”Kuten kaikki tietävät ei arki ole aina ruusuilla tanssimista niin olis kiva kuulla miten teidän perheessä ratkotaan ristiriitatilanteita ja miten te vanhemmat riitelette lasten läsnä ollessa”

Tällaisen postaustoiveen vastaanotin tällä viikolla, ja päätin heti tarttua siihen, koska aihe on ihan älyttömän kiinnostava. Mulle ristiriitojen ratkaiseminen ja riitely eivät ole synonyymejä, vaan ne ovat tavallaan vastakohtia. Vaikka toki molemmissa tavoissa ne ristiriidat usein ratkeavat, eli lopputulos voi olla sama, mutta ratkaisutapa on eri.

Mulle riitely ajatuksena tuntuu inhottavalta, riitely sellaisena kuin mä sen käsitän. Se tuntuu tarpeettomalta, ja sellaiselta, mitä en ideaalitilanteessa halua omaan elämääni tai omaan parisuhteeseeni. Ristiriidat ja ristiriitatilanteet taas kuuluvat elämään. Niitä tulee väistämättä jokaiselle eteen, vaikka kuinka on onnellinen ja rakastava elämäntilanne. Mä haluan uskoa, että aina ei ole pakko riidellä, jos molemmat osaa ja/tai haluaa ratkaista ristiriitatilanteita muilla keinoilla. Yleensä pyrin ratkaisemaan ristiriidat muuten kuin riitelemällä. Toisille taas riitely on keino ”puhdistaa ilmaa” ja siinä ei ole mun mielestä mitään pahaa. Jokaisella parilla on omat keinot ratkaista ristiriitatilanteet, ja niin sen pitää ollakin.

Mun ei koskaan tee mieli huutaa Otolle tai loukata Ottoa, enkä koe olevani riidanhaluinen. Oton ei koskaan tee mieli huutaa mulle tai loukata mua, eikä hänkään ole riidanhaluinen. Jos ollaan jostain asiasta eri mieltä en ajattele, että Otto on tyhmä, Otto on ärsyttävä tai Otto on väärässä. Mä haluan ymmärtää Ottoa, mä haluan ymmärtää miksi me ollaan eri mieltä, ja miten me voidaan ratkaista ristiriita mielipiteiden välillä, jos se on joku asia, joka on pakko ratkaista. Haluan myös hyväksyä sen, että joistain asioista me vaan satutaan olemaan eri mieltä, ja sekin on aivan ok. Ei kaikessa tarvitse olla samaa mieltä, kunhan ne tärkeimmät asiat ovat sellaisia, joista ollaan samaa mieltä. Ja meillä ne ovat. Me jaetaan samat arvot ja ollaan samoilla linjoilla kaikista isoista asioista, kuten rahasta, kasvatuksesta, asumisesta, töistä, koulutuksesta, tasa-arvosta ja muista.

Me ollaan oltu kohta kahdeksan vuotta yhdessä. Vaikka se on aivan super lyhyt aika jos vertaa vaikka mun isovanhempien 59-vuotiseen avioliittoon ennen mun mummun kuolemaa, se on kuitenkin sen verran pitkä aika, että ollaan opittu tuntemaan toisemme aika hemmetin hyvin.

Me tiedetään mikä saa toisen herkästi ärsyyntymään tai pahoittamaan mielensä ja osataan myös ennakoida. Tiettyyn aikaan kuukaudesta mä olen herkempi ja alakuloisempi. Aamuisin taas Otolle ei kannata puhua mitään sen tärkeämpää ennen kuin hän on juonut aamukahvinsa, sillä luultavasti hän ei jaksa keskittyä vielä. Töiden jälkeen me molemmat halutaan, että toinen tervehtii ja kysyy miten päivä on mennyt, ennen kuin alkaa papattamaan arjen asioista. Pieniä juttuja, mutta isoja juttuja, jotka ehkäisevät riitojen syntymistä. Kumpikin pyrkii olemaan tuomatta ristiriitoja esille juuri näissä hetkissä, ellei se ole aivan välttämätöntä, mitä se harvoin on.

Me ei myöskään aleta käymään ristiriitoja läpi silloin, kun on kiire jonnekin tapaamiseen, ollaan keskellä lasten pukemisrumbaa päiväkodissa tai kun kaikilla on hirveä nälkä. Hyvin yksinkertaisia periaatteita, mutta oikeasti ehkäisevät todella paljon sellaista turhaa kinastelua. Sen sijaan me keskustellaan rauhassa pitkään iltaisin, kun saadaan olla kahdestaan. Tai keskustellaan kun ollaan lasten kanssa kävelyllä: isot lapset pyöräilevät edellä hirveää vauhtia, taapero nukkuu rattaissa ja me kävellään perässä ja puhua pälpätetään. Autossa me jutellaan tosi paljon, autossa on hyvä keskustella. Yleensä me keskustellaan ihan kaikesta maan ja taivaan välillä, eikä mistään ristiriidoista, mutta jos sellaisia tulee, nämä ovat niitä hyviä hetkiä niistä(kin) keskustelemiseen.

Mistä asioista meillä sitten tulee tai on tullut ristiriitoja?

1. Matkustelusta. Tämä on vuosien aikana ollut ehkä meidän suurimpia ristiriitoja, sillä mä olen aina halunnut matkustaa enemmän ja kauemmas ja pidemmäksi aikaa kuin Otto. Mutta vuosien saatossa meidän toiveet ja tarpeet ovat hioutuneet lähemmäs toisiaan. Ollaan puhuttu juurta jaksaen siitä, miksi kumpikin haluaa tehdä tai olla tekemättä mitäkin, ja hyväksytty ne syyt ja mielipiteet. Ollaan etsitty kompromissi, kultainen keskitie, jossa toisesta ei tunnu, että ei pääse ikinä mihinkään ja toisesta ei tunnu, että rampataan liikaa tai jätetään koti liian pitkäksi aikaa. Mä olen hyväksynyt sen, että niitä matkahaaveita ehtii toteuttaa hitaamminkin, eikä tarvitse heti muuttaa puoleksi vuodeksi ulkomaille. Otto on hyväksynyt sen, että mäkin haluan nähdä maailmaa, koska olen matkustanut omassa lapsuudessani niin vähän, enkä vieläkään ole käynyt Euroopan ulkopuolella ikinä, toisin kuin hän moneen kertaan.

2. Kalenterista ja menoista. Mä olin pitkään aivan todella huono merkkaamaan menoja kalenteriin ylös. Sitten saattoi käydä niin, että koko viikko oli aivan täynnä tekemistä ja jotkut menot olivat päällekkäin. Se oli kuormittavaa ja ihan pyllystä. Otto taas ei ennen ollut kauhean spontaani. Hän halusi olla mahdollisimman paljon kotona, eikä tykännyt tehdä asioita niin ex tempore kuin minä. Meidän kompromissi on ollut se, että mä olen opetellut kalenterin ja Otto on opetellut spontaaniutta. Nykyään Ottokin ehdottelee yhteistä spontaania tekemistä sunnuntaipäivänä, ja lähtee innostuneena mukaan jos ehdotan jotain puolen tunnin varoitusajalla. Mä taas olen itsekin fiiliksissä siitä, että pidän kalenterista nykyisin huolen, koska se on mulle itsellenikin paljon helpompaa. Silloin on myös helpompaa olla spontaani, kun tietää millloin on oikeasti vapaata.

3. Pikkuasioista. Juuri niistä ärsyttävistä pikkuasioista, joista tulee herkästi kinasteltua nälkäisenä tai väsyneenä tai PMS-oireisena tai huonosti nukutun yön jälkeen. Juuri niistä asioista, jotka kumpikin yrittää parhaansa mukaan ignoorata silloin kun on huono hetki. Klassikko: meidän ensimmäinen ”riita” vuonna 2011, jota en koskaan unohda. Tapeltiin S-marketissa siitä, ostetaanko tavallisia katkarapuja vai jättikatkarapuja. Meille oli syntynyt vauva hyvin lyhyen seurustelun jälkeen ja oltiin edetty aivan älytöntä tahtia muutenkin, ja meidän ensimmäinen riita oli katkaravuista vähän esikoisen syntymän jälkeen. Siihen kuului myös mökötystä ja muuta mukavaa, mutta taidettiin kuitenkin leppyä nopeasti. Jos me siis satutaan joskus kinastelemaan jostain, koska nälkä tai väsy tai PMS vie järjestä voiton, kyse on yleensä juurikin jostain yhtä tärkeästä kuin ne katkaravut. Nykyään ei tosin harrasteta enää mököttämistä. Enemmänkin se on sitten vaan kiivaampaa keskustelua.

Kohdat 1 ja 2 on juuri sellaisia, joista on hyvin voitu vuosien varrella keskustella silloin kun sille on ollut rauhassa aikaa. Kohta 3 on sellainen, mikä joskus harvoin kantautuu lastenkin korviin: turha kinastelu pikkuasioista. Vaikka sitä pyrkii välttämään viimeiseen asti, joskus sitä vaan tulee kinasteltua. Ja joskus lastenkin kuullen. Silloin lapset kuulevat kinastelun lisäksi sanat ”Anteeksi, mä rakastan sua, ei kinastella turhasta.” Ja se kai on tärkeintä. Oli riitelyä sitten vähän tai paljon, lasten kuullen tai ei, huutaen tai kuiskaten, tärkeintä on pyytää anteeksi ja muistaa kertoa se, miksi rakastaa toista. Ja jos on riidelty lasten kuullen, ne ihanat sanat on tärkeää myös sanoa lasten kuullen.

Vastauksena alkuperäiseen kysymykseen: meillä ratkotaan ristiriitatilanteita keskustelemalla, mutta joskus harvoin sorrutaan myös kinastelemaan turhista asioista. Silloin muistetaan pyytää anteeksi ja kertoa, että rakastetaan. 

Tämä aihe on pyörinyt mulla kirjoituslistalla pitkään, sillä se on erityisen lähellä mun sydäntä. Siis se, miten puhutaan lasten kuullen, tai oikeastaan miten puhutaan ihan ylipäätään. Tietysti kaiken merkitys kasvaa, kun sitä on kuuntelemassa uusi sukupolvi joka imee itseensä vaikutteita, mutta oikeasti ihan kaikkien tulisi miettiä omaa puhettaan, vaikka lapsia ei olisikaan kuulemassa. Kuinka puhumme itsestämme, kuinka puhumme toisista ihmisistä. Kuinka kohtaamme vaikeudet, ja mitä sanomme omista saavutuksistamme? Vähättelemmekö itseämme tai toisia? Kun ärsyynnymme, miten reagoimme?

Moni miettii sitä, miten voi puhua lapsille suoraan. Saako heille lässyttää, vai pitääkö puhua kuin aikuisille. Saako korottaa ääntä, saako sanoa ”EI”, saako antaa päätösvaltaa, puhuuko sukupuolineutraalisti. Mutta aina sitä ei tule ajatelleeksi, miten puhutaan lasten kuullen, mutta aikuisten kesken. Siinä on nimittäin usein vissi ero, sen olen huomannut. Aikuisten kesken ääni kellossa saattaa olla monella ihan toinen, kuin lapsille puhuttaessa. Ja sitten lapset kuulevat sen toisen äänen, ja hämmentyvät. ”Miksi ne samat säännöt eivät koskekaan meitä kaikkia? Miksi iskä haukkuu telkkarin naista rumaksi kaverilleen, vaikka minulle on sanottu että ketään ei saa haukkua? Miksi äiti sanoo olevansa läski, vaikka minulle hän on sanonut olevansa hyvä juuri sellaisena kuin on?”

Lapset kuulevat KAIKEN, ja paljon enemmän. He ovat fiksumpia kuin me vanhemmat tajutaankaan, ja jäävät usein miettimään kuulemiaan asioita. On olemassa aikuisten asioita, joita lasten ei tarvitse kuulla. Niistä jutellaan silloin kun lapset eivät ole ihan oikeasti kuuloetäisyydellä, ja se on ihan fine. Mutta se mihin haluan kiinnittää huomiota, on se miten puhutaan silloin kun luullaan että lapset eivät kuuntele.  Silloin kun istutaan kahvipöydässä ja lapset leikkivät yläkerrassa, tai silloin kun puhutaan kaverille puhelimessa ja lapset lukevat Aku Ankkaa. Tai silloin jos ei ole lapsia ollenkaan, ja ajatellaan että voidaan puhua ihan miten vaan.

Kautta aikain esimerkiksi juoruaminen on ollut suosittua. On nautittu muiden vaikeuksilla mässäilyllä, päivitelty jonkun uutta kampausta, uusia tissejä, avioeroa tai tyyliä. Toisista puhuminen ja toisten asioilla mässäily miellyttää, koska se kääntää huomion pois oman elämän epäkohdista. Voi tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi, kun keskittää oman tai toisten huomion jonkun muun ihmisen vaikeuksiin, tai asioihin joista ei muissa ihmisissä pidä. Oikeastihan se ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, että jollain toisella menee huonommin, tai että naureskelee toisten ulkonäölle. Ei se tee huonommaksikaan ihmiseksi, mutta onhan se vähän surullista. Ainakin mulle tulee siitä heti sellainen olo, että juoruilijalla on omassa elämässään epämukavaa jollain tasolla.

Lapset eivät juoruile tai hauku, jos heillä on mukavaa olla itsellään, tai jos he eivät ole oppineet sitä keneltäkään toiselta. Tosin he puhuvat monesti toisista ihailevaan sävyyn, ja kertovat ihaillen toisten ihmisten saavutuksista, tai uusista jutuista. Tai vaikkapa uudesta lapsesta eskariryhmässä, ja siitä että hänellä on hieno erikoinen nimi, joka on lapsen aiemmassa kotimaassa ihan tavallinen nimi, vaikka me ei olla koskaan ennen kuultu sitä. Lapsilla on taito puhua toisista pelkkää hyvää, niin kauan kun kukaan ei opeta heille pahan puhumista. Heistä erikoisuus ja erilaisuus on ihanaa ja inspiroivaa.

Sama esimerkiksi omasta ulkonäöstä puhuessa. Lapset kyllä huomaavat jos vanhempi menee peilin eteen päivittelemään ”rumia läskimakkaroitaan” tai ”isoa pyllyä”. He huomaavat myös ne äidin makkarat jos niitä löytyy, ainakin meillä on huomattu mun makkarat. Mutta lapset eivät näe niitä rumana vaan ihanana, ne on äidin rakkausmakkaroita. Ne johtuvat siitä, että äidin maha on venynyt kolme kertaa, ja sieltä on tullut kolme ihanaa rakasta tyttöä. Ne ovat maailman parhaita rakkausmakkaroita.

Mä olen alusta asti noudattanut periaatetta, että en puhu omasta kehostani rumasti lasten kuullen, ja alettuani noudattaa sitä periaatetta, olen alkanut ehkä rakastaa ja arvostaa omaa kroppaani enemmän. Miksi haluaisin puhua siitä rumasti muutenkaan, kuin lasten kuullen? On joitain kohtia jotka eivät ehkä muistuta ihanteiden mukaista vartaloa, mutta miksi pitäisikään? Mun kroppa on mun kroppa, ja olen ylpeä siitä sellaisena kuin se on. Se on tehnyt tärkeitä asioita, ja palautunut siitä uskomattoman hienosti. Mä pystyn liikkumaan, elämään ja olemaan mun kropassa terveenä, ja se on hemmetin hienoa.

Yksi kompastuskivi puhumisessa yleisesti on myös riitely. Jokainen meistä tarvitsee taitoa käydä keskustelua ja ratkaista konflikteja, koska jokainen meistä tulee kohtaamaan elämässään erimielisyyksiä. On tärkeää kiinnittää huomiota siihen, miten riitelee. Riiteleekö rakentavasti vai hajottavasti, haukkuuko toista ja pyrkiikö satuttamaan, vai toivooko pääsevänsä kaikkia osapuolia miellyttävään ratkaisuun?

Jokainen joutuu joskus konfliktitilanteeseen, ja joskus niitä tilanteita syntyy myös lasten kuullen. Me kyllä kinastellaan välillä lasten kuullen ihan huolellakin, väsyneenä tai silloin kun on muuten vaan hankala hetki. Mutta pyritään kiinnittämään huomiota jopa kinastellessa siihen, että ei sivalleta ikinä toista, tai pyritä ”voittamaan”, vaan yritetään ymmärtää toista ja päästä yhteiseen lopputulokseen. Ja sitten lopuksi pyydetään anteeksi, osoitetaan rakkautta ja kehutaan. Ja todetaan että just näinhän tän pitikin mennä.

Tärkeintä puhumisessa onkin mun mielestä se, että puhuu aina, niinkuin puhuisi lapsille. Rakentavasti, ymmärtämään pyrkien, itseään ja toisiaan arvostaen. Silloin ei voi mennä pieleen. Näin meillä toimitaan, ja aika hyvin ollaan mun mielestä onnistuttu, ainakin tähän asti. En ole KOSKAAN kuullut lasten haukkuvan itseään tai toisia, vaikka toki sisarukset joskus riitelevätkin keskenään. Riitely ei aina ole ehkä vielä 4- ja 6-vuotiailla niin rakentavaa, mutta haukkumista siihen ei kuulu. Ja juoruilu – sitä meidän perheessä ei harrasta kukaan.

Kiinnitättekö huomiota siihen miten puhutte lapsille, tai lasten kuullen?