Riitely meidän perheessä – onko sitä?

15.01.2019

”Kuten kaikki tietävät ei arki ole aina ruusuilla tanssimista niin olis kiva kuulla miten teidän perheessä ratkotaan ristiriitatilanteita ja miten te vanhemmat riitelette lasten läsnä ollessa”

Tällaisen postaustoiveen vastaanotin tällä viikolla, ja päätin heti tarttua siihen, koska aihe on ihan älyttömän kiinnostava. Mulle ristiriitojen ratkaiseminen ja riitely eivät ole synonyymejä, vaan ne ovat tavallaan vastakohtia. Vaikka toki molemmissa tavoissa ne ristiriidat usein ratkeavat, eli lopputulos voi olla sama, mutta ratkaisutapa on eri.

Mulle riitely ajatuksena tuntuu inhottavalta, riitely sellaisena kuin mä sen käsitän. Se tuntuu tarpeettomalta, ja sellaiselta, mitä en ideaalitilanteessa halua omaan elämääni tai omaan parisuhteeseeni. Ristiriidat ja ristiriitatilanteet taas kuuluvat elämään. Niitä tulee väistämättä jokaiselle eteen, vaikka kuinka on onnellinen ja rakastava elämäntilanne. Mä haluan uskoa, että aina ei ole pakko riidellä, jos molemmat osaa ja/tai haluaa ratkaista ristiriitatilanteita muilla keinoilla. Yleensä pyrin ratkaisemaan ristiriidat muuten kuin riitelemällä. Toisille taas riitely on keino ”puhdistaa ilmaa” ja siinä ei ole mun mielestä mitään pahaa. Jokaisella parilla on omat keinot ratkaista ristiriitatilanteet, ja niin sen pitää ollakin.

Mun ei koskaan tee mieli huutaa Otolle tai loukata Ottoa, enkä koe olevani riidanhaluinen. Oton ei koskaan tee mieli huutaa mulle tai loukata mua, eikä hänkään ole riidanhaluinen. Jos ollaan jostain asiasta eri mieltä en ajattele, että Otto on tyhmä, Otto on ärsyttävä tai Otto on väärässä. Mä haluan ymmärtää Ottoa, mä haluan ymmärtää miksi me ollaan eri mieltä, ja miten me voidaan ratkaista ristiriita mielipiteiden välillä, jos se on joku asia, joka on pakko ratkaista. Haluan myös hyväksyä sen, että joistain asioista me vaan satutaan olemaan eri mieltä, ja sekin on aivan ok. Ei kaikessa tarvitse olla samaa mieltä, kunhan ne tärkeimmät asiat ovat sellaisia, joista ollaan samaa mieltä. Ja meillä ne ovat. Me jaetaan samat arvot ja ollaan samoilla linjoilla kaikista isoista asioista, kuten rahasta, kasvatuksesta, asumisesta, töistä, koulutuksesta, tasa-arvosta ja muista.

Me ollaan oltu kohta kahdeksan vuotta yhdessä. Vaikka se on aivan super lyhyt aika jos vertaa vaikka mun isovanhempien 59-vuotiseen avioliittoon ennen mun mummun kuolemaa, se on kuitenkin sen verran pitkä aika, että ollaan opittu tuntemaan toisemme aika hemmetin hyvin.

Me tiedetään mikä saa toisen herkästi ärsyyntymään tai pahoittamaan mielensä ja osataan myös ennakoida. Tiettyyn aikaan kuukaudesta mä olen herkempi ja alakuloisempi. Aamuisin taas Otolle ei kannata puhua mitään sen tärkeämpää ennen kuin hän on juonut aamukahvinsa, sillä luultavasti hän ei jaksa keskittyä vielä. Töiden jälkeen me molemmat halutaan, että toinen tervehtii ja kysyy miten päivä on mennyt, ennen kuin alkaa papattamaan arjen asioista. Pieniä juttuja, mutta isoja juttuja, jotka ehkäisevät riitojen syntymistä. Kumpikin pyrkii olemaan tuomatta ristiriitoja esille juuri näissä hetkissä, ellei se ole aivan välttämätöntä, mitä se harvoin on.

Me ei myöskään aleta käymään ristiriitoja läpi silloin, kun on kiire jonnekin tapaamiseen, ollaan keskellä lasten pukemisrumbaa päiväkodissa tai kun kaikilla on hirveä nälkä. Hyvin yksinkertaisia periaatteita, mutta oikeasti ehkäisevät todella paljon sellaista turhaa kinastelua. Sen sijaan me keskustellaan rauhassa pitkään iltaisin, kun saadaan olla kahdestaan. Tai keskustellaan kun ollaan lasten kanssa kävelyllä: isot lapset pyöräilevät edellä hirveää vauhtia, taapero nukkuu rattaissa ja me kävellään perässä ja puhua pälpätetään. Autossa me jutellaan tosi paljon, autossa on hyvä keskustella. Yleensä me keskustellaan ihan kaikesta maan ja taivaan välillä, eikä mistään ristiriidoista, mutta jos sellaisia tulee, nämä ovat niitä hyviä hetkiä niistä(kin) keskustelemiseen.

Mistä asioista meillä sitten tulee tai on tullut ristiriitoja?

1. Matkustelusta. Tämä on vuosien aikana ollut ehkä meidän suurimpia ristiriitoja, sillä mä olen aina halunnut matkustaa enemmän ja kauemmas ja pidemmäksi aikaa kuin Otto. Mutta vuosien saatossa meidän toiveet ja tarpeet ovat hioutuneet lähemmäs toisiaan. Ollaan puhuttu juurta jaksaen siitä, miksi kumpikin haluaa tehdä tai olla tekemättä mitäkin, ja hyväksytty ne syyt ja mielipiteet. Ollaan etsitty kompromissi, kultainen keskitie, jossa toisesta ei tunnu, että ei pääse ikinä mihinkään ja toisesta ei tunnu, että rampataan liikaa tai jätetään koti liian pitkäksi aikaa. Mä olen hyväksynyt sen, että niitä matkahaaveita ehtii toteuttaa hitaamminkin, eikä tarvitse heti muuttaa puoleksi vuodeksi ulkomaille. Otto on hyväksynyt sen, että mäkin haluan nähdä maailmaa, koska olen matkustanut omassa lapsuudessani niin vähän, enkä vieläkään ole käynyt Euroopan ulkopuolella ikinä, toisin kuin hän moneen kertaan.

2. Kalenterista ja menoista. Mä olin pitkään aivan todella huono merkkaamaan menoja kalenteriin ylös. Sitten saattoi käydä niin, että koko viikko oli aivan täynnä tekemistä ja jotkut menot olivat päällekkäin. Se oli kuormittavaa ja ihan pyllystä. Otto taas ei ennen ollut kauhean spontaani. Hän halusi olla mahdollisimman paljon kotona, eikä tykännyt tehdä asioita niin ex tempore kuin minä. Meidän kompromissi on ollut se, että mä olen opetellut kalenterin ja Otto on opetellut spontaaniutta. Nykyään Ottokin ehdottelee yhteistä spontaania tekemistä sunnuntaipäivänä, ja lähtee innostuneena mukaan jos ehdotan jotain puolen tunnin varoitusajalla. Mä taas olen itsekin fiiliksissä siitä, että pidän kalenterista nykyisin huolen, koska se on mulle itsellenikin paljon helpompaa. Silloin on myös helpompaa olla spontaani, kun tietää millloin on oikeasti vapaata.

3. Pikkuasioista. Juuri niistä ärsyttävistä pikkuasioista, joista tulee herkästi kinasteltua nälkäisenä tai väsyneenä tai PMS-oireisena tai huonosti nukutun yön jälkeen. Juuri niistä asioista, jotka kumpikin yrittää parhaansa mukaan ignoorata silloin kun on huono hetki. Klassikko: meidän ensimmäinen ”riita” vuonna 2011, jota en koskaan unohda. Tapeltiin S-marketissa siitä, ostetaanko tavallisia katkarapuja vai jättikatkarapuja. Meille oli syntynyt vauva hyvin lyhyen seurustelun jälkeen ja oltiin edetty aivan älytöntä tahtia muutenkin, ja meidän ensimmäinen riita oli katkaravuista vähän esikoisen syntymän jälkeen. Siihen kuului myös mökötystä ja muuta mukavaa, mutta taidettiin kuitenkin leppyä nopeasti. Jos me siis satutaan joskus kinastelemaan jostain, koska nälkä tai väsy tai PMS vie järjestä voiton, kyse on yleensä juurikin jostain yhtä tärkeästä kuin ne katkaravut. Nykyään ei tosin harrasteta enää mököttämistä. Enemmänkin se on sitten vaan kiivaampaa keskustelua.

Kohdat 1 ja 2 on juuri sellaisia, joista on hyvin voitu vuosien varrella keskustella silloin kun sille on ollut rauhassa aikaa. Kohta 3 on sellainen, mikä joskus harvoin kantautuu lastenkin korviin: turha kinastelu pikkuasioista. Vaikka sitä pyrkii välttämään viimeiseen asti, joskus sitä vaan tulee kinasteltua. Ja joskus lastenkin kuullen. Silloin lapset kuulevat kinastelun lisäksi sanat ”Anteeksi, mä rakastan sua, ei kinastella turhasta.” Ja se kai on tärkeintä. Oli riitelyä sitten vähän tai paljon, lasten kuullen tai ei, huutaen tai kuiskaten, tärkeintä on pyytää anteeksi ja muistaa kertoa se, miksi rakastaa toista. Ja jos on riidelty lasten kuullen, ne ihanat sanat on tärkeää myös sanoa lasten kuullen.

Vastauksena alkuperäiseen kysymykseen: meillä ratkotaan ristiriitatilanteita keskustelemalla, mutta joskus harvoin sorrutaan myös kinastelemaan turhista asioista. Silloin muistetaan pyytää anteeksi ja kertoa, että rakastetaan.