpunaisella kortilla joka käytiin tänään viemässä postiin. Tiara oli aivan innoissaan kun sai lähettää postikortin! Tulipa mieleeni että koska sitä on oikeasti viimeksi tullut lähetettyä ihan rehellinen vanhanaikainen postikortti tekstarin tai fb-viestin sijaan jos ei joulukortteja ja ristiäiskutsuja lasketa? Eipä tule mieleen! Mutta veikkaan että kortin saaja ilahtuu tästä nykypäivänä harmittavan epätavalliseksi käyneestä eleestä, tai ainakin toivon että ilahtuu!

Nyt mä alan tyttöjen kanssa iltapuuhiin, neideillä ohjelmassa ainakin kylpyä, iltapalaa ja iltasatu. Toivottavasti tykkäsitte vaikka olikin vaihteeksi aikamoinen sillisalaattipostaus pitkän tauon jälkeen! Tällä viikolla luvassa vielä ainakin Instaweek, Bloggaaminen behind the scenes -toivepostaus ja ihania ulkoilukuvia Tiarasta. Koska mua kiinnostaa kovasti se että mikä teitä lukijoita kiinnostaa, niin mä ajattelin kysyä näin syksyn, uusien lukijoiden ja uudistumisfiiliksen kunniaksi että Mistä te lukijat tykkäätte mun blogissa? Millaisia postauksia on kiva lukea? Mikä on se juttu joka saa teidät palaamaan tänne uudelleen? Onko jotain mikä ei niin paljoa innosta? Oletteko jääneet kaipaamaan pois jotain mitä blogissani on ennen ollut?

Ihanaa tiistai-iltaa kaikille♥