Kolme parasta

04.04.2017

En malttanut heti ottaa kastekoristeita alas vaan keksin että niiden kanssahan on mainiota ottaa muutama kuva meidän pienestä Novasta ja hänen isosiskoistaan. Nova nukkui tosiaan melkein koko sunnuntaipäivän ja sainkin hänestä ihania unikuvia räpsittyä, avasi hän onneksi hetkeksi silmätkin.

Kyllä sitä vaan siinä omaa ihanaa tyttökolmikkoa katsellessa valtasi jälleen kerran sellainen massiivinen onnentunne mut. Miten voikin olla ihminen niin onnekas että on saanut kolme tuollaista tyyppiä? Jokainen heistä on omalla tavallaan täydentänyt meidän perhettä juuri sellaiseksi kuin se on. Jokainen heistä tuo oman lisänsä, ja on ihan mahtava persoona, enkä osaa tai haluakaan kuvitella millaista elämä olisi ilman heitä. En koskaan ajatellut että meidän perhe on ikuisesti valmis kahden lapsen kanssa, mutta en osannut edes kuvitella miten paljon se kolmas pieni täydentäisi meitä. Nyt tuntuu hyvältä ja siltä että meidän perhe on juuri sellainen kuin toivottiinkin.

Käytiin toisen neidin vuosittaisessa päiväkotikeskustelussa, ja saatiin siellä kuulla kehuja siitä kuinka sydämellinen ja empaattinen tyttäremme on. Kuinka hän aina muistaa kehua toisia ja kannustaa, ja kuinka hän oli ryhmästään ensimmäinen joka oppi viittaamaan ja odottamaan omaa puheenvuoroa kun sitä harjoiteltiin. Hänestä kuulemma huomaa että hänelle puhutaan kauniisti kotona, koska hän osaa puhua kauniisti toisille ja huomaa kaikki hyvät asiat ympärillään. Siitä tuli ihan uskomattoman hyvä fiilis, kun sai kuulla tuollaista. Jotenkin kahden ensimmäisen lapsen kanssa olen kuitenkin kokenut paljon suurempia paineita koska tulin äidiksi niin nuorena, ja yhä edelleen musta tuntuu että nuorena vanhempana on ollut enemmän suurennuslasin alla. Siksi positiivinen palaute omasta vanhemmuudesta tuntuu erityisen hyvältä ja lämmittää mieltä.

Kun mä katson miten meidän isommat tytöt huomioivat pikkusiskoa, osoittavat hänelle hellyyttä ja auttavat hänen hoidossaan, tunnen suurta ylpeyttä. He ovat aivan ihania isosiskoja Novalle, ja ymmärtävät paljon enemmän kuin osasin odottaakaan. He viihdyttävät vauvaa kovin mielellään, ja ovat jo oppineet miten hänet saa nauramaan tai miten lohdutetaan jos vauvalle tulee harmi. Autossa mä istun etupenkillä, ja jos Novalle tulee harmi, on hänen vieressä istuva isosisko heti valmiina lohduttamaan, höpöttämään tai tarjoamaan tuttia (joka ei kyllä vieläkään kovin usein kelpaa). Aamuisin saan keittää kahvia rauhassa, kun vauvalla on leikkikaveri, ja hän on ehkä osittain siskojensa ansiosta niin kova höpöttämään. Vauvan jokeltelu ei nimittäin koskaan jää huomiotta isosiskoilta, he vastaavat vauvan jokaiseen äännähdykseen innostuneena ja oikein yllyttävät Novaa höpöttelemään.

Vaikka isosiskot ymmärtävät paljon ja ottavat vauvan huomioon todella hyvin, olen myös itse pitänyt tiukasti kiinni siitä että huomioin heitä kumpaakin täysillä joka ikinen päivä. Vietän pienen hetken kahdestaan joka päivä kummankin isomman tytön kanssa, jotta he muistavat ja tietävät olevansa arvokkaita ja rakkaita myös. Vaikka meille on nyt syntynyt vauva joka tarvitsee paljon aikuisten huomiota, ei isompien lasten tarve äidin ja isin rakkaudelle ja huomiolle ole kadonnut mihinkään. On tärkeää että me vanhemmat kuunnellaan heitä ja vietetään heidän kanssa aikaa, osallistutaan leikkeihin ja tiedetään mikä on heille tärkeää ja mitä heidän mielessään liikkuu.

Vaikka välillä päivät ovat hektisiä, on musta silti äärimmäisen tärkeää huomioida jokaista perheenjäsentä, joka päivä. Siitä tulen pitämään kiinni aina, vaikka joskus tulevaisuudessa kolmen lapsen arki päiväkoteineen, kouluineen, harrastuksineen, kavereineen ja muine aktiviteetteineen voikin olla todella tapahtumarikasta.

Me ollaan saatu kolme ihanaa rakasta tyttöä joista olen maailman onnellisin ja kiitollisin. Heidän kasvuaan on ihana seurata<3


Vauvantuoksuisia päiviä

17.02.2017


Pikkuvauva-arkea on nyt takana puolitoista ihanaa viikkoa. Päivät on menneet uskomatonta vauhtia. Ihan niinkuin raskausaikana ajattelinkin, nyt se pitkä odotus tuntuu menneen niin nopeasti ohi vaikka silloin ne päivät olivat maailman pisimpiä.

Vauva on sujahtanut ihanasti osaksi meidän perhettä ja meidän arkea. Hän tuntuu niin omalta, ja isosiskotkin ovat ottaneet hänet ihanasti vastaan. Raskausaikana jo huomasin miten meidän nykyinen keskimmäinen odotti vauvaa kovasti ja oli ylpeä tulevasta isosiskon pestistään. Välillä kuitenkin mieleen hiipi epäilys että miten perheen ”vauva” ottaa muutoksen ja sen ettei olekaan enää se kaikkein pienin. Jännitin ihan turhaan, sillä hän on ottanut uuden roolinsa vastaan niin hienosti ettei tosikaan.

Päiviin ja öihin on löytynyt jo oma rytminsä mikä tuntuu hyvältä ja helpottaa arkea. Heräillään aina 9-10 välillä ja kun olen syöttänyt vauvan, hän jatkaa vielä unia Oton kainalossa jonkin aikaa. Iltaisin mennään nukkumaan vähän ennen puolta yötä Oton kanssa, ja vauva nukkuu yleensä siitä puolesta yöstä tuonne aamuun asti yhdellä syötöllä joka on n. 5-6 aikaan aamulla. Hän aloittaa yöunensa sylissä jo muutamaa tuntia ennen puoltayötä ja syö sitten samalla kun mennään nukkumaan.

Pikkuisen jännittää se kun Otto puolentoista viikon kuluttua palaa töihin siihen asti että hänen vanhempainvapaakautensa alkaa, mutta eiköhän sekin suju ihan mallikkaasti. Ja vaikka ei aina sujuisikaan ihan maailman parhaiten niin uskon että me kuitenkin selvitään niistä ei-niin-mahtavistakin päivistä kunnialla. Turhaa silti vielä miettiä sinne asti kun nyt on aikaa kuitenkin nauttia tästä yhteisestä ajasta, joka on maailman parasta.

*Vauvan peitto* ja pehmoeläin* saatu Cubukselta, ne ovat Cubuksen uusinta C-Mini vauvojen sisustustuotemallistoa, joka on ihan vasta tullut myyntiin. Sarjaan kuuluu myös pussilakanoita* ja pyyhe* ja olen aivan hullaantunut!

Olen yrittäyt aina vauvan päiväuniaikaan huomioida tyttöjä niin paljon kuin mahdollista. Ollaan leikitty barbeilla, luettu kirjoja, pelattu korttia ja leivottu yhdessä. Toiset pidemmät päiväunet taas olen käyttänyt työntekoon, ja tämä on sujunut ihan mukavasti toistaiseksi kun olen himmaillut blogin kanssa. Sitten kun palaan normitahtiin niin tytötkin ovat ehkä jo palanneet päiväkotiin mikä taas jättää lisäaikaa työnteolle keskellä päivää ja vapauttaa vastaavasti taas viikonloppuja ja iltoja. Kaikki tietysti riippuu myös siitä kuinka hyvin vauva nukkuu tulevaisuudessa, mutta pidetään sormet ristissä että hän jatkaa samalla tiellä kuin tähänkin asti.

Tänään meillä on ensimmäinen pidempi päivä tyttöjen ja vauvan kanssa nelistään, kun Otto menee ottamaan tatuointia ja siinä menee melkeinpä koko päivä. Saadaan kyllä tänne kaverit kylään ja uskon että päivästä tulee kiva. On ollut ihanaa nähdä paljon läheisiä kun he ovat tulleet moikkaamaan meidän uusinta tulokasta.

Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille <3


Siskonpeti

17.06.2016

Eilen illalla tytöt siivosivat huoneensa, ja sen jälkeen tehtiin neideille siskonpeti lattialle. Onpa muuten hassu termi, en ole ennen käyttänyt mutta nyt se oli niin sopiva, hah. Mä tiesin, siis sieluni silmin jo näin sen, miten höpötys ja kikatus tulee jatkumaan vielä pitkään nukkumaanmenon jälkeen, mutta silläkin uhalla petasin lattialle tytöille oman pesän. Itseasiassa jo sen höpötyksen ja kikatuksen ajattelu sai mulle hyvän mielen. Miten erityisen ihana meininki noilla on keskenään, miksi en edistäisi sitä niin paljon kuin pystyn? Tiedossa oli vapaapäivä eikä mitään kiirettä herätä.

Lapset söivät iltapalat ennätysvauhtia ja hampaidenpesu meni tavallistakin sujuvammin, kun he niin kovasti odottivat että pääsevät nukkumaan vierekkäin. Molemmat valkkasivat lempipehmot pesäänsä, ja sen jälkeen luettiin ainakin viisi iltasatua. Tyttöjen äänestä paistoi vilpitön onni, kun he sanoivat ”kiitos äiti, kun me saadaan nukkua patjoilla!”. Se on hauskaa, miten pienet asiat tekevät lapset onnelliseksi. Toki muistan itsekin kuinka jännittävää oli kun kaveri tuli yökylään, tai meni itse jollekin yökylään ja sitten nukuttiin vierekkäin ja supatettiin ihan liian myöhään.

Siellä he supattivat, kikattivat ja höpöttivät eilen vaikka kuinka pitkään, ja aamulla herätessään tulivat halimaan mua ja kiittämään siitä että saivat pitää jännittävän patjallanukkumisyön. Ja arvatkaa moneltako he tulivat herättämään mua?? Vartin yli yhdeksän! Oli aika häkeltynyt olo siitä miten paljon kello oli jo, yleensä meidän tehopakkaukset on hereillä ihan viimeistään kasilta. Tämä päivä onkin otettu niin rennolla meiningillä kuin olla ja voi, ja tehty vain ja ainoastaan kivoja juttuja eikä mitään tylsää.

Aamupalaksi vedettiin kilo vesimelonia, puoli kiloa mansikoita, mysliä, maitoa ja mantelimaitoa, sekä hunajaa. Lounaaksi tehtiin nuudeliwokki, ja iltapäivällä auringon viimein pilkistäessä me lähdettiin puistoon ja käytiin sen jälkeen ostamassa jäätelöt. Ollaan leikitty prinsessaa, pelattu jalkapalloa parvekkeella niin että pallo lensi partsilta alas ja kipitettiin kikattaen hakemaan se pihalta, tehty toisillemme niin glitterisiä meikkejä että naama on ollut ihan hopea ja katsottu yhdessä elokuva. Meillä on ollut juuri sellainen perjantai josta mä haaveilin eilen kuunnellessani tyttöjen kikatusta ja käkätystä. Rento, nauruntäyteinen ja hauska. Ja sen kruunasi vielä se kun Otto tuli pari tuntia sitten kotiin.

Juuri nyt on hyvä näin. Tytöt tuhisevat omissa sängyissään jonne nukahtivat kikatuksekkaan yön ja touhukkaan päivän jälkeen ennätysnopeasti, Otto katsoo mun vieressä jotain höpöä youtubevideota meidän telkkarista ja tässä mä kirjoitan tätä tekstiä hymy kasvoillani. Tästä tulee varmasti huippu viikonloppu, toivottavsti myös teille kaikille!

Ihanaa perjantaita tyypit <3


Sisaruksista ja ainoista lapsista

15.03.2016

Tätä aihetta on täällä aiemminkin sivuttu, mutta nyt kun aihe on jälleen tapetilla, mun teki mieli tarttua siihen. Itsellä kun on asiaan sanottavaa sekä ainoana lapsena, että kahden hyvin pienellä ikäerolla syntyneen lapsen vanhempana. Ihan näin ensialkuun täytyy sanoa, että lapsiluku on ihan tismalleen jokaisen vanhemman oma asia, oma päätös ja joskus myös toki sattumaakin, kaikki ei aina suju niinkuin on suunnitellut, ja joskus sujuu vaikka ei suunnittele. Se ei ole aihe johon perheen ulkopuolisilla saisi olla sananvaltaa, eikä tosiaankaan ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa lapsilukua joka olisi se absoluuttisesti paras. Kaikessa on puolensa.

Ainoana lapsena mulla on aiheeseen paljonkin sanottavaa. Se oli aivan ihanaa, kun mulla oli aina äidin jakamaton huomio, aina omat lelut ja omat jutut. Me tehtiin kaikkea kahdestaan äidin kanssa, uudet vaatteet sain aina minä enkä koskaan ”joutunut käyttämään” mitään toisten vanhaa. Oli vain minä ja äiti. Opin pienestä asti itsenäiseksi, mulla on hyvä mielikuvitus ja osasin aina viihdyttää itseäni. Äidillä oli helppoa, ei tarvinnut ratkoa sisarusten välisiä riitoja koskaan koska kenenpä kanssa mä yksin olisin tapellut: no en kenenkään. Olen aina ollut tosi omatoiminen, mukautuva ja kaikkien kanssa toimeentuleva tyyppi, joka ei turhista riitele tai pahoita mieltään.

Siitä huolimatta että olen ainoa lapsi, olen myös oppinut jakamaan. Olin jo pienestä asti päiväkodissa, ja siellä opin niitä samoja tärkeitä taitoja joita sisarusparvessakin opitaan. Mulla oli myös paljon melko samanikäisiä serkkuja, joiden kanssa opin vuorovaikutustaitoja, jakamista ja joskus se tuntui vähän siltä kuin olisi ollut sisaruksia, tai näin ainakin oletan, mistäpä minä sitä voin tietää kun ei niitä oikeasti ole. En koskaan kokenut itseäni yksinäiseksi lapsena, ja jos kaipasin leikkikaveria niin leikin joko äidin tai pihan muksujen kanssa. Isompana oli sitten koulukaverit ja muut. Varmasti sekin auttoi että äiti oli tosi aktiivinen, ei me kökitty kotona kahdestaan vaan käytiin kavereiden luona ja kutsuttiin heitä kylään.

Se milloin mä olisin kaivannut sisarusta, ja milloin sellaista tulen varmasti vielä kaipaamaan, on kun mun äiti sairastui mun ollessa 14-vuotias. Kun mun äiti sai aivoinfarktin ja meinasi kuolla, ja sairastui sen jälkeen masennukseen ja joutui lonkkien kuolioitumisen takia makaamaan lähes kaksi vuotta sängyssä, oli kaikki yksin mun vastuulla. Olin kuulemma ”liian vanha” jotta olisimme saaneet mitään apua kaupungilta. Äidin hoitaminen, kodin hoito, kaupassakäynti ja kaikki muu jäi mulle moneksi vuodeksi. En ole tästä katkera, en ollenkaan, opin silloin tärkeitä taitoja enkä olisi se kuka olen jos en olisi kokenut sitä. Mutta silloin mä olisin kaivannut sisarusta. En pelkästään käytännön asioiden vuoksi, vaan ehdottomasti myös henkiseksi tueksi. Jos olisi vain ollut joku toinen joka olisi 100% tiennyt miltä musta tuntui ja jonka kanssa olisin voinut jakaa sen kaiken, taakka olisi ollut puolet pienempi. Ehkä en silloin olisi palanut loppuun.

Nyt oman mummoni kärsiessä vakavasta muistisairaudesta mä olen niin onnellinen äitini puolesta, että hänellä on kolme sisarusta jakamassa sen huolen, eikä hänen tarvitse huolehtia yksin vanhemmistaan. Realistisesti ajatellen, kun mun äiti on joskus vanha, hänestä huolehtiminen on jälleen mun vastuulla. Hän saattaa tarvita apua joka ikinen päivä, ja silloin mä autan häntä yksin, joka ikinen päivä, niin pitkään kuin tarvitsee. Mä kannan sen vastuun ylpeänä sitten kun sen aika on, mutta en sano etteikö sisarus olisi siinä iso tuki ja turva. Joku jonka kanssa jutella, joku jonka kassa jakaa hoivavastuu. Onhan mulla aina Otto ja lapset ja ystävät ja serkut ja kaikki. Mutta sisarus on jotain korvaamattoman arvokasta. Kerran vanhemman sairastumisen ainoana lapsena kokeneena, mä en haluaisi oman lapseni joutuvan kokemaan sitä yksin, jos mulla olisi mahdollisuus valita.

Tiedostan ehdottomasti kuitenkin sen, että kaikki eivät voi saada enempää kuin yhden lapsen vaikka haluaisivatkin. Ja myös sen että kaikki eivät koe että jaksaisivat tai haluaisivat enempää kuin yhden lapsen. Ja se on musta ihan fine. Siinä on paljon hyviä puolia, ja tässähän mäkin olen, kaikesta ihan hyvin selvinneenä vaikka paljon olenkin käynyt läpi.

Meillä on kaksi lasta, joiden ikäero on yksi vuosi ja kuusi kuukautta. Siis jopa tätä keskiverto kahta vuottakin pienempi ikäero. Varsinainen kauhuikäero, sellainen että kaikki kysyivät meiltä ollaanko me ihan hulluja ja miten me aiotaan jaksaa. Ja kaikille olen vastannut, että hitto se eka vuosi oli rankka, mutta ai että nyt on helppoa, nyt on niiin helppoa. Kaikilla se ei mene niin. Ei voi yksiselitteisesti vastata kysymykseen ”Onko kahden lapsen kanssa helpompaa kuin yhden?” tai ”Meneekö kaksi lasta siinä missä yksikin?”. Ekana vuonna meillä kaksi ei tosiaankaan mennyt siinä missä yksi. Mutta nykyään taas luulen että menee, jopa helpommin kuin yksi.

Välillä on hiusten halkomista kun sisarukset eivät pääse yhteisymmärrykseen siitä katsotaanko Frozenia vai Inside Outia ja kun yksi ja sama poni pitäisi olla yhtäaikaa molemmilla. Välillä voi oikeasti joutua ratkaisemaan sen keskiverto 50 konfliktitilannetta päivässä, joista Heikki Soini kirjoittaa kolumnissaan ”Ainoissa lapsissa on tulevaisuus” ja jatkaa ” Useamman lapsen vanhemmat viettävät siis vähintään tunnin päivässä suoran huudon tai lohduttamisen parissa”. Mä sanon että ei ole totta. Ei voi kyllä vetää mutkaa noin paljon suoraksi. Kyllä olen joskus viettänyt varmasti päivästä kokonaisen tunnin näiden mainittujen asioiden parissa, mutta ihan yhtä useasti olen viettänyt kokonaisen päivän ratkomatta yhtäkään konfliktia.

Joo, lapset riitelevät, kinastelevat, ottavat kädestä ja parkuvat. Välillä he kuitenkin ovat suorastaan ällösöpöjä koko viikon, halivat ja pusivat ja leikkivät niin kauniisti ja laulavat stemmoja. Se on elämää. He rakastavat toisiaan ihan ällistyttävän paljon, ja heistä on toisilleen ihan äärettömän suuri turva ja tuki. Päiväkodin aloitus ja hoidossa oleminen ei ole ollut heille mikään big deal koska heillä on aina ollut toisensa. Eivät he ole meitä ikinä kaivanneet jos ovat saaneet olla yhdessä. Toistensa perään sen sijaan ovat kyselleet, jos toinen on ollut toisen vanhemman kanssa jossain.

Me tiedettiin että kahden lapsen kanssa etenkin se eka vuosi voi olla ihan pirun rankka, mutta oli se silti rankempi kuin osattiin olettaa, varsinkin kun esikoinen oli niin iisi tapaus vauvavuotenaan. Mutta ei me silti ikinä eron partaalla oltu. Kaikki lähtee itsestä ja omista voimavaroista. Ja jos parisuhde on hyvällä pohjalla, sitä osaa tukeutua toisiinsa vaikeuksien ja väsymyksen keskellä, eikä aja toisiaan kauemmas ainakaan pysyvästi.

En osaa sanoa tuleeko meillä joskus olemaan enemmän kuin kaksi lasta. Mutta juuri nyt ja aina tulevaisuudessakin tulen olemaan kiitollinen ja onnellinen siitä että meidän tytöillä on toisensa. He voivat aina turvautua toisiinsa, he voivat opetella tärkeitä taitoja yhdessä ja mikä parasta (tai pahinta) jos meille vanhemmille ikinä tapahtuu jotain, heillä on aina toisensa. Mä en haluaisi ajatella näin hirveitä juttuja, enkä tavallaan haluaisi ottaa sitä huomioon tulevaisuuden suunnitelussa tai lapsiluvun miettimisessä, koska toivon että meille ei ikinä käy mitään. Mutta oman ja Oton taustan tietäen, sellaista voi sattua ihan kenelle tahansa, u never know. Olen myös onnellinen siitä että meillä on juuri meidän ihanat kaksi tyttöä, enkä osaisi ikinä kuvitella elämää vain toisen kanssa heistä.

Kahden lapsen vanhemmuus on opettanut mulle myös sen että mustan ja valkoisen välillä on miljoona harmaan sävyä. Yhden lapsen vanhempana luulin tietäväni miten ollaan hyviä vanhempia ja miten kasvatetaan tyytyväisiä ja helppoja lapsia, ”jos vain muutkin tekis niinkuin mä niin kaikilla olisi helpompaa”. Mutta sitten syntyikin toinen lapsi, joka halusi kaiken aivan päinvastoin kuin esikoinen. Mikään mitä olin vanhemmuudesta oppinut esikoisen kanssa ei pätenyt kuopuksen kanssa, vaippamerkkiä, nukkumapaikkaa ja ravintoa myöten kaikki meni uusiksi. Yhä edelleen tänä päivänä meidän lapset ovat kuin yö ja päivä. Ja mä tiedän, että vaikka händlään nämä tyypit nykyään jo melko hyvin, en todellakaan voi mennä sanomaan toiselle että joku meidän perheen valinta olisi parempi kuin jonkun toisen.

Tästä tuli nyt vähän pitkä teksti, mutta niin oli tarkoituskin. Mulla on tähän niin paljon sanottavaa että voisin kirjoittaa kirjan. Mutta jos vaikka jätetään tämä nyt tähän ja annetaan puheenvuoro teille. Mitä mieltä te olette ikäeroista, sisaruksista ja ainoista lapsista? Mikä on teidän perheen valinta ja miksi?